Suhteellisen suhteetonta toimittelua

Hyvältä toimittajalta on yleensä totuttu odottamaan oikeannäköisen kuvan antamista siitä asiasta, jota hän käsittelee. Onnistuakseen tässä, hänen täytyy tehdä kunnolla kotityönsä eli perehtyä itse asiaan. Hänellä tulee olla hyvä hahmottamiskyky ja kriittinen silmä, jonka avulla hän tunnistaa ja valitsee asian olennaiset  piirteet. Hänen oma kantansa ei saa vääristää hänen välittämäänsä kuvaa. Hän voi kyllä tuoda kantansa esiin ja se on suotavaakin, mutta hänen on annettava lukijalle oikeat tiedot niin, että lukija puolestaan saa tarveaineet oman mielipiteensä muodostamiseen. Hyvä toimittaja ei saa pimittää olennaista tietoa vaikka se ei tukisikaan hänen mielipidettään, sillä se olisi lukijan harhaanjohtamista. Hänellä täytyy olla kehittynyt suhteellisuudentaju niin, että hän erottaa tärkeät tekijät vähäpätöisistä ja luonnollisesti hän keskittyy kirjoituksessaan niihin tärkeisiin tekijöihin. Hänen tulee tuoda esiin asiasta kokonaisuuden kannalta relevantit näkökulmat, myös ne jotka hän kokee itselleen vieraaksi. Tällaista luonnehditaan tavallisesti objektiivisuutta tavoittelevaksi toimittamistavaksi.

   

Valitettavasti suomalaisessa toimittajakunnassa, varsinkin Hesarissa, on viime vuosina alettu noudattamaan joissakin humanistissa tieteenhaaroissa (pitäisiköhän tuon sanan olla tässä yhteydessä lainausmerkeissä) muodiksi tuttua oppia, jonka mukaan  "mitään objektiivista ei ole". Niinpä toimittajan ei tarvitse esitellä erilaisia näkökulmia, ei arvioida asioiden tärkeyttä, ei valita niistä tärkeimpiä kirjoitukseensa, eikä myöskään valita esittämiään faktoja niin, että ne antaisivat käsiteltävästä asiasta todenmukaisen kuvan. Käsiteltävästä asiasta ja sen taustoista hän voi esittää faktatietoja vain niukalti. Hän voi jopa tyytyä pelkkien omien mielipiteidensä esittämiseen. Koska mitään objektiivista ei ole, asioiden esittelyssä ei tarvita mitään suhteellisuudentajua, vähäpätöiset asiat voivat saada suuren painon ja tärkeät asiat voidaan jopa kokonaan osittaa. Käsittelyssä myöskään tarvitse edes pyrkiä minkäänlaiseen tasapuolisuuteen erilaisten näkökantojen välillä. Siksi me saamme toistuvasti lukea sumeilemattoman yksipuolisia juttuja tällaisille toimittajille rakkaista aiheista. Esimerkkinä tällaisesta toimittamisesta vaikkapa Hesarin NYT -liitteessä ollut Maria Petterssonin kirjoittama tarina valtion budjetin tekemisestä  90-luvun laman kriittisimmässä vaiheessa.

Tarinan lähtökohtana olivat 1990-luvun lamavuosina valtionvarainministerinä toimineen Iiro Viinasen päiväkirjat vuosilta 1991 - 1995, jotka oli julkaistu muutamaa  päivää aikaisemmin. Kirjan mainostekstissä luvattiin, että Viinanen kertoo kaunistelematta, miten kovassa paineessa Suomi lamavuosina oli. Luvattiin myös, että teksti sisältää arvioita monesta henkilöstä, jotka eivät läheskään aina ole mairittelevia. "Syy siihen oli monesti se, että lopen tuskastuneena poliittiseen peliin vakavilla asioilla vaikeina aikoina se johti väsyneen miehen kriittisiin kommentteihin työtovereista. Niin tunsin silloin ja niin kirjoitin", Viinanen sanoo tiedotteessa.

Media luonnollisesti poimi esiin Viinasen eri henkilöistä esittämiä luonnehdintoja, niin arvostelevia kuin arvostaviakin. Näistä saatiin aikaan moniaita juttuja, joissa ensin siteerattiin jotakin Viinasen heittämää kannanottoa ja sitten kysyttiin asianomaiselta, että mitäs tästä tykkäät. Monissa jutuissa myös kerrattiin kriisivaiheen tapahtumia ja puntaroitiin monesta näkökulmasta tehtyjä ratkaisuja ynnä niiden hyvyyttä tai huonoutta. Monia ratkaisuja moitittiin perustellen ja hyvinkin aiheellisesti. Kirjoituksissa muistettiin myös lähes poikkeuksetta todeta, että tilanne oli erittäin vaikea, ja harkinta-aikaa vähän. Niinhän se tietysti olikin.

Kriisivaiheessa valtion velka kasvoi nopeasti, luottoluokitus laski, maata uhkasi luotonsaannin tyrehtyminen ja suoranainen maksukyvyttömyys. Työttömyys oli korkea. Maata koetteli konkurssien aalto. Tilanne vaati päätöksiä eikä sallinut viivyttelyä. Viivyttely olisi saattanut olla kohtalokasta. Vaadittavat päätökset eivät olleet mitenkään miellyttäviä eivätkä kaikki tehdyt päätökset parhaita mahdollisia. Hallituksen ansioksi kuitenkin katsottiin jokseenkin yksimielisesti, että se pystyi tekemään päätöksiä.

Oma lukunsa tästä vaiheesta kirjoittajien joukossa kuitenkin oli Helsingin Sanomien toimittaja Maria Pettersson, joka otsikoi suunnilleen aukeaman kokoisen juttunsa otsikolla: "Setäjengi kouluttaa hallituksen hankalaa akkaa".

Tapaus oli seuraava. Iiro Viinanen oli Esko Ahon hallituksen valtiovarainministerinä Sosiaali- ja terveysministerinä oli Eeva Kuuskoski-Vikatmaa. Smolnassa oli budjettikokous. Eeva ei suostunut budjetin sopeuttamiseen ja leikkauksiin, vaan oli aina vaatimassa lisää. Hänellä oli mukanaan imetettävä lapsi. Asioiden eteenpäin viemiseksi kehitettiin vähemmän korrekti, mutta toimivaksi osoittautunut ratkaisu, jota Viinanen kuvasi seuraavasti:  ”Lasta piti imettää aina neljän tunnin välein, ja koska Eeva oli niin hankala, niin aina kun hän oli pääsemässä omalla vuorollaan ministerinä sisälle keskustelemaan budjetista, pidimme tauon. Ja tauko puolestaan kesti aina niin kauan, kunnes hänen piti mennä imettämään. Sitten me vain totesimme, että ’sori, sinun vuorosi meni tällä kertaa ohi’.

Iiro Viinanen myönsi, että vähän härskiähän se oli. Eeva Kuuskoski-Vikatmaa oli samaa mieltä, mutta myönsi puolestaan, että olisi hän silloin voinut olla sovittelevampi. Nykyisin hän on Viinasen kanssa hyvissä väleissä ja jakaa tämän huolen nykyhallituksen kyvyttömyydestä säästää ja tehdä riittäviä rakenneuudistuksia. Tapauksesta ei siis jäänyt ikuista traumaa, eikä ilmeisesti paljoa hampaankoloonkaan.

Toimittaja Pettersson ei kuitenkaan ohittanut asiaa yhtä ymmärtävästi kuin asianomainen itse. Hän kertoi, että tapahtuma "saa hänet  halveksimaan entistä valtiovarainministeriä niin paljon ettei henki kulje".  Eikä Viinanen ollut ainoa. "Oksettavaan käytökseen ei syyllistynyt ainoastaan Iiro Viinanen , vaan myös esimerkiksi keskustalainen pääministeri Esko Aho. Kun poikain kanssa ryhdytään näyttämään hankalalle akalle kaapin paikkaa, siinä puoluerajat unohtuvat".

Tarkkasilmäinen toimittaja huomasi Viinasen käyttämän monikkomuodon ja veti siitä omat johtopäätöksensä. "Huomatkaa, että sitaateissaan Iiro käyttää monikkoa.”Meillä” oli hampaankolossa asioita. ”Me” totesimme. Me kyykytimme, yhtenä miehenä".  Me ei siis toimittajan mielestä tarkoita muita hallituksen jäseniä, joista seitsemän oli naisia, vaan ainoastaan hallituksen miespuolisia jäseniä.

Toimittaja purkaa tuohtumustaan: "Neuvotteluista ei löytynyt yhtä ainutta miestä tai naista, jolla olisi ollut riittävästi sydäntä tai rohkeutta pysäyttää tilanne. Joka olisi sanonut, että näin ei asioita hoideta, keskustelkaa niin kuin normaalit ihmiset. Kukaan ei älähtänyt, että nyt jätkät seis, käytöksenne on kuvottavaa. Kuka sitä nyt hyville veljille viitsisi kuittailla. Kun poikain kanssa ryhdytään näyttämään hankalalle akalle kaapin paikkaa, siinä puoluerajat unohtuvat".  Siitä, että kukaan ei halunnut puuttua tähän temppuun, joku muu olisi ehkä vetänyt sen johtopäätöksen, että muutkin hallituksen jäsenet, niin pojat kuin tytötkin, puoluekannasta riippumatta, kokivat Kuuskoski-Vikatmaan vaikeuttavan vaikean tilanteen hoitamista, ja pitivät tätä härskinpuoleista menettelyä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Ei nimittäin ole kovinkaan uskottavaa, että hallituksen pojat olisivat onnistuneet jyräämään sellaisia vahvatahtoisia ja selkeäsanaisia ministereitä kuten vaikkapa Riitta Uosukainen tai Elisabeth Rehn.

Menetelmät eivät olleet korrekteja, mutta eipä tilannekaan ollut helppo. On hyvin ymmärrettävää, että ministeri, joka ei ymmärrä taikka ei välitä siitä, mihin tilaan maa on joutunut ja missä mennään, vaan työntää jatkuvasti kapuloita rattaisiin, pyritään pelaamaan paitsioon. Tilanteen ja menettelytapojen arvioinnissa on tehtävä ero isojen asioiden ja pienten asioiden välillä. Tätä ei toimittaja Pettersson ymmärrä tai halua ymmärtää. Hänelle epäkorrekti kokoustekninen taktikointi on niin suuri asia, että henki ei enää kulje ja oksettaa. Hänen mielestä maan talous ja sinä sivussa kymmenien- tai satojen tuhansien ihmisten toimeentulo on pelkkää hyttysen ininää  naispuolisen ministerin tunteiden vaalimisen rinnalla.

Luonnollisestikin tämä on hänelle sukupuolittunut asia. Siksipä hallituksen muita naisministereitä, jotka mitä ilmeisimmin siunasivat käytetyn menettelyn, ei moitita tässä vuodatuksessa puolella sanallakaan. Syyllisiä ovat vain "pojat".  

Toimittaja Petterssonilla on ilmiömäinen kyky olla näkemättä olennaisia ja isoja asioita. Niiden sijaan hän paneutuu tapahtumakokonaisuuden kannalta vähäpätöisiin pikkuasioihin suurella kiihtymyksellä ja jyrkän asenteellisesti. Niinpä tuloksena onkin juttu, jossa suhteellisuudentaju on täysin kadoksissa. Shakespearelta lainatun luonnehdinnan mukaan  "Tarina on se houkan tarinoima/ täys ääntä, vimmaa/ mutta mieltä vailla". Miksi maan suurin päivälehti, joka mielellään luonnehtii itseään laatulehdeksi,  laskee läpi tällaisia journalistisia rimanalituksia, on minulle arvoitus. Seiskakin sentään tiettävästi tarkistaa juttujensa faktat ja välttää kiihkomielistä ylisanailua. 

Ehtymätön luonnonvara

Tahallisen väärinymmärtämisen kyky on ehtymätön luonnonvara. Se on myös yksi julkisen keskustelun sitkeimmistä rikkaruohoista, eivätkä ammattitoimittajat ole siitä millään tavalla vapaita.

Helsingin Sanomat haastatteli 19.2.2014  Pirkko Ruohonen-Lerneriä, joka oli pudonnut eduskuntaryhmän johtajan paikalta.  Haastattelu koski kyseistä tilannetta. Toimittajan mainitsi, että Pirkkoa pidetään hankalana henkilönä ja tämän takia hänen avustajansa vaihtuvat usein sekä kysyi lopuksi, miksi ihmissuhteet eivät toimi? Pirkko puolustautui sanomalla, että ei avustajan äitiyslomalle jääminen tarkoita puutetta hänen ihmissuhdetaidoissaan. Tuli vielä sanoneeksi, että ilmeisesti olisi kannattanut palkata nuoria miehiä. Helsingin Sanomat teki tästä kissankokoisilla kirjaimilla pääotsikon " Perussuomalaisten Ruohonen-Lerner: Kannattaa mieluummin palkata nuoria miehiä kuin nuoria naisia".

Kyseessä siis oli provosoivaan kysymykseen heitetty ironisen sävyinen kommentti. Kyllä sen ymmärsi mitä ilmeisimmin myös toimittaja. Sisäpiirin kommentin mukaan toimittajien twitterkeskusteluissa yleinen kanta tuntui olevan, että "tiedetään oikein hyvin mitä toinen tarkoitti, mutta juttuhan tästä täytyy tehdä".  Tämä parempi tietämys ei tietenkään estänyt ei estänyt harhaanjohtavaa otsikointia eikä paheksumisen myrskyn irti päästämistä. Se ei myöskään estänyt Hesarin toimittajaa esittämästä omana tulkintanaan, että Ruohonen-Lerner on nyt julistautunut tasa-arvon vastustajaksi ja miesten suosijaksi. Niinpä toimittaja riensi kalastamaan paheksuntoja kaikilta mahdollisilta tahoilta.

Useimpien kohdalla kalastelu onnistui huonosti. Asiaa ei haluttu kommentoida ilman tarkempaa tutustumista tai kannanotot olivat maltillisia. Näin kävi esimerkiksi Juhana Vartiaisen kohdalla. "Olisi parempi korjata lakeja kuin solvata ongelman esille nostajia", Vartiainen viestitti. Hän ei halunnut kuitenkaan kommentoida asiaa Helsingin Sanomille".  Muut kannanotot olivat pääosin samoilla linjoilla. Työoikeuden professori Seppo Koskisen kohdalla kuitenkin tärppäsi oikein kunnolla. Suhteellisuudentaju ei kyllä näyttänyt kuuluvan professorin ominaisuuksiin.

Perussuomalaisten kansanedustaja Pirkko Ruohonen-Lerner on rikkonut lakia. Hänen puheensa ovat syrjintää. Kysymyksessä on lähinnä tasa-arvolain rikkominen ja syrjintä. Lisäksi tasa-arvosta säädetään perustuslaissa. Koskinen arvioi, että Ruohonen-Lerner on periaatteessa saattanut syyllistyä myös rikokseen. Lisäksi professori Koskinen muistuttaa, että kansanryhmää vastaan kiihottaminen on rikos, ja periaatteessa naisten syrjimiseen kehottaminen voidaan rinnastaa tähän. "Tässä kyseessä on selvä kehotus", hän kommentoi Ruohonen-Lernerin lausuntoa. Lisäksi tasa-arvolaki velvoittaa erikseen julkisen viranomaisen edistämään tasa-arvoa kaikessa toiminnassaan. "Mielestäni kansanedustaja voidaan rinnastaa viranomaiseen. Silloin hän rikkoo tätä edistämisvelvoitetta", Koskinen sanoo. Koskisen mukaan syyttäjä voisi halutessaan puuttua Ruohonen-Lernerin puheisiin. "Mutta ensisijaisesti puhemiehen tai puhemiesneuvoston pitäisi hoitaa tämä. Ruohonen-Lerner olisi ohjattava asianmukaisesti laillisuuden tielle, ja hänen pitäisi julkisesti perua puheensa", Koskinen kehottaa.

Toimittajakunnassa ja sosiaalisessa mediassa äläkän nostaminen onnistui paremmin. Monet tuohtujat käyttivät vanhaa temppua, jossa valitaan yksi lause joka irrotetaan asiayhteydestään ja sen pohjalta kehitetään kunnollinen annos pyhää vihaa. tässä tapauksessa löytyi lause, jonka mukaan Ruohonen-Lerner esitti tämän että "kannattaa palkata mieluummin nuoria miehiä kuin nuoria naisia". Tämän jälkeen alkoi tuohtunut vuodatus, jossa kirjoittaja pääsi purkamaan sydäntään. Pienellä tutkimisella olisi tietysti selvinnyt, että Ruohonen-Lerner oli palkannut avustajiksi oikeastaan vain nuoria naisia.

   

Yksi toimittaja oli sitä mieltä, että Ruohonen-Lerner järkytti möläytyksellään  monia, kun hän oli sitä mieltä, että nuoria naisia ei kannata palkata. Möläytys, mokaaminen ja muut vastaavat ilmaukset olivat muutenkin suosittuja luonnehdintoja. Kirjoittajat katsoivat oikeudekseen tekstin muokkaamisen ja höystämisen, esimerkkinä vaikkapa demareiden Sanna Marin, jonka mielestä:   

"Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan paikalta syrjäytetty Pirkko Ruohonen-Lerner on ottanut oppia puoluetovereiltaan ja alkanut päästellä sammakoita suustaan. Rupikonnajuoksun hän aloitti kertomalla kaikelle kansalle Helsingin sanomien haastattelussa, ettei nuoria naisia pidä palkata töihin kun ne ilkimykset tuppaavat jäädä äitiyslomalle. Lausunto on vähintäänkin erikoinen valtakunnan tason poliitikolta, mutta paljastaa suorasukaisuudessaan Suomessa hiljaa hyväksytyn asenteen".

Tahallinen väärinymmärtäminen sai parhaimmillaan oikein kielitieteellisiä muotoja: "Kielifilosofian luennolla puhuttiin siitä, että onko vitsailu onnistunut puheakti jos se ei huvita ketään... Toisaalta, koko muulla Suomella taitaa olla vähän erilaisen käsitys termeistä vitsi, huumori, läppä, ironia ja sarkasmi kuin perussuomalaisilla. Ilmeisesti vitsin ei tarvitsekkaan olla sellainen, että se huvittaisi yhtään ketään. Puheakti kai se on valehtelu ja totuuden kiertäminenkin".  Kyseinen kirjoittaja siis ilmoitti tietävänsä puhujan todellisen tarkoituksen paremmin kuin puhuja itse.

Sama kirjoittaja totesi että "Ruohonen-Lernerin möläytystä on keretty ihmettelemään jo useammassa mediassa niin tavisten kuin kansanedustajienkin toimesta. Tapaus kuitattiin huumorilla kuten Perussuomalaisissa on tapana. Ruohonen-Lerner liittyi puolueensa superhumoristien joukkoon. ...  Ruohonen-Lerner sanoo, tottakai kannattavansa naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla. Sori mut toi argumentti ei kelpaa enää sen jälkeen, kun olet sanonut katuvasi naisten palkkaamista. ...Emme me tiedä sitäkään onko Ruohonen-Lernerillä itsellään lapsia, koska se on hänen yksityisasia mitä hän ei ole kertonut medialle." Kun hänelle kerrottiin, että R-L:llä on kaksi lasta, vastaus oli: "Hauskaa sinällään. Onkohan hän itse pyöräyttänyt lapsensa ollessaan työelämässä.. Mitä jos häntä olisi itseään aikoinaan kohdeltu samalla tavalla".  Lopuksi hän toteaa että: "Mielestäni kirjoitukseni on kaikinpuolin asiallinen ja kiihkoton ja olen kirjoittanut sen rauhallisessa mielentilassa".

Kyky tahalliseen väärinymmärtämiseen on siis mitä ilmeisimmin ehtymätön luonnonvara. Väärinymmärtäjät puolustavat tuskin mitään asiaa yhtä kiivaasti ja sitkeästi, kuin tekemäänsä väärää tulkintaa. On erityisen raskauttavaa ja tuomittavaa, jos väärinymmärryksen kohde on lisäksi viljellyt leikkiä tai ironiaa ja sanoo viljelleensä leikkiä tai ironiaa. Huumorin, ironian, sarkasmin tai minkä tahansa muun ajattelua, tilannetajua tai ymmärrystä vaativien ilmausten käyttö on heidän silmissään kuolemansynti. Oikeastaan ainoa sallittu huumorin laji (jos sitä nyt voidaan mitenkään huumoriksi lukea) heidän mielestään on se vihollisen pilkkaaminen, jota he itse harjoittavat.  

Natsifetisismiä

Pari päivää sitten silmääni iski Hesarissa kokosivun juttu, jonka otsikkona oli: "Natsitkin rakastuivat kanteleeseen". Näitä natsijuttuja on tässä riittänyt kotvasen aikaa jatkuvalla syötöllä niin Hesarissa kuin muussakin mediassa. Yle on kantanut kortensa kekoon esittämällä  runsaasti Hitler- ja natsi -ohjelmia. Ehkä niitä saa halvalla ulkomailta. Viimeisimpänä taisi tulla ohjelmasarja "Hitlerin synkkä karisma". Mikään juttu ei taida olla niin vähäpätöinen, etteikö se ylittäisi uutiskynnystä jos se suinkin onnistutaan liittämään natseihin tavalla tai toisella, olipa kytkös sitten kuinka etäinen tahansa. 

Pieni otos viime aikaisista otsikoista kertoo omaa kieltään:

Asiantuntija vertaa Pohjois-Korean raakuuksia natsien julmuuksiin (YLE 17.2.2014)
Natsit pohtivat malariahyttysten käyttöä aseena (HS 14.2.2014)
Suomen taidemuseoissa voi olla natsien ryöstämää taidetta (HS 14.2.2014)
Pimittivätkö natsit totuuden maailman ensimmäisestä autosta (YLE 16.1.2014)
Natsien homouhrien muistomerkki paljastettiin Israelissa (YLE 10.1.2014)
Sibelius ja natsit (YLE 14.1.2014)
Murskataan natsit! Tulosta tästä töhryjen päälle joulutorttu! (HS NYT 18.11.2013)
Natsit ovat taas uhkana Euroopalle (Iltalehti 13.11.2013)
Ylen Ali ja Husu -ohjelman natsitervehdys hämmensi Facebookissa (Ilta-Sanomat 7.10.2013)

Toimittajilla näyttää olevan natsifiksaatio, josta kertoo osaltaan sekin, että Pohjois-Korean raakuuksia verrataan nimenomaan natsien julmuuksiin, vaikka Maon, Pol Potin ja Stalinin aikaansaannokset ovat niitä paljon lähempänä niin aatteellisesti,  ajallisesti kuin maantieteellisestikin. Mutta mikä saattaisi olla tämän fiksaation syynä?  Voisiko syynä olla toimittajien fetisistinen viehtyminen natsiestetiikkaan.

Hitler koki itsensä ennen kaikkea taiteilijaksi, ja kiinnitti näin muodoin paljon huomiota ulkoiseen näyttävyyteen. Hän halusi näyttäviä spektaakkeleita, mahtipontisia lavastuksia ja komeita univormuja. Kolmas valtakunta tuhoutui, mutta sen estetiikka jäi elämään ja kukoistamaan sekä viihde- että aikuisviihdeteollisuudessa, jotka kehittivät sitä edelleen. Mustille nahkapuvuille, korseteille ja koppalakeille on aikuisviihdeteollisuudessa jatkuva tilaus. Lukemattomat pop-konsertit ovat toistaneet ja kehittäneet Nürnbergin puoluepäivien lavastuksia. Kuunatseistakin tuli hetkessä hittituote.

Toimittajat ilmoittavat yleensä olevansa arvoliberaaleja. Tässä ominaisuudessa he nostavat esille erilaisia pahoja tekoja ja julmuuksia sekä varoittavat, että pahuudelle ei saa antaa valtaa. Jostakin syystä näissä tarinoissa viitataan aina natseihin, ei juuri koskaan Pol Potin, Maon tai Stalinin verisiin tekoihin, vaikka nämä ovat niittäneet vielä Hitlerin aikaansaannoksiakin runsaampaa satoa. Valikoivuuden syyksi on esitetty ideologista sukulaisuutta. Vaan entäpä jos selitys löytyykin estetiikasta. Kolho sosialistinen realismi ei pysty synnyttämään sellaista kutkuttavaa vetovoimaa kuin viihdeteollisuuden jalostama natsiestetiikka. Se on kielletty hedelmä, josta ei voi pysytellä erossa. Niinpä he etsivät ja löytävät sen ilmentymiä kaikkialta ja saarnaavat sen pahuutta vastaan kuten Boccaccion riettaat munkit tai Molieren Tartuffe. 

Demokratian kauhistus

Sveitsiläiset järjestivät maahanmuuttoa koskevan kansanäänestyksen. Sen tulos velvoittaa hallitusta suunnittelemaan ja toimeenpanemaan maahanmuuttoa koskevan kiintiöjärjestelmän kolmen vuoden sisällä. Äänestyksen kohteena olleessa esityksessä ei otettu kantaa kiintiöiden suuruuteen. Äänestysaktiivisuus oli 56 % . Kiintiöitä puolsi niukka enemmistö. Yleensä äänestysaktiivisuus neljä kertaa vuodessa järjestettävissä kansanäänestyksissä jää alle 50%, joten äänestysaktiivisuus oli selvästi tavanomaista korkeampi. Saksan- ja italiankielisillä alueilla ehdotus hyväksyttiin selvällä enemmistöllä, ranskankielisillä alueilla se hylättiin.

Sveitsi ja Euroopan Unioni solmivat kaksitoista vuotta sitten vapaan liikkuvuuden sopimuksen, jolla sekä Sveitsin kansalaiset ja Euroopan Unioni jäsenvaltioista tulevat kansalaiset saavat liikkua ja työskennellä vapaasti. Vuodesta 2007 asti suurin osa EU:n 500 miljoonasta kansalaisesta on ollut tasavertaisia sveitsiläisten kanssa maan työmarkkinoilla.

Eurokriisin myötä muuttopaine Euroopan Unionista Sveitsiä kohtaan on kasvanut rajusti ja sveitsiläisissä asia on herättänyt huolta. Viime vuonna maahanmuuttajien määrä oli suunnilleen 80 000. Sveitsissä on jo nyt Euroopan suhteellisesti suurin maahanmuuttajaväestö. Kahdeksanmiljoonaisesta väestöstä noin neljännes on maahanmuuttajia. 

Kiintiön kannattajat ovat huolestuneet siitä, että kasvava maahanmuuttajien virta rapauttaa maan kulttuuria, nostaa vuokria, rasittaa liikennettä ja lisää rikollisuutta. Monet pelkäävät myös, että EU:sta tulevat maahanmuuttajat leikkaavat sveitsiläisten palkkoja ja kuormittavat terveys- ja koulutuspalveluja.

Äänestyksen tulos herätti suuria tunteita. Huomionarvoista, vaikkakaan ei yllättävää, oli se, että monet äänekkäästi demokratian nimiin vannoneet tahot tuomitsivat äänestyksen ja sen tuloksen.

Kansanedustaja Mia-Petra Kumpula-Natrin (sd), ilmaisi kantansa seuraavasti "suuret kaupungit, joissa siirtolaiset ja muualta tulleet työntekijät ovat, äänestivät edelleen vapaan jatkuvuuden puolesta, mutta siirtolaisista vapaa, tyhjä maaseutu oli vahvasti sitä vastaan" . Tämä voidaan lukea myös niin, että Sveitsin kanta-asukkaiden selvä enemmistö äänesti kiintiöiden puolesta.

Erkki Tuomiojan mielestä: "Minusta tuntuu, että tässä ovat kyllä taas sveitsiläiset ampuneet vähän itseään jalkaan. Tämähän ei toteudu automaattisesti, koska Sveitsillä on voimassa olevat sopimukset EU:n kanssa. Tuomioja ei pidä lainkaan selvänä, että EU on halukas neuvotteluihin".

Annika Lapintien mielestä:

 "Sveitsin rajat sulkeva kansanäänestys on pelottava viesti. Niukka enemmistö äänestäjistä haluaa pystyttää aitoja rajalle. Äänestyksen tulos on vakava ja vaarallinen viesti Euroopan unionille. Oikeistopopulistien Sveitsissä masinoima aloite sotii Euroopan taloutta, työllisyyttä ja ihmisoikeuksia vastaan.

Ulkopoliittisen instituutin Teija Tiilikaisen (kok) kommentti: "Oliko tämä vähän niin kuin työtapaturma, joka johtui jostain muusta, vai ovatko sveitsiläiset itse sitä mieltä, että tälle linjalle he haluavat nyt suhteissaan EU:n kanssa mennä." 

Monet toimittajat katsoivat tehtäväkseen informaation tuottamisen ja tulosten analysoinnin asemasta omien mielipiteidensä ja asenteidensa esittelyn.  Yksikään suomalainen tiedotusväline ei vaivautunut kääntämään hyväksyttyä kansalaisaloitetta, mutta goolettamallahan se löytyi ja ainakin yksi blogisti oli jopa kääntänyt sen suomeksi.

Hyväksytyn aloitteen ydinkohdat olivat seuraaavat:

2. Ulkomalaisille myönnettävien oleskelulupien määrää rajoitetaan vuosittaisilla enimmäismäärillä ja kiintiöillä. Enimmäismääriin lasketaan kaikki myönnetyt luvat, turvapaikanhakijat mukaan lukien. Oikeutta pysyviin oleskelulupiin, perheenyhdistämiseen ja sosiaaliturvaan voidaan rajoittaa.

3. Enimmäismäärät ja -kiintiöt ansiotoimintaa harjoittaville ulkomaalaisille pitää määritellä ottaen huomioon Sveitsin talouden maailmanlaajuiset edut ja kunnioittaen sveitsiläisten etuoikeuden periaatetta; näiden pitää sisältää myös rajan takaa töissä käyvät. Oleskeluluvan myöntämiseen vaadittavat perusteet ovat erityisesti työnantajan hakemus, sopeutumiskyky ja elämiseen riittävä ja itsenäinen toimeentulo.

[Edellä olevan] kanssa ristiriidassa olevat kansainväliset sopimukset on neuvoteltava uusiksi ja sopeutettava kolmen vuoden kuluessa siitä kun Kansa ja Kantonit ovat hyväksyneet tämän luvun.

MTV otsikoi uutisensa seuraavasti: "Maahanmuuton rajoittaminen hävettää Sveitsissä". Uutisesta ei kyllä käynyt lainkaan ilmi, ketä Sveitsissä hävettää?

Ylen EU-kirjeenvaihtaja Elina Ravantti kirjoitti otsikolla : "Sveitsiläisten Impivaara".
"Sveitsin maahanmuuttokansanäänestyksessä sveitsiläiset tulivat ampuneeksi itseään jalkaan. Yli puolet Sveitsin viennistä menee EU-maihin. Maan tukijalat, konepaja-, elintarvike- ja lääketeollisuus, tarvitsevat ulkomaisia huippuammattilaisia. Yritykset kysyvät, miten käy kilpailukyvyn, jos työhönotossa pitää osaamisen sijasta päättää passin perusteella.   .... Ihmisten vapaa liikkuvuus on EU:n perusasioita, joten Bryssel ei voi jättää sveitsiläisten päätöstä sikseen. Nyt EU:n pääkallonpaikalla odotetaan Sveitsin seuraavaa siirtoa". Jos toimittaja olisi vaivautunut lukemaan aloitteen tekstin, hän olisi huomannut, tai ainakin hänen olisi pitänyt huomata, kirjoittavansa asian vierestä. 

Keskustelupalstoilta löytyi runsas valikoima kiukunpurkauksia ja uhkailuja. Joukossa oli luonnollisesti perinteisistä sisäpoliittisista lähtökohdista ponnistavia kannanottoja, jotka edustivat käytännössä sitä kapea-alaista impivaaralaista ajatusperinnettä, jota näiden mielipiteiden esittäjät yleensä käyttävät haukkumasanana. 

"Kummaa riemua. Sveitsiläisten päätös, koskee lähinnä EU-kansalaisia. Persut ei nyt sitten pääse patatiskaajaksi Zürichiin vaikka löytäisivät itsenäisesti työpaikan".

"Jäämme odottamaan EU:n vastatoimia kunhan Sveitsi keksii miten haluavat kansanäänestystään toteuttaa. Suljetaan vähäksi aikaa Sveitsin rajat vaikka vaatimalla viisumi, jota ei byrokratian vuoksi saa alle puolen vuoden. Taas hyvä osoitus siitä, että kansalaisten ei pidä päästä sitovasti äänestämään voimakkaita tunteita herättävistä aiheista. Typerät populistiset päätökset syntyvät kovin helposti".

"Voi olla, että tämä on lopun alkua sveitsiläiselle suoralle demokratialle".

Heräsi epäilys, että olikohan monen kauhistelun ja kostolla uhkailemisen pohjimmaisena syynä sittenkin demokratian kauhu?  Näin etenkin sen takia, että monissa kannanotoissa Sveitsin nähtiin uhmaavan EU:ta jonka johdosta kirjoittajat kiirehtivät ilmaisemaan tukensa EU:lle ja yllyttivät sitä kostotoimiin.    

Sveitsissä on ollut käytössä yli 150 vuotta suora demokratia, jota monet kutsuvat demokratian helmeksi. Tässä mallissa kansalaisten enemmistö päättää sitovasti siitä, miten asioita tulee hoitaa. Tässä kiintiöitä koskevassa äänestyksessä kantansa ilmaisi 56 % äänestäjistä. Vaikka kiintiöitä kannattanut enemmistö oli niukka ja vaikka hallitus oli suositellut kiintiöiden hylkäämistä, se kiirehti ilmoittamaan kunnioittavansa kansanäänestyksen tulosta ja ryhtyvänsä sen velvoittamiin toimimiin. Vertailun vuoksi kannattaa todeta, että Europarlamentin vaaleissa äänestysvilkkaus oli 43 % ja EU on toistuvasti toiminut peruskirjansa ja sopimustensa vastaisesti. 

 

Nämä sveitsiläisten kauhistelijat siis ovat sitä mieltä, että 8 miljoonaisella kansalla, joista 2 miljoonaa on jo nyt maahanmuuttajia, ei ole oikeutta säännöstellä 500 miljoonaiselta alueelta tulevaa maahanmuuttoa, joka on osoittautunut monta kertaa alunperin arvioitua suuremmaksi. Tämä vieläpä tilanteessa, jossa EU:n 500 miljoonaisen väestön taloudellinen tilanne on epäonnistuneen talouspolitiikan johdosta jyrkästi huonontunut, mikä puolestaan on entisestään lisännyt maahanmuuttopaineita. Eikö pikemminkin ole niin, että sveitsiläiset ovat nyt toimineet vastuullisesti kun he päättäneet varautua tarpeen vaatiessa maahanmuuton rajoittamiseen turvatakseen yhteiskuntansa toimintakyvyn ja vakauden. Vaikuttaa siltä, että monille politiikan toimijoille ja toimittajille demokratia on kauhistuksen aihe. 

Moraalia ja kansalaistottelemattomuutta

YLE kyseli kansalaisilta,  voiko lakia rikkoa, jos oma moraali ja laki ovat ristiriidassa.

Esitetystä väitteestä "lakia voi rikkoa, jos oma moraali ja laki ovat ristiriidassa" vahvasti eri mieltä oli 45 % vastaajista, jonkin verran eri mieltä oli 19 % vastaajista, ei samaa eikä eri mieltä oli 14 % vastaajista, jonkin verran samaa mieltä oli 15 % vastaajista ja täysin samaa mieltä oli 7 % vastaajista. Vaihtoehtoa "kysymys on hölmösti asetettu" ei ilmeisesti tarjottu, mutta voisi olettaa, että näistä ei-samaa-.eikä-erimieltä vastaajista ainakin osa tarkoitti juuri tätä. Kysymys nimittäin oli todella hölmösti asetettu. Suorastaan kouluesimerkki siitä, kuinka epämääräisillä kysymyksillä saadaan epämääräisiä tuloksia.

YLEn toimittaja osikoi "Suomalaiset: Laki ohittaa moraalin".  Yhden blogistin mukaan "64 % suomalaisista olisi ilmiantanut naapurinsa natseille".  Toisen blogistin mukaan "suomalaiset eivät hyväksy kansalaistottelemattomuutta eli lakien rikkomista". Muitakin tuloksen tulkintoja epäilemättä tulee ja runsaasti. Koska kysymys oli asetettu niin tulkinnanvaraisesti kuin oli, oikeastaan kaikki tuloksen perusteella vedetyt johtopäätökset ovat mielivaltaisia. Tulos ei kerro mitään relevanttia. Enintään se antaa jonkinlaisia viitteitä siitä, miten vastaajat olivat ehkä kysymystä tulkinneet ja mihin tulokseen he olivat tämän tulkintansa pohjalta tulleet. 

Jo kysymyksen alkuosa "lakia voi rikkoa, jos ..." herättää kysymyksen, mitä kysyjä nyt oikeastaan ajaa takaa. Lakiahan voi rikkoa aina. Sanoi oma moraali sitten sitä taikka tätä. Lain rikkomisesta tosin seuraa rangaistus, mikäli siitä jää kiinni. Tarkoittiko kysyjä siis sitä, että lain rikkoja olisi vapautettava rangaistuksesta, jos tekijä sanoo toimineensa oman moraalinsa mukaisesti?

Jos kysymyksellä tarkoitetaan, että lakia saa rangaistuksetta, jos tekijä esittää teolleen moraaliset perustelut, niin riittääkö perusteluksi puhtaasti tekijän oma subjektiivinen moraalikäsitys, vai pitäisikö sillä moraalisella näkemyksellä olla jonkinlaista laajempaakin kantavuutta.  Tämä kysymys nimittäin kytkeytyy hyvin läheisesti lakeja säätävään yhteiskuntaan ja  lainsäädäntöprosessiin. Onko diktaattorien sanelemiin lakeihin suhtauduttava samalla tavalla kuin demokraattisen yhteiskunnan laatimiin lakeihin. Onko demokraattisessa järjestyksessä laaditun lain rikkominen aivan yhtä hyväksyttävää kuin jonkun diktaattorin saneleman mielivaltaisen tahdonilmauksen rikkominen.      

Kysyjä ei ota kantaa rikkomuksen suuruuteen eikä sen kautta saavutettavaan moraaliseen hyvään.  Vähäisen rikkeen tekeminen, jolla pelastetaan suuri määrä ihmishenkiä rinnastuu vakavaan rikokseen, jonka perusteluna on tekijän subjektiivinen moraalinen mielipide. Kun diplomaatti antoi Hitlerin Saksassa juutalaisille oman maansa passeja, hän epäilemättä rikkoi oman maansa lakeja, mutta toimi oman moraalinsa mukaisesti. Kun bolshevikit rahoittivat vallankumouspuuhailujaan tekemällä pankkiryöstöjä, joiden yhteydessä ammuttiin ihmisiä, he epäilemättä rikkoivat lakia ja toteuttivat omaa moraaliaan. Kun heimoperinteisiinsä sitoutunut isä tappaa tyttärensä, joka on seurustellut väärään ryhmään kuuluvan pojan kanssa, hän rikkoo lakia (ainakin Euroopassa) mutta toimii ilmeisesti oman moraalinsa mukaisesti. YLEn kysymyksenasettelussa kaikki nämä tapaukset ovat rinnasteisia. Vastaaja valitsee, omien mielikuviensa perusteella, miten hän kysymyksen tulkitsee.

Kysymyksessä ei myöskään ota kantaa siihen, pitääkö lain rikkomisella saavutettava moraalinen hyvä olla jollakin tavalla todennettavissa ja objektiivisesti havainnoitavissa, vai riittääkö pelkkä väite tai hurskas toive. Machiavellin mukaan tarkoitus pyhittää keinot, mutta ei hänkään tarkoittanut, että tarkoitus pyhittäisi sellaisia keinoja, jotka eivät tosiasiassa edistä tavoitteen saavuttamista. On nimittäin niin, että jos saavutettava moraalinen hyvä ei ole todennettavissa tai ettei ainakin ole ilmeistä, että käytetyt keinot suurella todennäköisyydellä edistävät tavoitteena olevan hyvän aikaansaamista, mikä tahansa korkealentoinen selitys riittää lain rikkomisen perusteluksi, olipa se selitys sitten uskottava tai ei.

Herääkin kysymys, miksi tällaisia kehnosti laadittuja kyselyitä (sanaa tutkimus en käyttäisi tässä yhteydessä) tehdään. Median edustajat vastaavat kyselyn epämääräisyyteen kohdistuviin moitteisiin yleensä esittämällä, että tarkoitus oli synnyttää keskustelua. Valitettavasti vain on niin, että kehnolaatuisella kyselyllä synnytetään kehnolaatuista keskustelua. Kun asiat on esitetty epämääräisesti, keskustelijat puhuvat/kirjoittavat toistensa ohi. Yksi keskustelija puhuu aidaksista, toinen seipäistä ja kolmas jostain aivan muusta. Varsin nopeasti keskustelu (jos sitä sellaiseksi voidaan sanoa) redusoituu siksi valitettavan tavalliseksi kenen-joukoissa-seisot inttämiseksi. Tämä on valitettavaa, koska aiheesta voisi tehdä ammattitaitoisiakin selvityksiä, jotka antavat virikkeitä hyvälle keskustelulle, jossa tuodaan esiin eri näkökantoja ja erilaisia perusteluita. Parhaassa tapauksessa keskustelijat jopa pystyvät syventämään näkemyksiään.

Niin, voiko sitten lakia rikkoa, jos oma moraali on sen kanssa ristiriidassa? Vastaus on ehdottomasti kyllä ja ei. Jokainen löytää varmasti esimerkkitapauksia, joissa lain rikkominen moraalisista syistä on hyväksyttävää, jopa suorastaan tarpeellista. Aivan samoin jokainen löytää esimerkkejä, joissa esitetty moraalinen mielipide ei kelpaa hyväksyttäväksi perustaksi aiotulle tai tehdylle rikokselle. Kiinnostavaa olisi tietää, minkälaisia jakautumia erilaisista tapauksista esiintyisi. Löytyykö tapauksia, joissa käytännöllisesti katsoen kaikki hyväksyvät lain rikkomisen ja löytyykö tapauksia, joissa käytännöllisesti katsoen kukaan ei hyväksy lain rikkomista. Mutta sellaisen tutkimuksen tekeminen vaatisi tietysti paneutumista ja työtäkin.    

Himasen raportti ristituulessa

Filosofi Pekka Himasen tutkimusryhmän loppuraportti "Kestävän kasvun malli" julkistettiin säätytalolla torstaina 7.11.2013. Raportti sai odotetun suuren huomion. Raportti julkaistiin myös internetissä josta sitä ladattiin ensimmäisen vuorokauden aikana 10 000 kappaletta. Raporttia kommentoitiin joukolla ja tarmokkaasti. Analyyttisia kannanottoja oli ainakin alussa niukalti, mikä tietysti on ymmärrettävää. Perustellun analyyttisen näkemyksen muodostaminen  edellyttää raportin lukemista ja jonkinasteista puntarointia, joka vie aikaa. Puolesta ja vastaan kannanottoja oli paljon. Syntyi epäilys, että suuri osa näistä varhaisista mielipiteistä oli muodostettu jo ennen raportin julkistamista.

Yksi syy polemiikkiin ja sen kiivauteen oli epäilemättä raportin hinta ja tilaustapa. Raportin hinta, 700 000 euroa, on tietysti huomattavan hyvä hinta konsulttitoimeksiannosta, jonka tuloksena on 383 -sivuinen raportti.  Mutta toisaalta, jos sen sisältö antaa hyviä eväitä maan tulevaisuuden rakentamiseen, hinta on mitätön. Vähän sama asia pätee tilaustapaan. Rahakkaan toimeksiannon antaminen lähipiiriin kuuluville ilman kilpailutusta on tietysti korruptiota. Mutta toisaalta, jos työ tilataan sellaiselta taholta jonka voidaan hyvin perustein olettaa pystyvän tuottamaan asiasta parhaan tuloksen, pelkän muodon vuoksi suoritettavassa kilpailutuksessa on kovin vähän järkeä. Tämäntyyppisessä selvityksessä tärkeintä ei ole hinta vaan tuloksen laatu.

Yhden professorin (Hiilamo) mielestä tutkimus ei täyttänyt tieteellisen tutkimuksen kriteerejä. Hän piti esitettyjä tietoja myös osin epäluotettavina. Toinen professori  luonnehti teosta tyypilliseksi tutkimukselliseksi pamfletiksi. Hän olisi antanut teokselle kouluarvosanan 7+. Muilta professoreilta tutkimusraportti sai moitteita vaikeaselkoisuudesta, viittaamattomista lähteistä, metodologian puutteesta. Moitittiin myös sitä, että raportti toisti vanhoja ajatuksia, eikä sisältänyt uutta. Lista oli pitkä. Tylyimmän palautteen antajan (Haaparanta) mielestä ei kukaan ajatteleva ihminen voi olla raporttiin tyytyväinen. Hän ihmetteli, että miten ihmeessä tilanne on päässyt sellaiseksi, että tuollaista raporttia kysytään ja julkistetaan. Moittipa eräs valtiotieteiden tohtori sitä jopa ihmiskeskeisyydestäkin, "vailla vastuuta luonnosta, joka meitä ylläpitää". Moitteista paistoi paikoitellen myös kateus.  "Tiedän, miten valtavan kova kilpailu käydään siitä, että tutkijat saavat tätä akatemian rahaa". Politiikan kentiltä, blogisteilta ja kommenttipalstoille kirjoittajilta tuli sitten paljon raskaampaakin tekstiä.

Raportin tekijät puolustautuivat sanomalla, että kirjaa on kohtuutonta arvioida puhtaasti akateemisena tutkimuksena, koska se oli tarkoitettu keskustelun avaukseksi. Tarkoitus ei ollut tehdä perustutkimusta vaan tuottaa tutkimustietoa poliittisen päätöksenteon pohjaksi.

He vetosivat myös siihen, että kirja on läpäissyt Oxford University Pressin, jota he luonnehtivat maailman arvostetuimpiin kuuluvaksi tiedekustantamoksi, julkaisuseulan ja ilmestyy englanniksi keväällä. "Kolme huipputason arvioitsijaa on hyväksynyt kirjan. Siksi en piittaa tästä arvostelusta kovin paljon."

Himanen torjui myös kritiikin siitä, että raporttia varten ei ole tehty uutta tutkimusta, vaan esseet pohjautuvat vanhoihin tutkimuksiin. "Tämä on täysin uusi tutkimus. Oxford University Press ei julkaise mitään muuta kuin aidosti uutta ja omaperäistä uutta ajattelua. Teoksen keskeinen ajatus siitä, että kehityksen päämäärä on arvokas elämä, on saanut kansainvälisesti myönteistä vastaanottoa".

Castells meni puolustusreaktiossaan vähän sivuraiteellekin. Hän sanoi olevansa surullinen muukalaisvihamielisyyden lisääntymisestä Suomessa. Hänen mielestään Suomen sulkeutuminen on turhaa. Hän sanoi, että ongelmia voi syntyä myös suomalaisten epäsolidaarisesta suhtautumisesta eteläeurooppalaisten ongelmiin ja, että Suomen nykyinen asenne saattaa vielä myöhemmin kostautua. Hänen mielestään pitäisi muistaa, että maailma auttoi Suomea yhdessä vaiheessa historiaa. Muuten olisitte osa Neuvostoliittoa. Hänen mielestään näyttää siltä, että osa suomalaisista ei halua olla eurooppalaisia.

Castellsin tuohtuminen oli ilmeisesti reaktiota raportin saamaan ryöpytykseen. Hänen historian tuntemuksensa puute aiheutti luonnollisesti oikaisujen ryöpyn ja moni näki kannanotoissa muutenkin merkkejä Suomesta päin syötetystä informaatiosta tai paremminkin disinformaatiosta. Castellshan ei tiettävästi osaa suomea, joten näiden xenofobiaa koskevien mielipiteiden takana on mitä ilmeisimmin suomalaisia tahoja, jotka täten saivat sanomansa julki nimekkään ulkomaalaisen tutkijan kautta.

Poimintoja raportin sisällöstä.

Kirja jakaantuu kolmeen pääosaan. Ensimmäisessä osassa esitellään

tutkimuksen teoreettinen viitekehys. Toisessa osassa tarkastellaan eri kasvumalleja esimerkkitapausten kautta. Kolmas osa palaa ensimmäisen osan kysymykseen, mikä on kestävän kehityksen mallin päämäärä.

Kirjan lopuksi nostetaan esiin käytännön johtopäätöksiä siitä, mitkä asiat ovat olennaisia

kestävää kehitysmallia rakennettaessa. Kirjan loppuluku on tässä kirjan suomenkielisessä laitoksessa muokattu erityisesti Suomen kannalta ja sisältää Suomea koskevia johtopäätöksiä.

Teoreettinen viitekehys

Tutkimuksen visiona oli yhteiskunta, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää. Yhteiskunta, jossa jokainen ihminen voi kokea oman arvokkuutensa ja tunnustaa saman arvokkuuden kaikissa muissa ihmisissä. Yhteiskunta, jossa jokainen voi toteuttaa omaa potentiaaliaan ja sallii samat mahdollisuudet myös muille. Päämääränä on kestävän kasvun malli,  jossa hyvinvointi ja talous yhdistyvät toisiinsa ekologisesti kestävällä tavalla. Tämän päämäärän saavuttamisen edellytykseksi nähtiin päämäärän saavuttamista tukeva kulttuurinen perusta.

Talouden kehityksen avainalueeksi ja tärkeimmäksi perustaksi nähtiin informaatio- ja kommunikaatioteknologian kehitys. Siihen perustuvasta yhteiskunnallis-teknologis-taloudellisesta järjestyksestä käytetään nimitystä informationalismi. Sen nähdään muuttavan taloutta vastaavasti kuin energiavallankumoukseen perustuva industrialismi aikoinaan. Informationalismin ominaispiirteitä ovat maailmanlaajuiset informaatioverkot, sanoen tiedon keräämisen ja informaation käsittelyn vaativampi kompleksisuus ja informaatioteknologian soveltamisen leviäminen kaikille taloudellisen ja sosiaalisen elämän alueille. Informationalismin myötä tiedosta on Castellsin mukaan lopullisesti tullut tuotannontekijä. Alueiden ja yritysten kilpailukyvyn katsotaan olevan riippuvainen niiden kyvystä toimia informationaalisen talouden sääntöjen mukaisesti. Arvonlisäys syntyy informaation muuttamisesta tiedoksi, minkä jälkeen tietoa sovelletaan kaikkiin suoritettaviin inhimillisiin ja teknologisiin tehtäviin.

Case-tutkimukset

Raportissa esitetyt case-tutkimukset edustavat maailman eri osissa käytettyjä kasvumalleja.

Piilaakso on esimerkki amerikkalaisesta markkinavetoisesta kehitysmallista, jossa yrittäjyyden kulttuurin ohjaama informationaalinen kehitys on maailman pisimmälle vietyä mutta kohtaamassa kestävyyden rajat inhimillisen kehityksen ja ekologisen kestävyyden ongelmien takia.

Suomen malli on onnistunut yhdistämään hyvällä menestyksellä informationaalisen kehityksen ja kaikki kansalaiset huomioivan inhimillisen kehityksen. Se esitetään mallina, joka on onnistunut kehittämään kilpailukykyisen innovaatiopohjaisen talouden yhdistettynä kaikki mukaan ottavaan hyvinvointivaltioon.

Euroopan hyvinvointivaltiolle perustunut kehitysmalli on pitkään

onnistunut yhdistämään taloudellisen kehityksen inhimilliseen kehitykseen. Sen haasteena on kysymys, voidaanko teollisen ajan hyvinvointivaltio uudistaa informaatioajan hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Kiinan tapaus on esimerkki aasialaisesta kasvumallista, joka perustuu valtiojohtoiseen kehitysmalliin. Siihen yhdistyy erityinen kiinalainen yrittäjyystyyppi, jolla on omanlaatuisensa dynamiikka. Kiinan esimerkki kuvaa haasteita, jotka liittyvät siirtymiseen valtiojohtoisesta kehitysmallista kohti menestyvää innovaatiovetoista mallia. Mallin haasteita ovat inhimillistä kehitystä uhkaavat yhteiskunnalliset konfliktit ja ekologiset ongelmat. Kiina ei ole tähän asti myöskään pystynyt luomaan yhtään johtavimman innovaatiotason maailmanlaajuisesti tunnettua brändiä.

Etelä-Afrikka on esimerkki Afrikan liittymisestä maailmantalouteen. Sen kehitysmalli kuvastaa myös yleisiä ristiriitaisuuksia Afrikan kehityksessä. Maa on suhteellisen vauras, mutta tulojen ja hyvinvoinnin erittäin eriarvoinen jakautuminen on siellä maailman jyrkimpiä.

Chileen on esimerkki kehitysmallista, joka edustaa Latinalaisen Amerikan nousua globaalin talouden tärkeäksi alueeksi.

Kehityksen päämäärä ja niiden vaatimat muutokset

Raportissa esitettiin, että kehitys kohti informaatioajan hyvinvoinnin yhteiskuntaa vaatii kulttuurisia muutoksia. Niitä kutsuttiin raportissa jättiläisiksi (lyhennys jättiläisaskeleesta). Nämä viisi uutta jättiläistä olivat lyhyesti luonnehdittuna:

Positiivinen vs. negatiivinen: Negatiivisesti eli (fyysisten) puutteiden poistamisen kautta määritellystä hyvinvointivaltion käsitteestä on siirryttävä positiiviseen, jossa hyvinvointivaltio määritellään lopullisen päämäärän eli hyvinvoinnin edistämisen kautta. Pahoinvoinnin vähentämisestä on siirryttävä hyvinvoinnin lisäämisen.

Proaktiivinen vs. reaktiivinen: Reaktiivisesta hyvinvointivaltiosta on siirryttävä proaktiiviseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Ongelmiin reagoivasta hyvinvointivaltiosta on siirryttävä ongelmia ennakoivaan ja ehkäisevään yhteiskuntaan.

Subjekti vs. objekti: Ihmisiä on lakattava kohtelemasta hyvinvointivaltion objekteina ja heidät on sen sijaan nähtävä hyvinvointiyhteiskunnan subjekteina. Toisin sanoen järjestelmäkeskeisestä hyvinvointivaltiosta on siirryttävä ihmiskeskeiseen hyvinvointiyhteiskuntaan.

Holistinen vs. partiaalinen: Suhtautumisen hyvinvointiin on muututtava partiaalisesta eli osittaisesta holistiseksi eli kokonaisvaltaiseksi. Hyvinvointia edistävät klassiset tekijät, autonomia, sosiaaliset suhteet ja merkityksellinen tekeminen on hyvin järjestelmällisesti levitettävä kaikille elämänalueille, kuten työhön ja oppimiseen.

Valtio vs. yhteiskunta: Hyvinvointivaltiosta on siirryttävä kohti osallistavampaa hyvinvoinnin yhteiskuntaa. Tämä ei tarkoita valtion velvollisuuden poistamista sen eettisen tehtävän osalta, vaan informaatioajan hyvinvointiyhteiskunnan käsite aktivoi valtiota toimimaan aiempaa laaja-alaisemmin, esimerkiksi edistämään henkistä hyvinvointia koulumaailmassa ja työelämässä.

Suomea koskevia johtopäätöksiä

Suomea koskevassa osuudessa tärkeimmiksi muutoksiksi ja haasteiksi nähtiin:

1.) Siirtymä teollisesta hyvinvointivaltiosta informaatioajan hyvinvoinnin

yhteiskuntaan.

2.) Siirtymä informaatioajan ekologiseen talouteen.

3.) Näitä tukevan henkisen kulttuurin kehittäminen  oppimismaailmasta työkulttuuriin

sekä poliittiseen johtajuuteen asti

Käytännön tasolla Suomella nähtiin olevan kolme uutta hyvinvoinnin haastetta:

1.) Elämäntavan haasteet: Tähän kuuluvat väestön ikääntyminen (vähemmän lapsia, pidempi elinikä), psyykkisen hyvinvoinnin haasteet ja elämänhallinnan

ja valinnan ongelmat monimutkaistuvassa elämässä.

2.) Taloudelliset haasteet: Työtä tekevien ja huollettavien välisen huoltosuhteen muuttuessa kansantaloutta uhkaa kestävyysvaje. Työntekijöiden ja huollettavien määrien suhdetta merkityksellisempi on kokonaistyöpanoksen tuottavuuden suhde hyvinvointipalveluiden aikaansaamisen tuottavuuteen. Tämän lisäksi on huomioitava se, että julkisen sektorin osuus BKT:stä on kestävä suhteessa sen kantavaan yksityissektoriin.

3.) Teknologiset haasteet: Uusi informaatioteknologia mahdollistaa tuottavuuden parantamisen ja uudenlaisia hyvinvointiratkaisuja. Tuottavuus ja hyvinvointi kohenevat kuitenkin vain, jos teknologian käyttöönottoon yhdistyy uusi johtamis- ja työkulttuuri.

Nämä haasteet voidaan konkretisoida osoittamalla, että Suomen hyvinvointiyhteiskunnan kestävyysvaje on jo nyt noin 5% BKT:stä eli noin 10 miljardia euroa. 10 miljardia euroa on melkein viidennes Suomen valtion budjetista. Sitä ei voi ratkaista mitenkään pelkillä veronkorotuksilla tai leikkauksilla. Tarvitaan rakenteellisia uudistuksia. Tällaisia ovat mm:

• työurien pidentäminen  (2 vuotta vastaa kestävyysvajeesta 2%-yksikköä eli 4 mrd €)

• työllisyysasteen nostaminen  (2%-yksikköä vastaa kestävyysvajeesta 1% eli 2 mrd €)

• julkisten palveluiden tuottavuuden parantaminen (0,25%/v = 1%-yksikkö eli 2 mrd €)

• työhyvinvoinnin parantaminen  ( 1%-yksikkö eli 2 mrd €)

• tuotantopotentiaalin 1,5%-yksikön noston toimenpiteiden ohjelma.

Kaikkein tärkeimpänä muutoksen perustana nähtiin kuitenkin uudistunut henkinen kulttuuri. Raportin mukaan Suomessa on henkinen kestävyysvaje, jota pidetään suurempana yhteiskunnallisena haasteena kuin hyvinvoinnin ja talouden kestävyysvajetta. Himasen mielestä Suomessa vallitsee häpeän kulttuuri, joka estää maata kehittymästä. Yrittäjyyttä ei pääse Suomessa syntymään, sillä asenteena on, ettei kukaan saa menestyä paremmin kuin toinen. Hän kaipaa Suomeen yhdessä onnistumisen kulttuuria.

Pientä arviointia

Puolustautuessaan arvosteluryöppyä vastaan tekijät sanoivat, että tarkoitus ei ollut tehdä perustutkimusta vaan tuottaa informaatiota poliittisen päätöksenteon valmistelua varten. Tämä tuntuu järkevältä näkökannalta. Raportin arvioinnin kannalta tärkein näkökulma ei varsinaisesti ole sen arviointi akateemisena tutkimuksena vaan kysymys siitä, onko tulos hyödyllinen,  tarjoaako se hyviä lähtökohtia strategista yhteiskunnallista suunnittelua varten ja onko siinä kenties jopa aineksia yhteiskunnallisen paradigman uudelleenmuotoilua varten. 

Joitakin arvioinnin kannalta keskeisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi:

·         onko raportin perustana oikea ja kansalaisten kannalta relevantti yhteiskunnallinen näkökulma

·         onko raportissa onnistuttu tunnistamaan ja nostamaan esille tulevan kehityksen kannalta olennaisia tekijöitä ja ilmiöitä

·         onko eri tekijöiden väliset riippuvuudet löydetty ja vuorovaikutukset ymmärretty oikein

·         ovatko raportissa esitetyt näkemykset ja arviot luotettavia ja uskottavia

Jotkut arvostelijat moittivat, että raporttia varten ei ole tehty uutta tutkimusta, mutta  Himanen oli eri mieltä. Nähdäkseni asioiden uutuus ei kuitenkaan ole se tärkein asia. Uutuusarvoa tärkeämpi on raportin hyödyllisyys. Uusien asioiden löytäminen on tietysti aina ansiokasta, mutta uutuusarvot voivat liittyä yksittäisten tekijöiden ohella eri tekijöiden keskinäisten painoarvojen oivaltamiseen sekä niiden keskinäisten riippuvuuksien ja vuorovaikutusten tunnistamiseen. Rakenteiden ja riippuvuuksien hahmottaminen on yhtä tärkeä, ehkä tärkeämpikin, kuin yksittäisten elementtien tunnistaminen ja kuvailu.    

Jos raportin arvostelijat menivät joskus harhapoluille, niin menivät myös raportin puolestapuhujat. Yleinen puolustajien argumentti tuntui olevan, että raportin täytyy olla hyvä ja sen tulokset täytyy hyväksyä, koska tekijöinä on Tunnettuja Nimiä. Ei raporttia kuitenkaan tee yhtään autuaammaksi se, että sen laatijoina on Tunnettuja Nimiä. Tunnetut  Nimetkin tekevät joskus tusinatyötä ja tuloksen arviointi ja johtopäätösten teko on viime kädessä aina tilaajan vastuulla. Vanhassa kaskussa kerrotaan kuinka eräs kollega moitiskeli Väinö Aaltoselle eduskuntatalon edessä seisovia pronssiukkoja, jotka hän oli tehnyt. Järkäleen kerrotaan vastanneen, että: "Kyllähän me kaikki tehdään leipämme eteen sitä tusinatyötäkin, mutta meidän maine syntyy niistä onnistuneista".  Sama pätee muidenkin Tunnettujen Nimien tuotantoon.

Raportilta ei tietenkään ole kohtuullista odottaa kaikkea mahdollista. Ei voi odottaa, että se olisi valmis kehittämissuunnitelma, budjettiraamista nyt puhumattakaan. Toisaalta, sen kyllä pitäisi antaa hyviä perusteita ja päätöskriteereitä kehittämissuunnitelmien laadintaa varten. Sen pohjalta tulisi myös löytää päätöskriteerejä panostuskohteiden määrittelyyn ja myös siihen, miten panoksia tulisi käyttää jotta niillä saavutettaisiin tarkoitettuja tuloksia. Vastaavasti tulisi myös löytää viitteitä siitä, mistä on syytä karsia. Kun tuloksia arvioidaan ja johtopäätöksiä niiden käytöstä tehdään, tärkein ja pätevin arviointikriteeri on edelleen se vanha pragmaattinen: "toimiiko tuo, tai onko riittävän todennäköistä, että se toimisi".

 Raportin kantavaksi ajatukseksi määritelty inhimillinen arvokkuus ja sen asettaminen kehittämisen tavoitteeksi on hyvä ja luonteva.  Mitenkään uusi se ei ole, vaikka Himanen näyttää vähän sellaista yrittävän väittää. Itse asiassa se on oikeastaan vain uudelleen muotoiltu utilitaristinen ohjelma "maximum of happinessa for maximum of people" . Sellaisenaan se on tietysti aivan pätevä.

Toisena, edelliseen liitettynä elementtinä siihen on lisätty kestävän kehityksen näkökulma. Tämäkään huomio ei ole mitenkään erityisen uusi, pikemminkin ilmeinen, mutta tietysti järkevä. Utilitaristien iskulause on siis päivitetyssä muodossaan: mahdollisimman paljon onnea, mahdollisimman monille, mahdollisimman kestävällä tavalla.

Kehityksen avaintekijäksi nähdään informaatiotekniikkaan pohjautuva informationalismi. Tämä on uskottavaa, mutta myös tuttua ja ilmeistä. Avoimeksi jää kysymys, onko joku muu megatrendi, joka ei ole vielä mitenkään ilmeinen, mutta jonka tunnistaminen nyt tuottaisi kilpailuetua. Informationalistista teemaa olisi voinut syventää, sillä käytännön strategisen päätöksenteon kannalta muutosstrategian ymmärtäminen ja hallinta on hyvinkin avainasia. Mitä tasolta olisi voinut mennä miten -tasolle. Suomen kannalta meidän suurten teollisuusalojemme tuleva kehitys on olennaisen tärkeä asia. Yleisesti ottaen, ei nimittäin tapahdu niin, että informaatiotalous korvaisi teollisuuden ja teollisuuteen voitaisi suhtautua katoavan taidelajina. Muutoksen voi olettaa olevan todennäköisesti saman tapainen kuin teollisen vallankumouksen tapahtuessa. Siihen asti johtavana elinkeinona ollut maatalous ei suinkaan hävinnyt, se teollistui. Ei teollisuuskaan häviä, se informationalistuu. Molemmissa tapauksissa on kyse työn tuottavuuden noususta ja työvoimatarpeen vähenemisestä. Sama informationalistuminen tulee tapahtumaan ja on tapahtumassa kaupan ja palveluiden alueella. Alkaa näyttää ilmeiseltä, että uusien kauppakeskusten rakentaminen ei ole enää  mielekästä. Ne tulevat olemaan vanhentuneita jo valmistuessaan kaupankäynnin siirtyessä internettiin.

Kehityksen päämääränä nähdään informaatioajan hyvinvointiyhteiskunta, hyvinvointriyhteiskunta 2.0. [Näitä muotiin tulleita versio 2.0 ilmauksia käyttäessä kannattaisi olla varovainen. Me ict-alalla leipämme tienanneet muistamme erinomaisen hyvin, että versio 2.0. oli aina se, johon oli tuotu versioon 1.0 verrattuna joukko uusia ominaisuuksia, joista melkoinen osa oli kummallisia ja tarpeettomia. Kun edellinen, moneen kertaan paikattu versio 1.78 oli toiminut kokolailla virheettömästi, versioon 2.0 oli palautettu valtaosa vanhoista virheistä ja joukko aivan uusia]. Mutta antaako raportti vastauksen siihen, mikä on informaatioajan hyvinvointiyhteiskunta - mitkä ovat sen rakenteet (esimerkiksi elinkeinorakenne, ansaintalogiikat, tulonmuodostus, verotusratkaisut, yhteiskunnan palvelujen tuottaminen/rahoitus) - miten  sinne päästään - toimiiko se

Raportissa esitetään, että uudenlaiseen hyvinvointivaltioon siirtyminen vaatii kulttuurimuutoksia. Kysymys päämäärien vaatimista kulttuurimuutoksista on kiinnostava. Se saattaa olla raportin hyödyllisintä antia tai sen ratkaiseva heikkous. Väistämättä tulee mieleen runsaan sadan vuoden takainen marxismi innostus. Sehän oli, kuten muistamme, mainio aate jonka jätkät pilasivat. Marxilaisuuden käytännön sovellukset eivät tähän asti ole missään toimineet. Alkuvaiheessa perustettiin ihanneyhteisöjä, kuten Sointula, jonka suomalaiset perustivat Kanadan länsirannikolle. Myöhemmissä vaiheissa pystytettiin stalinilaisia diktatuureja. Edelliset eivät toimineet, jälkimmäisten todellisuus oli lähinnä esitettyjen ihanteiden vastakohta. Epäonnistumisen syynä näyttäisi olevan se, että marxilaisen kommunismin toteuttaminen vaatisi toisenlaisia ihmisiä kuin nämä reaali-ihmiset. Ihmiset eivät muutu ihanneyhteiskunnan vaatimaan muottiin sormia napsauttamalla. Toisaalta, kulttuurimuutoksia kuitenkin tapahtuu. Kysymys onkin siitä, miten ne tapahtuvat ja minkälaiset muutokset ovat ylipäätään mahdollisia. Ylhäältä ohjelmoidut muutokset (nämä viisi jättiläistä) eivät välttämättä ole lainkaan toteutettavissa ohjauksen ja koulutuksen kautta, jos niillä ei ole luontevaa kasvualustaa. Sananlaskun sanoin: kannettu vesi ei pysy kaivossa. Epäilen, että kulttuurimuutokset tapahtuvat pikemminkin teknologisten ja muiden vastaavien muutosten funktiona ja mahdollisuudet muutosten ohjaamiseen ylhäältäpäin ovat rajalliset. Utopioiden kanssa on syytä olla varovainen, koska niillä on yleensäkin, muistoissa autuaan Henry Mooren alkuperäisestä Utopiasta lähtien, tavannut olla totalitaarisia ja voimakkaasti painajaismaisia piirteitä.

Loppu tulemana tuntuisi olevan, että raportissa on monia hyviä näkökohtia ja keskustelun avaukseksi se ei ole lainkaan hullumpi. Tosin se vaikuttaa monin paikoin epätasaiselta. Paikoitellen löytyy hyviä huomioita ja terävääkin analyysiä, toisin paikoin teksti on suorastaa naiivia. Olisiko syytä kehittää versio 2.0., jossa paneudutaan perusteellisemmin elinkeinoelämän ja talouden kehitykseen ja työstetään niitä konkreettisemmalle tasolle. Mukaan voisi ehkä ottaa koulutuksen kehittämisen siten, että huomioidaan ne koulutukselliset vaatimukset, joita kehittäminen edellyttää.

Entä oliko työ sitten hintansa väärti. Enpä lähde sitä arvioimaan. Luultavasti vastaavan tuloksen olisi voinut saada halvemmallakin. Toisaalta, todennäköisesti pienellä penkomisella löytyisi paljonkin akateemista tutkimusta jonka hintavastaavuus on selvästi huonompi.  Eräs näkökulma voisi olla se, että muutamassa päivässä raporttia ladattiin netistä yli 10 000 kertaa. Kohtuullisilla kirjakauppahinnoilla laskettuna tämä kattaa kohtalaisen osan raportin hinnasta, joten tietoa on onnistuttu levittämään varsin laajalti kohtuullisin kustannuksin. . 

Musta Pekka ja Lumiukko

YLE uutisoi, että Hollannissa oli syntynyt ilmiriita joulupukkihahmon mustasta apulaisesta.

Sinterklaas ja hänen apulaisensa, mustaksi maalattu Zwarte Piet esiintyvät perinteisesti marraskuun kolmantena viikonloppuna vietettävässä lastenjuhlassa eri puolilla Hollantia. Nyt Hollannissa riidellään ja YK:n ihmisoikeusvaltuutetun komitea pohtii, onko hahmo rasistinen.

Hollannin joulupukkihahmo Sinterklaas ja hänen apulaisensa Zwarte Piet "saapuvat" Hollantiin Espanjasta mukanaan lahjoilla lastattu laiva. Zwarte Piet on perinteisesti lapsia pelotteleva hahmo, joka sulkee tuhmat lapset säkkeihin ja vie heidät mukanaan Espanjaan. Hahmon juuret ovat 1400-luvulla. Juhlapäivän näytelmissä esiintyvä hahmo on yleensä pukeutunut keskiaikaiseen asuun päässään afroperuukki ja hänen ihonsa on maalattu mustaksi. Sinterklaasin saapumisjuhlaa on vietetty 1500-luvulta saakka Hollannissa. Zwarte Pietin hahmo puolestaan ilmestyi ensimmäisen kerran noin 1800-luvun puolivälin paikkeilla.

Jotkut hollantilaiset pitävät hahmoa rasistisena stereotyyppinä, joka leimaa afrikkalaiset ja mustaihoiset toisen luokan kansalaisiksi. Zwarte Pietin hahmolla on myös kiivaita puolustajia. De Telegraafin lauantaina julkistaman kyselyn mukaan 96 prosenttia vastaajista vaatii, että riitely asiasta lopetettaisiin. Noin 66 prosenttia sanoo, että he luopuisivat mieluummin koko Sinterklaasin saapumisjuhlasta kuin luopuisivat pelkästään Zwarte Pietistä. 21 valitusta Amsterdamissa pilaa juhlan koko Hollannilta, sanoi yksi vastaaja sanomalehdelle.

Genevessä toimivan YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston virkailijat pyysivät kirjeessään Hollannin viranomaisilta selvitystä asiaan.

Tämä jupakka tuo mieleen Slavomir Mrozekin mainion satiirin lumiukosta. Tarina ei ehkä ole kaikille tuttu, joten esitettäköön se tässä vähän tiivistettynä, vaikka se menettääkin siinä osan kirjallista mehukkuuttaan.     

Lapset pystyttävät torille lumiukon. He pyörittivät ison lumipallon, josta tuli vatsa, sitten pienemmän, josta tuli selkä ja olkapäät, ja sitten vielä pienemmän, josta he muotoilivat pään. Mustista kivistä he tekivät lumiukolle napit, niin että se pääsi napittamaan itsensä ylhäältä alas asti. Nenäksi pantiin punajuuri tällä kertaa - muuten se oli siis ihan tavallinen lumiukko. Lapsista se oli hauskaa ja heillä oli ilo ylimmillään. Isä oli iloinen siitä, että hänen lapsensa temmelsivät raittiissa ulkoilmassa, siitä he saivat punaiset posket ja hyvän ruokahalun.

Illalla koputettiin oveen. Siellä oli lehtimyyjä, jolla oli kioski torin laidassa. Hän pyysi anteeksi, kun hän tuli niin myöhään häiritsemään, mutta hänen velvollisuutensa oli puhua isälle suorat sanat. Hän tuli sen punajuurinenän takia, jonka lapset olivat tehneet lumiukolle. Punainen nenä oli hänelläkin, lehtimyyjällä. Ei suinkaan viinan takia, vaan hän oli sen kerran palelluttanut. Ei häntä silti tarvinnut kaikkien nähden pilkata, joten hän tuli pyytämään, ettei tällaista enää tapahtuisi.

Isään nämä huomautukset tekivät syvän vaikutuksen. Tietenkään ei lasten sovi tehdä pilaa kenestäkään, edes punaisen nenän takia - vaikkeivät he sitä nyt vielä ymmärräkään. Hän huusi lapset paikalle ja kysyi heiltä ankarasti, lehtimyyjää osoittaen:
"Onko totta, että olette tehneet lumiukolle punaisen nenän pilkataksenne tätä herraa?"
Lapset hämmästyivät niin vilpittömästi, etteivät ensin ymmärtäneet mistä oli puhekaan. Kaiken varalta isä rankaisi heitä jättämällä heidät ilman iltapalaa.

Lehtimyyjä lähti. Ovella hän törmäsi osuuskunnan puheenjohtajaan. Huomatessaan lapset puheenjohtaja rypisti otsaansa ja sanoi tylysti: " Saisitte hiukan kiristää ohjaksia. Niin pieniä vielä, ja niin röyhkeitä jo! Tänäänkin katselin meidän makasiinimme ikkunoista torille - ja mitä näenkään? Tekevät siellä kaikessa rauhassa lumiukkoa. Mutta kuvitelkaapa nyt, ensin ne tekevät pallon, sitten toisen ja sitten kolmannen. Sitten panevat toisen pallon ensimmäisen päälle ja kolmannen toisen päälle. Eikö ole hävytöntä? Onhan nyt aivan selvää, että he yrittävät vihjata, että meidän osuuskunnassamme muka istuu varas varkaan päällä. Se on herjausta."
Kun kysyttiin, olivatko he lumipalloja kasatessaan tosiaan halunneet vihjata, että osuuskunnassa istui varas varkaan päällä, he pudistivat päätään ja puhkesivat kyyneliin. Mutta isä pani heidät varmuuden vuoksi nurkkaan.

Mutta siihen päivä ei vielä päättynyt. Kaksi miestä koputti oveen yhtä aikaa. Joku lammasturkissa oleva tuntematon ja kansanneuvoston herra puhemies omassa persoonassaan.

"Asia koskee teidän lapsianne, kansalainen", he sanoivat kuorossa jo kynnykseltä.
"Minua hämmästyttää, että te sallitte talossanne vihollispropagandan. Te ette ilmeisesti ole poliittisesti valveutunut."

Isä ei ymmärtänyt, miksi hän muka ei ollut poliittisesti valveutunut.
"Sen näkee jo teidän lapsistannekin. Kuka se pilkkaa työläis- ja talonpoikaisvaltion hallintoelimiä? Teidän lapsenne ovat pystyttäneet tuon lumiukon aivan minun kansliani ikkunoiden alle. Ettekö te sitten tiedä, mitä merkitsee, kun pystytetään lumiukko juuri kansanneuvoston puhemiehen ikkunoiden alle? Minä tiedän tarkalleen, mitä pahat kielet minusta puhuvat. Miksi teidän lapsenne eivät pystytä lumiukkoa Adenauerin ikkunoiden alle? Puhuvaa äänettömyyttä, hyvä herra. Voin tehdä siitä omat johtopäätökseni. Vielä yksi asia. Jos minulla joskus kotoa lähtiessäni onkin sepalus auki, niin se on minun yksityisasiani. Teidän lapsillanne ei ole oikeutta veistellä siitä vitsejä. Sillä lumiukolla nimittäin napit ylhäältä alas asti ja se on hyvin kaksimielistä."

Syytetty huusi lapsensa pois nurkasta ja vaati heitä heti paikalla tunnustamaan, että he lumiukkoa tehdessään olivat ajatelleet herra puhemiestä ja napeilla vielä mauttomasti vihjanneet siihen, että herra puhemiehellä joskus sattui olemaan muutama nappi auki.

Vielä muuta kerta sinä iltana koputettiin oveen, mutta isä ei avannut enää.
Seuraavana päivänä menin sen puutarhan ohi, jossa lapset leikkivät. Torille heitä oli kielletty menemästä. He olivat juuri neuvottelemassa siitä, mitä leikittäisiin.
"Tehdään lumiukko", ehdotti ensimmäinen heistä.
"Äh, sellainen tavallinen lumiukko, eihän se mitään ole", sanoi toinen.
"No hyvä, tehdään sitten se mies, joka myy sanomalehtiä. Tehdään sille punainen nenä - punainenhan sillä onkin, ryyppäämisestä. Itse eilen myönsi", selitti kolmas.
"Haa, ja minä teen sen osuuskuntamiehen."
"Ja minä teen kansanneuvoston puhemiehen, hänhän on lumiukko jo ennestään. Ja napit sillä pitää olla, koska hänellä on aina housut auki."
Lapset riitelivät, mutta sitten he päättivät tehdä nuo kaikki vuorollaan. Innokkaasti he ryhtyivät toimeen.

Tietysti Hollannin ja muiden eurooppalaisten maiden historiasta löytyy rumia lukuja, kuten orjakauppaa sun muuta, eikä eurooppalaisilla mailla ole tähän minkäänlaista yksinoikeutta. Mitä tekemistä joskus muinoin harjoitetulla orjakaupalla on tämän päivän Zvarte Pietin ja siitä nostetun hälyn kanssa on jo sitten kokonaan toinen asia. Kun YK:n ihmisoikeusvaltuutetun komitea pohtii, onko Hollannissa suosittu "Musta Pekka" -hahmo rasistinen, herää väkisinkin kysymys ko. instanssin suhteellisuudentajusta ja arvostelukyvystä. Pyhittääkö pöljyyden, jos perusteluksi esitetään jalo tarkoitus? Vai pitäisikö kyseisen instanssin ottaa järki käteen ja harrastaa pientä itsekritiikkiä etteivät tekisi vakavaa asiaa naurettavaksi.  

Mrozekin Lumiukko kuvasi osuvasti sen sielunmaiseman, josta näitä tutkintapyyntöjä sikiää. Puolalaisethan ovat tunnetusti satiirin taitajia, eikä mikään ruoki tätä taitoa niin, kuin pönöttävä byrokraattinen hallinto ajatuspoliiseineen. On aivan turha kuvitella, että edesmenneillä kansandemokratioilla olisi tähän sielunmaisemaan mitään yksinoikeutta. Kyllä sitä löytyy YK:n elimistä ja EU:n elimistä ja yksittäisten maiden virastoista. Se kasvaa, kukoistaa ja rehottaa, jos se pääsee vapaasti kehittymään.

Mrozekin lumiukon lisäksi tämä episodi toi mieleen toisenkin tarinan, vanhan sadun paimenpojasta ja sudesta. Kaikkihan sen tietysti tuntevat. Sadun paimenpoika huuteli lämpimikseen ja turhan takia, että "susi, susi". Ensimmäisillä kerroilla kyläläiset riensivät pelastamaan poikaa, muuta tympiintyivät pian turhaan huuteluun. Kun susi sitten lopulta oikeasti tuli, kukaan ei enää huuteluun uskonut ja susi söi paimenpojan. Sama ilmiö näkyy tässä rasismin huutelussakin. Kun rasismia nähdään yksin lakritsapötköissä ja veneen tervaamisessakin, ei kukaan enää jaksa kiinnostua siitä huutelusta. Kuitenkin, on olemassa aivan oikeaa ja vakavasti otettavaakin rasismia johon olisi syytä puuttua. Näiden tyhjänpäiväisten Zvarte Piet hälyjen takia tahtoo vain olla niin, että sana rasismi laukaisee reaktion "tuo nyt on taas tuota".