Tenneseeläistä journalismia Suomessa

Mark Twain aloitti pakinansa Tenneseeläistä journalismia lainauksella seuraavalla lainauksella.  " Jo kirjoittaessaan ensimmäistä sanaa, piirrellessään i:n pisteitä, vedellessään t:n viivoja, pilkuttaessaan lauseitaan hän tiesi kyhäävänsä lausetta, joka tihkui halpamaisuutta ja löyhkäsi valheelle".

Jostain syystä tämä lainaus putkahti mieleen lukiessani Tommi Parkkosen juttua Iltalehdestä, keskiviikko 23.9.2015 klo 20.00  Juttu löytyy osoitteesta:.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015092320405410_uu.shtml

Jos Suomessa jaettaisiin laaduttoman journalismin palkintoja, tämä juttu olisi kova sana siinä kilpailussa. Oikeastaan se sisälsi vain pelkkiä virheitä ja perusteettomia väittämiä. Jutun otsikko, "Sipilä pelottelee väärillä faktoilla" olisi ollut oikeampi muodossa "Parkkonen polemisoi Sipilää vastaan väärillä faktoilla".

Ensiksi Parkkonen puuttui Sipilän puheeseen velkaantumisvauhdista. Sipilä oli sanonut Suomen velkaantumisvauhdiksi miljoonan tunnissa. Parkkonen pani kampoihin väittämällä, että "Suomen velkaantumisen oikea summa on 600 000 euroa tunnissa. Ero Sipilän lukuun ei ole "kuin" noin 400 000 euroa tunnissa". Tilastokeskuksen mukaan valtion ja kuntien alijäämä oli  9,335 miljardia vuonna 2014, 8,883 miljardia vuonna 2013 ja 9,413 miljardia vuonna 2012. Koska vuodessa on 8760 tuntia, tästä tule joka vuonna hiukan yli 1 miljoona/tunti.  Tilastokeskuksen luvut löytyvät osoitteesta:
http://www.stat.fi/til/jali/2014/jali_2014_2015-03-31_fi.pdf

Sitten Parkkonen toisti sen vakiintuneen olkiukon, jonka mukaan väitettäisiin, että Suomea uhkaa alijäämämenettely korkean velkaantumisasteen takia. Tämän hän kiiruhti torjumaan esittämällä, että Saksankin velkaantumisaste on korkeampi. Mutta Suomeahan ei uhkaa alijäämämenettely velkaantumisasteen perusteella vaan velkaantumisnopeuden perusteella.  The Economistin julkaiseman vertailutiedon mukaan Suomen tämän vuoden alijäämä (Primary Budget Balance) on Euroopan suurin. Tilastokeskuksen Eurostatille raportoimien ennakkotietojen mukaan julkisyhteisöjen alijäämä oli 3,2 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen vuonna 2014. Ennakkotietojen mukaan alijäämä ylitti näin EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen mukaisen viitearvon, joka on kolme prosenttia.

Parkkonen esittää, että Sipilä on hallituksen miljardileikkauksia puolustellessaan myös todennut Suomen talouskasvun olevan Euroopan hitainta, vaikka Eurostatin tuoreen tilaston mukaan talouskasvu on vuoden toisella neljänneksellä ollut hitaampaa muun muassa Ranskassa, Itävallassa ja Hollannissa. Parkkonen ei kerro, että samaisen Eurostatin  tilaston mukaan Suomen bkt:n lasku oli viime vuonna Euroopan suurin ja toissa vuonna Euroopan toiseksi suurin. Yhden vuosineljänneksen tulos, joka voi johtua satunnaisvaihtelusta,  ei Sipilän esittämää kuvaa muuta.

Eurostatin tilasto löytyy osoitteesta: http://ec.europa.eu/eurostat/tgm/table.do?tab=table&init=1&language=en&pcode=tec00115&plugin=1

Parkkonen muistaa, että Fitch, luottoluokituslaitoksista pienin, säilytti Suome AAA-luokituksen. Parkkonen unohtaa, että Standar & Poor's  jo laski Suomen luottoluokitusta ja sekä Moody's, että Fitch  arvioivat Suomen näkymät negatiivisiksi, mikä yleensä ennakoi luokituksen laskua.

Parkkonen kirjoittaa, että pääministeri on myös sanonut Suomen olevan tänne saapuvien turvapaikanhakijoiden kanssa suhteellisesti samassa tilanteessa Saksan kanssa. Hänen mukaansa "Uusi Suomi -verkkolehti kuitenkin selvitti, että suurimpienkin turvapaikanhakijalaskelmien mukaan Suomeen tulee tänä vuonna noin 5,5 turvapaikanhakijaa tuhatta asukasta kohden", kun Saksan vastaava määrä on 12,3 tulijaa/ 1000 asukasta.  

Uuden Suomen "suurimmatkin" laskelman mukaan turvapaikanhakijamääräksi tänä vuonna arvioidaan 30 000. Tällä hetkellä Suomeen on tullut noin 15 000 turvapaikanhakijaa. Viime viikolla maahamme tuli yli kolme tuhatta ihmistä. Tätä vuotta on jäljellä 14 viikkoa, joten tällä vauhdilla tulos on 14 * 3000 + 15 000 = 57 000.  Koska muuttoliike ei katkea itsestään vuoden päättyessä, tätä oikeampi laskentatapa on vuositason lukujen käyttäminen. Tällöin tulos on suuruusluokaltaan  3 000 * 52 = 156 000, mikä tekee 28 turvapaikanhakijaa tuhatta asukasta kohti. Luku on siis vaatimattomasti viisinkertainen tuohon "enimmillään" lukuun verrattuna.

Mitäpä tähän enää sanoisi. Se kauhea roskajulkaisu  MV-lehti on sentään luotettava tietolähde näihin Parkkos-tarinoihin verrattuna.  

Maahanmuuttokeskustelun kritiikkiä

Tornioon tuli ruotsista eilen 500 turvapaikanhakijaa. Tänään on luvassa enemmän. Viikko sitten oltiin huolestuneita, kun tulijamäärä näytti paisuvan 15 000 tulijaan vuodessa. nyt puhutaan jo yli kymmenkertaisista luvuista. Kun maahanmuuton padot avataan, siitä seuraa samanlainen ilmiö, kuin järvenlaskussa joka suoritetaan hiekkaperäisessä maastossa. Jos laskuvirtaa ei tiukasti kontrolloida, se kaivaa oman uomansa jatkuvasti leveämmäksi ja syvemmäksi, virtaus paisuu kontrolloimattomaksi ja jatkuu siihen asti, että löytyy tasapaino, laskettavasta järvestä ei enää riitä vettä virtauksen ylläpitämiseen. Joensuulaiset tuntevat hyvin tarinan Höytiäisen laskusta ja sen synnyttämästä tulvasta. Paasikivi sanoi aikoinaan, että poliitikot joutuvat korjaamaan ne ikkunat, jotka lehtimiehet kivittävät rikki. Kun media leväyttää ovet selälleen, maksumiehiksi joudumme me kaikki.     

Media on kovasti moittinut maahanmuuttokeskustelun tasoa. Niinpä se on sulkenut palstansa maahanmuuttoa sivuavien uutistensa kommentoinnilta. Suurin osa kritiikistä olisi kuitenkin syytä kohdistaa lehdistöön itseensä. Sen uutisointi on valikoivan yksipuolista, epäanalyyttistä ja lyhytnäköistä.  Uutisoinnissa käytetään epämääräisiä käsitteitä, usein harhaanjohtavasti. Lehdistö on nähnyt tehtäväkseen taistelun maahanmuuton puolesta sekä maahanmuuton kritiikkiä ja maahanmuuttokriittisiä vastaan. Ja tässä taistelussa lähdekritiikki on tarpeetonta ja uutisten harhaanjohtavuus hyväksyttyä.

Mediassa levisi hiljattain sydäntä särkevä kuva pienestä syyrialaispojasta, joka oli hukkunut pakomatkallaan kohti turvallisempia oloja. Pojan isä kertoi järkyttyneenä, kuinka hänen vaimonsa ja lapsensa hukkuivat hänen ponnisteluistaan huolimatta, kun vene kaatui aallokossa. Myöhemmin englantilaisista lehdistä löytyi myös muiden onnettomuudesta pelastuneiden kertomuksia, joista kävi ilmi, että kyse ei ollut syyrialaisista sotapakolaisista vaan kurdeista. He  olivat olleet pitkähkön aikaa Turkissa ja pyrkimässä Eurooppaan. Venettä ohjasi järkyttynyt isä itse. Hän toimi yhteistyössä ihmissalakuljettajien kanssa. Jos tällaisiin uutisiin tulee oikaisuja, kuten tässä tapauksessa lopulta tapahtui, ne tulevat päiviä myöhemmin kuin ulkomaisessa lehdistössä ja vasta sitten kun oikaisevat tiedot jo ovat levinneet sosiaalisessa mediassa.  

Mediassa levisi myös tarina pääministeristä jututtamassa 17-vuotiasta turvapaikanhakijaa. Hän kertoi kuinka hän itkee joka aamu, kun joutuu nukkumaan samassa huoneessa muiden pakolaisten kanssa. Eipä aikaakaan, kun sosiaalisessa mediassa levisi kaappauksia kyseisen nuorukaisen sosiaalisen median profiileista, joissa hän esiintyi bilettämässä ympäri Eurooppaa, ja kommentoimassa kokemuksiaan tyyliin: “way better than bulgaria sofia ?! for fuck sake bulgarians are dirty as shit”. Kävi ilmi, että hän oli pahoinpidellyt yhden uhrin viideksi kuukaudeksi sairaalahoitoon ja, että hän on istunut vankilassa ja uhannut tappaa lukuisia ihmisiä. Hän oli eri yhteyksissä muutellut ikäänsä ja todennäköisimmin oikea ikä oli jossakin 20 v. paikkeilla.  Tämän jälkeen Helsingin Sanomat teki pitkän jutun, jossa se paheksui kyseisen henkilön sosiaalisen median profiilien levittämistä erilaisissa "rasismi ja väkivaltasivustoissa" sekä sitä, että hän oli kertomansa mukaan joutunut nettiuhkausten kohteeksi.  

  

Maahanmuuttokritiikissä on kyllä paljon asiatontakin, mutta lehdistön tapa niputtaa sen enempää erittelemättä kaikki maahanmuutto yhdeksi asiaksi, kaikki maahanmuuttokritiikki samaan nippuun  ja kaikki maahanmuuttoa kritisoivat ääriaineksiksi, on älyllisesti epärehellistä ja epäammattimaista. Lehdistö on hyökännyt sosiaalista mediaa vastaan syyttäen sitä vihapuheesta ja pyrkien jokseenkin suorasukaisesti saamaan aikaan jonkinasteisen nettisensuurin.  Netistä tietysti löytyy tietysti myös vihakirjoittelua, mutta varsinainen syy hyökkäilyyn näyttää olevan pikemminkin se, että sosiaalinen media rikkoo ammattitoimittajien tiedotusmonopolin, täyttää niitä aukkoja, jotka lehdistö tietoisesti jättää uutisointiinsa ja oikoo virheellistä uutisointia.

Uutisoinnissa on joskus myös myönteisiä poikkeuksia, kuten ulkoministeriön erikoistutkijan Hiski Haukkalan kirjoitus Suomen Kuvalehdessä, jossa käsiteltiin Afrikasta lähtevän maahanmuuton syitä  otsikolla "Afrikan kohtalo koskee myös meitä". Siinä tuotiin esiin Afrikan väestönkasvu ja sen vaikutus siirtolaisuuteen, vaikutus maanosan tulevaisuuteen ja ekologiset vaikutukset  Tällaiset kirjoitukset, joissa muuttoliike asetetaan laajempaan kehykseen ja jossa analysoidaan sen syitä ja vaikutuksia ovat kuitenkin tavattoman harvinaisia. Pääsääntöinen juttutyyppi on tunteisiin vetoavaksi tarkoitettu yksilötarina, jossa kerrotaan joko onnettoman pakolaisen traagisesta kohtalosta tai onnellisesta maahanmuuttajasta joka antaa luovan panoksena uuden kotimaansa hyväksi. Myynnin ja markkinoinnin puolella tätä kutsutaan mielikuvamainonnaksi.

Tällaisessa mielikuviin perustuvassa journalismissa hallitsevaan asemaan on noussut tunnetyrannia, jonka tarkoituksena on mielipiteiden ohjaaminen. Tällaisessa journalismissa järjen käyttöä kutsutaan kyynisyydeksi sekä muukalaisvihaksi, rasismiksi ja äärioikeistolaisuudeksi. Järjen ja tunteen välisestä dialogista on luovuttu ja siirrytty tunteiden yksinvaltaan ja voi sitä onnetonta, joka uskaltaa käyttää järkeään. Tärkeää ei enää ole tekojen vaikutus ja seuraukset vaan se, missä tunnetilassa ne on tehty.

Maahanmuuttoa käsitellään mediassa pääosin yhtenä eriytymättömänä ilmiönä, vaikka se ei sitä ole. Tarkoituksena näyttää olevan tunteeseen voimakkaimmin vaikuttavien aspektien ulottaminen kaikkea maahanmuuttoa koskevaksi. Pakolaisuus ja siirtolaisuus ovat kuitenkin eri asioita ja ne tulisi myös eri asioina käsitellä. Pakolaiset ovat ihmisiä, jotka pakenevat sotaa ja konflikteja . He tarvitsevat turvapaikkaa konfliktin ajaksi. Konfliktin pitkittyessä pakolaisuus kyllä saattaa aikanaan muuttua siirtolaisuudeksi. Siirtolaiset puolestaan hakevat parempaa elämää. Läheskään kaikki turvapaikan hakijat eivät ole pakolaisia. Monet, itse asiassa useimmat  heistä ovat siirtolaisia, jotka pyrkivät käyttämään hyväkseen turvapaikkajärjestelmää päästäkseen haluamaansa maahan ja saadakseen pakolaisille tarkoitettuja taloudellisia ja sosiaalisia etuja. 

   

Maahanmuuttokeskustelussa pakolaisten auttaminen ei juurikaan ole herättänyt vastalauseita, niin kuin sen ei pitäisikään. On kyllä väitelty siitä, mikä on tarkoituksenmukaisin auttamistapa, mutta ei itse auttamisen periaatteesta.

Siirtolaisuuden suhteen asia on jo toisin. Siirtolaisuus on eri asia kuin pakolaisuus, ja sitä on myös syytä käsitellä eri asiana. Siirtolaisuuteen voi olla monia syitä ja sillä voi olla monia seurauksia, niin lähtömaassa kuin vastaanottajamaassakin. Parhaassa tapauksessa siirtolaisuus hyödyttää sekä lähtömaata, että vastaanottajamaata, mutta se voi olla myös haitallista jommallekummalle tai molemmille Jos siirtolaisuuden halutaan olevan hyödyllistä, tulijoiden ja vastaanottajamaan intressien tulisi kohdata. Näin on, kun tulija tarvitsee työtä ja vastaanottajamaa työn tekijöitä. On ongelmia, joita voidaan hoitaa siirtolaisuuden avulla mutta on myös ongelmia, joita sillä ei voida hoitaa. Pahimmassa tapauksessa siirtolaisuus voi johtaa tuhoisiin seurauksiin.   

Voimakasta kritiikkiä on saanut näkemys, jonka mukaan siirtolaisella on oikeus valita kohdemaansa ja oikeus saada siellä elatus riippumatta siitä, tekeekö hän töitä vai ei. Tämä kritiikki on täysin aiheellista. Osa kritiikistä on asenteellista ja asiatontakin, mutta suuri osa on varsin hyvin perusteltua. Valtiolla on kansalaisiaan koskevia vastuita ja pystyäkseen kantamaan näitä vastuita, sen tulee voida päättää kuinka paljon ja minkälaisia siirtolaisia se vastaanottaa. Niinpä lehdistön tapa suhtautua siirtolaisiin ikään kuin he olisivat pakolaisista on harhaanjohtava ja suorastaan epärehellinen.

On vedottu siihen, että Suomesta on lähtenyt eri aikoina siirtolaisia USA:han, Kanadaan, Ruotsiin ja Australiaan. Kaikissa tapauksissa lähdön syynä on ollut Suomessa vallinnut työn puute. Vastaanottajamaissa puolestaan on ollut työvoimapula. Suomalaiset, kuten muutkin siirtolaiset ovat menneet tätä työvoimapulaa paikkaamaan. Vastuu toimeentulosta on ollut siirtolaisella, ei vastaanottajamaalla. Kaikki osapuolet ovat hyötyneet, molempien ongelmia on ainakin helpotettu.

Toisenlainen esimerkki on Pohjois-Amerikan siirtolaisuus. Englannista ja Irlannista lähteneet siirtolaiset asettuivat asumaan alkuasukkaiden eli intiaanien naapureiksi. Yhteiselo sujui varsin kauan suhteellisen rauhanomaisesti. Ei konflikteitta mutta vuorovaikutus säilyttäen. Viisi sivistynyttä heimoa (tai kansakuntaa) Cherokeet, Chocatw't, Creekit, Chikasawt ja Seminolet omaksuivat monin osin eurooppalaisen kulttuurin, lukutaidon, kristinuskon, keskitetyn hallinnon ja kirjoitetut lait. He harjoittivat kaupankäyntiä ja solmivat avioliittoja siirtolaisten kanssa.  Yhteiselo päättyi, kun käenpoika kasvoi liian suureksi ja työnsi ulos pesän alkuperäiset poikaset. Vuonna 1830 siirtolaiset säätivät lain nimeltä Indian Removal Act. Siitä alkoi intiaanien väkivaltainen häätäminen ensin Mississipin länsipuolelle ja sitten yhä pienempiin territorioihin. Siirtolaiset olivat osoittautuneet alkuperäisväestölle tuhoisiksi.

Pohjois-Amerikan siirtolaisuutta on mainostettu esimerkkinä siirtolaisuuden synnyttämän monikulttuurisuuden siunauksista. Tämä on suuresti harhaanjohtavaa. Pohjois-Amerikan siirtolaiset säilyttivät kulttuurinsa, alkuperäisväestö sopeutui siihen, mutta se ei pelastanut alkuperäisväestöä. Siirtolaiset tulivat keskenään hyvin läheisistä kulttuureista. Aluksi Brittein saarilta, sittemmin Saksasta ja myöhemmin muualta Euroopasta. Kulttuuriset etäisyydet olivat pieniä ja kulttuurien välinen kitka pysyi rajoitettuna. Uudet tulijat integroituivat aikaisempien tulijoiden kulttuuriin. Poikkeuksen muodostivat maahan orjiksi tuodut afrikkalaiset, joiden asema ja kulttuuri poikkesi jyrkästi maan muiden asukkaiden kulttuurista. Orjuus lopetettiin vuonna 1865, mutta kulttuurinen integroituminen edelleen monessa suhteessa vajavainen ja konfliktialtis.

Media suhtautuu monikulttuurisuuteen yksisilmäisen myönteisesti, pitää sitä tavoiteltavana ja suorastaan keskeisenä syynä siirtolaisuuden suosimiseen. Se kaihtaa kertomasta monikulttuurisuuden riskeistä. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Kulttuurien sekoittaminen voi olla hedelmällistä ja näin on yleensä silloin kun kulttuuriset etäisyydet eivät ole kovin suuria, silloin kun kulttuurit ovat yhteensopivia ja silloin kun vähemmistökulttuurin osuus väestöstä on pieni. Tällöin ei juurikaan synny kulttuurisesti eristyneitä enklaaveja. Toisaalta, on kulttuureja jotka sopeutuvat ylimalkaan huonosti toisiin kulttuureihin ja on kulttuureja joiden keskinäinen konfliktialttius on suuri. Kaikki muistavat hutut ja tutsit, Jugoslavian hajoamisen yhteydessä tapahtuneet joukkomurhat, Intian itsenäistymiseen liittyvän verisen jakautumisen Intiaksi ja Pakistaniksi. Esimerkkejä ei ole vaikea löytää. Konfliktit ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kuitenkaan emme löydä mediasta käytännöllisesti katsoen lainkaan analyysiä siitä, mitkä tekijät vaikuttavat kulttuurien yhteen sopimiseen ja minkälaiset prosessit edesauttavat kulttuurien integroitumista. Ja tuolla jälkimmäisellä en totisesti tarkoita niitä naiiveja "ollaan kilttejä toisillemme" -juttuja.

Merkittävin esimerkki ongelmasta jota ei voida siirtolaisuuden avulla hoitaa on Afrikan väestönkasvu. Ja se on maailman ylivoimaisesti pahin ongelma. Kuitenkin media pyrkii propagoimaan nimenomaan siirtolaisuuteen perustuvaa toimintamallia.   

Yllä olevat väestöpyramidit kertovat, että väestön kasvu on saatu hallintaan kaikkialla muualla paitsi Afrikassa, jossa se jatkuu räjähdysmäisenä. Koska maapallon luonnonvarat ovat jo nyt liikakäytöllä, väestönkasvu johtaa väistämättä kurjistumiseen, ekokatastrofiin tai molempiin. Ainoa ratkaisu on siis väestönkasvun pysäyttäminen ja mieluiten väestömäärän saaminen laskevalle käyrälle. Jos Afrikan väestönkasvun ongelmia  yritetään ratkoa muuttoliikkeen avulla, ainoa tulos on ongelman levittäminen ja katastrofin syventäminen. Kuvat kertovat myös sen, että Afrikan ikäpyramidin alimmat kerrokset ovat runsaat 7 kertaa Euroopan vastaavia runsasväkisemmät. Vaikka ekologisia rajoitteita ei olisi ja vaikka Eurooppaan muuttaisi Afrikasta yhtä paljon väkeä kuin Euroopassa syntyy, se ei riittäisi Afrikan väestöongelman ratkaisemiseen. Se vain synnyttäisi Eurooppaan uuden väestöongelman. Jostakin syystä media käsittelee varsin niukalti väestönkasvun ja muuttoliikkeen aiheuttamia ekologisia ongelmia. Se ei katso nenäänsä pidemmälle, se haluaa vain antaa periksi väestöpaineille vaikka myötäilyn tulokset ovat katastrofaaliset koko maapallon kannalta.

Maahanmuuton taloudellisten vaikutusten uutisointi on jokseenkin kauttaaltaan harhaanjohtavaa. Kustannukset piilotetaan tai aliarvioidaan. Hyötyjen ja muiden vaikutusten arviointi on suurelta osin toiveajattelua.

Yhden lehden arvion mukaan 30 000:sta tulijasta kertyy vuosittain noin 400 miljoonan euron rasitus. Tämä tarkoittaisi 13 000 euroa/henkilö/vuosi, eli 35 euroa/henkilö/päivä.  Toinen kertoo saaneensa maahanmuuttovirastosta tiedon, että yhden ihmisen vuorokausi vastaanottokeskuksessa maksaa valtiolle 40 euroa. Sen mukaan summa pitää sisällään kaikki vastaanottokeskuspalvelut.  Maahanmuuttoviraston tilinpäätös vuodelta 2014 kertoo, että viraston vastaanoton kustannukset olivat runsaat 20 000 euroa/henkilö/vuosi eli 55 euroa/henkilö/päivä. Tämä on toteutunut luku, jossa ei ole huomioitu edessä olevaa kapasiteetin nopean nostamisen vaikutusta kustannuksiin. Yleensä sellainen nostaa kustannuksia hyvinkin jyrkästi. Tämä summa ei myöskään pidä sisällään muiden toimijoiden, kuten terveydenhuollon kustannuksia. Media ei siis onnistu löytämään lähellekään oikeaa summaa vaikka tavallinen matti meikäläinen saa yllä olevat tiedot esille parissa minuutissa. Mitä kustannuksia on piilossa noiden takana, on jo sitten toinen tarina. 

Hyötyjen puolella vedotaan toistuvasti kestävyysvajeeseen. Kerrotaan, että työikäisten määrä suhteessa eläkeläisiin on kääntymässä epäedulliseksi. Hehkutetaan, että pakolaiset ovat uusi Nokia. Hehkuttaja perustelee näkemystään sillä, että Yhdysvallat on esimerkki maasta, jonka huipputuottavia innovaatiokeskittymiä ruokitaan koulutettujen maahanmuutolla. Toinen mainostaa, että 100 000 uutta maahanmuuttajaa vuoteen 2030 mennessä puolittaisi kestävyysvajeen, jos maahanmuuttajien työllisyysaste nousisi kantaväestön tasolle.  Ihan hyviä visioita. Niissä vain on pari heikkoutta. Turvapaikanhakijoissa ei ole noita huipputuottavia koulutettuja. Silloin kun tulossa on Nokian Rajeev Surin kaltaisia henkilöitä, he eivät ole hakemassa turvapaikkaa ja heidät otetaan avosylin vastaan.  Ja mitä tulee tuohon kestävyysvajeskenaarioon, niin "jos jos ei tiellä ois, niin lehmätkin lentää vois". Kestävyysvajetta eivät paranna työikäiset vaan työtä tekevät. Tällä hetkellä Suomessa on korkea työttömyys ja sen kasvaa nopeasti, lähes nopeimmin Euroopassa. Meillä ei siis ole puutetta työvoimasta vaan päinvastoin. Turvapaikanhakijat ovat pääosin peräisin Somaliasta ja Lähi-Idästä. Näiden ryhmien työllisyysaste on 40 % tasolla eikä näytä paranevan maassaoloajan funktiona. Heidän työllisyysasteensa on suunnilleen 60 % kantasuomalaisten vastaavasta. He eivät vähennä kestävyysvajetta. He pahentavat sitä. Ne kestävyysvajetta vähentävät maahanmuuttajat tulevat Virosta, Venäjältä ja Länsi-Euroopasta. He tulevat normaalin maahanmuuttomenettelyn, eivät turvapaikkamekanismin kautta.    

Jos media hoitaisi tehtäviään, se myös tutkisi pakolaisliiketoiminnan toimijoita ja menettelyitä, kuten erilaisten mafioiden ja ISISin ihmissalakuljetusbusineksista. Se tutkisi sitä, miten turvapaikanhakijoita käytetään ylihinnoiteltujen majoitus- ja palveluliiketoimintojen perustana. Se tutkisi sitä, kuinka humanitaariseksi suurvallaksi julistautunut Ruotsi dumppaa turvapaikanhakijoita naapuriinsa Suomeen, huomattuaan kuinka suuria ongelmia tämä tulijoiden virta heille aiheuttaa. Se tutkisi sitä, kuinka EU:n väljentynyt pakolaispolitiikka on kasvattanut jyrkästi turvapaikanhakijavirtaa. Se tutkisi sitä, kuinka lähtömaissa mainostetaan kohdemaita ja ohjeistetaan, minkälaisia tarinoita tulee kehittää haastatteluja varten. Nyt joitakin näistä asioista sivutaan pikku-uutisissa, mutta valtaosan tilasta valtaavat erilaiset tervetuloa-tänne -piknikit ja "kuinka maahanmuutosta tuli sukupuolten sota"  ja kuinka toimittajille (tietysti naistoimittajille) lähetetään jopa vihaviestejä.  

Kymmenen väärää teesiä maahanmuutosta

Kimmo Kiljunen oli kirjoittanu blogimerkinnän, jonka otiskko oli "Kymmenen teesiä maahanmuutosta". Luettuani sen, mieleen tuli Obelixmainen lausahdus  "hulluja nuo suomalaiset".  Teki mieli kommentoida noita teesejä, ne kun tuntuivat tohtorismiehen tekemiksi harvinaisen huonosti ajatelluilta. Kommentista olisi kuitenin tullut kohtuuttoman pitkä, joten tein niistä tähän oman blogimerkintäni. Kiljusen teksti on seuraavassa kursivoitun, omat kommenttini normaalitekstillä. Seuraavassa siis: 

 Kymmenen teesiä maahanmuutosta

 ”Unelmoin vahvasta, urheasta kansakunnasta, joka voittaa tämän painajaisen, jota kutsutaan monikulttuurisuudeksi” kirjoitti kansanedustaja Olli Immonen paljon siteeratussa mätäkuun jutussaan. Virisi polemiikki maahanmuutosta. Oheiset kymmenen teesiä olisi keskustelun vilskeessä hyvä muistaa.

1.                   Ihmiset ovat paremman elämän toivossa liikkuneet alueilta toiselle niin kauan kuin ihmiskuntaa on ollut olemassa.

 Kommentti: Niin ovat, eivätkä muuttoliikkeiden tulokset ole läheskään aina olleet siunauksellisia. Monissa tapauksissa liikkuminen on ollut väkivaltaista ja tulokset tuhoisia. Monet pysyvät konfliktialueet ovat syntyneet muuttoliikkeiden tuloksena. Vastaanottava maa on aina päättänyt, haluaako se ottaa tulijat vastaan. Tarvittaessa se on puolustanut itseään asevoimin. Suvereenin valtion perusoikeus ja suorastaan velvollisuus on päättää, kenellä on oikeus muuttaa maahan.

2.                   Eurooppalaiset ovat vuosisatojen kuluessa valloittaneet ja kolonisoineet maailman. Tänään vastavuoroisesti Euroopan tulee ottaa vastaan muuttajia.

Kommentti: Eurooppalaiset ovat useimmiten muuttaneet alueille, joiden väentieheys on ollut pieni, eivät ylikansoitetuille alueille. Kansoitetuille alueille, kuten Kiinaan ja Intiaan muuttaneiden määrät ovat olleet suhteellisen pieniä. Tämän lisäksi, kolonisoijia eivät ole olleet tämän päivän eurooppalaiset, vaan heidän esivanhempansa. Ilmeisesti Kimmo haluaa panna jälkeläiset kolmanteen ja neljänteen polveen vastuuseen isien teoista. Tässä tapauksessa kyllä vastuu kyllä ulotetaan huomattavasti useampaan sukupolveen.    

3.                   Tavarat, palvelut ja pääoma liikkuvat yli rajojen, myös väestö liikkuu. Kahvi, banaanit, tietoteknologia ja Hollywood leffat tulevat ulkomailta, miksi ei myös ihmiset?

Kommentti: Niin liikkuvat, jos kysyntää on. Tavarat, palvelut jne. eivät mene väkisin sinne missä niillä ei ole tarvetta ja missä niille ei ole kysyntää.

4.                   Maastamuutto on sallittua, mutta maahanmuutto ei, vaikka liikkumisvapaus on perusihmisoikeus. Syntyy rikos: ”laiton maahanmuutto”.

Kommentti: Maastamuutto on sallittua, mutta vastaanottava maa päättää, onko maahanmuutto sallittu. Ei siitä, että minä saan lähteä vapaasti Suomesta seuraa sitä, että jonkun muun maan täytyisi ottaa minut vastaan ja vastata minun elatuksestani. Itse asiassa varsin moni maa haluaa erikseen päättää, haluaako se ottaa minut vastaan edes vieraaksi vaatimalla minulta viisumin, joka määrittelee kuinka kauan aikaa minä saan kyseisessä maassa olla.

5.                   Vain pieni osa ihmisistä on muuttanut ulkomaille. Maailmassa on 200 miljoonaa ihmistä, jotka asuvat muualla kuin synnyinmaassaan, 3 % maailman väestöstä. Myös Suomessa ulkomaalaisväestön osuus on samaa suuruusluokkaa.

Kommentti: So what. Mitä tuolla tilastotiedolla halutaan argumentoida? Mitä tekemistä tällä on maahanmuuton toivottavuuden tai ei-toivottavuuden kanssa.

6.                   Sotia ja vainoa pakenevat muodostavat pienen, mutta haavoittuvimman osan maahanmuuttajista. Ihmiskunnan jakamaton velvollisuus on antaa suoja hädässä olevalle. Yli 70 000 sotalasta siirrettiin Suomesta Ruotsiin toisen maailmansodan aikana.

Kommentti: Ongelmana eivät olekaan sotaa pakenevat turvapaikanhakijat. Sotaa pakenevien osuus turvapaikanhakijoista on suhteellisen pieni ja silloin kysymys on tilapäisestä turvapaikasta konfliktin ajaksi. Joskus se tilapäinen turvapaikka tietysti saattaa muuttua pysyväksi asuinpaikaksikin, mutta enpä ole nähnyt tätä ongelmaksi mainittavan. 

7.                   ”Elintasopakolaisuus” on ollut kautta historian suurin syy ulkomaille muuttoon. On etsitty töitä ja parempia elämisen edellytyksiä. Suomesta muutti sata vuotta sitten 200 000 ihmistä Pohjois-Amerikkaan, 6 % väestöstämme. Ruotsiin muutti 1960-luvulla lähes 300 000 suomalaista, sekin 6 % väestöstämme.

Kommentti: Elintasopakolasisuus on ollut syy ulkomaille muuttoon ja työvoiman tarve syy maahanmuuttajien vastaanottoon. Kysyntä on synnyttänyt tarjonnan. Näin olkoon jatkossakin. 

8.                   Tämän päivän maailmassa suurin syy muuttaa pysyvästi ulkomaille on rakkaus. Suomessa on nykyisin yli 60 000 monikulttuurista perhettä, jossa toinen puoliso ei ole syntyperäinen suomalainen. Noin 10 000 perheessä molemmat puolisot ovat ulkomaalaistaustaisia.

Kommentti: So what. Ei kai kukaan ole yrittänyt torjua kansainvälisiä avioliittoja (kulissiavioliittoja mahdollisesti lukuun ottamatta). Sitä paitsi se rakkaus ei ole suurin muuton syy, kuten kuka tahansa vähäisenkin numerotaidon omaava pystyy huomaamaan.

 

9.                   Ne, jotka vastustavat monikulttuurisuutta, vastustavat tyypillisesti kaikkea erilaisuutta. Ollaan vähemmistöjä vastaan on sitten kyse maahanmuuttajista, uskonnosta, kielivähemmistöstä, pienistä etnisistä ryhmistä tai erilaisista seksuaalisista suuntauksista.

Kommentti: Tämä on klassillinen ajatteluvirhe, joka on useimmiten tahallinen mutta kertoo joskus huonosta ajattelukyvystä. Kulttuuristen konfliktien riskistä varoittaminen yleistetään kaiken monikulttuurisuuden vastustamiseksi joka puolestaan yleistetään kaiken muunkin erilaisuuden vastustamiseksi. Puuttumaan tuosta argumentoinnista  jäivät vain ne kaasukammiot.   

10.                Vieraskammoisuuden paradoksi: ”Maahanmuuttajat laiskottelevat sosiaaliturvamme varassa ja vievät vielä työpaikkammekin.”

Kommentti: Kun maassa on massiivinen työttömyys, nämä asiat voivat todellakin toteutua samalla kertaa. Tulee paljon sosiaaliturvan varassa eläjiä ja tulee lisäksi duunareita, jotka tekevät hommia polkuhinnoilla, jolloin he syrjäyttävät suomalaisia tekijöitä, jotka puolestaan jäävät elämään sosiaaliturvan varassa. Tuskinpa tämä asia on liian vaikea Kiljusen ymmärrettäväksi, mikäli ymmärtämisen halua löytyy. 

Unelmoin vahvasta, urheasta kansakunnasta, joka voittaa tämän painajaisen, jota Olli Immonen kutsuu ”yhdeksi todelliseksi suomalaiseksi kansakunnaksi”. Se muistuttaa ajattelutavaltaan liiaksi ”yhtä puhdasta arjalaista rotua”.

Kommentti: Tämä on tietysti kokonaan Kiljusen oma keksintö, mutta menetelmä ei ole mitenkään uusi eikä ainutlaatuinen. Aikanaan 70 -luvulla niitä neuvostovastaisia metsästettiin ja "paljastettiin" samalla menetelmällä. Paljastuksen tekijä muunteli ensin puhujan tekstiä, keksi sille oman tulkintansa ja kas vain, taas oli yksi "todistettu" neuvostovastaiseksi natsiksi. Mutta kyky tendenssimäiseen väärintulkintaanhan onkin ehtymätön luonnonvara. Olisikohan tuossa jo kyse Kimmon nuoruuden taitojen verestämisestä?

Mitä se itsenäisyys mahtaisi olla

Tänään, sattuneesta syystä, yksi jos toinenkin pohdiskelee, että mitä se on se itsenäisyys. Toimittajatkin tapaavat kyselemään, että mitä se itsenäisyys sinulle merkitsee. Kysymys on helppo, mutta hyvän vastauksen löytäminen ei sitten välttämättä niinkään.

Tuli mieleen, että itsenäisyys on vähän niin kuin isovanhempien rakentama vanha perintötalo, jota vanhemmat ovat sitten aikanaan remontoineet. He ovat laittaneet sähköt, vesijohdon,  viemäröinnin ja yhtä ja toista muutakin. Siinä nyt kelpaa asua, mutta se tuo  mukanaan myös kaikenlaisia velvoitteita. Sitä ei sovi päästää rappeutumaan ja sen kunnossapitäminen on suoranainen moraalinen velvollisuus. Siinä on aina jotakin remontoitavaa ja kunnostusta vaativaa. Jos vähäksi aikaa asettuu lepäämään laakereillaan, niin kohta jo joku paikka repsottaa ja taas on käytävä kiinni korjauspuuhiin.

Toisaalta, se antaa myös melkoisen melkoinen vapauden laittaa sitä haluamaansa malliin. Taitavalle ja osaavalle se on haastava ja innostava työmaa, joka antaa mahdollisuuden vaikka mihin.  Se vaatii kuitenkin, että remontit on hoidettava ymmärryksellä, taidolla ja pieteetillä. Ulkoasu, vanhat rakenteet, materiaalit ja rakentamistavat asettavat omat vaatimuksensa. Jos ymmärrys ei riitä ja intoa on enemmän kuin osaamista, remontin tuloksena voi olla rakennuksen ulkoasun turmeleva tyylirikko ja rakenteisiin voi iskeä laho ja home.

Kaikilta ei talonpito luonnistu. On niitä, jotka valittavat kunnossapidon vaatimaa työtä ja vaivaa. On niitä, joita talo ei alunperinkään tyydytä. He haluavat että joku, se kuuluisa joku, hoitaisi remontit ja laittaisi talon sellaiseksi kuin he haluavat. Tällaiset ihmeet jossa tyhjästä ilmestyvä joku toteuttaa toiveet, ovat kuitenkin kovin harvinaisia. Niinpä käy niin, että aloitekykyisimmät heistä muuttavat muualle ja vähemmän aloitekykyiset jäävät moittimaan taloa ja esivanhempiaan, jotka sen rakensivat.

 

Lopulta on tietenkin niitäkin, jotka ovat taloon perin juurin tyytymättömiä ja joilla on lisäksi peukalo keskellä kämmentä. He rikkovat talon ikkunat, töhrivät seinät ja hakkaavat kattoon reikiä, kun eivät paremmasta tiedä.

    

Tämä talo alkaa nyt lähennellä 100-vuoden ikää. Kun sitä esittelee vieraalle, tulee todennäköisesti sanoneeksi, että ei tämä nyt tämän kummempi ole, mutta on tässä terveet rakenteet, kunto on kokolailla hyvä ja on tämä lämpimän pitänyt. Ja jos vieras ehdottelee, että mitä jos möisit, niin varma vastaus on, että en hitossa myy.   

Ridiculus mus

Kansalaisaloite avioliittolain muuttamisesta sukupuolineutraaliksi on käytännössä hyväksytty. Eduskunta päätti äänin 105 -92 kannattaa avioliittolain muuttamista tai oikeastaan tarkemmin sanottuna hylätä lakivaliokunnan esityksen sukupuolineutraalia avioliittolakia koskevan kansalaisaloitteen hylkäämisestä. Lain muuttamisen puolesta käytiin kiihkeä kampanja. Asian puolesta on esitettiin kiivaita puheenvuoroja, esitettiin tunteellisia puheenvuoroja ääni liikutuksesta väristen, käytettiin paatoksellisia puheenvuoroja, käytettiin vetoavia puheenvuoroja ja kaikenlaisia muitakin puheenvuoroja. Puheenvuorojen sisällön kampaaminen toi kyllä selvästi esiin muutoksen kannattajien kiihkeyden, mutta asiaperustelujen etsintä antoi saaliiksi paljon porua mutta vähän villoja. 

 

Mistä siis on kysymys?

Esityksen mukaan samaa sukupuolta olevien parien liitot halutaan sisällyttää samaan avioliittolakiin kuin eri sukupuolta olevien liitot. Nykyisin samaa sukupuolta olevat voivat rekisteröidä parisuhteensa. Parisuhteen rekisteröinnin juridiset vaikutukset ovat samat kuin avioliiton solmimisen, kahdella poikkeuksella. Pari ei voi rekisteröinnin yhteydessä ottaa automaattisesti yhteistä sukunimeä, vaan sukunimen muutos täytyy tehdä erikseen. Samaa sukupuolta olevat parit eivät voi suorittaa yhteisadoptiota. Keskinäinen adoptio on mahdollinen.

Parisuhteita rekisteröidään vuosittain noin 300. Tämä on runsas prosentti solmittujen avioliittojen määrästä. Rekisteröityjen parisuhteiden kokonaismäärä on nyt suunnilleen 3000.

Lautamiesjärjellä ajateltuna kyse ei siis ole kovin suuresta asiasta. Ainoa ihmisten elämään näkyvästi vaikuttava asia, on oikeus yhteisadoptioon, ja siinä on kyllä nykykäytäntöön nähden korjaamisen paikka. Sen korjauksen tekemiseen oli periaatteessa kaksi tapaa, joko korjataan parisuhdelakia tai muutetaan nykyinen avioliittolaki sukupuolineutraaliksi. Valittiin jälkimmäinen tapa. Voi siis todeta, että loppu hyvä, kaikki hyvin.

Valitettavasti käydystä kampanjasta jäi paha maku suuhun. Esimerkit käytetyistä puheenvuoroista kertovat ilmapiiristä

"Miten yhteiskunnan perustaa voi murentaa ihmisten halu rakastaa, solmia avioliitto ja huolehtia lapsistaan".

"Mitä miettimistä tässä on? Eihän tässä ole kahtaa sanaa. Suomen nykyinen avioliittolaki loukkaa ihmisoikeuksia. Sitä on siis muutettava".

" Miksi kuitenkin aina, kun suomalaista yhteiskuntaa yritetään muuttaa suvaitsevammaksi ja inhimillisemmäksi, uudistusta vastustetaan fanaattisesti, ja nimenomaan kristinuskon nimissä?"

"Laitetaanko meille pinkki kolmio tai kenties joku muu rintaan merkiksi, että emme sittenkään ole samaa kastia, emme Suomessa? Olemme luonnon oikku, lost cause, syntinen, likainen jäljennös jonka tulee piiloutua ja vaieta, elää mykkänä ja valepuvussa".

"Oikeus tanssia häävalssia on kauneutta, hyvyyttä. Sen sulkeminen pois vähemmistöltä on tarpeetonta sormella osoittelevaa, eriarvoistavaa kohtelua".

"Tapasin viime kesänä Turun keskustassa miehen, joka liikuttui kyyneliin ajatuksesta, että saisi mennä naimisiin rakastamansa miehen kanssa. Hän oli odottanut tätä mahdollisuutta jo vuosikymmeniä".

"Kun kuuntelee näitä tasa-arvoisen avioliiton vastustajia, että onko tämä jokin kauhugalleria? Ei kai kukaan voi olla noin tyhmä ja järjenvastainen ja erityisesti julma sekä ilkeä? Räsänen tuntuu pyhäkoulun opettajalta, näihin verrattuna jotka kiihottuneena uskosta ja varmaan vähän muustakin saarnaavat 24/7 syömättä ja toivottavasti eivät sentään juomatta. No oikeasti saahan siinä ihmetellä ja nauraa, välillä vedet silmillä. Moni sketsihahmo kalpenee näiden rinnalla"

"Ettekö te vastustajat vieläkään tajua, että tulette kuitenkin lopulta häviämään tämän taistelun, se on vain ajan kysymys eikä siinä auta mihinkään Raamattuun tai vuosituhansien perinteisiin vetoaminen".

Se, joka erehtyi kysymään "Mihin ovat median valtaapitäviltä toimittajilta unohtuneet mielipiteen vapaus ja kunnioituksen kulttuuri?" sai vastauksen: "Siihen, että toimittajat eivät käytä 2000 vuotta vanhaa satukirjaa perusteena toisten ihmisten syrjimiseen. Saat ihan vapaasti esittää mielipiteitä mutta jos perustelut ovat luokkaa "homot on ällöttäviä" niin on ihan oma syy, että leimataan tyhmäksi".

Kirjoittaja, joka kirjoitti: "Olen sitä mieltä, että jokaisen tulee saada samat oikeudet lain silmissä, mutta tämä voidaan saavuttaa kehittämällä rekisteröityä parisuhdetta" ja fundeeraili, että  "suvaitaanko minun mielipiteeni vai joudunko julkisen herjauksen kohteeksi". sai niskaansa seuraavan ylemmyydentuntoisen ryöpyn.  "Vähänkö kyrsii ihmiset jotka leikkii uhria, kun heitä pilkataan koska he eivät halua kaikille ihmisryhmille yhtäläisiä oikeuksia. Byyhyy. Sun mielipiteellä on kestämättömät perustelut. Ja saa kai sitä tuota mieltäkin olla, mutta sitten on turha tulla valittamaan, että ihmiset pitivät sinua niiden perusteella ahdasmielisenä ja sivistymättömänä. Anteeksi vain kovasti, että en käsittele tätä syrjivää mielipidettä silkkihansikkain. Uhrileikki jatkukoon.  Eipä sillä kannalla mitään rationaalisia pitäviä perustelujakaan ole. Ei intellektuaalisuus ole sitä, että pyritään ymmärtämään kaikki huonosti perustellut mielipiteet ja pidetään niitä yhtä suuressa arvossa kuin paremmin perusteltuja".

Puhkua ja kiivautta puheenvuoroissa oli kosolti. Samoin paikkansa pitämättömiä väittämiä, lainsäädännön kannalta täysin epärelevantteja asioita ja runsain mitoin toisinajattelijoiden solvaamista. Sukupuolineutraalia avioliittolakia väitettiin perustavanlaatuiseksi ihmisoikeuskysymykseksi, syrjintäkysymykseksi, tasa-arvokysymykseksi ja herra ties miksi. Käytettiin tunteesta väriseviä puheenvuoroja oikeudesta rakastaa, oikeudesta tanssia häävalssia ja muuta vastaavaa. Varsin yksinkertainen ja käytännöllinen asia paisutettiin suunnattomiin mittasuhteisiin ja epäilevät Tuomaat ja toisinajattelijat, vastustajista puhumattakaan demonisoitiin.

     

Taisteleminen "kaksituhatta vuotta vanhaa satukirjaa" vastaan oli yksi kantava teema, joka kertoi selvästi, että tämän ryhmän tärkeimpänä motiivina ei niinkään ollut homojen oikeuksien puolustaminen, vaan taistelu kirkkoa ja  kristinuskoa vastaan. Minkään muun uskonnon, erityisesti Islamin avioliittokäsityksiin näissä purkauksissa ei mitenkään puututtu.

Ilmeisesti myös avioliiton historia oli jokseenkin kaikille tuntematon. Tämä on luonnollistakin, sillä on helpompi kiihkoilla ilman asiantuntemusta ja asiaan perehtymistä.

Avioliittohan on instituutio, joka on tunnettu koko historiallisen ajan. Sen muodot ovat vaihdelleet ajan mukana, kulttuurista toiseen ja uskonnosta toiseen. Monissa kulttuureissa se on ollut puhtaasti maallinen instituutio. Myös monet uskonnot, kuten Buddhalaisuus, pitävät sitä vain maallisena instituutiona. Toisaalta jotkut uskonnot, erityisesti Hindulaisuus ja Islam sääntelevät avioliittoa hyvinkin tiukasti ja yksityiskohtaisesti. Kaikissa kulttuureissa avioliitto on kuitenkin aina ollut miehen ja naisen, moniavioisissa kulttuureissa yleensä miehen ja useamman naisen, välinen liitto. Tämä täysin riippumatta siitä, miten kyseisessä kulttuurissa on suhtauduttu  homoseksuaalisuuteen. Onko se ollut arvostettua, hyväksyttyä, siedettyä vai kiellettyä. Samaa sukupuolta olevien välille solmittavia instituutionalisia liittoja ei tiettävästi ole tunnettu muualla kuin ehkä  Spartassa. (Tämä pienellä varauksella). Sielläkin miesten välinen liitto oli eri instituutio kuin miehen ja naisen välinen liitto. Edellisen tarkoituksena oli taistelutoveruus, jälkimmäisen tehtävänä uusien sotilaiden ja synnyttäjien tuottaminen. Avioliitto samaa sukupuolta olevien välillä on noussut esiin vasta 2000-luvun jälkeen.

Avioliittoa koskevat säännökset liittyvät yleensä omaisuutta, velkoja, perimistä sekä lasten ja aviopuolison elatusta koskeviin asioihin. Uskontojen avioliittoa koskevissa säännöksissä otetaan kantaa myös seksuaalista käyttäytymistä ja puolisoiden keskinäisiä suhteita koskeviin asioihin. Suomen laki noudattaa sitä käytäntöä, jota muutkin maalliset avioliittolait yleensä noudattavat. Siinä on  määräyksiä puolisoiden keskinäistä ja lasten elatusta koskevista velvollisuuksista. Siinä määritellään omaisuuden omistusta ja hallintaa koskevia asioita. Siinä on määräyksiä velkoja koskevista vastuista. Lisäksi siinä on säännöksiä avioliittokelpoisuudesta (mm. kielto lähisukulasten välisistä avioliitoista, alaikäisten avioliitoista, kaksinnaimisesta jne.) sekä avioliiton solmimis- ja purkamismenettelyä koskevia määräyksiä. Perimysjärjestystä ja puolison asemaa perinnönjaossa koskevat asiat määrittelee perintökaari.

Puheenvuoroissa tiuhasti vilahdelleista oikeudesta rakastaa, oikeudesta tanssia häävalssia ja muista vastaavista asioista laissa ei sanota yhtään mitään. Ne saa jokainen pari järjestää juuri haluamallaan tavalla. Puheet ihmisoikeuksista, eriarvoisuudesta ja muusta vastaavasta ovat tyhjän päällä. Ainoa merkittävä oikeusasia on todellakin tuo oikeus yhteisadoptioon ja se olisi voitu hoitaa yhtä hyvin parisuhdelakiin tehtävällä muutoksella.

    

Jäljelle jää vielä kysymys siitä, kumpi ratkaisu olisi ollut parempi, parisuhdelain muuttaminen vai samaa sukupuolta olevien parien vieminen avioliittolain alle. Ratkaisu siis tehtiin nyt jälkimmäisen vaihtoehdon hyväksi.

Jos asiasisältöä vailla olevat kiivailut karsitaan pois, ainoaksi merkittäväksi asiaksi edellistä vaihtoehtoa vastaan jää se, että sen tuloksena meillä olisi kaksi kutakuinkin identtistä lakia. Haittaa ei voitane pitää kovin suurena. Tätä ratkaisua olisi puoltanut se, että näin ei olisi loukattu niiden henkilöiden arvomaailmaa, jotka haluavat säilyttää avioliiton uskonnollisista tai historiallisista syistä perinteisessä merkityksessään. Tällä hetkellä perinteitä avioliittokäsitystä kannattavien määrä on suuri, vähän epämääräisten kyselyjen perusteella suunnilleen puolet kansasta. Minun näkemykseni mukaan ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut tämän vuoksi parempi, mutta todennäköisesti merkittävä osa perinteisen avioliiton kannattajista sopeutuu kohtuullisen ajan kuluessa nyt tehtyyn ratkaisuun, jos heidän pelkäämiään haittavaikutuksia ei tule ilmenemään. 

Samaa sukupuolta olevat siis saakoot avioliittonsa. Se ei ole mikään ongelma. Voisi sanoa, että he ovat sen ansainneet jo senkin takia, että ovat joutuneet olemaan näiden puolestaloukkaantujien keppihevosina ja heidän kilven kiillotuksensa apuvälineinä. 

Ongelma sen sijaan on tämän polemiikin aikana tapahtunut poliittisen kulttuurin ja keskustelukulttuurin taantuminen takaisin 70-luvulle, jolloin oikeaksi määriteltyjä mielipiteitä täytyi toistella uskontunnustuksen tavoin. Tabu -aiheista täytyi vaieta. Hyökkäävyys ja toisinajattelijoiden solvaaminen oli normi.  Berliinin muuri oli fasismin vastainen suojavalli ja Neuvostoliiton ohjukset olivat rauhanohjuksia.

Tekee mieli veikata, että tämän kampanjan kellokkaat tulevat muistelemaan tätä kuten taistolaiset Vanhan valtausta. Silloinhan ylioppilaat suorittivat ikimuistoisen sankariteon valtaamalla oman talonsa. Alkoholilla oli osuutta asiaan.

Minun mieleeni tästä assosioituu pikemminkin Aisopoksen tarinoiden latinalaisesta versiosta peräisin oleva lause Parturient montes, nascetur ridiculus mus  ja Shakespearen saman teeman pohjalle rakentuva näytelmä, nimeltään Much ado about nothing. 

Suhteellisen suhteetonta toimittelua

Hyvältä toimittajalta on yleensä totuttu odottamaan oikeannäköisen kuvan antamista siitä asiasta, jota hän käsittelee. Onnistuakseen tässä, hänen täytyy tehdä kunnolla kotityönsä eli perehtyä itse asiaan. Hänellä tulee olla hyvä hahmottamiskyky ja kriittinen silmä, jonka avulla hän tunnistaa ja valitsee asian olennaiset  piirteet. Hänen oma kantansa ei saa vääristää hänen välittämäänsä kuvaa. Hän voi kyllä tuoda kantansa esiin ja se on suotavaakin, mutta hänen on annettava lukijalle oikeat tiedot niin, että lukija puolestaan saa tarveaineet oman mielipiteensä muodostamiseen. Hyvä toimittaja ei saa pimittää olennaista tietoa vaikka se ei tukisikaan hänen mielipidettään, sillä se olisi lukijan harhaanjohtamista. Hänellä täytyy olla kehittynyt suhteellisuudentaju niin, että hän erottaa tärkeät tekijät vähäpätöisistä ja luonnollisesti hän keskittyy kirjoituksessaan niihin tärkeisiin tekijöihin. Hänen tulee tuoda esiin asiasta kokonaisuuden kannalta relevantit näkökulmat, myös ne jotka hän kokee itselleen vieraaksi. Tällaista luonnehditaan tavallisesti objektiivisuutta tavoittelevaksi toimittamistavaksi.

   

Valitettavasti suomalaisessa toimittajakunnassa, varsinkin Hesarissa, on viime vuosina alettu noudattamaan joissakin humanistissa tieteenhaaroissa (pitäisiköhän tuon sanan olla tässä yhteydessä lainausmerkeissä) muodiksi tuttua oppia, jonka mukaan  "mitään objektiivista ei ole". Niinpä toimittajan ei tarvitse esitellä erilaisia näkökulmia, ei arvioida asioiden tärkeyttä, ei valita niistä tärkeimpiä kirjoitukseensa, eikä myöskään valita esittämiään faktoja niin, että ne antaisivat käsiteltävästä asiasta todenmukaisen kuvan. Käsiteltävästä asiasta ja sen taustoista hän voi esittää faktatietoja vain niukalti. Hän voi jopa tyytyä pelkkien omien mielipiteidensä esittämiseen. Koska mitään objektiivista ei ole, asioiden esittelyssä ei tarvita mitään suhteellisuudentajua, vähäpätöiset asiat voivat saada suuren painon ja tärkeät asiat voidaan jopa kokonaan osittaa. Käsittelyssä myöskään tarvitse edes pyrkiä minkäänlaiseen tasapuolisuuteen erilaisten näkökantojen välillä. Siksi me saamme toistuvasti lukea sumeilemattoman yksipuolisia juttuja tällaisille toimittajille rakkaista aiheista. Esimerkkinä tällaisesta toimittamisesta vaikkapa Hesarin NYT -liitteessä ollut Maria Petterssonin kirjoittama tarina valtion budjetin tekemisestä  90-luvun laman kriittisimmässä vaiheessa.

Tarinan lähtökohtana olivat 1990-luvun lamavuosina valtionvarainministerinä toimineen Iiro Viinasen päiväkirjat vuosilta 1991 - 1995, jotka oli julkaistu muutamaa  päivää aikaisemmin. Kirjan mainostekstissä luvattiin, että Viinanen kertoo kaunistelematta, miten kovassa paineessa Suomi lamavuosina oli. Luvattiin myös, että teksti sisältää arvioita monesta henkilöstä, jotka eivät läheskään aina ole mairittelevia. "Syy siihen oli monesti se, että lopen tuskastuneena poliittiseen peliin vakavilla asioilla vaikeina aikoina se johti väsyneen miehen kriittisiin kommentteihin työtovereista. Niin tunsin silloin ja niin kirjoitin", Viinanen sanoo tiedotteessa.

Media luonnollisesti poimi esiin Viinasen eri henkilöistä esittämiä luonnehdintoja, niin arvostelevia kuin arvostaviakin. Näistä saatiin aikaan moniaita juttuja, joissa ensin siteerattiin jotakin Viinasen heittämää kannanottoa ja sitten kysyttiin asianomaiselta, että mitäs tästä tykkäät. Monissa jutuissa myös kerrattiin kriisivaiheen tapahtumia ja puntaroitiin monesta näkökulmasta tehtyjä ratkaisuja ynnä niiden hyvyyttä tai huonoutta. Monia ratkaisuja moitittiin perustellen ja hyvinkin aiheellisesti. Kirjoituksissa muistettiin myös lähes poikkeuksetta todeta, että tilanne oli erittäin vaikea, ja harkinta-aikaa vähän. Niinhän se tietysti olikin.

Kriisivaiheessa valtion velka kasvoi nopeasti, luottoluokitus laski, maata uhkasi luotonsaannin tyrehtyminen ja suoranainen maksukyvyttömyys. Työttömyys oli korkea. Maata koetteli konkurssien aalto. Tilanne vaati päätöksiä eikä sallinut viivyttelyä. Viivyttely olisi saattanut olla kohtalokasta. Vaadittavat päätökset eivät olleet mitenkään miellyttäviä eivätkä kaikki tehdyt päätökset parhaita mahdollisia. Hallituksen ansioksi kuitenkin katsottiin jokseenkin yksimielisesti, että se pystyi tekemään päätöksiä.

Oma lukunsa tästä vaiheesta kirjoittajien joukossa kuitenkin oli Helsingin Sanomien toimittaja Maria Pettersson, joka otsikoi suunnilleen aukeaman kokoisen juttunsa otsikolla: "Setäjengi kouluttaa hallituksen hankalaa akkaa".

Tapaus oli seuraava. Iiro Viinanen oli Esko Ahon hallituksen valtiovarainministerinä Sosiaali- ja terveysministerinä oli Eeva Kuuskoski-Vikatmaa. Smolnassa oli budjettikokous. Eeva ei suostunut budjetin sopeuttamiseen ja leikkauksiin, vaan oli aina vaatimassa lisää. Hänellä oli mukanaan imetettävä lapsi. Asioiden eteenpäin viemiseksi kehitettiin vähemmän korrekti, mutta toimivaksi osoittautunut ratkaisu, jota Viinanen kuvasi seuraavasti:  ”Lasta piti imettää aina neljän tunnin välein, ja koska Eeva oli niin hankala, niin aina kun hän oli pääsemässä omalla vuorollaan ministerinä sisälle keskustelemaan budjetista, pidimme tauon. Ja tauko puolestaan kesti aina niin kauan, kunnes hänen piti mennä imettämään. Sitten me vain totesimme, että ’sori, sinun vuorosi meni tällä kertaa ohi’.

Iiro Viinanen myönsi, että vähän härskiähän se oli. Eeva Kuuskoski-Vikatmaa oli samaa mieltä, mutta myönsi puolestaan, että olisi hän silloin voinut olla sovittelevampi. Nykyisin hän on Viinasen kanssa hyvissä väleissä ja jakaa tämän huolen nykyhallituksen kyvyttömyydestä säästää ja tehdä riittäviä rakenneuudistuksia. Tapauksesta ei siis jäänyt ikuista traumaa, eikä ilmeisesti paljoa hampaankoloonkaan.

Toimittaja Pettersson ei kuitenkaan ohittanut asiaa yhtä ymmärtävästi kuin asianomainen itse. Hän kertoi, että tapahtuma "saa hänet  halveksimaan entistä valtiovarainministeriä niin paljon ettei henki kulje".  Eikä Viinanen ollut ainoa. "Oksettavaan käytökseen ei syyllistynyt ainoastaan Iiro Viinanen , vaan myös esimerkiksi keskustalainen pääministeri Esko Aho. Kun poikain kanssa ryhdytään näyttämään hankalalle akalle kaapin paikkaa, siinä puoluerajat unohtuvat".

Tarkkasilmäinen toimittaja huomasi Viinasen käyttämän monikkomuodon ja veti siitä omat johtopäätöksensä. "Huomatkaa, että sitaateissaan Iiro käyttää monikkoa.”Meillä” oli hampaankolossa asioita. ”Me” totesimme. Me kyykytimme, yhtenä miehenä".  Me ei siis toimittajan mielestä tarkoita muita hallituksen jäseniä, joista seitsemän oli naisia, vaan ainoastaan hallituksen miespuolisia jäseniä.

Toimittaja purkaa tuohtumustaan: "Neuvotteluista ei löytynyt yhtä ainutta miestä tai naista, jolla olisi ollut riittävästi sydäntä tai rohkeutta pysäyttää tilanne. Joka olisi sanonut, että näin ei asioita hoideta, keskustelkaa niin kuin normaalit ihmiset. Kukaan ei älähtänyt, että nyt jätkät seis, käytöksenne on kuvottavaa. Kuka sitä nyt hyville veljille viitsisi kuittailla. Kun poikain kanssa ryhdytään näyttämään hankalalle akalle kaapin paikkaa, siinä puoluerajat unohtuvat".  Siitä, että kukaan ei halunnut puuttua tähän temppuun, joku muu olisi ehkä vetänyt sen johtopäätöksen, että muutkin hallituksen jäsenet, niin pojat kuin tytötkin, puoluekannasta riippumatta, kokivat Kuuskoski-Vikatmaan vaikeuttavan vaikean tilanteen hoitamista, ja pitivät tätä härskinpuoleista menettelyä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Ei nimittäin ole kovinkaan uskottavaa, että hallituksen pojat olisivat onnistuneet jyräämään sellaisia vahvatahtoisia ja selkeäsanaisia ministereitä kuten vaikkapa Riitta Uosukainen tai Elisabeth Rehn.

Menetelmät eivät olleet korrekteja, mutta eipä tilannekaan ollut helppo. On hyvin ymmärrettävää, että ministeri, joka ei ymmärrä taikka ei välitä siitä, mihin tilaan maa on joutunut ja missä mennään, vaan työntää jatkuvasti kapuloita rattaisiin, pyritään pelaamaan paitsioon. Tilanteen ja menettelytapojen arvioinnissa on tehtävä ero isojen asioiden ja pienten asioiden välillä. Tätä ei toimittaja Pettersson ymmärrä tai halua ymmärtää. Hänelle epäkorrekti kokoustekninen taktikointi on niin suuri asia, että henki ei enää kulje ja oksettaa. Hänen mielestä maan talous ja sinä sivussa kymmenien- tai satojen tuhansien ihmisten toimeentulo on pelkkää hyttysen ininää  naispuolisen ministerin tunteiden vaalimisen rinnalla.

Luonnollisestikin tämä on hänelle sukupuolittunut asia. Siksipä hallituksen muita naisministereitä, jotka mitä ilmeisimmin siunasivat käytetyn menettelyn, ei moitita tässä vuodatuksessa puolella sanallakaan. Syyllisiä ovat vain "pojat".  

Toimittaja Petterssonilla on ilmiömäinen kyky olla näkemättä olennaisia ja isoja asioita. Niiden sijaan hän paneutuu tapahtumakokonaisuuden kannalta vähäpätöisiin pikkuasioihin suurella kiihtymyksellä ja jyrkän asenteellisesti. Niinpä tuloksena onkin juttu, jossa suhteellisuudentaju on täysin kadoksissa. Shakespearelta lainatun luonnehdinnan mukaan  "Tarina on se houkan tarinoima/ täys ääntä, vimmaa/ mutta mieltä vailla". Miksi maan suurin päivälehti, joka mielellään luonnehtii itseään laatulehdeksi,  laskee läpi tällaisia journalistisia rimanalituksia, on minulle arvoitus. Seiskakin sentään tiettävästi tarkistaa juttujensa faktat ja välttää kiihkomielistä ylisanailua. 

Ehtymätön luonnonvara

Tahallisen väärinymmärtämisen kyky on ehtymätön luonnonvara. Se on myös yksi julkisen keskustelun sitkeimmistä rikkaruohoista, eivätkä ammattitoimittajat ole siitä millään tavalla vapaita.

Helsingin Sanomat haastatteli 19.2.2014  Pirkko Ruohonen-Lerneriä, joka oli pudonnut eduskuntaryhmän johtajan paikalta.  Haastattelu koski kyseistä tilannetta. Toimittajan mainitsi, että Pirkkoa pidetään hankalana henkilönä ja tämän takia hänen avustajansa vaihtuvat usein sekä kysyi lopuksi, miksi ihmissuhteet eivät toimi? Pirkko puolustautui sanomalla, että ei avustajan äitiyslomalle jääminen tarkoita puutetta hänen ihmissuhdetaidoissaan. Tuli vielä sanoneeksi, että ilmeisesti olisi kannattanut palkata nuoria miehiä. Helsingin Sanomat teki tästä kissankokoisilla kirjaimilla pääotsikon " Perussuomalaisten Ruohonen-Lerner: Kannattaa mieluummin palkata nuoria miehiä kuin nuoria naisia".

Kyseessä siis oli provosoivaan kysymykseen heitetty ironisen sävyinen kommentti. Kyllä sen ymmärsi mitä ilmeisimmin myös toimittaja. Sisäpiirin kommentin mukaan toimittajien twitterkeskusteluissa yleinen kanta tuntui olevan, että "tiedetään oikein hyvin mitä toinen tarkoitti, mutta juttuhan tästä täytyy tehdä".  Tämä parempi tietämys ei tietenkään estänyt ei estänyt harhaanjohtavaa otsikointia eikä paheksumisen myrskyn irti päästämistä. Se ei myöskään estänyt Hesarin toimittajaa esittämästä omana tulkintanaan, että Ruohonen-Lerner on nyt julistautunut tasa-arvon vastustajaksi ja miesten suosijaksi. Niinpä toimittaja riensi kalastamaan paheksuntoja kaikilta mahdollisilta tahoilta.

Useimpien kohdalla kalastelu onnistui huonosti. Asiaa ei haluttu kommentoida ilman tarkempaa tutustumista tai kannanotot olivat maltillisia. Näin kävi esimerkiksi Juhana Vartiaisen kohdalla. "Olisi parempi korjata lakeja kuin solvata ongelman esille nostajia", Vartiainen viestitti. Hän ei halunnut kuitenkaan kommentoida asiaa Helsingin Sanomille".  Muut kannanotot olivat pääosin samoilla linjoilla. Työoikeuden professori Seppo Koskisen kohdalla kuitenkin tärppäsi oikein kunnolla. Suhteellisuudentaju ei kyllä näyttänyt kuuluvan professorin ominaisuuksiin.

Perussuomalaisten kansanedustaja Pirkko Ruohonen-Lerner on rikkonut lakia. Hänen puheensa ovat syrjintää. Kysymyksessä on lähinnä tasa-arvolain rikkominen ja syrjintä. Lisäksi tasa-arvosta säädetään perustuslaissa. Koskinen arvioi, että Ruohonen-Lerner on periaatteessa saattanut syyllistyä myös rikokseen. Lisäksi professori Koskinen muistuttaa, että kansanryhmää vastaan kiihottaminen on rikos, ja periaatteessa naisten syrjimiseen kehottaminen voidaan rinnastaa tähän. "Tässä kyseessä on selvä kehotus", hän kommentoi Ruohonen-Lernerin lausuntoa. Lisäksi tasa-arvolaki velvoittaa erikseen julkisen viranomaisen edistämään tasa-arvoa kaikessa toiminnassaan. "Mielestäni kansanedustaja voidaan rinnastaa viranomaiseen. Silloin hän rikkoo tätä edistämisvelvoitetta", Koskinen sanoo. Koskisen mukaan syyttäjä voisi halutessaan puuttua Ruohonen-Lernerin puheisiin. "Mutta ensisijaisesti puhemiehen tai puhemiesneuvoston pitäisi hoitaa tämä. Ruohonen-Lerner olisi ohjattava asianmukaisesti laillisuuden tielle, ja hänen pitäisi julkisesti perua puheensa", Koskinen kehottaa.

Toimittajakunnassa ja sosiaalisessa mediassa äläkän nostaminen onnistui paremmin. Monet tuohtujat käyttivät vanhaa temppua, jossa valitaan yksi lause joka irrotetaan asiayhteydestään ja sen pohjalta kehitetään kunnollinen annos pyhää vihaa. tässä tapauksessa löytyi lause, jonka mukaan Ruohonen-Lerner esitti tämän että "kannattaa palkata mieluummin nuoria miehiä kuin nuoria naisia". Tämän jälkeen alkoi tuohtunut vuodatus, jossa kirjoittaja pääsi purkamaan sydäntään. Pienellä tutkimisella olisi tietysti selvinnyt, että Ruohonen-Lerner oli palkannut avustajiksi oikeastaan vain nuoria naisia.

   

Yksi toimittaja oli sitä mieltä, että Ruohonen-Lerner järkytti möläytyksellään  monia, kun hän oli sitä mieltä, että nuoria naisia ei kannata palkata. Möläytys, mokaaminen ja muut vastaavat ilmaukset olivat muutenkin suosittuja luonnehdintoja. Kirjoittajat katsoivat oikeudekseen tekstin muokkaamisen ja höystämisen, esimerkkinä vaikkapa demareiden Sanna Marin, jonka mielestä:   

"Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan paikalta syrjäytetty Pirkko Ruohonen-Lerner on ottanut oppia puoluetovereiltaan ja alkanut päästellä sammakoita suustaan. Rupikonnajuoksun hän aloitti kertomalla kaikelle kansalle Helsingin sanomien haastattelussa, ettei nuoria naisia pidä palkata töihin kun ne ilkimykset tuppaavat jäädä äitiyslomalle. Lausunto on vähintäänkin erikoinen valtakunnan tason poliitikolta, mutta paljastaa suorasukaisuudessaan Suomessa hiljaa hyväksytyn asenteen".

Tahallinen väärinymmärtäminen sai parhaimmillaan oikein kielitieteellisiä muotoja: "Kielifilosofian luennolla puhuttiin siitä, että onko vitsailu onnistunut puheakti jos se ei huvita ketään... Toisaalta, koko muulla Suomella taitaa olla vähän erilaisen käsitys termeistä vitsi, huumori, läppä, ironia ja sarkasmi kuin perussuomalaisilla. Ilmeisesti vitsin ei tarvitsekkaan olla sellainen, että se huvittaisi yhtään ketään. Puheakti kai se on valehtelu ja totuuden kiertäminenkin".  Kyseinen kirjoittaja siis ilmoitti tietävänsä puhujan todellisen tarkoituksen paremmin kuin puhuja itse.

Sama kirjoittaja totesi että "Ruohonen-Lernerin möläytystä on keretty ihmettelemään jo useammassa mediassa niin tavisten kuin kansanedustajienkin toimesta. Tapaus kuitattiin huumorilla kuten Perussuomalaisissa on tapana. Ruohonen-Lerner liittyi puolueensa superhumoristien joukkoon. ...  Ruohonen-Lerner sanoo, tottakai kannattavansa naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla. Sori mut toi argumentti ei kelpaa enää sen jälkeen, kun olet sanonut katuvasi naisten palkkaamista. ...Emme me tiedä sitäkään onko Ruohonen-Lernerillä itsellään lapsia, koska se on hänen yksityisasia mitä hän ei ole kertonut medialle." Kun hänelle kerrottiin, että R-L:llä on kaksi lasta, vastaus oli: "Hauskaa sinällään. Onkohan hän itse pyöräyttänyt lapsensa ollessaan työelämässä.. Mitä jos häntä olisi itseään aikoinaan kohdeltu samalla tavalla".  Lopuksi hän toteaa että: "Mielestäni kirjoitukseni on kaikinpuolin asiallinen ja kiihkoton ja olen kirjoittanut sen rauhallisessa mielentilassa".

Kyky tahalliseen väärinymmärtämiseen on siis mitä ilmeisimmin ehtymätön luonnonvara. Väärinymmärtäjät puolustavat tuskin mitään asiaa yhtä kiivaasti ja sitkeästi, kuin tekemäänsä väärää tulkintaa. On erityisen raskauttavaa ja tuomittavaa, jos väärinymmärryksen kohde on lisäksi viljellyt leikkiä tai ironiaa ja sanoo viljelleensä leikkiä tai ironiaa. Huumorin, ironian, sarkasmin tai minkä tahansa muun ajattelua, tilannetajua tai ymmärrystä vaativien ilmausten käyttö on heidän silmissään kuolemansynti. Oikeastaan ainoa sallittu huumorin laji (jos sitä nyt voidaan mitenkään huumoriksi lukea) heidän mielestään on se vihollisen pilkkaaminen, jota he itse harjoittavat.