Uhriutumis- ja harhautuskilpailu

Tamperelainen koulu oli antanut yhdeksäsluokkalaisille tehtäväksi tehdä kantaaottavia julisteita. Yksi ryhmä oli tehnyt julisteen jossa keskellä oli turvapaikanhakijoita täynnä oleva vene, vasemmalla puolella otsikko ”Suomeen” ja sen alla Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston kuvat. Oikealla puolella oli otsikko ”Kuoleen” ja sen alla Jussi Halla-ahon ja Laura Huhtasaaren kuvat. Julisteessa näkyivät tekijöiden etunimet ja se oli myös esillä Tampereen kaupungin kulttuurikasvatusohjelman Instagram-tilillä.

Huhtasaari ei pitänyt julistetta asiallisena. Hänen mielestään se oli vihapuhetta ja kannusti vihaan demokraattisesti valittuja poliitikkoja kohtaan. Hän julkaisi Twitterissä viestin johon hän liitti julisteen kuvan. Hänen mukaansa vastuu on koululla ja rehtorilla, ei oppilailla.

Huhtasaaren twiitistä ja sitä seuranneesta blogikirjoituksesta seurasi nykyisin niin tavanomainen julkisuusvyöry. Jos Huhtasaaren tavoitteena oli saada maksimimäärä julkisuutta, hän onnistui täydellisesti. Jos hänen tarkoituksensa oli herättää järkevää keskustelua koulun opetuksen sisällöstä ja koulun vastuusta, hän epäonnistui täydellisesti.

Koulun rehtorin mielestä kansanedustaja ei olisi saanut julkaista koulun nimeä eikä julistetta ilman lupaa. Kukapa laskisi kaikki ne tuhannet oppilastyöt joista on kuvia erilaisilla some –alustoilla ilman minkään koulun minkäänlaisia paheksuntoja.  Rehtorin mielestä oppilaiden nimiä ei saa julkaista ilman lupaa. Ne tosin näkyivät selvästi siinä kaupungin kulttuurikasvatusohjelman instagram -tilillä, jossa ne olivat esillä kuukausia. Kuva kyllä poistettiin pikaisesti sieltä, kun joku viisas oli huomauttanut, että näkyväthän nämä tiedot kaupungin sivuillakin. Kaupungin kulttuurikasvatusyksikkö ei halunnut kommentoida kuvan pikaista poistamista asiasta tiedustelleelle STT:lle.

Uuden Suomen päätoimittaja kirjoitti tapauksesta otsikolla ”Laura Huhtasaari veti alaikäiset oppilaat politiikkansa välineiksi”. Päätoimittaja ohitti huomiotta sen, että Huhtasaari piti vastuullisina koulua ja rehtoria, ei alaikäisiä oppilaita.

Opettajien ammattijärjestön erityisasiantuntijan kommentin mukaan ”teoksen perusteella ei pysty osoittamaan syy-seuraus-suhdetta eli että koulussa olisi harjoitettu propagandaa, jonka seurauksena tehdään tällaisia taideteoksia”. Erityisasiantuntija ei huomannut sitä, että koulu kuitenkin selvästi hyväksyi teoksen antamalla sen julkaistavaksi kaupungin kulttuurikasvatusohjelman sivuille.

Yksi kommentoija ehdotti, että ehkäpä nuorilla on ihan omat aivot ja he ovat luoneet nämä teoksensa ihan itse, ilman agiteeraamista.  Tehtävän antanut opettaja kyllä on Refugees Hospitality Club –aktiivi, joten oletus opettajan vaikutuksesta ei varmaan ole aivan tuulesta temmattu. Tuon ikäiset koululaiset ovat hyvin vahvasti ympäristövaikutusten varassa ja osaavat myös vainuta, minkälaisilla suorituksilla saa opettajalta pisteitä. Päätöksen julisteen hyväksymisestä ja julkaisusta tekevät viime kädessä koulu ja rehtori. Eivät he voi piiloutua oppilaiden selän taa.

Koulu kertoi joutuneensa ottamaan vartijan kohun jälkeen tulleen vihapostin takia. Oliko tähän mitään vakavasti otettavaa perustetta jää arvattavaksi.  Ehkä motiivina oli kauhistelun tarve, kun Tampereen apulaispormestari pääri kauhistelemaan, että ”möröt ovat nousseet koloistaan”. Rehtorin mukaan tiistaipäivä sujui kuitenkin koululla rauhallisesti.

Opetushallituksen mukaan puoluepoliittista vaikuttamista opetuksessa vältetään kaikin tavoin.  Ilmeisesti he eivät ole tässä ainakaan kaikissa tapauksissa onnistuneet erityisen hyvin. Kun Sanikka ja Ukkola kutsuivat Huhtasaaren ohjelmaansa grillattavaksi. Opettaja –lehden toimittaja Twiittaili  ”Ei ole ihme, että persulehden päätoimittajan Matias Turkkilan vaimo Sanna Ukkola haalii ohjelmaansa Laura Huhtasaaren. Toisi oksettavaa ja ala-aroista ohjelmapolitiikkaa”. Ohjelman jälkeen löytyi luonnollisesti parvi kirjoittajia, joiden mielestä Huhtasaaren grillaus oli gestapo-touhua. Ilmeisesti Sanikka ja Ukkola siis onnistuvat keskitien valinnassaan jokseenkin hyvin, kun pöyristelijöitä ja kauhistelijoita löytyi molemmilta laidoilta.

Keskustelun taso ei tuottanut yllätyksiä.

Umpiuskovainen hörhö ja aseettomaan maanpuolustukseen (aikoinaan) sitoutunut heilaaja edustavat jotain sellaista, mitä ei todellakaan haluta kehittyneeseen yhteiskuntaan, Suomeen.

Eero, oliko tämä stalinistisen ongelmajätteen vankkumaton mielipide?

Miltä tuntuisi Huhtasaaresta, jos hänen lastensa nimet ja koulu julkaistaisiin netissä? Huhtasaari ei ole tältä planeetalta, ja persuideologia on sokaissut pään. Lapsellista, vaarallista ja halveksittavaa toimintaa Huhtasaarelta. Siinä teillä on varapuheenjohtaja, jonka kapasiteetti ei riitä kansanedustajaksi. Häpeäisin, jos tuollaiseen puolueeseen kuuluisin ja tuollaisen ihmisen antaisin puoluetta johtaa.

Niinkuin tuolla kirjoitetaan: ''Vaikka työ on ollut esillä julkisessa tilassa, alaikäisten lasten töiden julkaisemiselle pitäisi aina olla lupa.'' Tällaisen asian ymmärtämistä ei tietenkään voi odottaa persukansanedustajalta, eipä tietenkään. On siinä meillä erityisopettaja, oikea kansankynttilä.

Onko vastaavanlaisen propagandan levittäminen kouluissa siis sallittua? Mikäli on, ei kannata pahastua jos kouluihin ilmestyy julisteita, joissa esim. Vihreiden ja Vasemmistoliiton edustajien kerrotaan kannattavan raiskaajien maahantuontia. "Raiskaus vai pihalle paiskaus?"

Vihervasemmistolaiset opettajat syöttävät lapsille omaa propagandaansa. Siirtolaisia hukkuu Välimereen koska vihervasemmisto houkuttelee paremmalla elintasolla tulemaan Eurooppaan. Australia sai hukkumiset loppumaan kun lopetti siirtolaisten vastaanoton.

Asiallisemmat kannanotot vähän hukkuivat tunnemyrskyjen massaan, mutta jokunen sellainenkin pääsi väliin pujahtamaan.

Keskusteussa olisi ehkä hyvä puhua erikseen Laura Huhtasaaren käytöksestä ja toisaalat koulun tai oppilaiden käytöksestä. Kolmas (tai neljäs) aihe voisi olla vielä julisteen sisällön järkevyyden analysointi (esim. kuka hukkumista kannattaa ja kuka ei).

Mitä opimme tästä, vai opimmeko mitään?

Ensiksi tietysti sen, että kärpäsestä on helppo kasvattaa härkänen, jos halua on, ja tässä tapauksessa halua oli monellakin taholla. Huhtasaari halusi julkisuutta, lehdet halusivat palstantäytettä, persufoobikot halusivat vettä myllyynsä ja syyn purkaa vihantunteitaan. Itse asia oli vähäpätöinen niin julisteen kuin blogimerkinnänkin osalta, mutta eihän vähäpätöistä asiaa voi kuitata toteamalla, että se on pikkujuttu.

Toiseksi, kun päästään kiinni tähän ”kenen joukossa seisot” kinastelumoodiin, ei ole olemassa tosiasioita, on vain mielipiteitä ja väitteitä joiden tarkoitus on osoittaa mihin laumaan kukin kuuluu. Silmä kirkkaana voidaan kiistää asia, jonka jokainen näkee silmiensä edessä. Äärimmäisen jyrkkiä kantoja esittävä voi väittää, että hän ei esitä poliittisia kantoja. Herjaavaa kieltä viljelevä kirjoittaja väittää, että ei hän solvaa. Ne solvaavat ilmaukset ovat vain asiallisia luonnehdintoja. Sen toisen lauman kirjoittajien laimeatkin ilmaukset sen sijaan kyllä esitetään kauheina solvauksina.

Kolmanneksi, Huhtasaaren vahvimmaksi valtiksi osoittautuu häntä vihaavien pöljyys. Tätä hän myös käyttää hyväkseen. Sitä ryöpytystä vasten katsottuna varsin keskinkertaisetkin kirjoitelmat näyttävät fiksuilta, harkituilta ja tasapainoisilta. Siinä jää melkein huomaamatta, että jos pitäisi arvioida minkälaista politiikkaa Huhtasaari tulisi noudattamaan vaikka talouteen, työllisyyteen, hyvinvointiin tai ulkopolitiikkaan liittyvissä asioissa, käteen jää erittäin vähän asiaa.

Neljänneksi, sama henkilö voi samaan hengenvetoon ajaa kahta täysin vastakkaista linjaa ja molempia samalla raivokkuudella. Hän voi vaatia oppilaille täydellistä sananvapautta ja vaatia, että Huhtasaarta ei saa päästää esiintymään missään ohjelmassa. Jos tästä huomauttaa, selitysten ja saivartelujen määrä on loputon. Mutta tällaisessa polemiikissa päteekin, että samalla kun ymmärrys painuu lähelle nollaa, saivartelukyky kasvaa kohti ääretöntä.       

Niinpä niin. Hulluja nuo suomalaiset, sanoisi Obelix.

Toiveajattelua ja anekauppaa

Maapallon väestömäärä on nyt 7,6 miljardia ja se kasvaa 1,2 % vuosivauhdilla mikä merkitsee yli 90 miljoonan ihmisen lisäystä vuodessa.

Ihmisen vaikutus ilmaston lämpenemiseen, siitä aiheutuvat uhkat ja uhkien torjumiseksi tarvittavat toimenpiteet ovat mediassa ja julkisessa keskustelussa päivittäin. On hämmästyttävää, että muutoksen tärkein ajuri, ihmisten määrä ja väestönkasvu sivuutetaan niin vähäisellä huomiolla. Silloinkin kun ne huomioidaan keskustelua leimaa toiveajattelu ja anekuppamentaliteetti. Ajatellaan, että kyllä se siitä itsekseen asettuu, varsinkin jos lisätään kehitysapua eikä suljeta rajoja.

Väestönkasvu ja liikaväestö eivät suinkaan ole kaikkialla maailmassa esiintyviä ongelmia, mutta ne ovat koko maailmaan vaikuttavia ongelmia. Suurin piirtein voidaan sanoa, että Amerikoissa tilanne on hallussa, mantere pystyy kantamaan väestönsä, väentiheys on kohtuullinen ja väestön kasvuvauhti hallinnassa. Asukkaita on miljardi, pinta-alaa 38 miljoonaa neliökilometriä, väentiheys 26 asukasta neliökilometrille ja väestö lisääntyy alle prosentin vuodessa.  Australiassa ja Oseaniassa on jopa tilaa. Väkeä on runsaat 40 miljoonaa ja väentiheys 5 asukasta neliökilometrille. Euraasian mantereella on tasapaino-ongelmia. Itä ja länsipäässä, Kiinassa ja EU-Euroopassa on suuri väestöntiheys mutta väestönkasvu hallinnassa.  Kiinassa asuu 1,4 miljardia ihmistä ja väentiheys on 150 asukasta neliökilometrillä mutta väestönkasvu on vain 0,39 % vuodessa ja kokonaan pysähtymässä. EU-Euroopassa asuu runsaat 500 miljoonaa ihmistä, pinta-ala on 4,4 miljoonaa neliökilometriä, väentiheys 120 asukasta neliökilometrille ja luontainen väestönkasvu pysähtynyt. Venäjällä on jopa tilaa, mutta se tila on Siperiassa. Väkeä on 140 miljoonaa, pinta-alaa runsaat 16 miljoonaa neliökilometriä, väentiheys 9 asukasta neliökilometrille ja väestönkasvu pysähtynyt.  Etelä-Aasian tilanne on hankala. Väestöntiheys on korkea, väkeä on oikeastaan liikaa ja väestön kasvunopeuskin on korkea, joskin laskusuunnassa. Väkeä on runsaat 1,8 miljardia, väentiheys 290 asukasta neliökilometrille ja väestön kasvunopeus edelleen 1,2 % vuodessa, joskin kasvuvauhti on puolittunut kymmenessä vuodessa. Varsinaisiksi ongelma-alueiksi jäävät Länsi-Aasia ja Afrikka joissa köyhyys ja väestöongelma ruokkivat toisiaan. Ja juuri noihin alueisiin kohdistuu se toiveajattelu ja anekauppamentaliteetti.

Kun puhutaan väestönkasvusta, nostetaan mielellään esiin se, että väestönkasvu on hidastunut. Huomiotta jätetään se, että vaikka prosentuaalinen kasvu, on hidastunut, määrällinen kasvu ei ole sitä tehnyt, sillä prosentuaalinen kasvu on luonteeltaan eksponentiaalista kasvua.  Jos joskus vuoden 1960 paikkeilla, kun väkeä oli 3 miljardia ja väestön kasvunopeus lähes 2 %, se merkitsi vain 55 miljoonan ihmisen vuotuista lisäystä.  Vuoden 1800 paikkeilla, kun väkeä oli miljardi, jopa 3 % kasvuvauhtikin olisi tuonut vain 30 miljoonan ihmisen vuotuisen lisäyksen.  Nyt, kun kasvunopeus on 1,2 % se merkitsee yli 90 miljoonan lisäystä 7,5 miljardin väestöön. Jos väestön määrä on parinkymmenen vuoden päästä noussut 9 miljardiin ja kasvuvauhti pudonnut 1 % tasoon, lisää tulee edelleen 90 miljoonaa ihmistä vuodessa, ja näiden 90 miljoonan ruokkimiseen tarvittava pinta-ala joudutaan ottamaan jatkuvasti niukemmaksi käyvästä viljelykelpoisesta maasta.  Maata nimittäin ei enää tehdä lisää.

Kovin paljon huomiota ei ole myöskään saanut se, että kasvuvauhdin pudotuksesta merkittävä osa tulee yhden maan, Kiinan osalle. Kun miljardin ihmisen suuruisen väestön kasvuvauhti on pudonnut 1970-luvun alkupuolen 2,6 % tasolta nykyiselle 0,39 % tasolle, se on merkittävä muutos koko maapallonkin mittakaavassa. Jos Kiinan väestön kasvuvauhti olisi laskenut vaikka muun maailman tahdissa keskimääräiseen 1,2 % tasoon, maapallon vuotuinen väestön lisäys olisi nyt 10 miljoonaa suurempi.

Esiin ei myöskään nosteta sitä, että Länsi-Aasiassa ja Afrikassa kehitys on ollut hidasta. Länsi-Aasiassa kasvuvauhti on edelleen 2 % tasossa, joskin hienokseltaan laskemassa. Afrikassa kasvuvauhti on yli 2,5 % ja jopa prosentuaalinenkin väestönkasvu on pikemminkin nopeutunut kuin hidastunut. Tämä kasvu mitätöi muualla saavutetut tulokset.

Afrikan ja Länsi-Aasian väestönkasvun ongelmienkäsittely tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa. Näiden alueiden ongelmia kyllä käsitellään paljonkin, mutta väestön lisäyksen merkitystä ja osuutta niiden synnyttäjänä kierretään kuin kissa kuumaa puuroa. Sitä joko vältellään tai jos se huomioidaan, käsittely on kaavamaista. Esitetään, että kehitysapua on lisättävä. Esitetään, että on satsattava naisten koulutukseen. Selitetään, että väestönkasvu kyllä tasaantuu, kun köyhyys ensin poistetaan. Ja julistetaan, että meidän on valmistauduttava ottamaan vastaan suuri määrä ilmastopakolaisia.

Kun puhutaan kehitysavusta, jokseenkin aina rajoitutaan puhumaan avun määrästä ja vaaditaan, että sitä on kasvatettava. Sen sijaan sivuutetaan se, mitä sillä on saatava aikaan. Ei puhuta vaikuttavuudesta. Erityisesti vältetään avun ja ohjelmien kytkemistä väestönkasvuun, joka kuitenkin on lähes jokaisessa kohdemaassa niiden tulevaisuuden kannalta keskeinen asia. Se on suurelta osin anekauppaa, jolla ostetaan hyvää omaatuntoa sen sijaan, että edistettäisiin kohdemaan kestävää kehitystä ja kasvua irti avun tarpeesta.

Jos itse termi, kehitysapu, on omiaan johtamaan ajatukset väärille urille. Ajatus jatkuvasta avusta, jossa vastaanottaja on jatkuvasti avun varassa, on jo perusteiltaan huono. Tilannetta ei paljoa paranna, jos termi ”kehitysapu” korvataan termillä ”kehitysyhteistyö”.  Kehitysapu pitäisi nähdä investointina vastaanottajamaan tulevaisuuteen niin, että apu tulee aikanaan tarpeettomaksi ja se voidaan lopettaa. Nykyisin toimintamalli on lähes päinvastainen. Kehitysapua toimittavat instituutiot pyrkivät turvaamaan toimintansa jatkuvuuden ja kasvattamaan liikevaihtoaan sen sijaan, että pyrkisivät tekemään itsensä tarpeettomiksi. Niinpä toimintaa mitataan etupäässä panosmittareilla. Yksittäisissä projekteissa voi olla tulosmittareitakin, mutta maakohtaiset tulosmittarit puuttuvat. Tällaisia olisivat esimerkiksi väestönkasvu, syntyvyys, työllisyysaste ja köyhyys. Tällaiset mittarit sitten voivat toimia lähtökohtana kehitysinvestointien suunnittelulle ja vaikuttavuuden arvioinnille. Silloin vastaanottajamaalla täytyy olla sananvaltaa projektien määrittelyssä ja vastuu tulosten saavuttamisessa niin, että ohjelmien jatko ja volyymi riippuvat tulosten saavuttamisesta.

Kun käsiteltäväksi otetaan ne keinot, joilla väestönkasvua pyritään hidastamaan, on tapana keskittyä enemmän niiden humaanisuuteen tai miellyttävyyteen kuin vaikuttavuuteen. On muodikasta puhua vaikkapa tyttöjen koulutuksesta. Se on tietysti hyvä asia, mutta mikä on sen vaikuttavuus. Saavutetaanko sillä riittäviä tuloksia riittävän nopeasti. Keinojen humaanisuus on kyllä hyvä ja tavoiteltava asia jo senkin takia, että sellaisten lanseeraaminen on helpompaa kuin karvaampien lääkkeiden tarjoilu. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos väestönkasvun pysäyttäminen ei onnistu, seuraukset ovat hyvin epähumaaneja ja silloin Kiinan yhden lapsen politiikan tapaiset, kovaotteisena pidetyt menetelmät ovat selvästi se pienempi paha.

Nopean väestönkasvun maille ei haluta tyrkyttää tavoitteita eikä keinoja väestönkasvunsa pysyttämiseen. Tähän on tietysti hyvä perustekin. Tyrkyttäminen herättää torjuntaa ja kannettu vesi ei pysy kaivossa. Yhtenä varomisen syynä ovat varmasti myös siirtomaa-ajan synnit ja niistä kumpuava syyllisyydentunto. Syyllisyydentunto on kuitenkin harvoin hyvä opas kun etsitään ratkaisuja tulevaisuuden ongelmien ehkäisyyn. Sitä, mikä on tehty 100 – 200 vuotta sitten, ei enää pysty muuttamaan, niin tekijät kuin teoista kärsijätkin ovat maanneet haudassa vähintään sata vuotta. Nyt on kysymys heidän jälkeläisistään, ja siitä, että pitää rakentaa parempaa tulevaisuutta. Silloin anekauppa, jossa toinen osapuoli ostaa hyvää omaatuntoa almuja jakamalla ja toinen jättäytyy niiden varaan, on tavattoman huono menettely. Se on sekä vahingollista että vastuutonta. Se on sellaista toimintaa, josta seuraavat sukupolvet vuorostaan saavat aihetta syyllisyydentuntoon.   

Yhtä kaikille sopivaa patenttiratkaisua väestönkasvun pysäyttämiseen ei varmaankaan ole olemassa. Keinojen toimivuus ja käyttöön otettavuus riippuvat kunkin yhteiskunnan luonteesta.  Siksi keinojen valinnan täytyy olla viimekädessä kunkin maan oma asia. Tuloksellisuus on lopultakin se tärkein asia. Kiina valitsi yhden lapsen politiikan. Siinä yhteiskunnassa se osoittautui tehokkaaksi. Se mahdollisti koulutuksen lisäämisen ja oli avain köyhyyden poistamiseen. Muunlaisissa yhteiskunnissa saattavat muunlaiset keinot olla paremmin toteutettavissa ja ehkä yhtä tepsiviä. Ratkaisevia kuitenkin ovat tulokset, ei se, vastaavatko keinot meidän mieltymyksiämme.

Puhe muuttoliikkeeseen varautumisesta on vastuutonta. Sellainen on omiaan luomaan mielikuvaa siitä, että muuttoliike voisi olla jonkinlainen varaventtiili tai peräti vaihtoehto väestön kasvun pysäyttämiselle. Sellainen se ei ole. Mittasuhteet ovat aivan liian suuret. Jos arviot Afrikan väestömäärän kaksinkertaistumisesta vuoteen 2050 mennessä 2,4 miljardiin ja nelinkertaistumisesta vuoteen 2100 mennessä 4,2 miljardiin toteutuvat, Euraasian mantereen ainoa harvaanasuttu alue joka on edes teoriassa riittävän suuri ottamaan vastaan merkittävän osan tästä lisäyksestä, on Siperia. Sen pinta-ala on suunnilleen 10 miljoonaa neliökilometriä. Jos jätetään huomiotta se erittäin todennäköinen tilanne, että Venäjä ei suostu luovuttamaan Siperiaa muuttoliikkeen käyttöön, moisen muuttoliikkeen seurauksena olisi huima energian käytön lisäys. Sen vaikutus energian kulutukseen ja ilmastonmuutokseen on jokseenkin sama kuin jos Siperiaan perustettaisiin kolme uutta Kiinaa lämmittämään arktisia asuinsijojaan.

Monissa puheenvuoroissa vaaditaan Eurooppaa vastaanottamaan paljon enemmän maahanmuuttajia. Sellainen on absurdia puhetta, joka ei lainkaan huomioi asian mittasuhteita. Jos Euroopan väkimäärä vaikkapa kaksinkertaistettaisiin maahanmuuton kautta, se nielisi vain 15 % ennakoidusta väestönkasvusta. Lähtöalueilla tällaisen merkitys olisi marginaalinen mutta Euroopassa vaikutus olisi tuhoisa.

Yksinkertainen tosiasia on, että maapallo on täynnä. On pakko lähteä siitä, että mikään maa ei voi enää ratkoa väestöongelmiaan siirtämällä ne jonkun muun alueen kannettavaksi. Niitä ei ratkaista anekaupalla. Niistä ei päästä pakoon toiveajattelulla. Se ongelma on ratkaistava paikan päällä, siellä missä se esiintyy.    

Vuohi kaalimaan vartijana

Elokuun lopussa lehdissä kirjoiteltiin, että ”Suomen Kuvalehti hyökkää  JSN:n puheenjohtajaa vastaan”. Suomen Kuvalehden jutussa ruodittiin Elina Grundströmin kyseenalaisia henkilöstöjohtamisen taitoja. Julkisen sanan neuvoston toimiston työilmapiiri oli kiristynyt pian sen jälkeen, kun Elina Grundström oli aloittanut neuvoston päätoimisena puheenjohtajana. Useat lähteet olivat kertoneet lehdelle, että toimiston henkilösuhteet jäätyivät muutamassa kuukaudessa vuonna 2016 ja että henkilökunta vaihtui aluksi tiuhaan. Ilmapiiri kärsi jatkuvasta mikromanageeraksesta ja tekstien sanelusta. Grundström oli kohdellut työntekijöitään epätasa-arvoisesti, määrännyt toimiston nuoren työntekijän itselleen kahvinkeittäjäksi, arvostellut työntekijöiden osaamista toisten kuullen, palkannut hyvän ystävänsä tyttären, huutanut ja itkettänyt työntekijöitä.

Grundström oli myös yrittänyt haalia itselleen lisää valtaa. Hänen kerrottiin esimerkiksi ehdottaneen JSN:n kannatusyhdistykselle, että puheenjohtaja voisi yksin tehdä langettavia päätöksiä. Tällöin hän olisi päässyt yksin sanelemaan päätöksiä JSN:n nimissä. Yhdistys torjui ehdotuksen. 

Grundström oli myös yrittänyt estää Suomen Kuvalehteä julkaisemasta JSN:ää koskevaa juttua.  Hän oli toimittanut Suomen Kuvalehdelle laajan vastineen ja vaatinut, että se on julkaistava sellaisenaan. Hän oli syyttänyt Suomen Kuvalehteä asiavirheistä, mutta esittänyt sellaiseksi vain sen, että Suomen Kuvalehden mukaan puheenjohtajan valinnut kannatusyhdistys oli ollut tietoinen siitä, että Grundström oli saanut potkut Vihreän Langan päätoimittajan tehtävästä ja että lehden työntekijät olivat tukeneet päätoimittajan vaihdosta. Grundström kiisti vastineessaan lähteneensä Vihreästä Langasta henkilöstöongelmien vuoksi ja kiisti jyrkästi saaneensa potkut. Aivan tällaista Suomen Kuvalehti ei tosin ollut väittänytkään, vaan oli kertonut, että Grundström ”ajettiin ulos”. Suomen Kuvalehden mukaan Grundströmin vastineessa oli niin paljon paikkansapitämättömiä tietoja, että sitä ei voitu julkaista.

Julkisen sanan neuvosto on median itsesäätelyelin, joka tulkitsee hyvää journalistista tapaa. Se on itse laatinut hyvää journalistista tapaa määrittelevät säännöt ja itse valvoo niiden noudattamista. Vaikuttaa siltä, että JSN:ssä on nyt vuohi kaalimaan vartijana. Hyvän journalistisen tavan vartijana vaikuttaa olevan vahvat subjektiiviset näkemykset omaava vallanhaluinen henkilö,  jolle on olemassa vain yksi totuus ja yksi oikea näkökulma, hänen omansa. Sananvapautta ja hyvää lehtimiestapaa vartioi sen tyyppinen journalisti, jota vastaan sananvapautta ja hyvää lehtimiestapaa on tarpeen puolustaa.

JSN:n rooli median itsesäätelyelimenä on jo itsessään kyseenalainen. Median omat edustajat ovat laatineet itselleen säännöt, toimivat jutuissa sekä asianajajina, että tuomareina ja vieläpä päättävät, mitä juttuja suostuvat ylipäätään ottamaan käsiteltäväkseen. Tällaisena se on jäänne keskiaikaisen ammattikuntalaitoksen päiviltä, jolloin ammattikunta säänteli tuotteidensa laatua, valvoi ammattitaidon periytymistä sukupolvelta toiselle, päätti alalle päästettävistä toimijoista ja suojeli alaa ulkopuoliselta kilpailulta. Puhtaasti ammattikunnan sisäisenä elimenä, ja siinäkin vain yhdistykseen kuuluvien toimijoiden keskinäisissä asioissa, JSN:llä on mandaatti toimia yhdistyksen jäsenten keskinäisenä välien selvittelijänä ja erotuomarina. Yhdistyksen ulkopuolisiin toimijoihin nähden se on vahvasti jäävi.

Onko JSN:llä sitten eväitä esiintyä median objektiivisena laadunvalvojana ja luotettavuuden takaajana. Kuten aikoinaan ammattikuntalaitoksessa, tällainen omavalvonta voi toimia kohtuullisesti silloin kun sitä suorittavat vastuuntuntoiset ja velvollisuudentuntoiset tekijät. Nämä ehdot täyttäviä puheenjohtajia JSN:llä on ollut ja he ovat nostaneet neuvoston arvovaltaa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että JSN:llä pitäisi olla jonkinlainen virallinen asema tai muodollinen valta muuna kuin yhtenä lausunnonantajana muiden joukossa. Helposti käy nimittäin niin, kuten nyt näyttää käyneen, että omavalvonnasta tulee edunvalvontaa ja jopa oman edun valvontaa.  

Silloin, kun JSN:ssä valtaa käyttelee itsekeskeinen henkilö, jolla on vahvat poliittiset mieltymykset, sympatiat ja antipatiat, siitä ei enää voida puhua minkäänlaisena median laadunvalvojana ja luotettavuuden vahtina. Sen vaikutus saattaa olla pikemminkin päinvastainen, yhdistyksen vaikutushaluisimpien toimijoiden subjektiivisten näkemysten ja mielipiteiden edistäminen. Tällöin yhdistyksen ulkopuolella toimiva vaihtoehtomedia tulee hyvinkin tarpeelliseksi, sillä vallan vahtikoiraksi julistautunut media tarvitsee vahtikoiran.  Vaikka se sitten sattuisi olemaan vähän takkuinen räksyttävä rakki, se tekee kuitenkin hyödyllistä työtä nostellessaan esiin median vinoutumia, itsesensuuria ja laiminlyöntejä. Media huomaa tällöin olevansa pakotettu nostamaan esiin sellaisiakin uutisia, jotka se mieluiten hautaisi näkymättömiin ja tämä merkitsee sitä, että vallan vahtikoirakin joutuu tekemään työnsä tarmokkaammin kuin muuten tekisi.

Kaikesta anakronistisuudestaan huolimatta JSN:lle on edelleen tarvetta, mutta vain jos se osoittautuu jälleen tämän tarpeen mittaiseksi. Tätä taustaa vasten Suomen Kuvalehden juttukin on ymmärrettävä. Siinä näkyy huoli JSN:n tulevaisuudesta. JSN:n arvovalta on ollut henkilöiden arvovaltaa, sellaista arvovaltaa, joka täytyy jatkuvasti ansaita osoittautumalla luottamuksen arvoiseksi. Se katoaa hyvin helposti ja sen palauttaminen on vaikeaa. Nyt vaikuttaa siltä, että JSN:n kannatusyhdistys on väsähtänyt eikä siltä löydy intoa eikä tarmoa ongelmallisen asiantilan korjaamiseen. Pikemminkin se tyytyy puolustelemaan kyseenalaista valintaansa jonka syynä mahdollisesti oli hyvien hakijoiden puute. Jos näin on, se on merkki siitä, että aika on ajanut JSN:n ohi. Se ei enää kiinnosta parhaita hakijoita. Jos näin on, se on oikeastaan vahinko, sillä tilalle on tunkemassa erilaisia itsensä nimittäneitä hyvän journalistisen tavan valvojia, faktan tarkastajia ja muita totuuden torvia, joita tuntuu sikiävän kovin helposti, varsinkin jos sellaisille on tarjolla julkista rahoitusta, veikkausvoittovaroja tai muuta vastaavaa. Vakaumuksen syvällä rintaäänellä ne julistautuvat näiden roolien haltijoiksi ynnä keräävät niistä palkkoja, palkkioita ja apurahoja. Mutta avoimeksi jää, kuka valvoisi näitä valvojia ja kuka tarkastaisi heidän faktansa.  

Tyhmä, typerä vai fiksu

Älykkyys ja tyhmyys ovat suuria intohimoja herättäviä keskustelun aiheita. Näin on varsinkin, jos siirrytään yksilötasolta ryhmätasolle. Ei aikaakaan, kun silloin törmätään poliittiseen korrektiuteen. Jonkun ryhmän luonnehtiminen tyhmäksi tai älykkääksi on rasismia, tai nöyristelyä tai jotakin muuta tuomittavaa ja paheksuttavaa. Eikä aikaakaan, kun joku ryhtyy tivaamaan, että mitä sinä tarkoitat tuolla älykkyydellä. Se puolestaan on sitten hyvä kysymys johon on kyllä helppo vastata, mutta vain jos vastauksen laadulle ei pane kovin korkeita kriteerejä. Hyvän, selkeän, oikeaksi osoitettavan ja kohtuullisen kattavan vastauksen antaminen sen sijaan on vaikeaa.

Kysymykseen vastaamista voidaan lähestyä vastakohdan kautta. Älykkyyden vastakohtana pidetään tyhmyyttä. Tyhmä on ihminen, jonka aivojen suorituskyky ei riitä tietyntasoisten tehtävien ratkaisuun. Prosessorista ei löydy kierroksia jonkin  vaatimustason ylittävien tehtävien hoitamiseen vaan käy kuten Sven Dufvalle, päin oikeaan, päin vasempaan, päin mäntyyn aina vaan. Ihmisen väittäminen tyhmäksi herättää helposti mielipidemyrskyn. Siinä tullaan tabujen alueelle, se ei ole poliittisesti korrektia, se on sopimatonta ja ihmisarvoa loukkaavaa. Ihmistä saa sanoa lyhyeksi mutta ei tyhmäksi. Ja kuitenkin, kun rimaa nostetaan kyllin korkealle, niin tyhmiä kuin lyhyitäkin me olemme herra paratkoon jokainen.

Tyhmyys on eri asia kuin typeryys. Typerä on ihminen, joka ei syystä tai toisesta halua tai suostu käyttämään sitä aivokapasiteettia joka hänellä on. Hän siis toimii tahallaan väärin, esittää ja ajaa asioita joiden hän tietää olevan paikkansa pitämättömiä, ja usein myös vahingollisia. Hän tietää, että niiden tueksi ei ole kunnon perusteluja ja saattaa tukea niitä tuulesta temmatuilla väitteillä. Hän kieltäytyy huomioimasta todeksi tietämiään asioita ja argumentteja, koska hän ei pidä niistä. Typeryys on tahallista ja usein tarkoitushakuista tyhmyyttä. Ihmistä ei voida moittia tyhmyydestä, se ei olisi oikein, mutta typeryydestä moittiminen on hyvinkin aiheellista.

Mutta mitä sitten on se älykkyys. Muista kerran kuulleeni huomautuksen, että joku henkilö käveli älykkään näköisesti. Ensi kuulemalta se tuntui omituiselta, mutta tarkemmin ajateltuna sitten ei. Käveleviä robotteja ja muita vastaavia suunnittelevat tietävät, että liikkumisen ja tasapainon hallitsemisen suunnittelu on erinomaisen vaativaa. Se on yksi tekoälyn haasteista, eikä lainkaan helpommasta päästä. Sama asia tulee mieleen, kun näkee tai omalta kohdaltaan muistaa, kuinka paljon lapsen liikkumisen ja hienomotoriikan kehittymiseen menee aikaa.

Joidenkin tutkimusten mukaan monet linnut ovat varsin älykkäitä. Kun katsoo, kuinka pääskyset sujahtavat olemattoman pienistä aukoista, on pakko uskoa, että liikkumista hallitsee tavattoman nopeasti ja tarkasti toimiva prosessori. Ehkä siis se toistaiseksi määrittelemätön perinteinen käsitys älykkyydestä on turhan kapea. Ehkä älykkyytenä pitäisi aivojen kaikkea prosessointikykyä, olipa kyseessä sitten liikkeen hallitseminen, näköhavainnon hallitseminen, muistiaineksen käsitteleminen, ylimalkaan kaiken aistien tuoman ja muistissa olevan aineksen koordinoitu prosessointi.

Älykkyyttä ovat tietysti ne asiat, joita perinteisesti älykkyytenä pidetään, kuten kyky oppia ja soveltaa opittua, kyky ymmärtää ja käsitellä abstrakteja asioita, kyky käsitteiden tunnistamiseen ja niiden erottamiseen toisistaan, kyky asioiden välisten suhteiden ja niiden muodostamien kokonaisuuksien hahmottamiseen, kyky loogiseen päättelyyn, kyky kielen ymmärtämiseen ja tuottamiseen ja niin edelleen.

Älykkyys on eri asia kuin fiksuus, joka puolestaan on typeryyden vastakohta. Älykkyydessä on kyse siitä, kuinka paljon kierroksia prosessorista löytyy. Fiksuudessa - tai typeryydessä -  on kyse siitä, kuinka sitä prosessointivoimaa käytetään, käytetäänkö sitä tarkoituksenmukaisella tavalla, tehdäänkö oikeita asioita ja tehdäänkö niitä oikein, niin että saadaan hyviä tuloksia. Tyhmäkin ihminen voi olla fiksu. Hän saa ehkä vähemmän aikaan tai toimii rajoitetummissa puitteissa, mutta toimii järkevästi ja ansaitsee kaiken arvostuksen.

Tässä kesällä meidän tupaamme eksyi pari pesäpaikkaa etsivää, tutkimusmatkalla ollutta pääskystä. Tuvan ikkunoista näkyi ulkomaailmaa ja eteiseen avautuvasta ovesta vai pimeä eteinen. Linnuilla oli hetken aikaa vaikeuksia tiensä ulos löytämiseen. Aluksi ne kokeilivat ikkunoita, jokseenkin systemaattisesti, eivät niihin törmäillen vaan tunnustellen. Kierrettyään ikkunat, ne sitten sujahtivat ulos ovesta. Fiksuja lintuja.   

Tabuja ja totalitarismia

Valtuustossa käsiteltiin erään kävelykadun roskaisuusongelmaa ja sitä, kuinka se haittaa kadun käyttöä. Kunnanvaltuutettu ja terveysalan yrityksen paikallisjohtaja erehtyi kysymään, mitä aiotaan tehdä ihmisroskalle. Jokainen normaalijärjellä varustettu ihminen kyllä ymmärsi puhujan tarkoittaneen, että jos kadun ilmettä aiotaan parantaa siivoamalla roskat, mitä aiotaan tehdä kadulle pesiytyneille ryyppyremmeille. Asiayhteydestä pikaisesti keksitty rinnastus oli tietysti täysin sopimaton. Puhuja pyysi sitä anteeksi, jopa kahteen kertaan, mutta se oli myöhäistä. Potkut tuli.

Koulun rehtoria haastateltiin koulussa esiintyneestä seksuaalisesta häirinnästä. Erehtyi sanomaan, että ei sitä koskaan saa kokonaan karsituksi kun pojat on niin pillun perään. Rehtori erehtyi käyttämään turhan rentoa puhetapaa sinänsä paikkansa pitävässä lausahduksessa. Tuossa tilanteessa kun olisi kuulunut käyttää vakavan huolestunutta kapulakieltä. No, potkuthan siinä tuli.

Molemmat puheenvuorot ovat tietysti sopimattomia ja moitteet paikallaan, mutta seuraukset eivät olleet missään suhteessa tekoihin. Ketään tai mitään ei ollut vahingoitettu, mutta siitä ei ollutkaan kyse. Kyse oli tabujen rikkomisesta. Oli esitetty kiellettyjä asioita, käytetty kiellettyä ilmausta, suhtauduttu rennosti asiaan, johon kuuluu suhtautua juhlavan pönöttävästi.

Tabut ovat totalitääristen järjestelmien rakennusaineita. On asioita, joista ei saa puhua. On asioita, joista täytyy aina puhua tietyllä tavalla ja tiettyjä ilmauksia käyttäen. On asioita, joita täytyy toistella kuin uskontunnustusta konsanaan. Erityisen raskauttavaa on huumorin ja rentojen ilmausten käyttö, sillä se juoruaa, että puhuja ei suhtaudu haudan vakavasti tabun alaiseen normiin ja tabun asettajan auktoriteetin. Tabun rikkominen on raskas rikos. Se on pyhäinhäväistys, majesteettirikos. Silloin ei kysytä, mikä on oikeus ja kohtuus, onko rangaistus missään suhteessa rikokseen. Rangaistus on tarkoitettu pelokkeeksi muille, jotka saattaisivat kyseenalaistaa tabun tai esittää jonkinlaista lievääkin ymmärrystä sen rikkomista kohtaan. Tabun rikkojalle tuomitun rangaistuksen tarkoitus on sulkea hänet yhteiskunnan ulkopuolelle, se on kirkonkirous joka kohde menettää yhteiskunnalliset oikeutensa ja jonka kimppuun voidaan rangaistuksetta hyökätä. Tabun rikkojalle tuomitun rangaistuksen on tarkoitus alleviivata tabun asettaja auktoriteettia.

Sanoilla ja puheilla on keskeinen asema autoritäärisissä järjestelmissä. Niille sana on teko, mutta teko voidaan toisaalta myös korvata tai kumota sanalla. Näin siksi, että sanoilla on helppo rakentaa pilvilinnoja, teoilla se on tavattoman paljon vaikeampaa. Nämä totalitääristen järjestelmien pilvilinnat puolestaan ovat jokseenkin poikkeuksetta kuin keisarin uusia vaatteita. Kukaan ei niitä oikeasti näe mutta kaikki vakuuttavat niiden loistoa, ylenpalttisuutta ja erinomaista tyylikkyyttä sillä voi sitä, joka niin ei tee. Häntä kohtaa tabunrikkojan kohtalo.

Sanat ovat myös totalitääristen järjestelmien suuria uhkaajia, sillä pilvilinnat, jotka on sanoilla rakennettu, voidaan myös sanoilla kaataa. Sopimaton lause voi paljastaa, että keisarilla ei olekaan vaatteita. Sen takia sanoilla tehdyt rikokset, tabujen rikkominen, keisarin uusien vaatteiden paljastaminen huijaukseksi, ovat rikoksista pahimpia.

Totalitääriset järjestelmät perustuvat pelolla hallitsemiseen. Alamaiset pyrkivät ennakoimaan autoritääristen johtajien tahdon. He kiirehtivät tuomitsemaan tabujen rikkojat ennen kuin autoritäärinen inkvisitio ennättää syyttää heitä vitkastelusta tai ennen kuin he joutuvat masinoidun hyökkäyksen kohteeksi. Siitä tässäkin tapauksessa oli kyse. Kun terroristi puukottaa ihmisiä hengiltä torilla, asiaa puidaan oikeudessa vuosikausia ja pyritään kaikin tavoin varmistamaan, että syytetyn oikeusturvaa ei mitenkään vaaranneta ja varmistamaan, että hän saa varmasti esittää oman näkemyksensä asiasta ja toimitettua viestinsä perille. Tabun rikkojan asia puolestaan ei pääse edes oikeuteen asti. Kenttäoikeus antaa ja toteuttaa tuomion samalla istumalla. Tuomion saanut ei voi eikä uskalla puolustaa oikeuksiaan, sillä se kertoisi, että hän ei kadu riittävästi ja kirkonkirous vain jatkuisi.

Tunnetuin esimerkki tällaisesta totalitäärisestä terrorista oli Kiinan kulttuurivallankumous. Se oli kampanja, jonka tarkoitus oli vapauttaa Kiina ”liberaalista porvaristosta” ja jatkaa vallankumouksellista luokkataistelua. Tähän tarkoitusta toteuttamaan mobilisoitiin opiskelijoiden muodostamia punakaarteja, joita kulttuurivallankumouksen nimissä yllytettiin tuhoamaan neljä vanhaa eli vanhat ajatukset, vanhat tavat, vanhat tottumukset ja vanha kulttuuri. Ne oli korvattava uusilla vallankumouksellisilla arvoilla.  Aluksi punakaartit järjestivät kampanjoita opettajia, koulun virkamiehiä ja porvarillisten perheiden jäseniä vastaan. Kampanjat yltyivät ennen pitkää hallitsemattomaksi riehumiseksi, jossa uhriksi saattoi joutua kuka tahansa. Miljoonat joutuivat terrorin kohteiksi. Uhreja nöyryytettiin, pahoinpideltiin ja kidutettiin. Kulttuuriaarteita tuhottiin. Näin pitkällä meillä ei tietenkään olla, ei ainakaan vielä, mutta samantapaisia piirteitä ja pyrkimyksiä on selvästi näkyvissä.

Akateeminen katurahvas ja lullukkaväki

Georgia Tech -ylïopiston matematiikan emeritusprofessori Ted Hill ja Pennsylvania State -yliopiston matematiikan professori tekivät älykkyyden jakautumista koskevan tutkimusartikkelin, jossa he lähestyivät aihetta evoluutiobiologiaan nojautuvalla matemaattisella mallilla. Tutkimuksen lähtökohtana oli Darvinin aikanaan tekemä havainto, jonka mukaan useilla eläinlajeilla on sukupuoltenvälisiä eroja siinä, kuinka suurta ominaisuuksien vaihtelua lajin sisällä esiintyy. Tämän selittämiseksi on kehitetty erilaisia teorioita. Tässä mallissa käytettiin perustana teoriaa, jonka mukaan yhden sukupuolen harjoittama suurempi valikoivuus johtaa vastakkaisessa sukupuolessa suurempaan ominaisuuksien vaihtelevuuteen.   

Mallin soveltamiskohteena oli niin sanottu GMVH-hypoteesi (Greater Men Variability Hypothesis)  jonka mukaan miesten ja naisten älykkyyden normaalijakautumat poikkeavat toisistaan siten, että miespopulaatiossa on suurempi vaihtelu. Arkikielellä sanottuna, miesten joukossa on enemmän neroja ja enemmän idiootteja. Tämä ei sinänsä ole mikään uusi asia. Tämän havainnon sisältäviä tilastollisia tutkimuksia on ollut esillä jo ainakin 1930-luvulta asti, tunnetuimpana ehkä Skotlannissa tehty tutkimus, joka käsitti lähes kaikki vuonna 1921 syntyneet lapset.  

Artikkeli hyväksyttiin julkaistavaksi Mathematical Intelligencer -lehdessä vuoden 2017 huhtikuussa. Lehti julkaisee osiossaan erityisesti kiistanalaisia aiheita koskevia tutkimuksia. Lehden toimitus ja muut aihetta tutkineet akateemikot pitivät artikkelia mielenkiintoisena lisänä aiheesta käytävään keskusteluun.

Aihe leimahti samoihin aikoihin julkiseen keskusteluun, kun Google antoi potkut työntekijälle, joka oli pohtinut biologisten tekijöiden vaikutusta Kalifornian teknologiaklusterin sukupuolijakaumaan.

Naismatemaatikkoja edustava WIM-järjestö puuttui asiaan. Sen mukaan tutkimus voitaisiin ymmärtää seksististen ajatusmallien tukemisena. Järjestö syytti tutkijoita tieteellisestä rasismista ja epätasa-arvoisten rakenteiden vahvistamisesta. WIM lähetti myös tutkimusta rahoittaneelle Yhdysvaltain tiedesäätiölle valituksen, jossa julkaisun väitettiin edistävän pseudotieteellisiä ajatuksia, jotka ”ovat haitallisia naisten etenemiselle tiedeyhteisössä”.

Mathmatical Intelligencer ilmoitti pahoitellen, että vaikka artikkeli oli jo hyväksytty, se vetäytyy julkaisusta, koska tieto tulevasta julkaisusta oli herättänyt äärimmäisen vahvoja reaktioita. Myöhemmin kävi ilmi, että päätöksen takana oli Chicagon Yliopiston matematiikan professori Amie Wilkinsonin tekemä valitus.

Lokakuussa New York Journal on Mathematics (NYJM) -verkkojulkaisu kertoi julkaisevansa artikkelin mielellään marraskuun alussa. Artikkeli ehti olla verkossa kolme päivää ennen kuin se katosi jäljettömiin. Se oli poistettu. Kävi ilmi, että Wilkinsonin aviomies kuului NYMJ:n toimitukseen ja uhkasi erota vieden mukanaan osan toimituksesta sekä uhkasi loata julkaisun nimen ja vainota sitä lehden tuhoon asti.

Tapaus näyttää herättänen monenlaisia reaktioita.

Oli niitä, jotka puolustivat artikkelin julkaisua. Heidän näkemyksenä mukaan artikkelin hylkäämisen, silloin kun niin tapahtuu, pitää perustua tieteelliseen epäpätevyyteen. Sellaisesta ei tässä tapauksessa ollut kysymys. Artikkelissa oli kyllä asioita, joita voitiin asettaa kiistansalaiseksi, mutta tieteellinen debatti etenee niin, että kiistanalaisiin osiin kirjoitetaan vastineita. Tällainen etenemistapa on tieteen etenemisen perusasioita.

Oli myös huomattavan paljon niitä, jotka myönnyttelevät. Heidän mielestään artikkeli ei ole väärässä, teoria on ainakin mahdollinen ja kiistanalaiset osatkin antoivat pohjan debatille, mutta artikkelia ei silti pitäisi julkaista. Perustelut sille miksi ei, ovat sitten varsin kirjavia.

Yleensä perusteluissa esitettiin, että artikkelia ei pitäisi julkaista sosiaalisista ja poliittisista syistä. Jos älykkyyden suurempi jakauma miespopulaatiossa hyväksyttäisiin, se saattaisi haitata naisten hakeutumista huippuvirkoihin koska he ovat emotionaalisesti haavoittuvampia ja voivat helpommin luovuttaa tällaisen tiedon takia.   

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi kuitenkin, että kirjoittajat haluavat esiintyä sovinnollisina ja pelkäsivät päälleen kaatuvaa vihaa, jos uskaltaisivat puoltaa artikkelin julkaisemista.

Hämmästyttävää tai suorastaan järkyttävää tässä oli se, että hyökkäyksen syynä ei ollut se, että tutkimus olisi epäpätevä eli huuhaata vaan se, että se oli on sopimaton ja rikkoi joidenkin henkilöiden tabuja. Tämä on huolestuttavaa nimenomaan tieteen tekemisen kannalta. Olennaista tässä jutussa nimittäin ei ole, pitääkö esitetty teoria paikkansa. Se ei ole edes tärkeää. Jos teoria on paikkansa pitämätön, se osoitetaan debatin kautta. Jos se on silkkaa huuhaata, se on jopa helppo osoittaa. Teorioiden testaaminen tieteentekijöiden käymän väittelyn kautta on tieteellisen toiminnan standardimenetelmä. Sitä se on ollut Sokrateen ajoita asti.

Olennaista on se, että artikkelia vastaan hyökänneet eivät halunneet päästää teoriaa käsittelevää artikkelia julkisuuteen ja debatin kohteeksi. He tekivät kaikkensa tämän estämiseksi ja mikä huolestuttavinta, siinä myös onnistuivat. Ja he pyrkivät tekivät tämän poliittisin perustein, esittämällä, että se saattaisi mahdollisesti olla heidän edustamalleen intressiryhmälle jotenkin haitaksi. Ja tämän he tekivät selkään puukottamalla, painostamalla ja uhkailemalla julkaisijoita ja niitä, jotka puolsivat artikkelin julkaisua. Toiminta muistutti enemmän tyttölaumojen kiusaamiskilpailuja kuin tieteellisen yhteisön toimintaa.

Huolestuttavaa on myös se, että tällainen ilmiö on päässyt pesiytymään tiedeyhteisöön. Tämä ei nimittäin ole mitenkään yksittäinen ja ainutlaatuinen tapaus. Tiedeyhteisössä on toki aina ollut kuppikuntia ja kiistoja, mutta ne on ainakin pyritty perustelemaan tieteellisillä näkemyseroilla. On nimittäin niin, että silloin, kun tulokset saadaan tutkimuksen, analyysin, mittaamisen ja arvioinnin tuloksina, kysymys on tieteestä. Silloin kun tulokset on ennalta määrätty eikä niihin saa tutkimuksilla kajota, kun jotkut asiat ovat tabuja joita ei saa käsitellä saati sitten kyseenalaistaa, kysymys on uskonnosta. Ja silloin, kun tuloksista päätetään huutoäänestyksellä, kysymys on politiikasta ja jopa primitiivisestä politiikasta.

Entäs mistä tämän jutun otsikko tuli? Ranskan vallankumouksen ensimmäisessä vaiheessa valistuksen kotimaan parhaat aivot olivat laatimassa Ranskalle perustuslakia ja yhteiskuntajärjestystä, jonka piti olla maailman paras ja edistynein. Kyllä tässäkin vaiheessa esiintyi katurahvaan aikaansaamia mellakoita, mutta se ei estänyt vakavaa lainsäädäntötyötä. Toisessa vaiheessa jakobiinit ja mellakoiva katurahvas ottivat vallan ja tuhosivat parissa vuodessa edellisen vaiheen aikaansaannokset. Tämän teki mahdolliseksi kansalliskokouksen lullukkaväki, jolta ei löytynyt ryhtiä eikä uskallusta tämän kehityksen estämiseksi eikä pysäyttämiseksi vaikka heillä oli kansalliskokouksessa enemmistö.

Ahdistusta ja äärijärjestöjä

Greenpeacen Mari Pukarainen kertoi Helsingin Sanomille liittyneensä tähän äärijärjestöön eksistentiaalisen ahdistuksen vallassa. Hänen mielestään tässä järjestössä tapahtuva vaikuttamistyö auttoi häntä pysymään järjissään. Hän purki ahdistustaan ja riittämättömyydentunteitaan agitoimalla muita mukaan järjestön toimintaan, osallistumaan ehdokkaana vaaleihin tai vaikuttamalla puolueiden ehdokasasetteluun tai ohjelmiin. Jostakin, mitä ilmeisimmin ulkoapäin oli synnytetty paine jota hän ei kyennyt itse hallitseman vaan joka vaati purkautumistietä ulospäin.

Miten tällainen eksistentiaalinen ahdistus syntyy tai synnytetään. Perustana on mitä ilmeisimmin se, että ihminen on laumaeläin, joka hakee hyväksyntää ja pyrkii sitä saadakseen noudattamaan lauman normeja. Kun hänen niskaansa ladataan runsaasti odotuksia ja vaatimuksia, joista monet voivat olla sinänsä hyviäkin, hän kokee riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Minkälainen ja kuinka voimakas tämä tunne on, riippuu osittain hänen perusluonteestaan, osittain siitä, kuinka jatkuvasti, vaativasti, ehdottomasti tai syyttävästi näitä vaatimuksia esitetään.

Ihminen voi suhtautua näihin normiodotuksiin monin tavoin. Hän voi kokea ne haasteina ja kehitysyllykkeinä. Hän voi tarkastella niitä kriittisesti ja arvioida, mitkä niistä ovat parempia, mitkä huonompia, mitkä ovat tärkeämpiä, mitkä vähemmän tärkeitä ja, mikä tärkeintä, mihin hänen kykynsä, voimansa ja aikansa riittävät. Tai sitten hän voi ahdistua päälleen kaadetuista maailman murheista ja syyllisyyden taakasta.

Jos viimemainittu vaihtoehto toteutuu, hän on äärijärjestöjen riistaa. Ne lupaavat hyväksynnän ja synninpäästön edellyttäen, että niiden käsiin joutunut rekryytti tekee niiden tahdon mukaisesti, juoksee niiden asioilla, antaa niille työpanoksensa, aikansa ja rahansa. Tämän hyväksynnän hän saa niin kauan kuin hän toimii järjestön tahdon mukaisesti. Jos hän pyrkii itsenäistymään, edessä on entistä rankempi syyllistäminen.

Kuinka suuri rooli koululla, medialla ja kasvatuksella on tällaisen ahdistuksen syntyyn, joka tekee ihmisen alttiiksi autoritääristen äärijärjestöjen harjoittamalle värväykselle. Synnyttävätkö ne paineita, mutta eivät edistä sellaista itsenäisyyden ja lujuuden kasvua, joka tekisi ihmisen kykeneväksi paineiden hallintaan ja kriittiseen arviointiin. Onko jäänyt kokonaan syrjään se Fransiskus Assisilaisen sanomaksi esitetty: ”Herra, anna minulle voimaa korjata se, minkä voin korjata, hyväksyä se, mihin en voi vaikuttaa ja oppia erottamaan nämä kaksi toisistaan”.

Koulu pyrkii kasvattamaan oppilaita hyväksymään ja noudattamaan yhteiskunnan hyväksi katsomia arvoja ja normeja. Koulun tavoitteeksi määritellään oppilaiden kasvattaminen ihmisyyteen, eettisesti vastuulliseen yhteiskunnan jäsenyyteen, elämän, toisten ihmisten ja luonnon kunnioittamiseen, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen, ihmisarvon loukkaamattomuuteen, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämiseen, vastuullisuuteen, hyviin tapoihin ja kestävän kehityksen edistämiseen. Kasvatusta itsenäisyyteen ja kriittisyyteen ei mainita. Oppilas on objekti, jota kasvatetaan, ei subjekti, jonka kasvua tuetaan. Entisajan suoranuottisen autoritäärisyyden on korvannut tukahduttava kapalointi. Ei ihme, että osa oppilaista ei pahemmin piittaa moisesta pakkopullasta ja toinen osa ahdistuu, syyllistyy ja altistuu äärijärjestöjen värväykselle sen sijaan, että kasvaisi itsenäisiksi, hyvän itsetunnon omaaviksi ihmisiksi, jotka osaavat suhtautua kriittisesti näiden järjestöjen harjoittamaan markkinointiin.

Media rakastaa sensaatioita, hälyjä, hälyttäviä uutisia, kiihkeitä sävyjä, kärpästenkasvattamista härkäsiksi. Suhteellisuudentaju ja analyyttisyys eivät nykyisin kuulu median vahvoihin puoliin. Ne vaativat perehtymistä ja syventymistä niin toimittajilta kuin lukijoiltakin. Lehtien toimituksissa sellainen koetaan raskassoutuisena ja vanhanaikaisena journalismina. Mieluummin julkaistaan suurten otsikoiden alla twiiittejä joissa älähdetään, ärähdetään, tyrmistytään, ryöpytetään, kauhistutaan, pöyristytään ja noustaan takajaloilleen. Asiat ovat tyrmistyttäviä skandaaleja, ollaan katastrofin kynnyksellä ja menossa perikatoon. Välillä hurskaasti kauhistellaan ilmapiiriä, yhteiskunnan jakautumista ja vastakkainasettelua. Sitten otsikoissa jatkuvat tutut paniikki, tyrmistyminen ja katastrofit. Eipä ole ihme, jos paniikki tarttuu sellaisiin ihmisiin, jotka ovat itsestään epävarmoja, eivät ole oppineet kriittisesti arvioimaan lukemaansa eivätkä oppineet ymmärtämään, että ei kannata aivan kirjaimellisesti uskoa sellaista, joka jatkuvasti huutaa susi, susi, susi, susi. Kun media vielä silittelee myötäkarvaan näitä Greenpeacen kaltaisia äärijärjestöjä sen sijaan, että harjoittaisi niiden suhteen kriittistä ja tutkivaa journalismia, se on omalta osaltaan johdattamassa näitä maailmantuskasta kärsiviä ihmisiä äärijärjestöjen huomaan.