Perustuslaki-imaamit

Suomessa käytiin koronaepidemian alkuvaiheessa väittelyä siitä, salliiko Perustuslaki Uudenmaan eristämisen muusta maasta koronan leviämisen estämiseksi. Ei siis puhuttu niinkään siitä, onko tämä toimi taudin leviämisen estämisen kannalta tarpeellinen ja hyödyllinen. Ei puhuttu myöskään siitä ovatko sen aiheuttamat taloudelliset haitat niin suuria, että niiden välttämiseksi on hyväksyttävä sairastumisten ja kuolleiden määrän kasvu Uudenmaan ulkopuolella. Keskeiseksi päätöksenteon perusteeksi ei otettu kansalaisten henkeä, terveyttä ja maan taloutta vaan Perustuslaki. Tämä ei ole läheskään ainoa päätöksentekotilanne, jossa ohjaajaksi ei ole nostettu päätöksen vaikutuksia eli sitä, onko päätös hyvä ja hyödyllinen vaan se, salliiko Perustuslaki moisen päätöksen. Todellisiksi päättäjiksi siis ovat nousseet perustuslaki-imaamit ja päätösperusteeksi heidän tulkintansa Perustuslaista. 

Imaami on islamilainen uskonoppinut, joka tulkitsee Koraania, joka puolestaan on ehdoton auktoriteetti ja totuus. Meillä on vastaavaan asemaan pyrkimässä ja jopa siihen päässytkin joukko perustuslakijuristeja, osa heistä aktiivisesta äänekkyydestään tunnettuja, osa enemmänkin kabineteissa ja kulisseissa toimivia. He ovat pukeneet ylleen, noin kuvaannollisesti sanoen, imaamin viitan ja julistavat niin presidentille, hallitukselle kuin eduskunnallekin mitä he saavat ja eivät saa päättää, tehdä ja sanoa. Tämä pyhän aseman he ovat itse itselleen omaksuneet, joko laajentamalla omaa toimenkuvaansa ja tehtävänsä määrittelemää reviiriä tai yksinkertaisesti lobbaamalla itseään ja mielipiteitään poliittisille viiteryhmilleen ja median edustajille. Niinpä he tuottavat lausuntoja pyydettyinä tai suorastaan pyytämättä. On hiukan hämmästyttävää, että löytyy jopa suhteellisen laaja joukko sellaisia, erityisesti median piiristä, jotka eivät tätä itse omaksuttua asemaa kyseenalaista.

Tällainen asetelma ei vastaa perinteistä pohjoismaista oikeuskäsitystä. Perinteiselle pohjoismaiselle oikeuskäsitykselle on ominaista maanläheisyys ja käytännöllisyys, siis se mitä tavataan sanoa lautamiesjärjeksi. Olaus Petrin vanhat tuomarinohjeet kuvaavat sitä hyvin ja ovat epäilemättä myös olleet luomassa sille pohjaa.  Tämän oikeuskäsityksen mukaan lain tarkoitus on käytännöllinen. ”Yhteisen kansan hyöty on paras laki; ja sen tähden mikä havaitaan yhteiselle kansalle hyödylliseksi, se pidettäköön lakina, vaikka säädetyn lain sanat näyttäisivät toisin sanovan.” Samaa kertoo myös tuomareita koskeva ohje: ” Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hän voipi asetella kaikki kohtuuden mukaan. Mutta missä paha ja väärä tuomari on, siinä ei auta hyvä laki mitään, sillä hän vääntää ja vääristelee sitä oman mielensä mukaan”. Tällainen oikeuskäsitys edellyttää tuomarilta rehellisyyttä ja vastuuntuntoa. ”Tuomarin tulee myös muistaa tuomarinviran olevan asetetun yhteisen kansan hyödyksi eikä tuomarin omaksi hyödyksi, ja sen tähden hänen pitää sitä hoitaa yhteiselle kansalle eikä itsellensä hyväksi, vaikka siitä hänelle itselleenkin on hyvää, kun hän sitä oikein toimittaa. Kuitenkin tulee hänen virassansa tavoittaa yhteistä hyvää eikä omaansa. Sillä tuomari on yhteisen kansan tähden eikä yhteinen kansa tuomarin tähden”.

Perustuslaki-imaamien oikeuskäsitys on varsin kaukana tästä perinteisestä pohjoismaisesta oikeuskäsityksestä. Heille laki ja erityisesti perustuslaki on Koraanin asemassa. Se on pyhä kirjoitus jota vain siihen vihkiytynyt papisto osaa ja saa tulkita. Näin siitä huolimatta, että meillä on kyse varsin tuoreesta hengentuotteesta jonka laatijoiden ylivertaisuudesta ja objektiivisuudesta, jumalallisesta viisaudesta puhumattakaan, on kovin monenlaisia ja eriäviäkin näkemyksiä. Tämän uskonnollissävyisen lakikäsityksen mukaan keskeisessä asemassa ovat lain kirjain ja sen tulkitsemisvalta. Tulkitsemisvalta puolestaan merkitsee valtaa ylipäätään.  Aivan kuten paavi aikoinaan vaati itselleen valtaa yli maallisen vallan, keisareiden ja kuninkaiden tai kuten nykyisessä Iranissa, jossa uskonoppineet käyttävät ylintä valtaa, meillä itsensä perustuslaki-imaameiksi ylentäneet juristit vaativat samalla tavoin valtaa yli demokraattisesti valittujen hallintoelinten. Lainkäytössä ei enää olekaan kyse lain soveltamisen käytännön vaikutuksista, siitä kansan yhteisestä hyvästä, vaan lain kirjainten tulkinnasta ja siitä, millä tavoin kulloinkin esitetty tulkinta voidaan ohjata vastaamaan tulkitsijan näkemyksiä ja ideaaleja.

Meillä puhutaan mielellään oikeusvaltiosta, usein mahtipontisesti ja julistuksellisesti. Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että oikeusvaltio, lakivaltio ja juristivaltio ovat eri asioita. Ne voivat olla lähellä toisiaan tai kaukana toisistaan. Perinteisessä pohjoismaisessa mallissa ne ovat lähellä toisiaan. Laki on tehty kansan parhaaksi ja tuomarin on sitä tulkittava silmämääränään oikeus ja kohtuus. Perustuslaki-imaamien mallissa ne voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan. Lain kirjain on pyhää sanaa, se on jumalallisen ideologian ilmentymä. Lakia tulkitseva imaami on aina oikeassa, sillä hänellä on lain tulkinnan edellyttämä oikea usko. Imaamilla ottaa tällöin suuren vapauden sekä kulloinkin käytettävien lainkohtien valinnassa että niiden tulkinnassa. Käytännössä tämä lähentelee mielivaltaa ja tulkinnoilla ei välttämättä ole juuri mitään tekemistä sen perinteisen oikeuden ja kohtuuden kanssa .   

Tällainen asetelma, jossa perustuslaki-imaamit ovat sekä lakien laatijoita, niiden tulkitsijoita että ylimpiä tuomareita sopii hyvin huonosti yhteen niin demokratian kuin vallan kolmijako-opinkin kanssa. Demokraattisessa järjestelmässä vapailla vaaleilla valittu eduskunta laatii lait. Lain laatimiseen osallistuvien juristien rooli on lähinnä teknisen asiantuntijan rooli. Lain laatijana eduskunta on se elin, jonka tehtävänä on ymmärtää ja tulkita, onko uusi laki sopusoinnussa perustuslain kanssa. Eduskunnan kokoonpano vaihtelee vaaleista toisiin, mutta se ei tätä periaatetta muuta. Demokratiaan kuuluu, että perustuslain tulkintatapa voi eri aikoina jossain määrin vaihdella kansalaisten tekemien edustajavalintojen tuloksena. Siksipä meidän nykyinen menettelymme, jossa uusien lakien perustuslainmukaisuutta valvoo eduskunnan perustuslakivaliokunta on varsin käyttökelpoinen, ei ihanteellinen, mutta kelvollinen.

Monesti kaipaillaan erillistä perustuslakituomioistuinta, mutta näissä ehdotuksissa ajatusta harvoin viedään kovinkaan pitkälle. Useimmiten niistä kuvastuu kuvitelma inhimillisten intohimojen ja intressien yläpuolella istuvasta objektiivisesta ja erehtymättömästä oikeuden tulkitsijasta, eräänlaisesta arkkienkeli Gabrielista. Miten tällainen saataisiin aikaan, on kysymys, johon ei saada kuin enintään epämääräisiä vastauksia. T0ällainen elin olisi joko itseään täydentävä, siis irrallaan demokraattisesta kontrollista tai sitten USA:n korkeimman oikeuden tavoin vahvasti poliittinen elin, joka heijastaa valinnan tekijöiden poliittisia näkemyksiä ja valinnan tekoajan poliittisia voimasuhteita. Edellisessä tapauksessa perustuslakituomioistuimen muodostaisi itseään täydentävä ja asemansa sementoinut papisto. Jälkimmäisessä tapauksessa kokoelma eri aikakausien poliittisten voimasuhteiden tuottamia poliittisin perustein valittuja tuomareita. Sellainen elin, joka on aktiivinen vaikuttaja ja johon hakeutuu ja valikoituu vain erilaisten intressien yläpuolella olevia objektiivisia ja viisaita vaikuttajia, on utopia, joka voi ihmisyhteisöissä syntyä vain suotuisan sattuman tuloksena ja hetkellisesti.

Sisällissodan valepukuinen siunaus

Valepukuiseksi siunaukseksi sanotaan sellaista onnettomuutta, josta pidemmällä aikavälillä katsottuna koitui myös merkittävää hyvää.

Viime vuonna juhlittiin Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä. Tänä vuonna sitten muisteltiin sisällissotaa. Juhlimiseenhan moisessa ei mitään syytä ollut. Käytiin pientä polemiikkia siitä, oliko se sisällissota, vapaussota vai punakapina. Kaikille noille nimityksille on oikeutuksensa. Sisällissota on jokseenkin neutraali yleisnimitys. Vapaussota on sikäli perusteltu, että kapinan masinoijina ja takapiruina toimivat Pietarin bolsevikit ja kapinan onnistuminen olisi johtanut itsenäisyyden menetykseen.  Punakapina taas oli kapinoitsijoiden itsensä käyttämä termi ja kapinastahan siinä oli kysymys.

Vasemmalla laidalla keskityttiin kapinan uhrien muistelemiseen ja siinä samalla myös voittaneen puolen syyllistämisyrityksiin. Totta tietysti on, että uhreja oli liikaa ja monet heistä myös ansaitsevat myötätunnon. Silti tuossa suoranaisen marttyyrimyytin rakentelussa on vahva hurskastelun maku. Siinä unohdetaan tietoisesti, että kapinan aloittivat punaiset saatuaan aseapua sekä toverillista yllytystä Pietarista. Punaiset myös aloittivat poliittisten vastustajiensa murhaamisen heti kapinan alussa. Ajat olivat ylipäätään väkivaltaisia, elettiin keskellä ensimmäistä maailmansotaa, ja tuloksena kapinasta oli lopulta se, että tuulta kylväneet joutuivat myrskyä niittämään. Monet uhriksi joutuneista olivat epäilemättä toimineet hyvässä uskossa, mutta he joutuivat kantamaan vastuun johtajiensa päätöksistä ja vasemmiston ääriainesten tekemisistä. 

  

Kapinan johtajat väistivät vastuunsa Suomessa. He pakenivat tuhansien muiden punaisten kanssa Venäjälle, lähinnä Pietariin, varastettuaan matkarahoikseen Suomen Pankin ulkomaanvaluutat. Siellä he alkoivat viettää ylellistä elämää Pietarin parhaissa ravintoloissa ja hotelleissa. Venäjälle paenneiden rivijäsenten elämä puolestaan oli köyhää ja se herätti voimakasta tyytymättömyyttä. Puolueen johto tukahdutti heidän esittämänsä arvostelun erottamalla arvostelijoita. Tukahdutettu tyytymättömyys oli sitten pontimena Kuusisen klubin murhiin, jossa tämä mauseroppositio harvensi puolueen johtoa. Stalin puolestaan harvensi myöhemmin raskaalla kädellä niin rivimiehiä kuin johtajiakin. Kävi siis niin, että pahimmat pukarit pakenivat ja jättivät pettämänsä rivijäsenet kantamaan vastuun, mutta lopulta heitä kohtasi monin verroin ankarampi karsinta kuin Suomeen jääneitä.

Suomen puolella kehitys kulki toiseen suuntaan. Kapinasta syrjässä olleet maltilliset käynnistivät sosialidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla jo syksyllä 1918. Puolue otti vallankumousta vastustavan reformistisen kannan ja oli mukana vuoden 1919 eduskuntavaaleissa saaden 80 paikkaa. Tanner itse oli Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Suomen valtuuskunnan jäsenenä. Eheytyminen siis alkoi nopeasti, joskaan se ei sujunut kitkattomasti. Melkoinen kitkan aiheuttaja oli Venäjällä perustettu Suomen Kommunistinen Puolue, joka toimi Suomessa maanalaisena, mutta se ei kuitenkaan pystynyt estämään eheytymistä. Niinpä sitten syksyllä 1939, kun Stalin alkoi Hitlerin suosiollisella avustuksella haalia takaisin Venäjän ensimmäisessä maailmansodassa menettämiä alueita, Suomi pystyi puolustautumaan yhtenäisenä ja päättäväisesti. Ja tämä oli se sisällissodan valepukuinen siunaus. Miten olisi käynyt, jos politiikan vaikuttajina olisivat tuolloin Suomessa olleet Tannerin ja Voionmaan sijaan Otto Ville Kuusiset, Tuomas Hyrskymurrot, Ali Aaltoset, Kullervo Mannerit ja muut toverit.

Mies vaietkoon seurakunnassa

Åbo Akademin tiloissa oli tarkoitus järjestää seminaari ”Tasa-arvo miesnäkökulmasta – provosoiva itsestäänselvyys”.  Yle Svenskanin oli tarkoitus taltioida kyseinen seminaari. Seminaarin paneelikeskustelun moderaattorina oli tarkoitus toimia Bettina S –keskusteluohjelmasta tunnettu toimittaja Bettina Sågbom. Tilaisuuteen oli kutsuttu mm. Ruotsissa tunnettu muusikko ja tv-persoona Alexander Bard. Seminaarissa oli tarkoitus esittää dokumentti ”The Red Pill”, joka kertoo miesten oikeuksia ajavasta liikkeestä. Dokumentissa keskustellaan mm. miesten itsemurhista, syrjäytymisestä ja terveysongelmista. Dokumentin rahoittajilla väitettiin olevan yhteyksiä äärioikeistoon. Itse dokumentissa ei ainakaan Bettina S nähnyt mitään ihmeellistä. Seminaarin tarkoituksena oli herättää keskustelua siitä, onko kaikille itsestään selvää, että tasa-arvosta voi keskustella myös miehen näkökulmasta. Bardin mukaan pääteemana oli se, miten miehet ja naiset voivat olla tasa-arvoisia vaikka ovatkin erilaisia.

Åbo Akademin projektitutkija Blanka Henriksson pani alulle ja lähetti kollegoilleen vetoomuksen, jossa vaadittiin seminaarin kieltämistä yliopiston tiloissa. Vetoomukseensa hän kertoi saaneensa mukaan 35 nimeä ja uskoi, että olisi saanut vielä 20 lisää. Hänen mielestään jotkut tilaisuuteen kutsutuista henkilöistä olivat sanoneet julkisesti rasistisia ja seksistisiä kommentteja eivätkä olleet hänen mielestään ”oikeita henkilöitä puhumaan yliopistossamme”. Hänen mielestään ”on hienoa saada tilaisuuksia, joissa tuodaan esiin myös miesten näkökulmia, mutta niissä ei kuitenkaan kannata tuoda esiin ajatuksia, että naiset eivät olisi sorrettuja tai valehtelisivat kertoessaan häirinnästä”. Åbo Akademin rehtori Mikko Hupa päätti yhdessä johtoryhmänsä kanssa kieltää tilaisuuden.  Hänen kantansa oli: ”Kannatamme monenlaisia keskusteluja, mutta tässä oli elementtejä jotka koettiin halventaviksi” ja ”totta kai sananvapaus on tärkeää, mutta kaikkea ei tarvitse sallia joka paikassa”.

Henrikssonin mielestä siis on hienoa, että miehetkin saavat puhua, mutta tietysti vain jos he tyytyvät puhumaan vain hänen hyväksymistään asioista ja hänen hyväksymällään tavalla. Rehtorin mielestä taas sananvapaus on hieno asia, mutta ei sitä saa käyttää silloin, kun joku haluaa sen kieltää. Tässä tapauksessa ilmeisesti Henriksson kollegoineen halusi ja rehtori tuntuu olevan sitä lullukkaväkeä, joka kiltisti myöntyy kun äkäisesti käsketään. Niinpä hän sitten kielsi sen tilaisuuden.

Mikä suuret ja painavat asiat tässä seminaarissa olivat niin paheksuttavia, että seminaarin kieltäminen tuli heidän mielestään välttämättömäksi.

Yksi tekijä oli ilmeisesti Bardin henkilö. Hän oli joutunut kotimaassaan kohun keskelle kun oli sanonut #metoo liikkeen menneen liian pitkälle ja että osa häirinnästä kertoneista tarinoista oli paikkansa pitämättömiä tai perättömiä juoruja. Tässä tuskin on mitään oikeasti skandaalimaista ja kuohuttavaa, jonka perusteella Bard voitaisiin määritellä jonkinlaiseksi naisvihamieliseksi väkivaltaa lietsovaksi räyhääjäksi. Pikemminkin hän on vain todennut yksinkertaisen tosiasian. Esimerkkinä näistä #metoo ylilyönneistä meillä vaikka Tommi Metsäkedon tapaus, jossa neljä naista oli levitellyt somessa laulajaa herjaavia kirjoituksia, joissa häntä syytettiin sarja-ahdistelijaksi ja raiskaajaksi. Oikeus totesi naisten levitelleen paikkansa pitämättömiä juoruja ja syyllistyneen kunnianloukkaukseen sekä tuomitsi heidät sakkoihin.

Seminaarin kieltämistä vaatineet henkilöt esittivät syytöksen, jonka mukaan tilaisuuden rahoittajilla olisi yhteyksiä äärioikeistolaisiin piireihin. Mitään näyttöä tästä he eivät esittäneet, eivätkä edes nimenneet, mitä nämä piirit mahdollisesti olisivat.  

Vetoomuksen kirjoittajat esittivät pääsyyksi kieltämiseen tilaisuuden luonteen. Se ei ollut heidän mielestään keskusteleva. Järjestäjät kyllä halusivat paneelikeskusteluun feministejä ja olivat jo buukanneetkin pari henkilöä, mutta kun kohu alkoi, nämä henkilöt vetäytyivät seminaarista. Monet kovat feministit olivat kieltäytyneet kutsusta tulla keskustelemaan koska he inhoavat Bardia. He ehdottivat kyllä keskustelijaksi erästä ruotsalaista feministibloggaajaa, joka oli julkisesti sanonut, että miehet ovat sairaus.  Tilaisuuden kieltäminen ylipäätään sillä perusteella, että ”se ei ole keskusteleva” on jokseenkin omituista. Vielä omituisempaa se on, kun samat tahot olivat kieltäytyneet keskusteluun osallistumisesta.  

Åbo Akademin ohella hyökkäyksen kohteeksi joutui myös Yle Svenskan, jonka Bettina Sågbom oli lupautunut paneelikeskustelun moderaattoriksi. Hänen mukaansa heille oli tullut todella paljon paskaa niskaan ja hän itse oli joutunut koko ajan menemään someen korjaamaan asiavirheitä.  Yle oli kuitenkin Åbo Akademita ryhdikkäämpi, asettui toimittajansa tueksi, eikä antanut hyökkäyksien vaikuttaa itseensä.

Muutamissa some-keskustelun kommenteissa useammatkin vihreät miesoletetut (oletettu tuntuu tässä jotenkin perustellulta täsmennykseltä) osoittivat kovastikin ymmärrystä Åbo Akademin kieltolinjalle. Perustelut olivat, kuten tavataan sanoa, kiinnostavia. Heidän mukaansa ”yliopistolla on oikeus valita, ketä sinne kutsutaan puhumaan” ja ”tällainen tilaisuus ei tarkkaan ottaen kuulu yliopiston tehtäviin” ja jopa ”jäämme odottamaan milloin Katri Helena tulee yliopistolle luennoimaan tuonpuoleisesta saamistaan viesteistä ja jos ei kutsua tule niin kyllä on taas mieli pahoitettu akateemisen keskustelun rajoittamisesta”. Heidän ajattelumallinsa voitaisiin tiivistää vaikkapa muotoon: Kieltäminen on se normaali lähtökohta ja oletus. Jos ei ole pakko sallia, sallimiselle täytyy löytyä tosi hyvät perustelut.

Tämän kieltämistä ajaneen porukan toimintatavoista tulivat mieleen lähinnä ympäristöään terrorisoivat tyttöjengit ja niiden käyttämät menetelmät. Masinoidaan hirveä häly ja hyökkäys, jossa tosiasioilla ei ole väliä, oleellista on vain että viholliseksi katsotun kimppuun käydään joukolla ja hirveällä metelillä.

Tällaisen jutun arviointi menee helposti naiset-vastaan-miehet vastakkainasetteluun, mutta siinä kyllä mennään pieleen. Kyllä tämän jengin miesviha tietysti oli ilmeinen, mutta kysymyksessä taisi olla kolmannen aallon feministejä edustava porukka. Kun ajattelee niitä tuntemiaan naisia, niin eivät he alkuunkaan kuulu tuon toiminta- ja ajatusmalliin edustajiin vaan ovat hyvän suhteellisuudentajun omaavia tasapainoisia, järkeviä ja yhteistyökykyisiä ihmisiä. Ja tässäkin tapauksessa julkisuudessa jupakkaan rauhallisen asiallisesti ja järkevästi suhtautunut Bettina S. on selvästi nainen mutta toisaalta, kiellon antanut rehtori oli mies ja kieltoa puoltaneet vihreät kirjoittajat miehiä.

Tavallaan tässä ei ole mitään uutta. Maailman sivu on ollut olemassa itseään täynnä olevia,  toraisia naisihmisiä, jotka elävät riitelystä ja riitelyä varten. Yleensä heihin on myös osattu suhtautua tyyliin: ”Ainahan se Mari on ollut omalaatuisensa eikä se ole koskaan tullut toimeen kenenkään kanssa. Mahtaneeko tulla toimeen edes itsensä kanssa. Mutta ei sitä kannata säikkyä eikä siitä kannata välittää. Jos sen mielen mukaan yrittää elää niin kohta ei voi silmää räpäyttää eikä askelta ottaa”. Joskus he ovat päässeet joksikin aikaa jotakin pikkukylää terrorisoimaan, mutta hyvin pian siihen menoon on kyllästytty. Uutta ehkä on, että somen mukana heidän äänensä kantautuu laajemmalle ja jotkut ilmiötä tuntemattomat saattavat ottaa heidät hetkellisesti jopa tosissaan. Ihminen kun on laumaeläin, ja aina löytyy niitä, jotka säikkyvät tai seuraavat kovinta melua ainakin hetken aikaa.  

Uhriutumis- ja harhautuskilpailu

Tamperelainen koulu oli antanut yhdeksäsluokkalaisille tehtäväksi tehdä kantaaottavia julisteita. Yksi ryhmä oli tehnyt julisteen jossa keskellä oli turvapaikanhakijoita täynnä oleva vene, vasemmalla puolella otsikko ”Suomeen” ja sen alla Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston kuvat. Oikealla puolella oli otsikko ”Kuoleen” ja sen alla Jussi Halla-ahon ja Laura Huhtasaaren kuvat. Julisteessa näkyivät tekijöiden etunimet ja se oli myös esillä Tampereen kaupungin kulttuurikasvatusohjelman Instagram-tilillä.

Huhtasaari ei pitänyt julistetta asiallisena. Hänen mielestään se oli vihapuhetta ja kannusti vihaan demokraattisesti valittuja poliitikkoja kohtaan. Hän julkaisi Twitterissä viestin johon hän liitti julisteen kuvan. Hänen mukaansa vastuu on koululla ja rehtorilla, ei oppilailla.

Huhtasaaren twiitistä ja sitä seuranneesta blogikirjoituksesta seurasi nykyisin niin tavanomainen julkisuusvyöry. Jos Huhtasaaren tavoitteena oli saada maksimimäärä julkisuutta, hän onnistui täydellisesti. Jos hänen tarkoituksensa oli herättää järkevää keskustelua koulun opetuksen sisällöstä ja koulun vastuusta, hän epäonnistui täydellisesti.

Koulun rehtorin mielestä kansanedustaja ei olisi saanut julkaista koulun nimeä eikä julistetta ilman lupaa. Kukapa laskisi kaikki ne tuhannet oppilastyöt joista on kuvia erilaisilla some –alustoilla ilman minkään koulun minkäänlaisia paheksuntoja.  Rehtorin mielestä oppilaiden nimiä ei saa julkaista ilman lupaa. Ne tosin näkyivät selvästi siinä kaupungin kulttuurikasvatusohjelman instagram -tilillä, jossa ne olivat esillä kuukausia. Kuva kyllä poistettiin pikaisesti sieltä, kun joku viisas oli huomauttanut, että näkyväthän nämä tiedot kaupungin sivuillakin. Kaupungin kulttuurikasvatusyksikkö ei halunnut kommentoida kuvan pikaista poistamista asiasta tiedustelleelle STT:lle.

Uuden Suomen päätoimittaja kirjoitti tapauksesta otsikolla ”Laura Huhtasaari veti alaikäiset oppilaat politiikkansa välineiksi”. Päätoimittaja ohitti huomiotta sen, että Huhtasaari piti vastuullisina koulua ja rehtoria, ei alaikäisiä oppilaita.

Opettajien ammattijärjestön erityisasiantuntijan kommentin mukaan ”teoksen perusteella ei pysty osoittamaan syy-seuraus-suhdetta eli että koulussa olisi harjoitettu propagandaa, jonka seurauksena tehdään tällaisia taideteoksia”. Erityisasiantuntija ei huomannut sitä, että koulu kuitenkin selvästi hyväksyi teoksen antamalla sen julkaistavaksi kaupungin kulttuurikasvatusohjelman sivuille.

Yksi kommentoija ehdotti, että ehkäpä nuorilla on ihan omat aivot ja he ovat luoneet nämä teoksensa ihan itse, ilman agiteeraamista.  Tehtävän antanut opettaja kyllä on Refugees Hospitality Club –aktiivi, joten oletus opettajan vaikutuksesta ei varmaan ole aivan tuulesta temmattu. Tuon ikäiset koululaiset ovat hyvin vahvasti ympäristövaikutusten varassa ja osaavat myös vainuta, minkälaisilla suorituksilla saa opettajalta pisteitä. Päätöksen julisteen hyväksymisestä ja julkaisusta tekevät viime kädessä koulu ja rehtori. Eivät he voi piiloutua oppilaiden selän taa.

Koulu kertoi joutuneensa ottamaan vartijan kohun jälkeen tulleen vihapostin takia. Oliko tähän mitään vakavasti otettavaa perustetta jää arvattavaksi.  Ehkä motiivina oli kauhistelun tarve, kun Tampereen apulaispormestari pääri kauhistelemaan, että ”möröt ovat nousseet koloistaan”. Rehtorin mukaan tiistaipäivä sujui kuitenkin koululla rauhallisesti.

Opetushallituksen mukaan puoluepoliittista vaikuttamista opetuksessa vältetään kaikin tavoin.  Ilmeisesti he eivät ole tässä ainakaan kaikissa tapauksissa onnistuneet erityisen hyvin. Kun Sanikka ja Ukkola kutsuivat Huhtasaaren ohjelmaansa grillattavaksi. Opettaja –lehden toimittaja Twiittaili  ”Ei ole ihme, että persulehden päätoimittajan Matias Turkkilan vaimo Sanna Ukkola haalii ohjelmaansa Laura Huhtasaaren. Toisi oksettavaa ja ala-aroista ohjelmapolitiikkaa”. Ohjelman jälkeen löytyi luonnollisesti parvi kirjoittajia, joiden mielestä Huhtasaaren grillaus oli gestapo-touhua. Ilmeisesti Sanikka ja Ukkola siis onnistuvat keskitien valinnassaan jokseenkin hyvin, kun pöyristelijöitä ja kauhistelijoita löytyi molemmilta laidoilta.

Keskustelun taso ei tuottanut yllätyksiä.

Umpiuskovainen hörhö ja aseettomaan maanpuolustukseen (aikoinaan) sitoutunut heilaaja edustavat jotain sellaista, mitä ei todellakaan haluta kehittyneeseen yhteiskuntaan, Suomeen.

Eero, oliko tämä stalinistisen ongelmajätteen vankkumaton mielipide?

Miltä tuntuisi Huhtasaaresta, jos hänen lastensa nimet ja koulu julkaistaisiin netissä? Huhtasaari ei ole tältä planeetalta, ja persuideologia on sokaissut pään. Lapsellista, vaarallista ja halveksittavaa toimintaa Huhtasaarelta. Siinä teillä on varapuheenjohtaja, jonka kapasiteetti ei riitä kansanedustajaksi. Häpeäisin, jos tuollaiseen puolueeseen kuuluisin ja tuollaisen ihmisen antaisin puoluetta johtaa.

Niinkuin tuolla kirjoitetaan: ''Vaikka työ on ollut esillä julkisessa tilassa, alaikäisten lasten töiden julkaisemiselle pitäisi aina olla lupa.'' Tällaisen asian ymmärtämistä ei tietenkään voi odottaa persukansanedustajalta, eipä tietenkään. On siinä meillä erityisopettaja, oikea kansankynttilä.

Onko vastaavanlaisen propagandan levittäminen kouluissa siis sallittua? Mikäli on, ei kannata pahastua jos kouluihin ilmestyy julisteita, joissa esim. Vihreiden ja Vasemmistoliiton edustajien kerrotaan kannattavan raiskaajien maahantuontia. "Raiskaus vai pihalle paiskaus?"

Vihervasemmistolaiset opettajat syöttävät lapsille omaa propagandaansa. Siirtolaisia hukkuu Välimereen koska vihervasemmisto houkuttelee paremmalla elintasolla tulemaan Eurooppaan. Australia sai hukkumiset loppumaan kun lopetti siirtolaisten vastaanoton.

Asiallisemmat kannanotot vähän hukkuivat tunnemyrskyjen massaan, mutta jokunen sellainenkin pääsi väliin pujahtamaan.

Keskusteussa olisi ehkä hyvä puhua erikseen Laura Huhtasaaren käytöksestä ja toisaalat koulun tai oppilaiden käytöksestä. Kolmas (tai neljäs) aihe voisi olla vielä julisteen sisällön järkevyyden analysointi (esim. kuka hukkumista kannattaa ja kuka ei).

Mitä opimme tästä, vai opimmeko mitään?

Ensiksi tietysti sen, että kärpäsestä on helppo kasvattaa härkänen, jos halua on, ja tässä tapauksessa halua oli monellakin taholla. Huhtasaari halusi julkisuutta, lehdet halusivat palstantäytettä, persufoobikot halusivat vettä myllyynsä ja syyn purkaa vihantunteitaan. Itse asia oli vähäpätöinen niin julisteen kuin blogimerkinnänkin osalta, mutta eihän vähäpätöistä asiaa voi kuitata toteamalla, että se on pikkujuttu.

Toiseksi, kun päästään kiinni tähän ”kenen joukossa seisot” kinastelumoodiin, ei ole olemassa tosiasioita, on vain mielipiteitä ja väitteitä joiden tarkoitus on osoittaa mihin laumaan kukin kuuluu. Silmä kirkkaana voidaan kiistää asia, jonka jokainen näkee silmiensä edessä. Äärimmäisen jyrkkiä kantoja esittävä voi väittää, että hän ei esitä poliittisia kantoja. Herjaavaa kieltä viljelevä kirjoittaja väittää, että ei hän solvaa. Ne solvaavat ilmaukset ovat vain asiallisia luonnehdintoja. Sen toisen lauman kirjoittajien laimeatkin ilmaukset sen sijaan kyllä esitetään kauheina solvauksina.

Kolmanneksi, Huhtasaaren vahvimmaksi valtiksi osoittautuu häntä vihaavien pöljyys. Tätä hän myös käyttää hyväkseen. Sitä ryöpytystä vasten katsottuna varsin keskinkertaisetkin kirjoitelmat näyttävät fiksuilta, harkituilta ja tasapainoisilta. Siinä jää melkein huomaamatta, että jos pitäisi arvioida minkälaista politiikkaa Huhtasaari tulisi noudattamaan vaikka talouteen, työllisyyteen, hyvinvointiin tai ulkopolitiikkaan liittyvissä asioissa, käteen jää erittäin vähän asiaa.

Neljänneksi, sama henkilö voi samaan hengenvetoon ajaa kahta täysin vastakkaista linjaa ja molempia samalla raivokkuudella. Hän voi vaatia oppilaille täydellistä sananvapautta ja vaatia, että Huhtasaarta ei saa päästää esiintymään missään ohjelmassa. Jos tästä huomauttaa, selitysten ja saivartelujen määrä on loputon. Mutta tällaisessa polemiikissa päteekin, että samalla kun ymmärrys painuu lähelle nollaa, saivartelukyky kasvaa kohti ääretöntä.       

Niinpä niin. Hulluja nuo suomalaiset, sanoisi Obelix.

Toiveajattelua ja anekauppaa

Maapallon väestömäärä on nyt 7,6 miljardia ja se kasvaa 1,2 % vuosivauhdilla mikä merkitsee yli 90 miljoonan ihmisen lisäystä vuodessa.

Ihmisen vaikutus ilmaston lämpenemiseen, siitä aiheutuvat uhkat ja uhkien torjumiseksi tarvittavat toimenpiteet ovat mediassa ja julkisessa keskustelussa päivittäin. On hämmästyttävää, että muutoksen tärkein ajuri, ihmisten määrä ja väestönkasvu sivuutetaan niin vähäisellä huomiolla. Silloinkin kun ne huomioidaan keskustelua leimaa toiveajattelu ja anekuppamentaliteetti. Ajatellaan, että kyllä se siitä itsekseen asettuu, varsinkin jos lisätään kehitysapua eikä suljeta rajoja.

Väestönkasvu ja liikaväestö eivät suinkaan ole kaikkialla maailmassa esiintyviä ongelmia, mutta ne ovat koko maailmaan vaikuttavia ongelmia. Suurin piirtein voidaan sanoa, että Amerikoissa tilanne on hallussa, mantere pystyy kantamaan väestönsä, väentiheys on kohtuullinen ja väestön kasvuvauhti hallinnassa. Asukkaita on miljardi, pinta-alaa 38 miljoonaa neliökilometriä, väentiheys 26 asukasta neliökilometrille ja väestö lisääntyy alle prosentin vuodessa.  Australiassa ja Oseaniassa on jopa tilaa. Väkeä on runsaat 40 miljoonaa ja väentiheys 5 asukasta neliökilometrille. Euraasian mantereella on tasapaino-ongelmia. Itä ja länsipäässä, Kiinassa ja EU-Euroopassa on suuri väestöntiheys mutta väestönkasvu hallinnassa.  Kiinassa asuu 1,4 miljardia ihmistä ja väentiheys on 150 asukasta neliökilometrillä mutta väestönkasvu on vain 0,39 % vuodessa ja kokonaan pysähtymässä. EU-Euroopassa asuu runsaat 500 miljoonaa ihmistä, pinta-ala on 4,4 miljoonaa neliökilometriä, väentiheys 120 asukasta neliökilometrille ja luontainen väestönkasvu pysähtynyt. Venäjällä on jopa tilaa, mutta se tila on Siperiassa. Väkeä on 140 miljoonaa, pinta-alaa runsaat 16 miljoonaa neliökilometriä, väentiheys 9 asukasta neliökilometrille ja väestönkasvu pysähtynyt.  Etelä-Aasian tilanne on hankala. Väestöntiheys on korkea, väkeä on oikeastaan liikaa ja väestön kasvunopeuskin on korkea, joskin laskusuunnassa. Väkeä on runsaat 1,8 miljardia, väentiheys 290 asukasta neliökilometrille ja väestön kasvunopeus edelleen 1,2 % vuodessa, joskin kasvuvauhti on puolittunut kymmenessä vuodessa. Varsinaisiksi ongelma-alueiksi jäävät Länsi-Aasia ja Afrikka joissa köyhyys ja väestöongelma ruokkivat toisiaan. Ja juuri noihin alueisiin kohdistuu se toiveajattelu ja anekauppamentaliteetti.

Kun puhutaan väestönkasvusta, nostetaan mielellään esiin se, että väestönkasvu on hidastunut. Huomiotta jätetään se, että vaikka prosentuaalinen kasvu, on hidastunut, määrällinen kasvu ei ole sitä tehnyt, sillä prosentuaalinen kasvu on luonteeltaan eksponentiaalista kasvua.  Jos joskus vuoden 1960 paikkeilla, kun väkeä oli 3 miljardia ja väestön kasvunopeus lähes 2 %, se merkitsi vain 55 miljoonan ihmisen vuotuista lisäystä.  Vuoden 1800 paikkeilla, kun väkeä oli miljardi, jopa 3 % kasvuvauhtikin olisi tuonut vain 30 miljoonan ihmisen vuotuisen lisäyksen.  Nyt, kun kasvunopeus on 1,2 % se merkitsee yli 90 miljoonan lisäystä 7,5 miljardin väestöön. Jos väestön määrä on parinkymmenen vuoden päästä noussut 9 miljardiin ja kasvuvauhti pudonnut 1 % tasoon, lisää tulee edelleen 90 miljoonaa ihmistä vuodessa, ja näiden 90 miljoonan ruokkimiseen tarvittava pinta-ala joudutaan ottamaan jatkuvasti niukemmaksi käyvästä viljelykelpoisesta maasta.  Maata nimittäin ei enää tehdä lisää.

Kovin paljon huomiota ei ole myöskään saanut se, että kasvuvauhdin pudotuksesta merkittävä osa tulee yhden maan, Kiinan osalle. Kun miljardin ihmisen suuruisen väestön kasvuvauhti on pudonnut 1970-luvun alkupuolen 2,6 % tasolta nykyiselle 0,39 % tasolle, se on merkittävä muutos koko maapallonkin mittakaavassa. Jos Kiinan väestön kasvuvauhti olisi laskenut vaikka muun maailman tahdissa keskimääräiseen 1,2 % tasoon, maapallon vuotuinen väestön lisäys olisi nyt 10 miljoonaa suurempi.

Esiin ei myöskään nosteta sitä, että Länsi-Aasiassa ja Afrikassa kehitys on ollut hidasta. Länsi-Aasiassa kasvuvauhti on edelleen 2 % tasossa, joskin hienokseltaan laskemassa. Afrikassa kasvuvauhti on yli 2,5 % ja jopa prosentuaalinenkin väestönkasvu on pikemminkin nopeutunut kuin hidastunut. Tämä kasvu mitätöi muualla saavutetut tulokset.

Afrikan ja Länsi-Aasian väestönkasvun ongelmienkäsittely tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa. Näiden alueiden ongelmia kyllä käsitellään paljonkin, mutta väestön lisäyksen merkitystä ja osuutta niiden synnyttäjänä kierretään kuin kissa kuumaa puuroa. Sitä joko vältellään tai jos se huomioidaan, käsittely on kaavamaista. Esitetään, että kehitysapua on lisättävä. Esitetään, että on satsattava naisten koulutukseen. Selitetään, että väestönkasvu kyllä tasaantuu, kun köyhyys ensin poistetaan. Ja julistetaan, että meidän on valmistauduttava ottamaan vastaan suuri määrä ilmastopakolaisia.

Kun puhutaan kehitysavusta, jokseenkin aina rajoitutaan puhumaan avun määrästä ja vaaditaan, että sitä on kasvatettava. Sen sijaan sivuutetaan se, mitä sillä on saatava aikaan. Ei puhuta vaikuttavuudesta. Erityisesti vältetään avun ja ohjelmien kytkemistä väestönkasvuun, joka kuitenkin on lähes jokaisessa kohdemaassa niiden tulevaisuuden kannalta keskeinen asia. Se on suurelta osin anekauppaa, jolla ostetaan hyvää omaatuntoa sen sijaan, että edistettäisiin kohdemaan kestävää kehitystä ja kasvua irti avun tarpeesta.

Jos itse termi, kehitysapu, on omiaan johtamaan ajatukset väärille urille. Ajatus jatkuvasta avusta, jossa vastaanottaja on jatkuvasti avun varassa, on jo perusteiltaan huono. Tilannetta ei paljoa paranna, jos termi ”kehitysapu” korvataan termillä ”kehitysyhteistyö”.  Kehitysapu pitäisi nähdä investointina vastaanottajamaan tulevaisuuteen niin, että apu tulee aikanaan tarpeettomaksi ja se voidaan lopettaa. Nykyisin toimintamalli on lähes päinvastainen. Kehitysapua toimittavat instituutiot pyrkivät turvaamaan toimintansa jatkuvuuden ja kasvattamaan liikevaihtoaan sen sijaan, että pyrkisivät tekemään itsensä tarpeettomiksi. Niinpä toimintaa mitataan etupäässä panosmittareilla. Yksittäisissä projekteissa voi olla tulosmittareitakin, mutta maakohtaiset tulosmittarit puuttuvat. Tällaisia olisivat esimerkiksi väestönkasvu, syntyvyys, työllisyysaste ja köyhyys. Tällaiset mittarit sitten voivat toimia lähtökohtana kehitysinvestointien suunnittelulle ja vaikuttavuuden arvioinnille. Silloin vastaanottajamaalla täytyy olla sananvaltaa projektien määrittelyssä ja vastuu tulosten saavuttamisessa niin, että ohjelmien jatko ja volyymi riippuvat tulosten saavuttamisesta.

Kun käsiteltäväksi otetaan ne keinot, joilla väestönkasvua pyritään hidastamaan, on tapana keskittyä enemmän niiden humaanisuuteen tai miellyttävyyteen kuin vaikuttavuuteen. On muodikasta puhua vaikkapa tyttöjen koulutuksesta. Se on tietysti hyvä asia, mutta mikä on sen vaikuttavuus. Saavutetaanko sillä riittäviä tuloksia riittävän nopeasti. Keinojen humaanisuus on kyllä hyvä ja tavoiteltava asia jo senkin takia, että sellaisten lanseeraaminen on helpompaa kuin karvaampien lääkkeiden tarjoilu. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos väestönkasvun pysäyttäminen ei onnistu, seuraukset ovat hyvin epähumaaneja ja silloin Kiinan yhden lapsen politiikan tapaiset, kovaotteisena pidetyt menetelmät ovat selvästi se pienempi paha.

Nopean väestönkasvun maille ei haluta tyrkyttää tavoitteita eikä keinoja väestönkasvunsa pysyttämiseen. Tähän on tietysti hyvä perustekin. Tyrkyttäminen herättää torjuntaa ja kannettu vesi ei pysy kaivossa. Yhtenä varomisen syynä ovat varmasti myös siirtomaa-ajan synnit ja niistä kumpuava syyllisyydentunto. Syyllisyydentunto on kuitenkin harvoin hyvä opas kun etsitään ratkaisuja tulevaisuuden ongelmien ehkäisyyn. Sitä, mikä on tehty 100 – 200 vuotta sitten, ei enää pysty muuttamaan, niin tekijät kuin teoista kärsijätkin ovat maanneet haudassa vähintään sata vuotta. Nyt on kysymys heidän jälkeläisistään, ja siitä, että pitää rakentaa parempaa tulevaisuutta. Silloin anekauppa, jossa toinen osapuoli ostaa hyvää omaatuntoa almuja jakamalla ja toinen jättäytyy niiden varaan, on tavattoman huono menettely. Se on sekä vahingollista että vastuutonta. Se on sellaista toimintaa, josta seuraavat sukupolvet vuorostaan saavat aihetta syyllisyydentuntoon.   

Yhtä kaikille sopivaa patenttiratkaisua väestönkasvun pysäyttämiseen ei varmaankaan ole olemassa. Keinojen toimivuus ja käyttöön otettavuus riippuvat kunkin yhteiskunnan luonteesta.  Siksi keinojen valinnan täytyy olla viimekädessä kunkin maan oma asia. Tuloksellisuus on lopultakin se tärkein asia. Kiina valitsi yhden lapsen politiikan. Siinä yhteiskunnassa se osoittautui tehokkaaksi. Se mahdollisti koulutuksen lisäämisen ja oli avain köyhyyden poistamiseen. Muunlaisissa yhteiskunnissa saattavat muunlaiset keinot olla paremmin toteutettavissa ja ehkä yhtä tepsiviä. Ratkaisevia kuitenkin ovat tulokset, ei se, vastaavatko keinot meidän mieltymyksiämme.

Puhe muuttoliikkeeseen varautumisesta on vastuutonta. Sellainen on omiaan luomaan mielikuvaa siitä, että muuttoliike voisi olla jonkinlainen varaventtiili tai peräti vaihtoehto väestön kasvun pysäyttämiselle. Sellainen se ei ole. Mittasuhteet ovat aivan liian suuret. Jos arviot Afrikan väestömäärän kaksinkertaistumisesta vuoteen 2050 mennessä 2,4 miljardiin ja nelinkertaistumisesta vuoteen 2100 mennessä 4,2 miljardiin toteutuvat, Euraasian mantereen ainoa harvaanasuttu alue joka on edes teoriassa riittävän suuri ottamaan vastaan merkittävän osan tästä lisäyksestä, on Siperia. Sen pinta-ala on suunnilleen 10 miljoonaa neliökilometriä. Jos jätetään huomiotta se erittäin todennäköinen tilanne, että Venäjä ei suostu luovuttamaan Siperiaa muuttoliikkeen käyttöön, moisen muuttoliikkeen seurauksena olisi huima energian käytön lisäys. Sen vaikutus energian kulutukseen ja ilmastonmuutokseen on jokseenkin sama kuin jos Siperiaan perustettaisiin kolme uutta Kiinaa lämmittämään arktisia asuinsijojaan.

Monissa puheenvuoroissa vaaditaan Eurooppaa vastaanottamaan paljon enemmän maahanmuuttajia. Sellainen on absurdia puhetta, joka ei lainkaan huomioi asian mittasuhteita. Jos Euroopan väkimäärä vaikkapa kaksinkertaistettaisiin maahanmuuton kautta, se nielisi vain 15 % ennakoidusta väestönkasvusta. Lähtöalueilla tällaisen merkitys olisi marginaalinen mutta Euroopassa vaikutus olisi tuhoisa.

Yksinkertainen tosiasia on, että maapallo on täynnä. On pakko lähteä siitä, että mikään maa ei voi enää ratkoa väestöongelmiaan siirtämällä ne jonkun muun alueen kannettavaksi. Niitä ei ratkaista anekaupalla. Niistä ei päästä pakoon toiveajattelulla. Se ongelma on ratkaistava paikan päällä, siellä missä se esiintyy.    

Vuohi kaalimaan vartijana

Elokuun lopussa lehdissä kirjoiteltiin, että ”Suomen Kuvalehti hyökkää  JSN:n puheenjohtajaa vastaan”. Suomen Kuvalehden jutussa ruodittiin Elina Grundströmin kyseenalaisia henkilöstöjohtamisen taitoja. Julkisen sanan neuvoston toimiston työilmapiiri oli kiristynyt pian sen jälkeen, kun Elina Grundström oli aloittanut neuvoston päätoimisena puheenjohtajana. Useat lähteet olivat kertoneet lehdelle, että toimiston henkilösuhteet jäätyivät muutamassa kuukaudessa vuonna 2016 ja että henkilökunta vaihtui aluksi tiuhaan. Ilmapiiri kärsi jatkuvasta mikromanageeraksesta ja tekstien sanelusta. Grundström oli kohdellut työntekijöitään epätasa-arvoisesti, määrännyt toimiston nuoren työntekijän itselleen kahvinkeittäjäksi, arvostellut työntekijöiden osaamista toisten kuullen, palkannut hyvän ystävänsä tyttären, huutanut ja itkettänyt työntekijöitä.

Grundström oli myös yrittänyt haalia itselleen lisää valtaa. Hänen kerrottiin esimerkiksi ehdottaneen JSN:n kannatusyhdistykselle, että puheenjohtaja voisi yksin tehdä langettavia päätöksiä. Tällöin hän olisi päässyt yksin sanelemaan päätöksiä JSN:n nimissä. Yhdistys torjui ehdotuksen. 

Grundström oli myös yrittänyt estää Suomen Kuvalehteä julkaisemasta JSN:ää koskevaa juttua.  Hän oli toimittanut Suomen Kuvalehdelle laajan vastineen ja vaatinut, että se on julkaistava sellaisenaan. Hän oli syyttänyt Suomen Kuvalehteä asiavirheistä, mutta esittänyt sellaiseksi vain sen, että Suomen Kuvalehden mukaan puheenjohtajan valinnut kannatusyhdistys oli ollut tietoinen siitä, että Grundström oli saanut potkut Vihreän Langan päätoimittajan tehtävästä ja että lehden työntekijät olivat tukeneet päätoimittajan vaihdosta. Grundström kiisti vastineessaan lähteneensä Vihreästä Langasta henkilöstöongelmien vuoksi ja kiisti jyrkästi saaneensa potkut. Aivan tällaista Suomen Kuvalehti ei tosin ollut väittänytkään, vaan oli kertonut, että Grundström ”ajettiin ulos”. Suomen Kuvalehden mukaan Grundströmin vastineessa oli niin paljon paikkansapitämättömiä tietoja, että sitä ei voitu julkaista.

Julkisen sanan neuvosto on median itsesäätelyelin, joka tulkitsee hyvää journalistista tapaa. Se on itse laatinut hyvää journalistista tapaa määrittelevät säännöt ja itse valvoo niiden noudattamista. Vaikuttaa siltä, että JSN:ssä on nyt vuohi kaalimaan vartijana. Hyvän journalistisen tavan vartijana vaikuttaa olevan vahvat subjektiiviset näkemykset omaava vallanhaluinen henkilö,  jolle on olemassa vain yksi totuus ja yksi oikea näkökulma, hänen omansa. Sananvapautta ja hyvää lehtimiestapaa vartioi sen tyyppinen journalisti, jota vastaan sananvapautta ja hyvää lehtimiestapaa on tarpeen puolustaa.

JSN:n rooli median itsesäätelyelimenä on jo itsessään kyseenalainen. Median omat edustajat ovat laatineet itselleen säännöt, toimivat jutuissa sekä asianajajina, että tuomareina ja vieläpä päättävät, mitä juttuja suostuvat ylipäätään ottamaan käsiteltäväkseen. Tällaisena se on jäänne keskiaikaisen ammattikuntalaitoksen päiviltä, jolloin ammattikunta säänteli tuotteidensa laatua, valvoi ammattitaidon periytymistä sukupolvelta toiselle, päätti alalle päästettävistä toimijoista ja suojeli alaa ulkopuoliselta kilpailulta. Puhtaasti ammattikunnan sisäisenä elimenä, ja siinäkin vain yhdistykseen kuuluvien toimijoiden keskinäisissä asioissa, JSN:llä on mandaatti toimia yhdistyksen jäsenten keskinäisenä välien selvittelijänä ja erotuomarina. Yhdistyksen ulkopuolisiin toimijoihin nähden se on vahvasti jäävi.

Onko JSN:llä sitten eväitä esiintyä median objektiivisena laadunvalvojana ja luotettavuuden takaajana. Kuten aikoinaan ammattikuntalaitoksessa, tällainen omavalvonta voi toimia kohtuullisesti silloin kun sitä suorittavat vastuuntuntoiset ja velvollisuudentuntoiset tekijät. Nämä ehdot täyttäviä puheenjohtajia JSN:llä on ollut ja he ovat nostaneet neuvoston arvovaltaa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että JSN:llä pitäisi olla jonkinlainen virallinen asema tai muodollinen valta muuna kuin yhtenä lausunnonantajana muiden joukossa. Helposti käy nimittäin niin, kuten nyt näyttää käyneen, että omavalvonnasta tulee edunvalvontaa ja jopa oman edun valvontaa.  

Silloin, kun JSN:ssä valtaa käyttelee itsekeskeinen henkilö, jolla on vahvat poliittiset mieltymykset, sympatiat ja antipatiat, siitä ei enää voida puhua minkäänlaisena median laadunvalvojana ja luotettavuuden vahtina. Sen vaikutus saattaa olla pikemminkin päinvastainen, yhdistyksen vaikutushaluisimpien toimijoiden subjektiivisten näkemysten ja mielipiteiden edistäminen. Tällöin yhdistyksen ulkopuolella toimiva vaihtoehtomedia tulee hyvinkin tarpeelliseksi, sillä vallan vahtikoiraksi julistautunut media tarvitsee vahtikoiran.  Vaikka se sitten sattuisi olemaan vähän takkuinen räksyttävä rakki, se tekee kuitenkin hyödyllistä työtä nostellessaan esiin median vinoutumia, itsesensuuria ja laiminlyöntejä. Media huomaa tällöin olevansa pakotettu nostamaan esiin sellaisiakin uutisia, jotka se mieluiten hautaisi näkymättömiin ja tämä merkitsee sitä, että vallan vahtikoirakin joutuu tekemään työnsä tarmokkaammin kuin muuten tekisi.

Kaikesta anakronistisuudestaan huolimatta JSN:lle on edelleen tarvetta, mutta vain jos se osoittautuu jälleen tämän tarpeen mittaiseksi. Tätä taustaa vasten Suomen Kuvalehden juttukin on ymmärrettävä. Siinä näkyy huoli JSN:n tulevaisuudesta. JSN:n arvovalta on ollut henkilöiden arvovaltaa, sellaista arvovaltaa, joka täytyy jatkuvasti ansaita osoittautumalla luottamuksen arvoiseksi. Se katoaa hyvin helposti ja sen palauttaminen on vaikeaa. Nyt vaikuttaa siltä, että JSN:n kannatusyhdistys on väsähtänyt eikä siltä löydy intoa eikä tarmoa ongelmallisen asiantilan korjaamiseen. Pikemminkin se tyytyy puolustelemaan kyseenalaista valintaansa jonka syynä mahdollisesti oli hyvien hakijoiden puute. Jos näin on, se on merkki siitä, että aika on ajanut JSN:n ohi. Se ei enää kiinnosta parhaita hakijoita. Jos näin on, se on oikeastaan vahinko, sillä tilalle on tunkemassa erilaisia itsensä nimittäneitä hyvän journalistisen tavan valvojia, faktan tarkastajia ja muita totuuden torvia, joita tuntuu sikiävän kovin helposti, varsinkin jos sellaisille on tarjolla julkista rahoitusta, veikkausvoittovaroja tai muuta vastaavaa. Vakaumuksen syvällä rintaäänellä ne julistautuvat näiden roolien haltijoiksi ynnä keräävät niistä palkkoja, palkkioita ja apurahoja. Mutta avoimeksi jää, kuka valvoisi näitä valvojia ja kuka tarkastaisi heidän faktansa.  

Tyhmä, typerä vai fiksu

Älykkyys ja tyhmyys ovat suuria intohimoja herättäviä keskustelun aiheita. Näin on varsinkin, jos siirrytään yksilötasolta ryhmätasolle. Ei aikaakaan, kun silloin törmätään poliittiseen korrektiuteen. Jonkun ryhmän luonnehtiminen tyhmäksi tai älykkääksi on rasismia, tai nöyristelyä tai jotakin muuta tuomittavaa ja paheksuttavaa. Eikä aikaakaan, kun joku ryhtyy tivaamaan, että mitä sinä tarkoitat tuolla älykkyydellä. Se puolestaan on sitten hyvä kysymys johon on kyllä helppo vastata, mutta vain jos vastauksen laadulle ei pane kovin korkeita kriteerejä. Hyvän, selkeän, oikeaksi osoitettavan ja kohtuullisen kattavan vastauksen antaminen sen sijaan on vaikeaa.

Kysymykseen vastaamista voidaan lähestyä vastakohdan kautta. Älykkyyden vastakohtana pidetään tyhmyyttä. Tyhmä on ihminen, jonka aivojen suorituskyky ei riitä tietyntasoisten tehtävien ratkaisuun. Prosessorista ei löydy kierroksia jonkin  vaatimustason ylittävien tehtävien hoitamiseen vaan käy kuten Sven Dufvalle, päin oikeaan, päin vasempaan, päin mäntyyn aina vaan. Ihmisen väittäminen tyhmäksi herättää helposti mielipidemyrskyn. Siinä tullaan tabujen alueelle, se ei ole poliittisesti korrektia, se on sopimatonta ja ihmisarvoa loukkaavaa. Ihmistä saa sanoa lyhyeksi mutta ei tyhmäksi. Ja kuitenkin, kun rimaa nostetaan kyllin korkealle, niin tyhmiä kuin lyhyitäkin me olemme herra paratkoon jokainen.

Tyhmyys on eri asia kuin typeryys. Typerä on ihminen, joka ei syystä tai toisesta halua tai suostu käyttämään sitä aivokapasiteettia joka hänellä on. Hän siis toimii tahallaan väärin, esittää ja ajaa asioita joiden hän tietää olevan paikkansa pitämättömiä, ja usein myös vahingollisia. Hän tietää, että niiden tueksi ei ole kunnon perusteluja ja saattaa tukea niitä tuulesta temmatuilla väitteillä. Hän kieltäytyy huomioimasta todeksi tietämiään asioita ja argumentteja, koska hän ei pidä niistä. Typeryys on tahallista ja usein tarkoitushakuista tyhmyyttä. Ihmistä ei voida moittia tyhmyydestä, se ei olisi oikein, mutta typeryydestä moittiminen on hyvinkin aiheellista.

Mutta mitä sitten on se älykkyys. Muista kerran kuulleeni huomautuksen, että joku henkilö käveli älykkään näköisesti. Ensi kuulemalta se tuntui omituiselta, mutta tarkemmin ajateltuna sitten ei. Käveleviä robotteja ja muita vastaavia suunnittelevat tietävät, että liikkumisen ja tasapainon hallitsemisen suunnittelu on erinomaisen vaativaa. Se on yksi tekoälyn haasteista, eikä lainkaan helpommasta päästä. Sama asia tulee mieleen, kun näkee tai omalta kohdaltaan muistaa, kuinka paljon lapsen liikkumisen ja hienomotoriikan kehittymiseen menee aikaa.

Joidenkin tutkimusten mukaan monet linnut ovat varsin älykkäitä. Kun katsoo, kuinka pääskyset sujahtavat olemattoman pienistä aukoista, on pakko uskoa, että liikkumista hallitsee tavattoman nopeasti ja tarkasti toimiva prosessori. Ehkä siis se toistaiseksi määrittelemätön perinteinen käsitys älykkyydestä on turhan kapea. Ehkä älykkyytenä pitäisi aivojen kaikkea prosessointikykyä, olipa kyseessä sitten liikkeen hallitseminen, näköhavainnon hallitseminen, muistiaineksen käsitteleminen, ylimalkaan kaiken aistien tuoman ja muistissa olevan aineksen koordinoitu prosessointi.

Älykkyyttä ovat tietysti ne asiat, joita perinteisesti älykkyytenä pidetään, kuten kyky oppia ja soveltaa opittua, kyky ymmärtää ja käsitellä abstrakteja asioita, kyky käsitteiden tunnistamiseen ja niiden erottamiseen toisistaan, kyky asioiden välisten suhteiden ja niiden muodostamien kokonaisuuksien hahmottamiseen, kyky loogiseen päättelyyn, kyky kielen ymmärtämiseen ja tuottamiseen ja niin edelleen.

Älykkyys on eri asia kuin fiksuus, joka puolestaan on typeryyden vastakohta. Älykkyydessä on kyse siitä, kuinka paljon kierroksia prosessorista löytyy. Fiksuudessa - tai typeryydessä -  on kyse siitä, kuinka sitä prosessointivoimaa käytetään, käytetäänkö sitä tarkoituksenmukaisella tavalla, tehdäänkö oikeita asioita ja tehdäänkö niitä oikein, niin että saadaan hyviä tuloksia. Tyhmäkin ihminen voi olla fiksu. Hän saa ehkä vähemmän aikaan tai toimii rajoitetummissa puitteissa, mutta toimii järkevästi ja ansaitsee kaiken arvostuksen.

Tässä kesällä meidän tupaamme eksyi pari pesäpaikkaa etsivää, tutkimusmatkalla ollutta pääskystä. Tuvan ikkunoista näkyi ulkomaailmaa ja eteiseen avautuvasta ovesta vai pimeä eteinen. Linnuilla oli hetken aikaa vaikeuksia tiensä ulos löytämiseen. Aluksi ne kokeilivat ikkunoita, jokseenkin systemaattisesti, eivät niihin törmäillen vaan tunnustellen. Kierrettyään ikkunat, ne sitten sujahtivat ulos ovesta. Fiksuja lintuja.