Väkivaltaa, peittelyä ja tyhjänpuhumista

 

Vantaan Havukoskella sijaitsevassa Kytöpuiston koulussa pahoinpideltiin 11-vuotiasta poikaa tiistaina 15.9.2022.  Paikalle oli jouduttu kutsumaan sekä ambulanssi että poliisi. Tapaus nousi uutisiin viikkoa myöhemmin, kun uhrin aikuinen isosisko oli kertonut tapauksesta facebookissa, jossa hän kritisoi voimakkaasti koulun toimintaa tai pikemminkin toimimattomuutta. Tämän tuloksena väkivallanteko sai runsaasti huomiota sosiaalisessa mediassa ja sen tuloksena asia levisi myös valtamedian tietoisuuteen.

Väkivallan kohteeksi joutunutta poikaa oltiin sekä lyöty, että potkittu ja lopulta hänet oli kuristettu tajuttomaksi. Väkivallanteosta levisi sosiaaliseen mediaan myös videotallenne, jota on jaettu muun muassa nuorten suosimassa Snapchatissa. Videon kuvaaja on tiettävästi yksi pahoinpitelijöistä. Videopätkässä näkyy, kun tämä kuristaja nauraa samalla kun hän kuristaa poikaa. Videolla näkyy, kuinka hän kaataa pojan maahan, ottaa hänestä niskalenkin ja alkaa kuristaa tätä. Ympärille kerääntyy ainakin kolme muuta poikaa sekä videon kuvaaja. Yksi pojista potkaisee maassa makaavaa uhria selkään. Videoon on laitettu tekstiksi ”hahahaaa”.

Koulun rehtorin mukaan pihalla on ollut tapauksen sattuessa välituntivalvojat ja heitä on ollut kahdeksan. Toisesta videosta näkyy, kun opettaja tulee paikalle tajuttomaksi kuristamisen jälkeen ja kysyy tajuttomalta pojalta, onko hänellä epilepsiakohtaus

Isonsiskon mukaan pikkuveli oli ollut kiusaamisen tai paremmin sanottuna vainoamisen kohteena jo yli kuukauden, ja hän oli käynyt koululla äitinsä kanssa puhumassa asiasta useaan kertaan. Poikaa oli uhkailtu koulun jälkeen isommalla porukalla ja mukana oli ollut myös yläkoululaisia.  Myös pojan isä oli ollut yhteydessä rehtoriin, sosiaalityöntekijään ja lastensuojeluun. Ainoa taho, joka oli ollut häneen päin yhteydessä oli poliisi, välittömästi kyseisen tapahtuman jälkeen.

Kaikki tapauksen osalliset ovat 12- ja 13-vuotiaita. Koska rikollisesta teosta epäillyt eivät ole täyttäneet rikosoikeudellista 15 vuoden vastuuikää, tapahtuma ei siirry syyttäjälle syyteharkintaan.

Mitenkä tähän tapaukseen sitten reagoitiin?

Kun tapaus oli noussut julkisuuteen, koulu ilmoitti, että se ei voi kommentoida yksittäisiä tapauksia eikä ottaa kantaa vaikkapa sosiaalisen median kirjoituksiin laissa määriteltyjen salassapitovelvollisuuksien vuoksi.

Vantaan perusopetuksen johtaja Ilkka Kalo sanoo, että ”Vahvan yksilönsuojan vuoksi meillä on vaitiolovelvollisuus, minkä vuoksi voin kommentoida asioita ainoastaan yleisesti. Osa julkisissa keskusteluissa olevista kommenteista pitää paikkansa ja osa ei pidä paikkaansa. Emmekä me voi lähteä niitä kommentoimaan tai oikomaan vaitiolovelvollisuuden vuoksi”.  Vaikuttaa siltä, että vahva yksilösuoja ei koske väkivallan kohteeksi joutuvia vaan ainoastaan sen tekijöitä ja virkahenkilöitä.

Vantaan nuorisotyön päällikkö kertoo olevansa huolissaan nuorison hyvinvoinnista Vantaalla, avaa rajun kiusaamisen mahdollisia syitä ja on huolissaan rajusta pahoinvoinnista. Hän kertoo, että ”Ei ole epätavallista, että nuoret yrittävät aikuistua hyvin nuorena. Nuoret eivät ole lähtökohtaisesti väkivaltaisia. Huono olo, joka voi johtua monestakin syystä, purkautuu huonona käytöksenä ja väkivaltana. Kaikki reagoivat yksilöllisesti pahaan oloon”

Rikoskomisario Marko Forss sanoo, että poliisin on hankala puuttua alle 15-vuotiaiden tekemiin rikoksiin. Poliisi voi puhuttaa epäiltyä, selvittää tapahtumat ja ilmoittaa asiasta sosiaaliviranomaisille, mutta asia ei etene syyteharkintaan, koska tekijä ei ole lain silmissä rikosoikeudellisessa vastuussa. Lastensuojeluviranomaisilla on kuitenkin toisaalta velvollisuus ilmoittaa poliisille pahoinpitelystä tai törkeästä pahoinpitelystä, mutta ei lievästä pahoinpitelystä tai esimerkiksi laittomasta uhkauksesta tai vainoamisesta.

Paras ratkaisu alle 15-vuotiaan epäillyksi tekemien, koulukiusaamiseen liittyvien rikosten kohdalla olisi Forssin mukaan se, että koulu ohjaisi asian suoraan sovitteluun. Sovittelutoimisto kontaktoi osapuolet ja kutsuu heidät sovittelutilaisuuteen. ”Mennään saman pöydän ääreen, keskustellaan asiat läpi ja sen jälkeen pyydellään anteeksi ja sovitaan mahdollisista korvauksista”. Sovittelu kuitenkin vaatii kaikkien osapuolten suostumuksen. Jos esimerkiksi rikoksen tekijä tai hänen huoltajansa ei suostu sovitteluun, uhri joutuu hakemaan mahdollisia korvauksia siviilioikeuden kautta. Siviilikanteeseen taas sisältyy oma taloudellinen riski.

Kytöpuiston koulun rehtori Maarit Hosio sai osansa sosiaalisen median huomiosta ja joutui muun muassa Twitterissä ankaran ryöpytyksen kohteeksi. Hänen aiemmat julkaisunsa täyttyivät kommenteista, joissa muun muassa kehotetaan ankarin sanoin naista eroamaan tehtävästään ja joissa häntä syytetään siitä, ettei hän ole kantanut vastuutaan tilanteessa. Hän julkaisi Twitter-tekstin, jossa hän kertoi, ettei aio kommentoida koulussaan tapahtunutta väkivallantekoa millään tavalla, ja kertoo tekevästä seuraavaksi tutkintapyyntöjä useista häneen kohdistuneista kommenteista.

Twitter tilillään hän oli luonnehtinut olevansa: Rehtori vantaalaisessa koulussa, kiinnostunut pedagogisesta johtamisesta ja välittämisen kokemuksista. Tohtoriopiskelija.

Koulunsa hän luonnehti olevan: 1-6 luokkien monikulttuurinen koulu, jossa on innostunut ja yhteistyötä arvostava työyhteisö, jossa sinne tulevalla opettajalla on loistava mahdollisuus aloittaa työ huipputiimissä, yhteistyössä muiden opettajien kanssa.

Opetusministeri Li Andersson kertoi seuranneensa vakavin mielin uutisointia. Hänen mielestään paikallistasolla tulee nyt olla valmiutta pohtia kunnolla, miten tapahtuneeseen vastataan. Opetuksen järjestäjillä ja koulun aikuisilla on lakisääteinen velvollisuus turvata oppilaille turvallinen kouluympäristö ja jokainen kiusaamistapaus tarkoittaa, että me yhteiskuntana olemme epäonnistuneet lasten oikeuksien turvaamisessa.

Hänen mukaansa tapaus nostaa esille tarvetta alleviivata kaikenikäisille lapsille ja oppilaille, mistä epäillyn tapaisessa koulukiusaamisessa on kyse. Andersson ei näe estävän toiminnan olevan liian heiveröinen keino koulukiusaamiseen puuttumiseksi. Hän nostaa esiin kaksi olennaisena pitämäänsä asiaa. ”Ensinnä kysymys siitä, ovatko toimintamallit oikean tyyppisiä. Tehdäänkö estävää työtä oikeiden tahojen kanssa ja onko se vaikuttavaa. Toimintatapoja pitää pystyä levittämään muualle niiltä paikkakunnilta, joissa estävästä työstä on saatu hyviä vaikutuksia”.

Anderssonin mukaan hallitus on luomassa koulupsykologeille ja kuraattoreille sitovan mitoituksen. ”Lasten ja nuorten suojeleminen kiusaamiselta on tavoite, jonka uskon yhdistävän puoluerajojen yli. Onkin tärkeää varmistaa kiusaamisen ehkäisemiselle suunnitelma”.

Myös entinen presidentti Tarja Halonen osallistui keskusteluun Ylen pyynnöstä. Hänen mielestään: ”Koulukiusaamisen yhteydessä vastuullisia etsitään yleensä niin kiusaajista, vanhemmista kuin koulustakin”. Presidentti Halonen toteaa, että vastuu on koko yhteiskunnalla. Se on meidän kaikkien yhteinen vastuu.

Halosen esitykseen tulleet kommentit eivät olleet mairittelevia, pikemminkin päinvastoin ja juttu poistettiinkin Ylen sivuilta ylen äkkiä.

 

Mitä tästä oikein pitäisi ajatella

Vanhan pedagogisen viisauden mukaan tällaisiin tapauksiin pitää reagoida nopeasti ja päättäväisesti. Pahantekijöiden pitää saada tekemisistään välitön palaute. Väkivallan kohteeksi joutuneen pitää nähdä, että hänen turvallisuudestaan huolehditaan. Jos asia pitkittyy ja asian hoitaminen menee vatvomiseksi parannusta käytökseen ei saada vaan häiriköt oppivat, että koululla ei ole keinoja heidän toimintansa kontrollointiin. Tämän takia koululla, sen rehtorilla, opettajilla ja henkilökunnalla tulee olla sekä riittävät valtuudet että velvollisuus asian hoitamiseen. Tässä tapauksessa koulu epäonnistui nyt kaikilta osin.

Yhtään paremmin eivät lausunnoissaan onnistuneet nämä politiikan edustajatkaan. Vastuullinen ei nyt ole mikään epämääräinen ja kasvoton yhteiskunta. Vastuullisia ovat ensiksi väkivallan tekijät ja seuraavaksi heidän vanhempansa, sillä vanhemmat eivät voi paeta kasvatusvastuutaan. Vastuullisia ovat koulun rehtori, opettajat ja henkilökunta, jotka eivät hoitaneet velvollisuuksiaan. Vastuullisia ovat kunnan koulutoimen viranomaiset, lastensuojeluviranomaiset, sosiaalitoimen henkilöt ja poliisi, mikäli he ovat olleet tietoisia mutta eivät ole toimineet. Laajemmin yhteiskunnan vastuullisia ovat epämääräisten ja asioiden selkeää ja päättäväistä hoitamista vaikeuttavien lakien ja sääntöjen laatijat eli hallitus, eduskunta ja lakien laadintaan osallistuneet ja niiden sisältöön vaikuttaneet juristit. Epäonnistuja ja vastuullinen ei suinkaan ole mikään ympäripyöreä ja epämääräinen yhteiskunta vaan sen tietyt ja selkeästi määriteltävät toimijat.

Tälläkin kertaa osoittautui paikkansapitäväksi se, että mitä useampi kokki, sen kehnompi soppa. Ne tahot, joiden olisi pitänyt asia hoitaa ja vastuunsa kantaa, juoksivat kilpaa toistensa selkien taakse hokemaan, kuinka asia on vaikea, kuinka sitä ja tätä ja tuota ei voi eikä saa tehdä. Ei niin, etteikö tuo valitus lautamiesjärjen ja kokemuksen käyttöä kieltävästä juristeriasta ja byrokratiasta olisi myös totta. Mutta mitä toimenpiteitä sitten nämä politiikan toimijat esittivät. Ei suinkaan byrokratian karsimista, vastuiden kirkastamista ja valtuuksien lisäämistä vaan erilaisten työryhmien, neuvottelukuntien ja keskustelukerhojen perustamista, uusia normeja erilaisten psykologien, kuraattoreiden ja herra ties mikä palkkaamiseen eli lisää kokkeja hämmentämään soppaa.

Ainoa, mitä ei ehdotettu, oli vainoajien rankaiseminen, siirtäminen toiseen kouluun ja korvausten maksaminen uhrille.           

Synnintunnossa rypemistä

Juuri kun laiskuuteni oli pitkästä aikaa antanut sen verran periksi, että olin saanut rustattua puritanismia koskevan blogipätkän, niin eikös silmille pomppaa Hesarin vieraskynäpalstalla Suvi Keskisen laatima kirjoitus. Kirjoittajan titteli on vielä peräti etnisten suhteiden professori Helsingin yliopistossa. Kirjoituksessa todistellaan jokseenkin paatoksellisesti, kuinka ”rasismi on rakentunut osaksi suomalaista yhteiskuntaa useiden vuosisatojen aikana” sillä ”suomalaisia oli mukana Ruotsin vallan aikaisissa siirtokunnissa Pohjois-Amerikassa ja Karibialla sekä yrityksissä hankkia siirtomaita Afrikasta”.

Näistä Ruotsin siirtomaayritelmistä ainoa jollain lailla muistettava oli pieni Delawaren siirtokunta nykyisessä USA:ssa, eikä sekään ollut mitenkään pitkäikäinen. Muut olivat vielä mitättömämpiä yritelmiä. Mutta eivät tämä pöyristymistä herättänyt siirtomaaherruus vielä tähän pysähdy, sillä ”Suomessa sijaitsevat yritykset hyötyivät siirtomaakaupasta” ja ”Suomalaisia lähti siirtolaisina asuttajakolonialismin ja alkuperäiskansoilta vallattujen alueiden myötä syntyneisiin maihin”. Tuossa raskaassa synnissä lienee kyse siitä 1800-luvun lopulla USA:han, Kanadaan ja Australiaan suuntautuneesta siirtolaisuudesta.  Ja etteivät hirveydet vielä tuohonkaan loppuisi, niin ”tuotepakkauksiin ja mainontaan sisältyvä rasistinen kuvamaailma on ollut hyvin samantyyppistä eri puolilla Eurooppaa riippumatta siitä, oliko mailla siirtomaita”.

Ensiksi minä epäilin, että tämän täytyy olla sellainen mätäkuun juttu. Mutta mätäkuuhan alkaa vasta kolmen viikon kuluttua. Sitten minä epäilin, että jos se oli sellaista rankemman luokan pilailua, jossa kirjoittaja heittää ulos oikein kunnon provon ja hihittelee sitten, kun joku ottaa sen tosissaan. Mutta tiettävästi kirjoittaja ei ole tunnettu humoristina tai edes huumorintajuisena.  Niinpä sitä sitten mieleen hiipii epäilys, että kirjoittajan mielestä suomalaisten niskaan lankeaa hirmuinen rasistisen menneisyyden taakka sen takia, että Ruotsi on muutama sata vuotta sitten yrittänyt hankkia siirtomaista ja muutaman vuoden ajan jopa pari pientä plänttiä omistanutkin ja kun siellä oletettavasti on käynyt joku suomalainenkin puurtamassa.

Tähän kirjoitukseen tuli tietysti runsaasti vastineita, sekä myötäileviä että vasta-argumentteja esittäviä. Jotkut muistuttivat, että suomalaiset itse joutuivat pitkän aikaa olemaan kielirasismin kohteina ruotsin kielen ylivallan takia. Todettiin, että itse asiassa ”Suomi kärsi orjiksi ottamisista jopa pahemmin kuin Afrikka, eikä itse ottanut orjia, mutta silti esitetään että ikään kuin Suomella olisi joku suuri vastuu maailmalla tapahtuneesta orjakaupasta, vaikka olimmekin orjakaupassa lähes yksinomaan uhreja”. Todettiin, että suomalaisten rooli Ruotsin politiikan muotoilussa oli kovin pieni ja Ruotsin rooli siirtomaavaltana suorastaan häviävän pieni. Todettiin, että historian lukeminen ikään kuin kyseessä olisi tämän päivän maailma, arvot ja asenteet, on historiatonta. Kunkin aikakauden ihmisiä ja heidän tekojaan tulee arvioida oman aikakautensa taustaa vasten, suhteessa muihin sen ajan toimijoihin, eikä kirjoittajalla ollut esittää mitään mikä viittaisi siihen, että ruotsalaisten tai suomalaisten toiminta olisi poikennut ainakaan kielteiseen suuntaan aikakauden käytännöistä. Todettiin, että tämän päivän ihmisten pitäminen vastuullisena satoja vuosia sitten tapahtuneista asioista on suorastaan absurdia. Mitä ihmeen totuus- ja sovitteluprosesseja pitäisi järjestää, monen sadan vuoden takaisista asioista pitäisi järjestää sellaisten, joilla ei ole tapahtumiin osaa eikä arpaa sellaisille, joilla ei myöskään ole niihin asioihin osaa eikä arpaa. Miksi pitäisi syyllistyä sellaisesta mitä ei ole.

Tältä todistelua voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään ja osoittaa kohta kohdalta, että kirjoittajan esittämä syytös väärin kohdistettu, aiheeton ja perätön. Siinä kuitenkin mentäisiin varsinaisesta asiasta sivuun, koska kirjoittaja on jo mielessään päättänyt kollektiivisesta syyllisyydestä. Päinvastaiset todistelut katsotaan vain apologioiksi, joilla yritetään puolustella ja peitellä syyllisyyttä ja jotka siten vahvistavat näkemystä todistelijan henkilökohtaisesta syyllisyydestä ja rasistisuudesta. Kysymys on perisynnin luonteisesta asiasta. Se joka kyseenalaistaa synnin olemassaolon todistaa tällä olevansa itse syntinen, vieläpä katumaton syntinen, mikä on erityisen raskauttavaa.  

Tällä tavoin rakennetaan kieltojen ja pelon yhteiskuntaa, jossa loukkaantumisten kyseenalaistaminen ja etenkin huumori ovat niitä pahimpia syntejä. Huumoriinhan sisältyy ajatuksellinen joustavuus ja se on usein itsessään moniselitteistä ja tulkinnanvaraista. 

Sellainen taas ei sovi lainkaan totiseen ja tosikkomaiseen yhden totuuden yhteiskuntaan.  

Niinpä Fazer poistaa pelosta vavisten Geisha-suklaat, vaikka japanilaiset niistä pikemminkin ihastuvat kuin vihastuvat. Joku kotimainen loukkaantuja voi kuitenkin masinoida boikottikampanjan koko firmaa vastaan.

Valio poistaa paniikissa turkkilaisen jogurtin kyljestä fetsipäisen hahmon, kun turkkilaisperäinen bloggaaja heittää siitä yhden pilailevan twiitin. Ei auta, että bloggaaja kertoo, että ”Kyse oli vitsistä ja turkkilaiset kaverini ovat todellisuudessa nauraneet asialle”. Kauhistus oli jo vallannut Valion ja katuva syntinen anoo armoa selittämällä, että ”Haluamme poistaa stereotypiat – emme ole olleet riittävän nopeita muutoksen kanssa”. 

Eskimo -sanaa ei enää uskalleta käyttää sen enempää jäätelön kuin keittiötarvikkeidenkaan nimissä. Niinpä katoaa vuonna 1962 rekisteröity Eskimo-tuotemerkki, jolla nimellä on myyty tuorekelmuja, foliorullia, suodatinpusseja ja leivinarkkeja.

Kun tällaisia pelkoreaktiota kummastelee jollakin median kommenttipalstalla, se tuottaa tuohtuneita närkästyksen ilmauksia tyyliin: ”Huh huh. Viestisi todistaa, että olet valkoinen suomalainen, joka ei osaa myötäelää sekunttiakaan toisten nahoissa. Eskimo-nimitys on loukkaava, koska inuitti-kansa ei ole nimennyt siksi itseään. Me muut olemme keksineet sen nimen heille (alkuperäiseltä tarkoitukseltaan vierastakieltä puhuva). Samoin kuin Amerikan alkuperäiskansaa, kutsutaan intiaaneiksi (??!), koska eräs ulkopuolinen luuli olevansa Intiassa.   ….. Sinä olet etuoikeutettu, etkä edes tiedä sitä. Olen pahoillani puolestasi. Ylelle myös sapiskaa, on selkeästi suurta tarvetta vääntää näitä asioita rautalangasta, mikseivät artikkelinne ole perinpohjaisempia, vaiko sielläkin etuoikeutettu tietämätön puikoissa?”

Niinpä niin. Katukaa syntiset. Ja ostakaa aneita. 

Puritanismia ja totalitarismia

Uuspuritanismi näyttää olevan enemmän tai vähemmän päivän muoti, ainakin jos median uskotaan heijastavan kansalaisten todellisuutta. Olen kyllä sikäli optimisti, että en usko sen välttämättä pitävän paikkaansa. Melun suuruus ei välttämättä kerro kannatuksen suuruudesta, joskin sellaista epäilemättä tavoitellaan. Yhtä hyvin kyse voi olla yhden tai muutaman suppean ammattikunnan keskuudessa vallitsevasta muodista. Monilla ilmiöillä on tapana toistua historian kuluessa aaltoliikkeen tavoin ja sitä mukaa kuin ne ilmestyvät uudelleen, niiden eteen tavataan liittää erilaisia uus-, neo-, kertaus- post- ja muita etuliitteitä. Tällaiselle on perusteensa siinä, että samoina toistuvien peruspiirteiden ohella uusissa ilmentymissä tapaa olla kullekin ajalle ominaisia erityispiirteitä.

Tämän päivän uuspuritanismin näkyvimpänä ja kokoavana teemana, joskaan ei ainoana, on ilmastonmuutos. Sen nimissä ja sillä perustellen ajetaan mitä moninaisimpia kieltoja sekä vaatimuksia ja velvoitteita. Osalla niistä on todellista vaikutusta itse ilmiöön eli ilmastonmuutokseen, osalla taas ei ja osa ilmastonmuutokseen olennaisesti vaikuttavista asioista sivuutetaan kokonaan huomiotta.

Ilmastonmuutoksen nimissä vaaditaan lihan syönnin lopettamista, autoilla liikkumisen voimakasta vähentämistä, siirtymistä pienempiin ja ahtaampiin asuntoihin, jotka ovat suuremmissa kerrostaloissa, paheksutaan voimakkaasti matkailua, ja ylipäätään vaaditaan kieltäymyksiä ja elämänpiirin typistämistä. Mieleen tulevat ne kautta aikojen esitetyt tulikivenkatkuiset uskonnolliset parannussaarnat, joissa julistettiin ihmisten syntisyyttä ja vaadittiin katumusta, nöyryyttä ja kieltäymyksiä.  Ja siitähän tässä itse asiassa on kysymys, uskonnollisesta joukkoliikkeestä, joka tosin ei kulje uskonnon nimellä.

Tätä ilmastonmuutoksen ympärillä pyörivää joukkoliikettä on usein luonnehdittu uskonnolliseksi liikkeeksi. Vastauksena moiseen luonnehdintaan on yleensä tullut kiivas ryöppy, jossa liikkeen uskonnollinen luonne on jyrkästi kiistetty ja sana ”tiede” on toistunut tiuhaan ja taajaan. Kysymys ei tässä kuitenkaan ole ensi sijassa siitä, kuinka suhtaudutaan ilmaston muutokseen ja ihmisen rooliin siinä, vaan kyseisen liikkeen luonteesta. Verraten harvat kiistävät ihmisen toiminnan vaikutuksen ilmastoon ja siitä aiheutuvat riskit, joskin heitäkin on. Olennainen asia ei tässä kuitenkaan ole se, mikä on liikkeen julkilausuttu tarkoitus vaan se, miten se toimii ja minkälaista sen toiminta on suhteessa ilmoitettuun tarkoitukseen. Jokseenkin kaikkien uskonnollisten liikkeiden julkilausuttu tarkoitus on hyvä. Ongelmat syntyvät käytännön toiminnasta, siitä miten julkilausuttua tarkoitusta tulkitaan ja mitä sen nimissä tehdään, kuinka hyvin toiminta edistää ilmoitettua tarkoitusta vai ajetaanko julkilausutun tarkoituksen nimissä kokonaan muita tavoitteita ja jätetäänkö toisaalta joitakin tavoitteeseen merkittävästi vaikuttavia asioita kokonaan huomiotta, koska ne eivät tunnu sopivan liikkeen ideologiaan.

Uuspuritanismi on joukkoliike ja joukkoliikkeille ominaiseen tapaan, julkisuuden määrä ja kiihkomielisyys ovat sen olennaisia käyttövoimia. Ilmastonmuutoksen lapsitähti Greta Thunberg matkustelee ympäri maailmaa julistamassa: ”En halua, että olette toiveikkaita. Haluan, että panikoitte. Haluan, että pelkäätte samalla tavalla kuin minä pelkään joka päivä. Haluan, että toimitte, ikään kuin talonne olisi tulessa.”. Ja sitten ilmastonmuutoksen nimissä järjestetään lakkoja ja mielenosoituksia, jonne matkustellaan läheltä ja kaukaa. Tietysti sellaisesta syntyy päästöjä, mutta tärkeää on julistus, ei esimerkin näyttäminen. Niinpä joukko maailmantähtiä matkustaa Sisiliaan 114 yksityislentokoneella ja lukuisilla luksusjahdeilla kokoustamaan ja julistamaan huolestuneisuuttaan ilmastonmuutoksesta. Puhumattakaan niistä jättiläismäisistä ilmastokonferensseista, jonne kaikkialta maailmasta tuhannet uskovaiset lentävät kuulemaan sananjulistusta ja asumaan viiden tähden hotelleissa. Ajatus esimerkiksi etäyhteyksillä järjestettävästä konferenssista on tietysti poissuljettu.

Alkuperäisiä puritaaneja

Maailman näyttämöllä on puritanismin ohella esiintynyt aikojen saatossa monia liikkeitä, joiden kellokkaat ovat katsoneet omaavansa sen ainoan oikean totuuden ja katsoneet tämän oikeuttavan, jopa suorastaan velvoittavan, heidät pitämään kansaa kurissa ja sanelemaan kansalle omat sääntönsä. Se aito ja alkuperäinen liike, joka antoi puritanismille nimensä, oli 1600-luvulla Englannissa syntynyt liike. Ei se ollut mitenkään ensimmäinen lajiaan, mutta nimi tarttui ja siitä tuli yleisnimitys muille saman kaltaisille ilmiöille, liikkeille ja toimintatavoille, niin uskonnollisille kuin maallisillekin. 

Puritanismi oli hurskauteen ja Raamattuun perustuva uskonnollinen ja poliittinen liike. Puritaanien mielestä ihmiset oli saatava ymmärtämään oman elämänsä syntisyys ja sen toteuttamiseksi oli rakennettava ankaran hallinnon avulla sellainen yhteiskunta, joka estäisi lähimmäisten syntiset teot. Uskonnon opit oli toteutettava politiikan keinoin.

Puritaanit pääsivät Englannissa valtaan 1600-luvun puolivälissä, kun kuninkaan ja parlamentin välirikko johti sisällissotaan ja kuninkaan mestaamiseen. Puritaani Oliver Cromwell nousi parlamentin joukkojen komentajaksi, sitten armeijan komentajaksi ja lopulta sotilasdiktaattoriksi. Parlamentin joukkojen komentajana aloittanut Cromwelll nimittäin riitautui parlamentin kanssa, hajotti sen ja nimitti oman hallituksensa. Diktatuuri pysyi pystyssä hänen elinaikansa mutta ajautui hänen kuoltuaan parissa vuodessa sekasortoon, eikä lopulta ei auttanut muu, kuin vaalien pitäminen ja uuden parlamentin valinta. Englantilaiset olivat kymmenessä vuodessa parin juurin kyllästyneet puritaaniseen hallintoon, joka oli kieltänyt joulun vieton, sulkenut joukoittain teattereita eikä ylipäätään suvainnut julkista ilonpitoa. Niinpä he valitsivat parlamentin, joka palautti kuninkaan vallan ja kutsui Kaarle II:n hallitsijaksi. Seurasi restauraation kausi, jota luonnehtimaan syntyi ilmaus ”Merry old England”.  

USA:ssa, Uudessa Englannissa puritaanien valtakausi oli pidempi. Puritaanit halusivat perustaa omien ihanteidensa mukaisen yhteiskunnan ja päästä eroon katolisen hapatuksen turmelemasta Englannin kirkosta. Tämän toiveensa he pääsivät toteuttamaan muutamaa vuosikymmentä ennen puritaanien valtaanpääsyä Englannissa, kun kuningas antoi heille luvan oman siirtokunnan perustamiseen Amerikkaan. Ensimmäinen siirtolaisryhmä rantautui sinne syksyllä 1620, juuri talven kynnyksellä. Monet menehtyivät pakkaseen ja ravinnon puutteeseen, mutta pelastukseksi koituivat paikalliset intiaanit, jotka auttoivat heitä, opettivat metsästämään, kalastamaan ja viljelemään paikallisia kasveja. Seuraavana syksynä he sitten viettivät elonkorjuujuhlaa, johon kutsuivat intiaanit vieraikseen. Tätä ystävyystapahtumaa juhlitaan edelleen kiitospäivän nimellä. Joidenkin vuosien kuluttua, puritaaniyhteisön vahvistuttua, he sitten ajoivat intiaanit mailtaan. Sitä ei erityisemmin muistella eikä juhlita. Puritaanit nimittäin katsoivat olevansa Jumalan valittuja ja pitivät paikallisia intiaaneja luvattomina maanvaltaajina, joilla ei ollut varsinaista ihmisarvoa. Moinen suhtautuminen närkästytti intiaaneja, jotka alkoivat hyökkäillä siirtolaisia vastaan. Seurasi sota, jossa Uuden-Englannin alkuperäisasukkaiden itsenäisestä elämästä tehtiin loppu, vangiksi saadulta päälliköltä katkaistiin pää ja ruumis hakattiin neljään osaan.

Puritaanien päämääränä oli rakentaa yhteisö, joka toimisi muille malliesimerkkinä. Tässä yhteisössä saarnaajilla oli merkittävä rooli. Puritaanisaarnaaja käytti helppoja mutta väkeviä mielikuvia, eikä katumusta saarnatessaan päästänyt helvetin lieskoja hiipumaan vaan lietsoi niitä voimallisesti, pitääkseen ihmiset kurissa ja nuhteessa. Väärää uskonsuuntaa edustavia saarnaajia hirtettiin ja pidettiin myös niitä kuuluisia Salemin noitakäräjiä. Kasvava joukko siirtolaisia pakeni siirtokuntaa hallitsevien puritaanien suvaitsemattomuutta ja siirtyi edistämään muiden siirtokuntien kasvua, mutta puritaanijohtajat pitivät tiukasti kiinni vallasta, keinoja kaihtamatta. Lopulta, kun mikään muu ei auttanut, Englannin kruunu määräsi Massachusettsille uuden peruskirjan, joka mahdollisti puritaanien hallintomonopolin syrjäyttämisen.

Muita puritaaneja 

Jotkut puritaaniset joukkoliikkeet ovat olleet hyvinkin lyhytikäisiä, esimerkkinä Firenzessä 1400-luvun lopulla vaikuttanut Giorlamo Savonarolan liike. Aika oli sekä melskeistä, että myös Firenzen korkeimman kukoistuksen aikaa. Tässä ympäristössä Savonarola onnistui synnyttämään löyhää moraalia ruoskivilla parannussaarnoillaan erityisesti nuorisoon nojaavan joukkoliikkeen, joka puolestaan pystytti teokratian, jossa kuninkaana oli itse Kristus. Kristus ei kuitenkaan itse asettunut hallitsemaan, vaan hänen äänitorvena toimi, ei mitenkään yllättävästi, Savonarola itse. Kuninkaan vallalla varustettu Savonarola kulki sitten nuorien kannattajiensa keralla läpi Firenzen takavarikoimassa kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa ihmisiä syntiin. Tämä tarkoitti hänen pakanallisena pitämiään kirjoituksia, pornografiseksi katsomiaan kuvia, ylellisyysesineitä, kuten maalauksia, hienoja huonekaluja, koruja, ylellisiä vaatteita, pelikortteja ja kosmetiikkaa. Kokoon saadut esineet sitten poltettiin Firenzen keskusaukiolle kasatulla suurella turhuuksien roviolla. Siinä tuhoutui muiden muassa joukko Sandro Botticellin maalauksia, jotka hän itse, ilmeisesti seurauksien pelossa, heitti tuleen. Kansa ei kestänyt tätä menoa vuottakaan. Sen mitta tuli täyteen ja Savonarolan kannattajatkin saivat hänestä kyllikseen. Hänet hirtettiin.  

Kun entisten aikojen puritaaniset liikkeet tekivät uskonnosta politiikkaa, monet myöhemmistä versioista ovat tehneet politiikasta uskontoja. Näin tapahtui esimerkiksi edesmenneessä Neuvostoliitossa, DDR:ssä, Maon Kiinassa ja Pol Potin Kamputseassa. Eikä tämän suuntainen pyrkimys ole ollut Suomessakaan mitenkään vierasta sen enempää nyt kuin aikaisempinakaan aikoina.  

Esimerkkinä poliittisesta puritanismista olkoon Pol Potin diktatuuri. Se on käytännön seurauksiltaan yksi äärimmäisistä, mutta monessa suhteessa tyypillinen poliittisen puritanismin ilmentymä. Pol Potin, alkuperäiseltä nimeltään Saloth Sar, perheellä oli suhteita kuninkaalliseen palatsiin. Hänen kerrottiin olleen lapsena herkkä, kiltti ja hyväntuulinen. Perheen suhteiden ansiosta hän sai stipendin Ranskaan, opiskelemaan radiotekniikkaa. Opintosuorituksia ei kertynyt. Kolmen vuoden aikana ei hän ei suorittanut yhtään kurssia hyväksytysti, mutta hän innostui vasemmistoradikalismista. Kotiin palattuaan hän liittyi maanalaiseen kommunistipuolueeseen ja kun Vietnamin sodan vaiheet aikanaan johtivat kommunistihallinnon pystyttämiseen, hänestä tuli pääministeri.

Päästyään valtaan Pol Pot aloitti sosialistiset reformit, joiden tarkoituksena oli kokonaan uuden historiallisen aikakauden aloittaminen. Sen merkiksi otettiin käyttöön jopa uusi ajanlasku, joka alkoi punakhmerien valtaantulosta. Kaikki luokkaerot piti hävittää ja siirtyä täydelliseen tasa-arvoon, jonka ulkonaisena merkkinä kaikki käyttäisivät samanlaisia vaatteita. Täydellinen tasa-arvo tarkoitti täydellistä yhdenmukaisuutta, joskin tässäkin tapauksessa toiset olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Kommunismiin päätettiin siirtyä ilman välivaiheita niin, että raha poistettaisiin käytöstä, yksityinen omistus hävitettäisiin, omaisuudesta tulisi yhteistä ja uskonto kiellettäisiin. Kansalaiset evakuoitiin kaupungeista maalle, jossa heidät pakotettiin kolhooseihin. Phnom Penhistä tuli tyhjä aavekaupunki.  

Poliittisen toisinajattelun, perinteisten tapojen ja menetelmien sekä vastarinnan hävittämiseksi käytettiin kovia keinoja. Tuhansia poliitikkoja ja byrokraatteja, arviolta 200 000, tapettiin. Monet muut kuolivat nälkään, sairauksiin ja teloituksiin. Arviot uhriluvuista vaihtelevat runsaasta miljoonasta useisiin miljooniin. Yhteiskuntakokeilun arvioidaan vaatineen Pol Potin nelivuotisen hirmuvallan aikana jopa joka neljännen kamputsealaisen hengen.

Puritaaneja nimestä riippumatta

Puritanismilla on tapana löytää kotinsa niin uskonnollisista kuin poliittisistakin liikkeistä ja mieleen tulee tietysti kysymys, mikä on uskonnon ja politiikan ero, vai onko sitä edes olemassa. Ero saattaa olla vain näennäinen, sillä uskonnot edustavat usein poliittista vallankäyttöä ja poliittisissa liikkeissä on paljon uskonnoille ominaisia piirteitä. Rajanveto politiikan ja uskonnon välillä on lähinnä veteen piirretty viiva, eikä edes kovin olennainen, sillä yhteiset piirteet ovat molemmissa yhteisöissä jokseenkin samoja.

Ensimmäinen yhteinen piirre on luja usko oman opin puhtauteen ja ainoaan totuuteen. Olipa oppi minkä niminen tahansa, se on ainoa oikea oppi ja sitä pitää noudattaa. Oikeaoppisten hallussa on ainoa totuus, ja siinä täytyy pitäytyä. Ei riitä, että oikeasta opista harhautuneiden katsotaan olevan väärässä, erehtyneen tai ajatelleen asioita huonosti, puhumattakaan sitä, että heidän myös näkökantojaan voitaisiin harkita. He ovat harhaoppisia ja syntisiä, joiden moraali ja motiivit ovat vähintäänkin kyseenalaisia tai suorastaan rikollisia. Koska heidän ajatuksensa ovat syntisiä ja rikollisia, heillä ei ole oikeutta niiden esittämiseen vaan heidät pitää eristää ja heitä pitää rangaista.     

Toinen ominainen piirre on autoritäärinen johtaminen. Johtajilla on yksinoikeus oikean opin tulkintaan ja heidän tulkintansa tukee heidän valtaansa. He toimivat jumalan äänitorvena ja he päättävät, mitkä ovat oikean opin määrittelevät kirjoitukset ja miten niitä pitää tulkita. Tämä tekee johtajat immuuneiksi arvostelulle ja kritiikille sekä toimii myös perusteluna heidän etuoikeuksilleen. Heidän näkemystensä arvostelu ja asemansa kyseenalaistaminen ovat majesteettirikoksia.

Kolmas ominainen piirre on hallitseminen synnintunnon lietsomisen ja moralisoinnin avulla.  Synti on hallitsemisen välineenä siitä kätevä käsite, että se ei ole neuvoteltavissa, se on ehdoton paha. Kun asia on synniksi määritelty, se on paha ja sillä siisti. Jos joku pyrkii osoittamaan sitä kohtaan ymmärrystä tai peräti kyseenalaistamaan synniksi määritellyn asian paheksuttavuuden hän leimautuu moraaliltaan vähintäänkin epäilyttäväksi ja todennäköisesti jopa harhaoppiseksi ja syntiseksi. Eivät syntiset tarvitse ymmärrystä tai ymmärtäjiä. Jos he nöyrtyvät, katuvat ja tekevät parannuksen, heille voidaan ehkä osoittaa armoa, mutta väärässä he ovat aina ja ehdottomasti olleet.  

Neljäs piirre on puritaanien taipumus nähdä itsensä valittuna kansana. "Meidän" ja "muiden", eli valitun kansan ja kadotukseen menevien välillä nähdään tiukka ero. Tähän liittyy usein kaksoisstandardien käyttö. Valittua kansaa arvioidaan eri mitalla kuin syntisiä. Valittuun kansaan myös liitetään eri epiteettejä kuin kadotukseen meneviin. Valitun kansan jäsenet ovat hyviä ja edistyksellisiä ja muut ovat pahoja ja taantumuksellisia.

  

Viides on yksinkertaisuuden, pidättyvyyden, keltäymysten, niukkuuden ja suoranaisen köyhyyden ihannoiminen, ellei suorastaan niiden vaatiminen. Ylellisyys on syntiä, nautinnot ja mielihyvä ovat pahasta. Puritaania kalvaa ainainen pelko siitä, että joku joskus jossakin olisi onnellinen, sillä onnellisuus on askel kohti kadotusta. Tämä ei tietenkään välttämättä koske liikkeen johtajia.

Kuudes piirre on yhteisöllisyydeksi kutsuttava totalitaarisuus. Puhutaan paljon yhteisistä arvoista. Nämä arvot ovat jatkuvasti esillä ainakin sanoissa ja uskollisuutta niille täytyy toistella puheissa mutta ei välttämättä teoissa. Tämä totalitaarinen yhteisöllisyys on jotain muuta, kuin se perinteinen kyläkuntien yhteisöllisyys, vaikka saman tapaisia ulkoisia muotoja saattaa olla. Totalitaariselle yhteisölle arvot annetaan ylhäältä päin ja niissä pitäytymistä valvotaan. Yhteisöä käytetään valvonnan ja kontrollin välineenä. Spontaanit yhteistoiminnan muodot, jos ne eivät ole selvästi ylhäältä annettujen normien mukaisia, ovat vähintäänkin epäilyttäviä elleivät suorastaan rikollisia, sillä ne saattavat heikentää tiukan hierarkkista kontrollia.

Tähän enemmän tai vähemmän tiukkaan totalitarismiin nämä puritanistiset liikkeet lopulta päätyvät, mikäli eivät hajoa, esiintyivätpä ne minkä nimisinä tai minkälaisilla ohjelmajulistuksilla tahansa. Nimet ja ohjelmajulistukset muuttuu vain, mutta muuttuuko lopulta juuri mikään muu.  

Perustuslaki-imaamit

Suomessa käytiin koronaepidemian alkuvaiheessa väittelyä siitä, salliiko Perustuslaki Uudenmaan eristämisen muusta maasta koronan leviämisen estämiseksi. Ei siis puhuttu niinkään siitä, onko tämä toimi taudin leviämisen estämisen kannalta tarpeellinen ja hyödyllinen. Ei puhuttu myöskään siitä ovatko sen aiheuttamat taloudelliset haitat niin suuria, että niiden välttämiseksi on hyväksyttävä sairastumisten ja kuolleiden määrän kasvu Uudenmaan ulkopuolella. Keskeiseksi päätöksenteon perusteeksi ei otettu kansalaisten henkeä, terveyttä ja maan taloutta vaan Perustuslaki. Tämä ei ole läheskään ainoa päätöksentekotilanne, jossa ohjaajaksi ei ole nostettu päätöksen vaikutuksia eli sitä, onko päätös hyvä ja hyödyllinen vaan se, salliiko Perustuslaki moisen päätöksen. Todellisiksi päättäjiksi siis ovat nousseet perustuslaki-imaamit ja päätösperusteeksi heidän tulkintansa Perustuslaista. 

Imaami on islamilainen uskonoppinut, joka tulkitsee Koraania, joka puolestaan on ehdoton auktoriteetti ja totuus. Meillä on vastaavaan asemaan pyrkimässä ja jopa siihen päässytkin joukko perustuslakijuristeja, osa heistä aktiivisesta äänekkyydestään tunnettuja, osa enemmänkin kabineteissa ja kulisseissa toimivia. He ovat pukeneet ylleen, noin kuvaannollisesti sanoen, imaamin viitan ja julistavat niin presidentille, hallitukselle kuin eduskunnallekin mitä he saavat ja eivät saa päättää, tehdä ja sanoa. Tämä pyhän aseman he ovat itse itselleen omaksuneet, joko laajentamalla omaa toimenkuvaansa ja tehtävänsä määrittelemää reviiriä tai yksinkertaisesti lobbaamalla itseään ja mielipiteitään poliittisille viiteryhmilleen ja median edustajille. Niinpä he tuottavat lausuntoja pyydettyinä tai suorastaan pyytämättä. On hiukan hämmästyttävää, että löytyy jopa suhteellisen laaja joukko sellaisia, erityisesti median piiristä, jotka eivät tätä itse omaksuttua asemaa kyseenalaista.

Tällainen asetelma ei vastaa perinteistä pohjoismaista oikeuskäsitystä. Perinteiselle pohjoismaiselle oikeuskäsitykselle on ominaista maanläheisyys ja käytännöllisyys, siis se mitä tavataan sanoa lautamiesjärjeksi. Olaus Petrin vanhat tuomarinohjeet kuvaavat sitä hyvin ja ovat epäilemättä myös olleet luomassa sille pohjaa.  Tämän oikeuskäsityksen mukaan lain tarkoitus on käytännöllinen. ”Yhteisen kansan hyöty on paras laki; ja sen tähden mikä havaitaan yhteiselle kansalle hyödylliseksi, se pidettäköön lakina, vaikka säädetyn lain sanat näyttäisivät toisin sanovan.” Samaa kertoo myös tuomareita koskeva ohje: ” Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hän voipi asetella kaikki kohtuuden mukaan. Mutta missä paha ja väärä tuomari on, siinä ei auta hyvä laki mitään, sillä hän vääntää ja vääristelee sitä oman mielensä mukaan”. Tällainen oikeuskäsitys edellyttää tuomarilta rehellisyyttä ja vastuuntuntoa. ”Tuomarin tulee myös muistaa tuomarinviran olevan asetetun yhteisen kansan hyödyksi eikä tuomarin omaksi hyödyksi, ja sen tähden hänen pitää sitä hoitaa yhteiselle kansalle eikä itsellensä hyväksi, vaikka siitä hänelle itselleenkin on hyvää, kun hän sitä oikein toimittaa. Kuitenkin tulee hänen virassansa tavoittaa yhteistä hyvää eikä omaansa. Sillä tuomari on yhteisen kansan tähden eikä yhteinen kansa tuomarin tähden”.

Perustuslaki-imaamien oikeuskäsitys on varsin kaukana tästä perinteisestä pohjoismaisesta oikeuskäsityksestä. Heille laki ja erityisesti perustuslaki on Koraanin asemassa. Se on pyhä kirjoitus jota vain siihen vihkiytynyt papisto osaa ja saa tulkita. Näin siitä huolimatta, että meillä on kyse varsin tuoreesta hengentuotteesta jonka laatijoiden ylivertaisuudesta ja objektiivisuudesta, jumalallisesta viisaudesta puhumattakaan, on kovin monenlaisia ja eriäviäkin näkemyksiä. Tämän uskonnollissävyisen lakikäsityksen mukaan keskeisessä asemassa ovat lain kirjain ja sen tulkitsemisvalta. Tulkitsemisvalta puolestaan merkitsee valtaa ylipäätään.  Aivan kuten paavi aikoinaan vaati itselleen valtaa yli maallisen vallan, keisareiden ja kuninkaiden tai kuten nykyisessä Iranissa, jossa uskonoppineet käyttävät ylintä valtaa, meillä itsensä perustuslaki-imaameiksi ylentäneet juristit vaativat samalla tavoin valtaa yli demokraattisesti valittujen hallintoelinten. Lainkäytössä ei enää olekaan kyse lain soveltamisen käytännön vaikutuksista, siitä kansan yhteisestä hyvästä, vaan lain kirjainten tulkinnasta ja siitä, millä tavoin kulloinkin esitetty tulkinta voidaan ohjata vastaamaan tulkitsijan näkemyksiä ja ideaaleja.

Meillä puhutaan mielellään oikeusvaltiosta, usein mahtipontisesti ja julistuksellisesti. Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että oikeusvaltio, lakivaltio ja juristivaltio ovat eri asioita. Ne voivat olla lähellä toisiaan tai kaukana toisistaan. Perinteisessä pohjoismaisessa mallissa ne ovat lähellä toisiaan. Laki on tehty kansan parhaaksi ja tuomarin on sitä tulkittava silmämääränään oikeus ja kohtuus. Perustuslaki-imaamien mallissa ne voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan. Lain kirjain on pyhää sanaa, se on jumalallisen ideologian ilmentymä. Lakia tulkitseva imaami on aina oikeassa, sillä hänellä on lain tulkinnan edellyttämä oikea usko. Imaamilla ottaa tällöin suuren vapauden sekä kulloinkin käytettävien lainkohtien valinnassa että niiden tulkinnassa. Käytännössä tämä lähentelee mielivaltaa ja tulkinnoilla ei välttämättä ole juuri mitään tekemistä sen perinteisen oikeuden ja kohtuuden kanssa .   

Tällainen asetelma, jossa perustuslaki-imaamit ovat sekä lakien laatijoita, niiden tulkitsijoita että ylimpiä tuomareita sopii hyvin huonosti yhteen niin demokratian kuin vallan kolmijako-opinkin kanssa. Demokraattisessa järjestelmässä vapailla vaaleilla valittu eduskunta laatii lait. Lain laatimiseen osallistuvien juristien rooli on lähinnä teknisen asiantuntijan rooli. Lain laatijana eduskunta on se elin, jonka tehtävänä on ymmärtää ja tulkita, onko uusi laki sopusoinnussa perustuslain kanssa. Eduskunnan kokoonpano vaihtelee vaaleista toisiin, mutta se ei tätä periaatetta muuta. Demokratiaan kuuluu, että perustuslain tulkintatapa voi eri aikoina jossain määrin vaihdella kansalaisten tekemien edustajavalintojen tuloksena. Siksipä meidän nykyinen menettelymme, jossa uusien lakien perustuslainmukaisuutta valvoo eduskunnan perustuslakivaliokunta on varsin käyttökelpoinen, ei ihanteellinen, mutta kelvollinen.

Monesti kaipaillaan erillistä perustuslakituomioistuinta, mutta näissä ehdotuksissa ajatusta harvoin viedään kovinkaan pitkälle. Useimmiten niistä kuvastuu kuvitelma inhimillisten intohimojen ja intressien yläpuolella istuvasta objektiivisesta ja erehtymättömästä oikeuden tulkitsijasta, eräänlaisesta arkkienkeli Gabrielista. Miten tällainen saataisiin aikaan, on kysymys, johon ei saada kuin enintään epämääräisiä vastauksia. T0ällainen elin olisi joko itseään täydentävä, siis irrallaan demokraattisesta kontrollista tai sitten USA:n korkeimman oikeuden tavoin vahvasti poliittinen elin, joka heijastaa valinnan tekijöiden poliittisia näkemyksiä ja valinnan tekoajan poliittisia voimasuhteita. Edellisessä tapauksessa perustuslakituomioistuimen muodostaisi itseään täydentävä ja asemansa sementoinut papisto. Jälkimmäisessä tapauksessa kokoelma eri aikakausien poliittisten voimasuhteiden tuottamia poliittisin perustein valittuja tuomareita. Sellainen elin, joka on aktiivinen vaikuttaja ja johon hakeutuu ja valikoituu vain erilaisten intressien yläpuolella olevia objektiivisia ja viisaita vaikuttajia, on utopia, joka voi ihmisyhteisöissä syntyä vain suotuisan sattuman tuloksena ja hetkellisesti.

Sisällissodan valepukuinen siunaus

Valepukuiseksi siunaukseksi sanotaan sellaista onnettomuutta, josta pidemmällä aikavälillä katsottuna koitui myös merkittävää hyvää.

Viime vuonna juhlittiin Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä. Tänä vuonna sitten muisteltiin sisällissotaa. Juhlimiseenhan moisessa ei mitään syytä ollut. Käytiin pientä polemiikkia siitä, oliko se sisällissota, vapaussota vai punakapina. Kaikille noille nimityksille on oikeutuksensa. Sisällissota on jokseenkin neutraali yleisnimitys. Vapaussota on sikäli perusteltu, että kapinan masinoijina ja takapiruina toimivat Pietarin bolsevikit ja kapinan onnistuminen olisi johtanut itsenäisyyden menetykseen.  Punakapina taas oli kapinoitsijoiden itsensä käyttämä termi ja kapinastahan siinä oli kysymys.

Vasemmalla laidalla keskityttiin kapinan uhrien muistelemiseen ja siinä samalla myös voittaneen puolen syyllistämisyrityksiin. Totta tietysti on, että uhreja oli liikaa ja monet heistä myös ansaitsevat myötätunnon. Silti tuossa suoranaisen marttyyrimyytin rakentelussa on vahva hurskastelun maku. Siinä unohdetaan tietoisesti, että kapinan aloittivat punaiset saatuaan aseapua sekä toverillista yllytystä Pietarista. Punaiset myös aloittivat poliittisten vastustajiensa murhaamisen heti kapinan alussa. Ajat olivat ylipäätään väkivaltaisia, elettiin keskellä ensimmäistä maailmansotaa, ja tuloksena kapinasta oli lopulta se, että tuulta kylväneet joutuivat myrskyä niittämään. Monet uhriksi joutuneista olivat epäilemättä toimineet hyvässä uskossa, mutta he joutuivat kantamaan vastuun johtajiensa päätöksistä ja vasemmiston ääriainesten tekemisistä. 

  

Kapinan johtajat väistivät vastuunsa Suomessa. He pakenivat tuhansien muiden punaisten kanssa Venäjälle, lähinnä Pietariin, varastettuaan matkarahoikseen Suomen Pankin ulkomaanvaluutat. Siellä he alkoivat viettää ylellistä elämää Pietarin parhaissa ravintoloissa ja hotelleissa. Venäjälle paenneiden rivijäsenten elämä puolestaan oli köyhää ja se herätti voimakasta tyytymättömyyttä. Puolueen johto tukahdutti heidän esittämänsä arvostelun erottamalla arvostelijoita. Tukahdutettu tyytymättömyys oli sitten pontimena Kuusisen klubin murhiin, jossa tämä mauseroppositio harvensi puolueen johtoa. Stalin puolestaan harvensi myöhemmin raskaalla kädellä niin rivimiehiä kuin johtajiakin. Kävi siis niin, että pahimmat pukarit pakenivat ja jättivät pettämänsä rivijäsenet kantamaan vastuun, mutta lopulta heitä kohtasi monin verroin ankarampi karsinta kuin Suomeen jääneitä.

Suomen puolella kehitys kulki toiseen suuntaan. Kapinasta syrjässä olleet maltilliset käynnistivät sosialidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla jo syksyllä 1918. Puolue otti vallankumousta vastustavan reformistisen kannan ja oli mukana vuoden 1919 eduskuntavaaleissa saaden 80 paikkaa. Tanner itse oli Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Suomen valtuuskunnan jäsenenä. Eheytyminen siis alkoi nopeasti, joskaan se ei sujunut kitkattomasti. Melkoinen kitkan aiheuttaja oli Venäjällä perustettu Suomen Kommunistinen Puolue, joka toimi Suomessa maanalaisena, mutta se ei kuitenkaan pystynyt estämään eheytymistä. Niinpä sitten syksyllä 1939, kun Stalin alkoi Hitlerin suosiollisella avustuksella haalia takaisin Venäjän ensimmäisessä maailmansodassa menettämiä alueita, Suomi pystyi puolustautumaan yhtenäisenä ja päättäväisesti. Ja tämä oli se sisällissodan valepukuinen siunaus. Miten olisi käynyt, jos politiikan vaikuttajina olisivat tuolloin Suomessa olleet Tannerin ja Voionmaan sijaan Otto Ville Kuusiset, Tuomas Hyrskymurrot, Ali Aaltoset, Kullervo Mannerit ja muut toverit.

Mies vaietkoon seurakunnassa

Åbo Akademin tiloissa oli tarkoitus järjestää seminaari ”Tasa-arvo miesnäkökulmasta – provosoiva itsestäänselvyys”.  Yle Svenskanin oli tarkoitus taltioida kyseinen seminaari. Seminaarin paneelikeskustelun moderaattorina oli tarkoitus toimia Bettina S –keskusteluohjelmasta tunnettu toimittaja Bettina Sågbom. Tilaisuuteen oli kutsuttu mm. Ruotsissa tunnettu muusikko ja tv-persoona Alexander Bard. Seminaarissa oli tarkoitus esittää dokumentti ”The Red Pill”, joka kertoo miesten oikeuksia ajavasta liikkeestä. Dokumentissa keskustellaan mm. miesten itsemurhista, syrjäytymisestä ja terveysongelmista. Dokumentin rahoittajilla väitettiin olevan yhteyksiä äärioikeistoon. Itse dokumentissa ei ainakaan Bettina S nähnyt mitään ihmeellistä. Seminaarin tarkoituksena oli herättää keskustelua siitä, onko kaikille itsestään selvää, että tasa-arvosta voi keskustella myös miehen näkökulmasta. Bardin mukaan pääteemana oli se, miten miehet ja naiset voivat olla tasa-arvoisia vaikka ovatkin erilaisia.

Åbo Akademin projektitutkija Blanka Henriksson pani alulle ja lähetti kollegoilleen vetoomuksen, jossa vaadittiin seminaarin kieltämistä yliopiston tiloissa. Vetoomukseensa hän kertoi saaneensa mukaan 35 nimeä ja uskoi, että olisi saanut vielä 20 lisää. Hänen mielestään jotkut tilaisuuteen kutsutuista henkilöistä olivat sanoneet julkisesti rasistisia ja seksistisiä kommentteja eivätkä olleet hänen mielestään ”oikeita henkilöitä puhumaan yliopistossamme”. Hänen mielestään ”on hienoa saada tilaisuuksia, joissa tuodaan esiin myös miesten näkökulmia, mutta niissä ei kuitenkaan kannata tuoda esiin ajatuksia, että naiset eivät olisi sorrettuja tai valehtelisivat kertoessaan häirinnästä”. Åbo Akademin rehtori Mikko Hupa päätti yhdessä johtoryhmänsä kanssa kieltää tilaisuuden.  Hänen kantansa oli: ”Kannatamme monenlaisia keskusteluja, mutta tässä oli elementtejä jotka koettiin halventaviksi” ja ”totta kai sananvapaus on tärkeää, mutta kaikkea ei tarvitse sallia joka paikassa”.

Henrikssonin mielestä siis on hienoa, että miehetkin saavat puhua, mutta tietysti vain jos he tyytyvät puhumaan vain hänen hyväksymistään asioista ja hänen hyväksymällään tavalla. Rehtorin mielestä taas sananvapaus on hieno asia, mutta ei sitä saa käyttää silloin, kun joku haluaa sen kieltää. Tässä tapauksessa ilmeisesti Henriksson kollegoineen halusi ja rehtori tuntuu olevan sitä lullukkaväkeä, joka kiltisti myöntyy kun äkäisesti käsketään. Niinpä hän sitten kielsi sen tilaisuuden.

Mikä suuret ja painavat asiat tässä seminaarissa olivat niin paheksuttavia, että seminaarin kieltäminen tuli heidän mielestään välttämättömäksi.

Yksi tekijä oli ilmeisesti Bardin henkilö. Hän oli joutunut kotimaassaan kohun keskelle kun oli sanonut #metoo liikkeen menneen liian pitkälle ja että osa häirinnästä kertoneista tarinoista oli paikkansa pitämättömiä tai perättömiä juoruja. Tässä tuskin on mitään oikeasti skandaalimaista ja kuohuttavaa, jonka perusteella Bard voitaisiin määritellä jonkinlaiseksi naisvihamieliseksi väkivaltaa lietsovaksi räyhääjäksi. Pikemminkin hän on vain todennut yksinkertaisen tosiasian. Esimerkkinä näistä #metoo ylilyönneistä meillä vaikka Tommi Metsäkedon tapaus, jossa neljä naista oli levitellyt somessa laulajaa herjaavia kirjoituksia, joissa häntä syytettiin sarja-ahdistelijaksi ja raiskaajaksi. Oikeus totesi naisten levitelleen paikkansa pitämättömiä juoruja ja syyllistyneen kunnianloukkaukseen sekä tuomitsi heidät sakkoihin.

Seminaarin kieltämistä vaatineet henkilöt esittivät syytöksen, jonka mukaan tilaisuuden rahoittajilla olisi yhteyksiä äärioikeistolaisiin piireihin. Mitään näyttöä tästä he eivät esittäneet, eivätkä edes nimenneet, mitä nämä piirit mahdollisesti olisivat.  

Vetoomuksen kirjoittajat esittivät pääsyyksi kieltämiseen tilaisuuden luonteen. Se ei ollut heidän mielestään keskusteleva. Järjestäjät kyllä halusivat paneelikeskusteluun feministejä ja olivat jo buukanneetkin pari henkilöä, mutta kun kohu alkoi, nämä henkilöt vetäytyivät seminaarista. Monet kovat feministit olivat kieltäytyneet kutsusta tulla keskustelemaan koska he inhoavat Bardia. He ehdottivat kyllä keskustelijaksi erästä ruotsalaista feministibloggaajaa, joka oli julkisesti sanonut, että miehet ovat sairaus.  Tilaisuuden kieltäminen ylipäätään sillä perusteella, että ”se ei ole keskusteleva” on jokseenkin omituista. Vielä omituisempaa se on, kun samat tahot olivat kieltäytyneet keskusteluun osallistumisesta.  

Åbo Akademin ohella hyökkäyksen kohteeksi joutui myös Yle Svenskan, jonka Bettina Sågbom oli lupautunut paneelikeskustelun moderaattoriksi. Hänen mukaansa heille oli tullut todella paljon paskaa niskaan ja hän itse oli joutunut koko ajan menemään someen korjaamaan asiavirheitä.  Yle oli kuitenkin Åbo Akademita ryhdikkäämpi, asettui toimittajansa tueksi, eikä antanut hyökkäyksien vaikuttaa itseensä.

Muutamissa some-keskustelun kommenteissa useammatkin vihreät miesoletetut (oletettu tuntuu tässä jotenkin perustellulta täsmennykseltä) osoittivat kovastikin ymmärrystä Åbo Akademin kieltolinjalle. Perustelut olivat, kuten tavataan sanoa, kiinnostavia. Heidän mukaansa ”yliopistolla on oikeus valita, ketä sinne kutsutaan puhumaan” ja ”tällainen tilaisuus ei tarkkaan ottaen kuulu yliopiston tehtäviin” ja jopa ”jäämme odottamaan milloin Katri Helena tulee yliopistolle luennoimaan tuonpuoleisesta saamistaan viesteistä ja jos ei kutsua tule niin kyllä on taas mieli pahoitettu akateemisen keskustelun rajoittamisesta”. Heidän ajattelumallinsa voitaisiin tiivistää vaikkapa muotoon: Kieltäminen on se normaali lähtökohta ja oletus. Jos ei ole pakko sallia, sallimiselle täytyy löytyä tosi hyvät perustelut.

Tämän kieltämistä ajaneen porukan toimintatavoista tulivat mieleen lähinnä ympäristöään terrorisoivat tyttöjengit ja niiden käyttämät menetelmät. Masinoidaan hirveä häly ja hyökkäys, jossa tosiasioilla ei ole väliä, oleellista on vain että viholliseksi katsotun kimppuun käydään joukolla ja hirveällä metelillä.

Tällaisen jutun arviointi menee helposti naiset-vastaan-miehet vastakkainasetteluun, mutta siinä kyllä mennään pieleen. Kyllä tämän jengin miesviha tietysti oli ilmeinen, mutta kysymyksessä taisi olla kolmannen aallon feministejä edustava porukka. Kun ajattelee niitä tuntemiaan naisia, niin eivät he alkuunkaan kuulu tuon toiminta- ja ajatusmalliin edustajiin vaan ovat hyvän suhteellisuudentajun omaavia tasapainoisia, järkeviä ja yhteistyökykyisiä ihmisiä. Ja tässäkin tapauksessa julkisuudessa jupakkaan rauhallisen asiallisesti ja järkevästi suhtautunut Bettina S. on selvästi nainen mutta toisaalta, kiellon antanut rehtori oli mies ja kieltoa puoltaneet vihreät kirjoittajat miehiä.

Tavallaan tässä ei ole mitään uutta. Maailman sivu on ollut olemassa itseään täynnä olevia,  toraisia naisihmisiä, jotka elävät riitelystä ja riitelyä varten. Yleensä heihin on myös osattu suhtautua tyyliin: ”Ainahan se Mari on ollut omalaatuisensa eikä se ole koskaan tullut toimeen kenenkään kanssa. Mahtaneeko tulla toimeen edes itsensä kanssa. Mutta ei sitä kannata säikkyä eikä siitä kannata välittää. Jos sen mielen mukaan yrittää elää niin kohta ei voi silmää räpäyttää eikä askelta ottaa”. Joskus he ovat päässeet joksikin aikaa jotakin pikkukylää terrorisoimaan, mutta hyvin pian siihen menoon on kyllästytty. Uutta ehkä on, että somen mukana heidän äänensä kantautuu laajemmalle ja jotkut ilmiötä tuntemattomat saattavat ottaa heidät hetkellisesti jopa tosissaan. Ihminen kun on laumaeläin, ja aina löytyy niitä, jotka säikkyvät tai seuraavat kovinta melua ainakin hetken aikaa.  

Uhriutumis- ja harhautuskilpailu

Tamperelainen koulu oli antanut yhdeksäsluokkalaisille tehtäväksi tehdä kantaaottavia julisteita. Yksi ryhmä oli tehnyt julisteen jossa keskellä oli turvapaikanhakijoita täynnä oleva vene, vasemmalla puolella otsikko ”Suomeen” ja sen alla Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston kuvat. Oikealla puolella oli otsikko ”Kuoleen” ja sen alla Jussi Halla-ahon ja Laura Huhtasaaren kuvat. Julisteessa näkyivät tekijöiden etunimet ja se oli myös esillä Tampereen kaupungin kulttuurikasvatusohjelman Instagram-tilillä.

Huhtasaari ei pitänyt julistetta asiallisena. Hänen mielestään se oli vihapuhetta ja kannusti vihaan demokraattisesti valittuja poliitikkoja kohtaan. Hän julkaisi Twitterissä viestin johon hän liitti julisteen kuvan. Hänen mukaansa vastuu on koululla ja rehtorilla, ei oppilailla.

Huhtasaaren twiitistä ja sitä seuranneesta blogikirjoituksesta seurasi nykyisin niin tavanomainen julkisuusvyöry. Jos Huhtasaaren tavoitteena oli saada maksimimäärä julkisuutta, hän onnistui täydellisesti. Jos hänen tarkoituksensa oli herättää järkevää keskustelua koulun opetuksen sisällöstä ja koulun vastuusta, hän epäonnistui täydellisesti.

Koulun rehtorin mielestä kansanedustaja ei olisi saanut julkaista koulun nimeä eikä julistetta ilman lupaa. Kukapa laskisi kaikki ne tuhannet oppilastyöt joista on kuvia erilaisilla some –alustoilla ilman minkään koulun minkäänlaisia paheksuntoja.  Rehtorin mielestä oppilaiden nimiä ei saa julkaista ilman lupaa. Ne tosin näkyivät selvästi siinä kaupungin kulttuurikasvatusohjelman instagram -tilillä, jossa ne olivat esillä kuukausia. Kuva kyllä poistettiin pikaisesti sieltä, kun joku viisas oli huomauttanut, että näkyväthän nämä tiedot kaupungin sivuillakin. Kaupungin kulttuurikasvatusyksikkö ei halunnut kommentoida kuvan pikaista poistamista asiasta tiedustelleelle STT:lle.

Uuden Suomen päätoimittaja kirjoitti tapauksesta otsikolla ”Laura Huhtasaari veti alaikäiset oppilaat politiikkansa välineiksi”. Päätoimittaja ohitti huomiotta sen, että Huhtasaari piti vastuullisina koulua ja rehtoria, ei alaikäisiä oppilaita.

Opettajien ammattijärjestön erityisasiantuntijan kommentin mukaan ”teoksen perusteella ei pysty osoittamaan syy-seuraus-suhdetta eli että koulussa olisi harjoitettu propagandaa, jonka seurauksena tehdään tällaisia taideteoksia”. Erityisasiantuntija ei huomannut sitä, että koulu kuitenkin selvästi hyväksyi teoksen antamalla sen julkaistavaksi kaupungin kulttuurikasvatusohjelman sivuille.

Yksi kommentoija ehdotti, että ehkäpä nuorilla on ihan omat aivot ja he ovat luoneet nämä teoksensa ihan itse, ilman agiteeraamista.  Tehtävän antanut opettaja kyllä on Refugees Hospitality Club –aktiivi, joten oletus opettajan vaikutuksesta ei varmaan ole aivan tuulesta temmattu. Tuon ikäiset koululaiset ovat hyvin vahvasti ympäristövaikutusten varassa ja osaavat myös vainuta, minkälaisilla suorituksilla saa opettajalta pisteitä. Päätöksen julisteen hyväksymisestä ja julkaisusta tekevät viime kädessä koulu ja rehtori. Eivät he voi piiloutua oppilaiden selän taa.

Koulu kertoi joutuneensa ottamaan vartijan kohun jälkeen tulleen vihapostin takia. Oliko tähän mitään vakavasti otettavaa perustetta jää arvattavaksi.  Ehkä motiivina oli kauhistelun tarve, kun Tampereen apulaispormestari pääri kauhistelemaan, että ”möröt ovat nousseet koloistaan”. Rehtorin mukaan tiistaipäivä sujui kuitenkin koululla rauhallisesti.

Opetushallituksen mukaan puoluepoliittista vaikuttamista opetuksessa vältetään kaikin tavoin.  Ilmeisesti he eivät ole tässä ainakaan kaikissa tapauksissa onnistuneet erityisen hyvin. Kun Sanikka ja Ukkola kutsuivat Huhtasaaren ohjelmaansa grillattavaksi. Opettaja –lehden toimittaja Twiittaili  ”Ei ole ihme, että persulehden päätoimittajan Matias Turkkilan vaimo Sanna Ukkola haalii ohjelmaansa Laura Huhtasaaren. Toisi oksettavaa ja ala-aroista ohjelmapolitiikkaa”. Ohjelman jälkeen löytyi luonnollisesti parvi kirjoittajia, joiden mielestä Huhtasaaren grillaus oli gestapo-touhua. Ilmeisesti Sanikka ja Ukkola siis onnistuvat keskitien valinnassaan jokseenkin hyvin, kun pöyristelijöitä ja kauhistelijoita löytyi molemmilta laidoilta.

Keskustelun taso ei tuottanut yllätyksiä.

Umpiuskovainen hörhö ja aseettomaan maanpuolustukseen (aikoinaan) sitoutunut heilaaja edustavat jotain sellaista, mitä ei todellakaan haluta kehittyneeseen yhteiskuntaan, Suomeen.

Eero, oliko tämä stalinistisen ongelmajätteen vankkumaton mielipide?

Miltä tuntuisi Huhtasaaresta, jos hänen lastensa nimet ja koulu julkaistaisiin netissä? Huhtasaari ei ole tältä planeetalta, ja persuideologia on sokaissut pään. Lapsellista, vaarallista ja halveksittavaa toimintaa Huhtasaarelta. Siinä teillä on varapuheenjohtaja, jonka kapasiteetti ei riitä kansanedustajaksi. Häpeäisin, jos tuollaiseen puolueeseen kuuluisin ja tuollaisen ihmisen antaisin puoluetta johtaa.

Niinkuin tuolla kirjoitetaan: ''Vaikka työ on ollut esillä julkisessa tilassa, alaikäisten lasten töiden julkaisemiselle pitäisi aina olla lupa.'' Tällaisen asian ymmärtämistä ei tietenkään voi odottaa persukansanedustajalta, eipä tietenkään. On siinä meillä erityisopettaja, oikea kansankynttilä.

Onko vastaavanlaisen propagandan levittäminen kouluissa siis sallittua? Mikäli on, ei kannata pahastua jos kouluihin ilmestyy julisteita, joissa esim. Vihreiden ja Vasemmistoliiton edustajien kerrotaan kannattavan raiskaajien maahantuontia. "Raiskaus vai pihalle paiskaus?"

Vihervasemmistolaiset opettajat syöttävät lapsille omaa propagandaansa. Siirtolaisia hukkuu Välimereen koska vihervasemmisto houkuttelee paremmalla elintasolla tulemaan Eurooppaan. Australia sai hukkumiset loppumaan kun lopetti siirtolaisten vastaanoton.

Asiallisemmat kannanotot vähän hukkuivat tunnemyrskyjen massaan, mutta jokunen sellainenkin pääsi väliin pujahtamaan.

Keskusteussa olisi ehkä hyvä puhua erikseen Laura Huhtasaaren käytöksestä ja toisaalat koulun tai oppilaiden käytöksestä. Kolmas (tai neljäs) aihe voisi olla vielä julisteen sisällön järkevyyden analysointi (esim. kuka hukkumista kannattaa ja kuka ei).

Mitä opimme tästä, vai opimmeko mitään?

Ensiksi tietysti sen, että kärpäsestä on helppo kasvattaa härkänen, jos halua on, ja tässä tapauksessa halua oli monellakin taholla. Huhtasaari halusi julkisuutta, lehdet halusivat palstantäytettä, persufoobikot halusivat vettä myllyynsä ja syyn purkaa vihantunteitaan. Itse asia oli vähäpätöinen niin julisteen kuin blogimerkinnänkin osalta, mutta eihän vähäpätöistä asiaa voi kuitata toteamalla, että se on pikkujuttu.

Toiseksi, kun päästään kiinni tähän ”kenen joukossa seisot” kinastelumoodiin, ei ole olemassa tosiasioita, on vain mielipiteitä ja väitteitä joiden tarkoitus on osoittaa mihin laumaan kukin kuuluu. Silmä kirkkaana voidaan kiistää asia, jonka jokainen näkee silmiensä edessä. Äärimmäisen jyrkkiä kantoja esittävä voi väittää, että hän ei esitä poliittisia kantoja. Herjaavaa kieltä viljelevä kirjoittaja väittää, että ei hän solvaa. Ne solvaavat ilmaukset ovat vain asiallisia luonnehdintoja. Sen toisen lauman kirjoittajien laimeatkin ilmaukset sen sijaan kyllä esitetään kauheina solvauksina.

Kolmanneksi, Huhtasaaren vahvimmaksi valtiksi osoittautuu häntä vihaavien pöljyys. Tätä hän myös käyttää hyväkseen. Sitä ryöpytystä vasten katsottuna varsin keskinkertaisetkin kirjoitelmat näyttävät fiksuilta, harkituilta ja tasapainoisilta. Siinä jää melkein huomaamatta, että jos pitäisi arvioida minkälaista politiikkaa Huhtasaari tulisi noudattamaan vaikka talouteen, työllisyyteen, hyvinvointiin tai ulkopolitiikkaan liittyvissä asioissa, käteen jää erittäin vähän asiaa.

Neljänneksi, sama henkilö voi samaan hengenvetoon ajaa kahta täysin vastakkaista linjaa ja molempia samalla raivokkuudella. Hän voi vaatia oppilaille täydellistä sananvapautta ja vaatia, että Huhtasaarta ei saa päästää esiintymään missään ohjelmassa. Jos tästä huomauttaa, selitysten ja saivartelujen määrä on loputon. Mutta tällaisessa polemiikissa päteekin, että samalla kun ymmärrys painuu lähelle nollaa, saivartelukyky kasvaa kohti ääretöntä.       

Niinpä niin. Hulluja nuo suomalaiset, sanoisi Obelix.