Liberaalinen konservatiivi

Media näyttää ryhtyneen käyttämään liberaali-konservatiivi jaottelua vanhan vasemmisto-oikeisto jaottelun sijasta puhuessaan politiikan toimijoista. Toimittajien mielestä vasemmisto-oikeisto jaottelu on vanhentunut ja se on syytä korvata uudella. Eduskuntavaalien aikoihin ainakin Helsingin Sanomat, käytti käsitteitä liberaali ja konservatiivi toistensa vastinpareina ja on tehnyt näin siitä lähtien. Juha Akkanen kirjoitti kolumnissaan (HS 4.1.2012)  "Nykyään puoluekentän jako oikeistoon ja vasemmistoon on menettänyt paljon merkitystään.  ... Nykyisin käyttökelpoisempi jaottelu syntyy arvoista: onko puolue arvokonservatiivi vai arvoliberaali?"   Tapa näyttää levinneen. Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen YLE otsikoi  "Suomen seuraava presidentti on joko konservatiivi tai liberaali".

Tämä kertoo melkoisesta käsitesekaannuksesta ja epäselvästä ajattelusta. Aivan aluksi kannattaa heittää pois se arvo- etuliite. Se on vain tarpeetonta tekstipöhöä. Varsinainen virhe kuitenkin on siinä, että liberaalin vastakohta ei ole konservatiivi vaan autoritäärinen ja konservatiivin vastakohta ei ole liberaali vaan radikaali.

Konservatismi on suuntaus, joka pyrkii säilyttämään vanhaa ja jolle on ominaista haluttomuus äkkinäisiin muutoksiin. Konservatiivin mielestä kaikki muutos ei ole edistystä. Olemassa olevat käytännöt ovat muotoutuneet kokemuksen tuloksena, ne on todettu käytännössä toimiviksi ja niissä olevien puutteiden kanssa on totuttu elämään. Kumouksellinen uudistaminen voi konservatiivin mielestä rikkoa yhteiskunnan monimutkaisen järjestyksen ja aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiukka konservatiivi haluaa torjua muutokset. Maltillinen konservatiivi puoltaa evoluutiota, mutta kavahtaa revoluutiota.

Radikalismi on suuntaus, joka pyrkii saamaan aikaan perusteellisia muutoksia. Kantasanana on radix, juuri. Radikaalin mielestä muutos on välttämätöntä. Se on itseisarvo. Vanhat käytännöt ovat hänen mielestään aikansa eläneitä ja ne korvattava uusilla. Käytännön pitkäikäisyys on vika sinänsä. Vanhat rakenteet ja käytännöt täytyy muuttaa juuriaan myöten, koska vähittäinen muutos jättää vanhat juuret jäljelle. Kumouksellinen uudistaminen on siis tarpeen. Jyrkkä radikaali haluaa vallankumousta. Maltillisempi radikaali haluaa vauhdikkaita muutoksia ilman turhia kokeiluja.  

Liberaalisuus on suuntaus, jonka perustana on vapaus ja ihmisten itsemääräämisoikeus. Kantasanana on liber, vapaus. Liberaaleilla on näkemyseroja sen suhteen, kuinka ehdoton vapauden vaatimus on ja miten eri asioita koskeva vapaudet suhtautuvat toisiinsa. Vapaudet nimittäin pyrkivät tallomaan toistensa varpaille. Klassillisen liberalismin määritelmän mukaan ihmisten tulee saada päättää itse omista asioistaan niin kauan kuin he eivät vahingoita muita. Heidän tunnuslauseensa on "elää ja antaa toistenkin elää".  Liberalismin ehdottomimman suuntauksen mukaan kaikki hallinto ja vapauden rajoitukset ovat pahasta. Tämän näkemyksen mukaan "yksilöllä on oikeus hallita itseään, kaikki ulkoinen hallinto on tyranniaa".  Tällöin jopa orkesterissa soittaminen on pahasta. 

Autoritäärisyys on suuntaus, jonka mukaan ihmisten täytyy toimia ulkoa annettujen normien mukaisesti. Ne voivat olla perinteestä tai uskonnosta tulevia yhteisön normeja tai valtaa käyttävän ryhmän asettamia normeja. Normien noudattamista täytyy valvoa tavalla tai toisella. Käytännössä sitä varten tarvitaan hallinto, joka tulkitsee mitkä asiat ovat normien mukaisia ja mitkä eivät. Se asettaa sanktioita normien rikkojille ja havaitessaan rikkeitä panee toimeen rangaistuksia. Hallinto pyrkii estämään ja torjumaan normeihin kohdistuvan kritiikin. Autoritäärinen hallinto toimii ilman vapaasti valittua kansanedustusta, tai edustuksellisuus on rajattu hallinnon kannattajiin.  Autoritääriseen järjestelmään kuuluu komennon lisäksi autoritäärinen alistuminen, joka tarkoittaa johdettavien alistuvaa ja kritiikitöntä suhtautumista asetettuja normeja ja niiden asettajia kohtaan. Autoritäärisyydessäkin on aste-eroja alkaen hyvää tarkoittavasta paternalismista ja päätyen diktatooriseen hirmuvaltaan.

Vastinpareista konservatismi-radikalismi ja liberaalisuus-autoritäärisyys muodostuu se vanha tuttu nelikenttä.

Konservatiivinen liberaali kunnioittaa perinteisiä arvoja ja suhtautuu muutoksiin varauksellisesti. Hän ei välttämättä suhtaudu niihin kielteisesti, mutta haluaa harkita. Hän kannattaa evoluutiota mutta ei revoluutiota. Hän suvaitsee näkemyksiä jotka poikkeavat hänen omistaan, vaikka ei pitäisikään niitä oikeina.  Hän voi sanoa: "mielestäni olet väärässä, mutta tarpeen tullen olen kyllä valmis puolustamaan oikeuttasi mielipiteesi esittämiseen".   Hän voisi olla vanhan koulun herrasmies tai rouvashenkilö, joka ei pidä kaikkia nykyajan kotkotuksia aivan järkevinä, mutta suhtautuu niihin suopean ymmärtäväisesti

Autoritäärinen konservatiivi pitäytyy tiukasti perinteisiin arvoihin ja toimintatapoihin. Hänelle kuri ja järjestys ovat tärkeitä asioita. Hänen mielestään muutokset ovat etupäässä haitallisia ja muutosten vaatijat epäilyttäviä. Esivaltaa pitää kunnioittaa ja sen tahtoa täytyy noudattaa. Esimerkki autoritäärisestä konservatiivista voisi olla vaikkapa tsaari Nikolai I.  

Radikaali liberaali uskoo ihmiseen ja vapauteen. Hänen mielestään yksilöllä on oikeus hallita itseään ja ulkoinen hallinto on epäilyttävää, ellei suorastaan tyranniaa. Hänen mielestään yhteistoiminnan täytyy olla vapaaehtoista. Suhteet toisiin ihmisiin tai asioihin saavat perustua vain yksilön omaan haluun ja voivat olla niin ohimeneviä ja kompromissittomia kuin halutaan. Hän haluaa perustaa ihanneyhteiskunnan, jossa kaikki toteuttavat itseään. Esimerkkejä tästä tyypistä ovat vaikkapa Bakunin  tai Matti Kurikka, joka perusti Kanadaan Sointulan yhteisön. 

Autoritäärinen radikaali on ankaran hyveellinen itse määrittelemiensä normien mukaisesti. Hän tietää mikä on oikein, millainen on ihanneyhteiskunta ja hän haluaa muodostaa sellaisen vaikka pakolla. Hän tekee vallankumouksen ja ryhtyy diktaattoriksi. Esimerkkejä autoritäärisestä radikaalista ovat Robespierre, Camille Desmoulins  ja muut Ranskan vallankumouksen jakobiinit.

Vaikka puolueiden ja poliittisten toimijoiden luonnetta voidaan kuvata nelikentällä tarkemmin kuin yksiakselisella kuvauksella, silläkään ei välttämättä pystytä tekemään kovin osuvaa kuvausta. Syynä ovat ihmisten ja puolueiden ominaisuudet.  

Ihminen ei ole mitenkään johdonmukaisen looginen rakennelma. Sama henkilö voi olla joissakin asioissa liberaali, toisissa konservatiivi. Hän voi puoltaa joissakin asioissa vapautta ja toisissa vahvoja normeja. Itse asiassa ihmisiä, jotka pitäytyvät tiukan loogisesti joissakin määritellyissä periaatteissa pidetään usein jossain määrin omituisina. He päätyvät usein absurdeihin tuloksiin. Poliittinen filosofi William Godwin otti lähtökohdakseen yksilön oikeuden yksilölliseen harkintaan, koska se maksimoisi tuotettavan hyödyn. Hän päätyi siihen tulokseen, että kaikki mitä termillä yhteistyö tarkoitetaan, on jollakin lailla pahaa. Lahjomaton Robespierre puolestaan taisteli tinkimättömästi korkean moraalin ja kollektiivisen vapauden puolesta katkomalla eri mieltä olevien kauloja. 

Myöskään poliittiset puolueet eivät ole läheskään aina johdonmukaisia rakennelmia. Jotkut puolueet on perustettu ideologisista lähtökohdista toteuttamaan määriteltyjä tavoitteita. Ne ovat eräänlaisia projekteja ja ainakin aluksi suhteellisen yhtenäisiä. Toiset puolueet ovat luonteeltaan pikemminkin laumoja. Ne eivät muodostu niinkään saman ideologian ja samat tavoitteet  jakavista ihmisistä vaan samankaltaisen identiteetin omaavista ihmisistä. Identiteetin määrääjänä voi olla sosiaaliryhmä, asuinpaikka, ikä, ammattiryhmä jne. Myös niillä puolueilla, jotka on perustettu alunperin projektiksi, on taipumus muuttua laumoiksi. Näin varsinkin silloin, kun niiden alkuperäiset tavoitteet on onnistuttu pääosin toteuttamaan eikä yhtä vetovoimaisia uusia ole onnistuttu kehittämään.

Ihminen ei ollenkaan välttämättä kannata sitä puoluetta, jonka ohjelma vastaa parhaiten hänen analyyttisesti harkitsemalla kehittämiään näkemyksiä, vaan sitä puoluetta, joka parhaiten vastaa hänen laumaidentiteettiään. Analyyttisen ja kriittisen arvioinnin tuloksena muodostettu mielipide ei siis määrää puolueen valintaa, vaan puolueen valinta määrää mielipiteen.

Kun puolue on luonteeltaan lauma ja sen perustana on ryhmäidentiteetti, ei sitä välttämättä pystytä sijoittamaan millekään akselille tai mihinkään nelikenttään. Puolue kyllä tarvitsee yhteisiä tunnusmerkkejä, yhteisiä mielipiteitä, jotka pitävät sitä koossa. Niiden ei kuitenkaan tarvitse olla mitenkään johdonmukaisia. Ne muodostuvat erilaisten ryhmäprosessien tuloksena ja ne voivat olla keskenään hyvinkin ristiriitaisia. Niiden ei myöskään tarvitse kattaa mitenkään laajalti keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kapea-alaiset marginaaliasiat kelpaavat yhteiseksi tunnusmerkiksi yhtä hyvin kuin laajavaikutteiset asiat. Itse asiassa ne toimivat lauman tunnusmerkkeinä ja koossapitäjinä usein jopa paremmin

Jos, kuten toimittajat näyttävät sanovan, puoluekentän jako oikeistoon ja vasemmistoon on menettänyt merkitystään, onko jako konservatiiveihin ja liberaaleihin on sitten käyttökelpoisempi ja tuoko se kuvaan jotakin uutta.

Käsitteet vasemmisto ja oikeisto syntyivät Ranskan vallankumouksen aikana. Tasavaltalaiset istuivat kansalliskokouksessa vasemmalla ja monarkistit oikealla.  Kun kauimpana vasemmalla istuneet jakobiinit jätetään kuvasta pois, jako vasemmistoon ja oikeistoon näyttäisi olevan tosiasiallisesti sama kuin jako liberaaleihin ja konservatiiveihin.

Voi tietysti olla niin, että toimittajat haluavat korvata vasemmisto-oikeisto jaotuksen liberaali-konservatiivi jaotuksella brändäyssyistä.  Edesmenneen Neuvostoliiton ja 70-luvun taistolaisvuosien perintönä vasemmisto -termillä on huono kaiku.  Se myy huonosti.  Toimittajien kannattaa siis vaihtaa nimitys paremmin myyvään. Siinä sivussa saa myös tehtyä muutaman jutun ja sillä lailla leipänsä tienatuksi.

"Nimet muuttuu vain,
ja niillä peitetään
ettei mikään muutu lain
ihminen säilyy entisellään"

Mikä se liittovaltio oikein on

Euroopan rahaliitto on kriisissä. Siitä ei liene epäselvyyttä. Sen sijaan epäselvyyttä on siitä, mihin tämä kriisi johtaa ja miten siitä selvitään ulos. Vai selvitäänkö ylimalkaan. Pitäisikö siirtyä nykyistä keskitetympään taloudelliseen päätöksentekoon vai pitäisikö päinvastoin korostaa yksittäisten valtioiden valtaa ja vastuuta oman taloutensa hoitamisessa? Samalla puhutaan siitä, onko EU liittovaltio vai valtioiden liitto? Pitäisikö EU:ta kehittää liittovaltion suuntaan vai pikemminkin päinvastoin? Merkitsevätkö erilaiset ehdotetut toimenpiteet siirtymistä kohti liittovaltiota vai eivät?  

Aalto-yliopiston rahoituksen professori Vesa Puttosen mielestä Euroalue tarvitsee yhden valtiovarainministerin, joka päättää, mitä maita tuetaan ja millaisin ehdoin. Puttonen näkee oikean suunnan EU:ssa olevan kohti liittovaltiota.

Olli Kivinen oli kolumnissaan (HS 16.8.2011) sitä mieltä, että nyt ollaan tilanteessa, jossa Euroopan keskeinen tehtävä on EU:n talouspoliittisen yhteistyön lisääminen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että EU-maille täytyy saada yhdessä sovitut ja toimivat menettelytavat, joilla estetään kohtuuton holtittomuus. Kivisen mielestä monet asiantuntijat ovat norsunluutorneista julistaneet, että tämä merkitsee liittovaltion synnyttämistä, mutta hänen mielestään näin ei ole.

Björn Wahlroosin mielestä Eurooppa järjestelee omaa tuhoaan. Hänen näkemyksensä mukaan valtioiden päämiesten suunnitelmaan kuuluu muun muassa euromaiden talouspolitiikan hallinnoinnin yhtenäistämistä ja rahoitustapahtumien verottamista. ”Ensin mainittu johtaa EU:n liittovaltiokehitykseen, jota Euroopassa kannattaa vain Brysselin eliitti. Euroopan kansalaiset eivät tätä kannata, ja kun demokratiassa eletään, niin jokainen tietää, että kansa tässä tulee voittamaan". Wahlroos toistaakin vanhan sanomisensa, että EU on valtioliitto ei liittovaltio.

Max Planck instituutin tekemän raportin mukaan rahaliiton muuttaminen liittovaltioksi ei olisi euron viimeinen toivo, vaan viimeinen niitti. Velkakriisin ratkominen euromaiden yhteisvastuullisten velkakirjojen, niin sanottujen eurobondien, avulla olisi iso askel liittovaltion suuntaan.  Eurobondit aiheuttaisivat maksajamaille huimat kustannukset ja olisivat Lissabonin sopimuksen vastaisia, ellei unioni ensin muuttuisi liittovaltioksi. Seuraava johdonmukainen askel olisi rahaliiton kattava tulonsiirtounioni. Se olisi kustannustensa takia poliittisesti ja käytännöllisesti mahdoton. Todennäköinen tulos olisi, että liittovaltiopyrkimykset hajottaisivat rahaliiton.

Mutta aluksi, mikä on valtio ja mitkä ovat sen tunnusmerkit?  Googlettamalla löytyi runsaasti erilaisia määritelmiä, mutta ne tuntuivat kovin tulkinnanvaraisilta eivätkä kovinkaan kattavilta. Niinpä sorvasin niiden perusteella koosteen, jonka mukaan valtiolla on seuraavat tunnusmerkit:

• Valtiolla on oma rajattu alue. Se kykenee puolustamaan aluettaan. 
• Valtiolla on väestö. Valtion väestöön kuulumisen tunnusmerkki on kansalaisuus
• Muut valtiot ovat tunnustaneet valtion. Se kykenee hoitamaan muodollisia suhteita muiden valtioiden kanssa.
• Valtiolla on alueensa ylin lainsäädäntövalta ja lakien toimeenpanovalta.
• Valtio voi määritellä itsenäisesti valtiomuotonsa  ja talousjärjestelmänsä
• Valtiolla on verotusoikeus. Se voi päättää itsenäisesti toimintansa ylläpitoon kerättävistä veroista
• Valtio käyttää legitimoitua väkivaltamonopolia alueellaan (Weberin määritelmä).
• Valtio voi luovuttaa valtaansa (esimerkiksi määriteltyjä asioita koskeva lainsäädäntöoikeus) muille elimille, mutta se päättää mitä valtaoikeuksia se luovuttaa ja kenelle se niitä luovuttaa. Ulkopuoliset toimijat voivat saada valtiolle kuuluvia oikeuksia vain valtion niin päättäessä ja vain valtion päättämässä laajuudessa.

Entä sitten on liittovaltio. Sille löytyi seuraava määritelmä: Liittovaltio eli federaatio on valtio, joka koostuu useista itsehallinnollisista alueista, joita yleensä nimitetään osavaltioiksi. Liittovaltiolla on myös keskitetty liittovaltion hallinto. Liittovaltiossa itsehallinnollisten osavaltioiden valtaa vähennetään perustuslaillisesti ja sitä ei voida vähentää keskitetyn hallinnon omalla päätöksellä. Toisin sanoen, keskushallinto voi lisätä tai vähentää osavaltioiden valtaa, mutta vain perustuslaissa määriteltyjä menettelyjä käyttäen.

Valtioliitto eli konfederaatio on kahden tai useamman valtion muodostama pysyvä liitto. Jäsenet hoitavat yhdessä valtiollisia asioita, mutta pidättävät laajan itsemääräämisoikeuden ja muodollisen itsenäisyyden.

Liittovaltion ja valtioliiton ero on enemmän tai vähemmän veteen piirretty viiva. Erottaviksi kriteereiksi voitaisiin määritellä vaikkapa seuraavat:

·         Valtioliitossa yhteisillä elimillä on se valta, jonka jäsenvaltiot niille antavat. Liittovaltiossa osavaltioilla on sen verran valtaa kun keskushallitus niille antaa.

·         Valtioiden liitossa yhteisten hallintoelimien ja jäsenvaltioiden valtasuhteiden muutoksista päättävät jäsenvaltiot. Liittovaltiossa valtasuhteiden muutoksista päättävät keskitetyt hallintoelimet perustuslain mukaisessa järjestyksessä.

·         Valtio voi erota valtioliitosta (liiton sääntöjen puitteissa) omalla päätöksellään. Liittovaltiossa osavaltion itsenäistyminen vaatii liittovaltion hyväksynnän ja muiden valtioiden tunnustuksen.

Euroopan yhteisöt muodostivat Maastrichtin sopimuksella poliittisen unionin. Sopimuksessa   luovutettiin osa jäsenvaltioiden kansallisesta päätösvallasta Euroopan unionin yksinomaiseen toimivaltaan. Sopimuksessa päätettiin myös talous- ja rahaliiton perustamisesta.

EU:n perussopimus määrittelee unionin toimivallan alat ja rajat. Perussopimuksessa unionille annetaan tietyilla alueilla yksinomainen toimivalta. Näillä alueilla ainoastaan unioni voi toimia lainsäätäjänä. Tämän lisäksi unionille annetaan jäsenvaltioden kanssa jaettu toimivalta tietyillä alueilla. Jäsenvaltiot voivat toimia näillä alueilla lainsäätäjänä siltä osin kuin unioni ei ole käyttänyt toimivaltaansa.

Unionin yksinomaisen toimivallan alueiksi on määritelty: tulliliitto, sisämarkkinoiden toimintaa koskevat kilpailusäännöt, euromaiden rahapolitiikka, yhteinen kalastuspolitiikka ja yhteinen kauppapolitiikka.

Jaetun toimivallan piiriin on kuuluvaksi määriteltyjä alueita ovat mm.  sisämarkkinat, sosiaalipolitiikka (perussopimuksessa määriteltyjen näkökohtien osalta), ympäristö, kuluttajansuoja, liikenne, energia, Euroopan laajuiset verkot, vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue, kansanterveyteen liittyvät turvallisuuskysymykset.

Perussopimus sisältää 358 artiklaa ja tekstiä runsaat 400 sivua.

Nykyisellään EU:lla on huomattavan laaja lainsäädäntövalta joka on kaiken lisäksi määritelty niin, että se voi, määritellyissä puitteissa, laajentaa omaa ensisijaista lainsäädäntövaltaansa jäsenvaltioiden itsenäisen lainsäädäntövallan kustannuksella. Toisaalta EU:lta puuttuu tiettyjä valtion tunnusmerkkejä. Sillä ei ole puolustusvoimia. Sillä ei ole kaikkia valtiolle ominaisia hallintoelimiä.  Sen sisällä on useita erillisiä valuuttajärjestelmiä ja sen myötä useita itsenäisiä keskuspankkeja. Sillä ei ole omaa verotusoikeutta vaan se saa tulonsa jäsenvaltioilta kerättävistä jäsenmaksuista.

Puheet siitä, onko EU valtioiden liitto vai liittovaltio on melkoisessa määrin sanoilla leikkimistä. Tärkeämpää kuin se, miksi EU:ta sanotaan, on se, miten hyvin tai huonosti se toimii. Samoin myös kysymys siitä, pitäisikö EU:ta kehittää liittovaltion suuntaan vai pitäisikö liittovaltiokehityksessä ottaa takapakkia on aika turha, ellei selvitetä, mitkä ovat erilisten ratkaisujen vaikutukset.

Yrityspuolella liittovaltiota vastaa konserni. Yritysmaailmassa konsernien kokoaminen ja konsernirakenteiden muuttaminen on jatkuvaa toimintaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän menestyksellistä. Valtiollisella puolella ajattelu on paljon jäykempää. Luonnollisestikaan valtioiden ja yritysten keskinäistä analogiaa ei kannata venyttää liian paljoa, mutta valtiollisella puolellakin on syytä kysyä, milloin kannattaa muodostaa konserni, olipa se sitten nimeltään liittovaltio vai valtioiden liitto. Sekä yrityspuolella, että valtioiden puolella vastaus on ilmeinen: silloin kun konsernin muodostaminen tuo lisäarvoa niin, että kokonaisuuden arvo tulee osien arvoa suuremmaksi.

Valtio poikkeaa yrityksistä siinä, että valtion omistajia ovat kansalaiset. Valtion tarkoitus ei ole tuottaa voittoa joillekin ulkopuolisille omistajille vaan hyvinvointiaja turvallisuutta omille kansalaisilleen. Siirtomaakaudellahan asia oli siirtomaiden suhteen hiukan toisin. Siirtomaiden tarkoitus oli silloin tuottaa voittoa emämaalle. Järjestely kuitenkin osoittautui ajan mittaan tehottomaksi, kalliiksi ja epäsuosituksi.

Kun puhutaan EU:n mahdollisesta kehittämisestä liittovaltion suuntaan täytyy siis pystyä arvioimaan riittävän luotettavasti:

·         miten se vaikuttaa koko alueen taloudelliseen kehitykseen, jossa keskeiset mittarit ovat bruttokansantuote ja sen kasvu.

·         miten se vaikuttaa kansalaisten hyvinvointiin ja turvallisuuteen.

·         onko se omiaan jakaamaan alueen maita nykyistä enemmän maksajiin ja saajiin eli siirtomaihin ja siirtomaaisäntiin.

Nykyisessä keskustelussa ei ole juurikaan näkynyt, mitä ratkaisuja on mahdollisesti suunnitteilla. Niinpä yllä oleviin kysymyksiinkään ei pystytä vastaamaan. Väitteitä vaikutuksista toki esitetään, mutta perustelut, jos niitä yleensä esitetään, eivä ole mitenkään vakuuttavia. Vaikka tarjotut ratkaisut määriteltäisiin selkeästi, niiden vaikutusten hyvin perusteltu ja luotettava arviointi olisi vaikeaa.

Yrityspuolella konsernien ongelmien ratkaisemiseksi käytetään yhtä usein keskityksen purkamista kuin sen lisäämistä. Usein käytetään myös keskityksen ja hajautuksen kombinaatioita, joissakin asioissa päätöksentekoa keskitetään ja toisissa hajautetaan. Vastaavaa harkintaa olisi viisasta käyttää myös valtioista muodostetun konsernin yhteydessä. Niin vaikeaa kuin se epäilemättä käytännössä onkin.

Kalajuttu

Tuli mieleeni kouluaikan lukemani Lauri Pohjanpään runo. Se alkoi muistakseni  suunnilleen seuraavasti: "Istui ruuhessa poika ja onkehen sylki, että tulkohon kala". Eipä sitten aikaakaan kun joku alkoi vetää kohoa veden alle ja "pikkiriikkinen, piikkinen kiiskinen nous ilmoille aaltojen alta". Saalis ei ollut kummoinen, mutta uutinen läksi kulkemaan pitkin kyliä ja "tuskin oli aamun suu tuo kullan kallis ohi, kun viaton kiisken poikanen oli suuren suuri lohi".

Runo tuli mieleeni luettuani Helsingin Sanomista uutisen Cotoletin matala-aktiivisen ydinjätteen käsittelylaitoksen alueella tapahtuneesta onnettomuudesta. Esimerkkinä matala-aktiivisesta jätteestä ovat esimerkiksi ydinvoimalaitoksissa käytetyt venttiilit ja muu vastaava metalliromu. Cotoletissa räjähti metalliromun sulatuksessa käytetty uuni. Onnettomuudessa kuoli yksi henkilö ja neljä loukkaantui. Syyksi epäiltiin sulaan metalliin päässyttä vettä, mutta varmaa syytä ei vielä tiedetty. Radioaktiivista säteilyä ei päässyt vuotamaan. Kyseessä oli matala-aktiivisen käsittelylaitos, joten isot päästöt eivät olisi olleet teoriassakaan mahdollisia. Cotoletin laitos sijaitsee Avignonista pohjoiseen, käytöstä poistetun Marcoulen ydinvoimalan lähellä. Marcoulen voimala poistettiin käytöstä jo vuonna 1985.

Helsingin Sanomat käytti kokonaisen sivun onnettomuudesta uutisointiin. Kuuden palstan otsikko: "Pelättyä vuotoa ei syntynyt". Alaotsikko:"Olen raivoissani ... Alain Fresquet sanoi".

Katkelmia uutistekstistä: Alain Fresquet järkyttyi, kun hän kuuli HS:ltä, että 50 kilometrin päässä hänen kotoaan on tapahtunut räjähdys ydinjätteen käsittelylaitoksessa. Fresquet ihmetteli, etteivät lähikylien varoitussireenit alkaneet hälyttää. "Olen erittäin raivoissani. Menen nyt varoittamaan perhettä ja ystäviäni".    .... Onnettomuus on kiusallinen Ranskalle, jonka ydinvoimasta on syntynyt luotettava kuva. .... Ranskalaisten enemmistö on tähän asti luottanut valtion kykyyn huolehtia ydinvoiman turvallisuudesta. ...Ydinvoiman vastustajien mukaan turma osoittaa, ettei Ranska ole ottanut ydinvoiman riskejä tarpeeksi vakavasti. Ympäristöjärjestö Greenpeacen Ranskan ydinvoiman vastaisen kampanjan johtaja Sophia Manjoni sanoi ... ettei laitos kuulunut Fukushiman jälkeisten turvallisuustarkastusten piiriin.

HS kysyi Pariisissa ranskalaisten ajatuksia onnettomuudesta. Otteita vastauksista: "Ehkä Fukushiman kaltainen onnettomuus tapahtuu joskus täälläkin". "Tämä oli odotettavissa. Olen vastustanut ydinvoimaa alusta asti". "Pelkään jatkuvasti, että Ranskan ydinvoimalassa räjähtää". 

Toimittajan kolumni: "Ydinvoiman syleilyssä".  Katkelma tekstistä: Viranomaiset nimesivät ... räjähdyksen nopeasti teollisuusonnettomuudeksi ydinonnettomuuden sijaan. Ydinvoimaan liittyvänä onnettomuutena se on yksi Ranskan historian vakavimmista.  ... Riskitöntä ydinvoimaa ei ole.

Kahdella palstalla vielä tentattiin, voiko samanlainen uuni räjähtää Suomessa.

Vastaus kysymykseen, voiko samanlainen uuni räjähtää Suomessa on tietenkin, että kyllä voi. Sulan metallin kanssa on aina onnettomuusvaara. Tosin tällä ei ole mitään tekemistä ydinvoiman kanssa. Tiettävästi viimeisin tämän tyyppinen, tosin paljon lievempi onnettomuus tapahtui kesäkuussa Kuusakosken Heinolan alumiinitehtaalla, jossa syttyi tulipalo, kun alumiinin sulatusuunissa havaittiin pohjavuoto ja 25 - 30 tonnia sulaa alumiinia valui reiästä uunin alle. Sula joutui tekemisiin hapen kanssa aiheuttaen tulipalon. Henkilövahinkoja ei ollut mutta aineelliset vahingot olivat mittavat.

Helsingin Sanomien uutisointi oli kouluesimerkki manipuloivasta ja harhaanjohtavasta uutisoinnista. Tarkkaan lukemalla tosiasiatkin kyllä olivat löydettävissä, mutta ne oli huolellisesti piilotettu muun tekstin sisään.   Tekstistä löytyi kyllä sekin tosiasia, että laitoksessa käsiteltiin jätteitä, joiden radioaktiivisuus oli heikkoa tai erittäin heikkoa. Uutisointi kuitenkin pyrki antamaan sen vaikutelman, että säteilykatastrofilta hädin tuskin vältyttiin. Yksi käytetty keino oli vihjailu. (Viranomaiset nimesivät ... teollisuusonnettomuudeksi ... ydinvomaan liittyvänä onnettomuutena ... yksi Ranskan historian vakavimmista). Ei myöskään ole kovin vaikea päätellä, miten HS:n toimittaja on "informoinut" 50 kilometrin päässä asunutta Alain Fresqueta, joka sitten asianmukaisesti järkyttyikin.

Uutisointi luonnollisesti kirvoitti keskustelupalstalle asianmukaiset kauhistelut:

• Ja Suomen rakenteilla oleva ydinvoimala on tilattu Ranskasta!
• Nyt taas poksahti. Se siitä turvallisuudesta. Eiköhän laiteta inssit todella kehittelemään muita energialähteitä ja parantelemaan tuuli-, aurinko, vesi-, aalto- jne voimaloita. Missähän seuraavaksi? Tää on jo Euroopassa, eikä edes Venäjällä.
• Taitaa parina seuraavan vuonna jäädä Cotes-du-Rhonet pullottamatta...
• Tätä menoa ei tarvitse enää miettiä minne ydinjäte sijoitetaan, kun se on jo kaikki levinneenä ympäriinsä
• Kyllä tämä on nyt sillä tavalla, että pitää jokaisen taloyhtiön huolehtia, että jodi-pillereitä on varastoituna. Kyllä se tiedetään, että ydinsähkön kannattajat sanovat, että turvallista on ja että vaaraa ei ole, mutta kyllä se Tsernobylkin räjähti varttivuosisata takaperin. Saattaa olla, että loppusyksyn sienet jäävät radioaktiivisina mätänemään metsiin.
• Niin, mitä sitten, vaikkei ole voimala? Nyt näköjään poksuu jo "pelkät jälleenkäsittelylaitoksetkin". Mitä väliä, paukku on aina paukku. Ja lisää tulee...takuulla.
• joku ydinvoima toimialan palkkaama lobbari kirjoittaa joka toiseen viestiin että ydinvoimaonnettomuudet eivät ole vaarallisia kun vain yksi kuollut jne.
• ei pitäisi ihan näin yksioikoisesti laskea pelkkiä vainajia, vaan myös sitä, millaisia rasitteita ydinvoimalaonnettomuus eloonjääneille aiheuttaa: stressiä, huolta ja pelkoa. Esimerkiksi itse juuri esikoiseni saaneena en jää kaipaamaan yhtään promillen osaa lisäjännitystä minkään säteilystä johtuvan epämuodostuman odottelun tai kohonneen kilpirauhassyöpäriskin muodossa.

Nämä lainaukset voikin päättää tähän viimeiseen, jossa todetaan, että vainajien ohella kannattaa huomioida millaista stressiä, huolta ja pelkoa tällaiset onnettomuudet aiheuttavat. Tosin stressin, huolen ja pelon syynä taitaa olla pikemminkin harhaanjohtava ja pelotteluun keskittyvä uutisointi.

Tähän loppun taitaa sopia vielä lyhyt Aisipoksen satu. Paimenpoika oli paimentamassa lampaita. Kun aika kävi pitkäksi, hän alkoi huutaa "susi, susi". Aikuiset juoksivat hätään, mutta eihän siellä mitään sutta ollut. Aikuiset toruivat paimenpoikaa, mutta poika vain nauroi. Seuraavana päivänä sama toistui. Ja sama toistui vielä seuraavinakin päivinä. Lopulta aikuiset eivät enää korviaan lotkauttaneet, kun tiesivät pojan huutelevan turhia.

Eräänä päivänä sitten susi tuli oikeasti, mutta vaikka poika kuinka huusi, kukaan ei tullut. Tiedotusväline oli todettu epäluotettavaksi. 

Hyvä aate mutta jätkät pilasi

Joskus minun nuoruuteni aikana tuo otsikon sanonta viittasi kommunismiin. Nyt alkaa näyttää siltä, että sitä täytyy ruveta soveltaman euroon.  Kommunismista puhuttaessa ajatus kulki suunnilleen seuraavasti. Systeemin toiminta-ajatuksena oli, että kaikki tekevät työtä parhaan kykynsä mukaan ja kaikki saavat sitten tuloksia tarpeittensa mukaan. Käytännössä toteutunut ratkaisu osoittautui kuitenkin kohteliaasti sanottuna huonoksi. Todettiin, että idea oli hyvä mutta jätkät pilasi.

Euron tapauksessa alkaa huolestuttavasti näyttää siltä, että kommunistisen järjestelmän kohtalo saattaa toistua. Ajatus yhdestä yhteisestä koko Euroopassa käytössä olevasta vakaasta valuutasta oli ja periaatteessa on edelleenkin hyvä. Käytännön toteutus on vain osoittautunut vaikeaksi ja saattaa osoittautua kokonaan mahdottomaksi. Ongelman syinä ovat Euro-maiden talouksien erot, Euroopan keskuspankin asema ja viimein,  pahimpana kaikista huono hallintokulttuuri.

Euroa perustettaessa talouksien erilaisuuden aiheuttamat riskit tunnistettiin ja niihin varauduttiin. Euroon pääsemiselle asetettiin tiukat kriteerit, jotka koskivat mm. velkaantumista ja inflaatiotasoa. Budjettikurille määriteltiin tiukat raamit. Niille euromaille, jotka eivät noudata budjettikuria, määriteltiin sanktiot. Päätettiin, että EKP ei osta valtioiden lainapapereita suoraan, vaan riskit säilytetään pankeille. Päätettiin, että muiden euromaiden velkoja ei taata tai makseta.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Mukaan otettiin maita, jotka eivät täyttäneet sisäänpääsykriteerejä. Budjettikuria koskevista sopimuksista lipsuttiin, kun suhdanteet ja tilanne näytti niin vaativan. Pian koko sopimuskohta heitettiin romukoppaan. Joustaminen, joka on monesti järkevää, muuttui luistamiseksi, joka sekä tyhmää, että vastuutonta. Velan piti pysyä alle 60 % vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Tällä hetkellä tämän kriteerin täyttävät vain Viro, Luxenburg, Slovakia, Slovenia ja Suomi. Suomen kohdalla tätä rajaa lähestytään hyvää vauhtia. En hämmästyisi lainkaan, jos se ylitettäisiin ennen ensi juhannusta. EKP on ostanut sääntöjensä vastaisesti ongelmamaiden lainapapereita. Vähän aikaa sitten päätettiin myös Italian ja Espanjan lainapapereiden tukiostoista. Summaksi on arvioitu 850 miljardia euroa. Muiden maiden velkoja on jouduttu takaamaan useaan otteeseen.  Jos en väärin muista, vuoden sisällä on leivottu ainakin viisi yli sadan miljarsin tukipakettia. Tämän lisäksi tulevat tietysti EKP:n ostamat, markkinoille kelpaamattomat lainapaperit. Toistuvasti on vakuutettu, että tehdyt toimenpiteet ovat välttämättömiä ja niillä saadaan markkinat rauhoittumaan. Mikä on tulos?  Luvattuja tuloksia ei ole saatu. Ongelmat jatkuvat ja näyttävät vain kasvavan. Vakuuttelua kyllä harjoitetaan hyvinkin runsaasti, mutta vakuuttavuus on kadonnut oikeastaan kokonaan.

Kriisissä on aina kaksi puolta. Se on uhka ja se on mahdollisus. Kriisi on mahdollisuus siinä mielessä, että se tuo esiin huonoja ratkaisuja ja toimintatapoja hyvin konkreettisella tavalla. Samalla se antaa pontimen ja sysäyksen virheiden korjaamiseen ja parempien tapojen käyttöönottoon. Uhka on luonnollisesti se, että korjaustarpeita ei tunnisteta, oikeita ratkaisuja ei löydetä tai niitä ei toteuteta. Jos päätöksentekijät ja päätöksentekokoneisto menettää luotettavuutensa, se ei enää pysty tekemään ja toimeenpanemaan myöskään oikeita ja tarpeellisia päätöksiä. Euron kriisissä ollaa hyvin lähellä tätä tilannetta. Osin se on jo toteutunutkin. 

Vähän aikaa sitten Merkel ja Sarkozy tapasivat tehdäkseen yhteisen ehdotuksen velkakriisin taltuttamiseksi ja talouskurin parantamiseksi.  He esittävät, että 17 maan euroalueelle perustettaisiin uusi talouden hallintoelin, jota johtaisi Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy. He kuvasivat ehdotustaan uudesta hallintoelimestä "Euroopan todelliseksi taloushallinnoksi". Lisäksi he esittivät, että euromaiden pitäisi lisätä vaatimus budjettiensa tasapainottamisesta kansallisiin lakeihinsa. Lisäksi Merkeliltä myös kantaa euromaille ehdotettuihin yhteisiin joukkovelkakirjoihin. Merkel on suhtautunut aiheeseen tähän asti torjuvasti, mutta tiistaina hän sanoi, että aiheesta voidaan kyllä keskustella. Entä reaktiot:  "Tapaaminen ei tuottanut mitään uutta tai hyödyllistä. Jos tässä oli kaikki mitä heillä oli sanottavana, miksi koko tapaaminen edes järjestettiin". "Sijoittajat saattoivat jäädä ihmettelemään, mikä tapaamisen tarkoitus oli. Paljon hyvää tarkoittavaa retoriikkaa, säästöjä ja tarkkaa valvontaa, mutta ei hopealuotia, joka ratkaisisi velka- ja pankkikriisin".  Reaktiot ovat ymmärrettäviä ja odotettuja. Tuskinpa uusien hallintoelinten lisääminen toisi parannusta, jos samoilla päättäjilla miehitetyt nykyiset elimet toimivat huonosti. Ne vain lisäisivät hallinnollista sekavuutta. Kuka haluaisi siirtää valtaa asioidensa hoitamisessa sellaisille elimille, jotka ovat osoittautuneet lepsuiksi ja epäluotettaviksi. Ja ennen kaikkea, kuka haluaisi mennä mukaan sellaiseen rahoitusinstrumenttiin, jossa yksi taho ottaa lainaa ja muut sitten vastaavat siitä. 

Niinpä niin. Euro oli hyvä idea, mutta kuinka se saataisiin toimimaan. Suurissa kokonaisuuksissa ongelmat voivat kehittyä pitkän aikaa piilossa. Sitten kun ongelmat ovat aikansa kasvaneet ja kypsyneet, kriisit puhkeavat esiin hyvinkin nopeasti. Yksi kriisienhallinnan perusperiaatteita on ongelma-alueen eristäminen ja ongelman leviämisen estäminen. Nyt näyttää siltä, että tässä on toimittu pikemminkin päinvastoin. Hyvää rahaa on kaadettu ja kaadetaan huonon perään.  

Olisi tietysti mainiota, jos tässä voisi ilmoittaa, mikä on se hopealuoti, jolla tämä kriisi ammutaan alas. Valitettavasti se ei taida olla aivan näin yksinkertaista. Täytyy vain toivoa, että jostakin löytyy se paroni Münchausen, joka ottaa tukevan otteen palmikostaan ja nostaa meidät tästä suosta. Ehkä kuitenkin olisi syytä ryhtyä valmistelemaan jonkinlaista varasuunnitelmaa siltä varalta, että näin onnellisesti ei tapahtuisi.       

Avarakatseista, suvaitsevaa ja sivistynyttä

Torstaina 16.6. Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä esiteltiin Perussuomalaisten tuoretta kansanedustajaa, Olli Immosta. Immonen on Suomen nuorin kansanedustaja. Hän kirjoittaa ahkerasti Hommaforumille. Nyt-liitteen artikkelin mukaan hän ei pidä monikulttuuriasuudesta, humanitaarisesta maahanmuutosta, pakkoruotsista eikä postmodernista taiteesta. Artikkeli kirvoitti keskustelupalstalle runsaanpuoleisesti kannanottoja, joista seuraavassa tiivistetty kokoelma. 

Nimimerkki  Maailmaa nähnyt  kirjoittaa:
 Sääliksi käy poikaa. Itse näkemättä ja kokematta on helppo huudella ja "provosoida tahallaan", mutta ontoksi se oman elämän kokemus jää.

Tyypillinen maaseudun edustaja, jonka näkemys rajoittuu pihatiehen, ja jos siinä joku muu kuin äiti liikkuu, niin se on pelottavaa. Kaverin elämän tähtihetki lienee tämä haastattelu, kahdenkymmenen vuoden päästä on Kuukausiliitteen lopussa kertomassa, kuinka kansanedustajan hommat vaihtu nakkikioskiyrittäjyyteen, ja vielä itää hommo-voorumi-asenne: vieraille sinappi maksaa kymmenen senttiä tai jos vaikuttaa jotenkin erilaiselta kuin peruskuhmolainen - asuuhan kylillä vielä 20 ihmistä.

Rakastan Hesaria, piilosatiiria parhaimmillaan! :) Rakastan myös demokratiaa, jossa kaikki tyhmät ja sivistymättömät saa organisoitua yhden jytkyn puolueisiin, jotta paremmin lypsää veronmaksajilta (myös ulkomaalaisilta) sairaslomarahat, lapsilisät, EU- ja opintotuet ja kykenemättä tehdä tuottavaa työtä - vaikkapa useiden tonnien kansanedustajapalkkiot ja taksirahat.

Nämä Immosen ajatuskulut ja asenteet ovat hämmästyttävän lähellä SA-järjestön jäsenistön näkemyksiä. Kaiken itsestään poikkeavan vierastaminen ovat samaa. Toivottavasti poikaparka ymmärtää pysyä poissa ulkomailta - käynti jossain Lontoossa tai Brysselissä voisi olla henkiselle tasapainolle liikaa.

Vartijan koulutuskin on vain sen takia, että urasuunnitelmissa on siirtyä Helsingin rautatieaseman vartijaksi, jotta pääsee hakkaamaan mamuja vaikka ilman syytä. Miehestä kertoo tarpeeksi se, että hän mumisee jotain muslimien pukeutumisesta.

Jotenkin on ankeaa ja hävettävää suomalaisena katsoa tätä kansan sivistämättömyyttä 2000-luvulla. Ihmisille pitäisi peruskoulussa opettaa nähtävästi etiikkaa ja muuta älyllistä pohdintaan, että tälläisiä johtopäätöksiä ja äänestystuloksia ei tapahtuisi jatkossa.Joku kommentoija vähän paheksuu:
Mistä se johtuu että perussuomalaisista kirjoitettaessa journalismin taso notkahtaa säännöllisesti pykälän alaspäin?Kun on lusikalla annettu... vastaa kysymykseen: Voisiko sellainen radikaali ajatus mennä läpi, että journalismi tässäkin tapauksessa heijastaa vain kohteensa ominaisuuksia? Perussuomalaiset kun eivät ole aina kansakunnan kirkkaimpia kynttilöitä.Että tämmöinen "kansanedustaja" Taas on saatu oikein valioyksilö eduskuntaan. Ajatusmaailma on ahdas kuin hernekeittopurkki, maailmaa ei ole nähty omaa takapihaa enempää eikä kouluja ole käyty. Ei ole kokemusta todellisesta työelämästä tai elämästä ylipäätään. Ja kaiken huipuksi on vielä oikein moninkertainen sosiaalipummi. Mitä nämä hommapojat ymmärtää kansantaloudesta, yhteiskunnasta, maailmantaloudesta tai -politiikasta? Ei yhtikäs mitään. Suomi sukeltaa pimeään keskiaikaan persujen kanssa.

Onpa pienisieluinen, pelokas ja ontto ihminen tämä Immonen...
Eipä siinä, veronmaksajien rahoilla on elänyt ja nähtävästi elää muutaman seuraavankin vuoden. Säälin.

On todella säälittävä tapaus tämä Immonen. Kyllä olisi hyvä jokaisen suomalaisenkin vähän pitemmälle mennä ulos Suomesta ja nähdä maailmaa, että oppisivat elämään muunmaalaisten ihmisten kanssa.

Aivan käsittämätöntä, että tämän kaltaiset tyypit istuvat eduskunnassa. Kansa saa ansaitsemansa edustajat, mutta olemmeko todella ansainneet tämän?
Pateettinen ja tietämätön kaveri.

Takaisin virtuaaliluontoon

Tässä sen nyt näkee mitä tapahtuu, kun päästetään tänne kuulumattomia lajeja vapaaksi kaupunkiluontoon. Inhimillisintä olisi lähettää poika takaisin kotiseudulleen jatkamaan tuettua virtuaalielämäänsä.

Kylläpäs hävettää huomata, että Suomen kansan joukosta löytyy tarpeeksi äänestäjiä lähettämään tämän kaliiperin kaveri kansanedustajaksi. Miten Suomen maailmankuulu  koulusysteemi voi edes tuottaa noin huonosti yleistietoisia, suvaitsemattomia suomalaisia? Vai täytyykö näitä olla, jotta meille jää tunne, että me olemme elävässä demokratiassa?

Tämä juttu vain vahvisti kuvaa nettitodellisuudessa elävästä tynnyrissä kasvaneesta maalaispojasta, joka on aikanaan jäänyt syrjään kaveriporukoista ja kyynistynyt ja katkeroitunut. Oma paha olo on helppo kanavoida itseä pelottaviin asioihin kuten maahanmuuttajiin ja postmoderniin taiteeseen (käsittämättömiä muuten nämä persujen taidelinjaukset!).

Jep ja sääliksi käy veronmaksajiakin. Poitsu saa mielettömää palkkaa mielettömistä ajatuksistaan. Toivottavasti nämä aatteen veljet tippuvat seuraavalla kaudella pois. Hänenkin palkallaan voisi palkata mamuhoitajan vanhuksen huoltoon.

Yli puolet suomalaisista on siirtynyt maalta kaupunkiin vasta vähän aikaa sitten ja erilaiseen totuttelu on joillekin vaikeaa. Täällä Oulussakin suuri osa nakkikioskitappelijoista, somalien uhkailijoista ja "Patridiootti"-tarrojen liimaajista on erään tutun poliisin mukaan Immosen ikäisiä maaseudulta kotoisin olevia työelämän ulkopuolella olevia miehiä.Vaikuttaakin siltä, että peräkammarinpoikien kaupunkiin kotiuttamisessa on epäonnistuttu pahasti. Ahdistukseen, alkoholismiin ja väkivaltaan taipuvaiset työttömät kaljupäät kun aiheuttavat Hakkaraisen paheksumia joutilaita maahanmuuttamiehiä enemmän vahinkoa kanssaihmisille.

Roisia vihapuhetta

Immonen sanoo näin: "Vastaan on tullut paljon ihmisiä, jotka ulkonäkönsä perusteella eivät selvästikään ole sopeutuneet moderniin suomalaiseen yhteiskuntaan. Esimerkkinä voidaan mainita hunnutetut musliminaiset."
Tämä on todella vastenmielistä vihapuhetta eikä ole mitenkään hyväksyttävää että kansanedustaja julkisesti sanoo näin. On mielestäni selvää että tuo lausuma täyttää kiihottamisen ja viharikoksen tunnusmerkit. Toivon että syyttäjäviranomaiset ottavat Immosen tutkintaan

Kunnon ahdasmielisen konservatiivin tavoin näitä tyyppejä ahdistaa tietysti oma sopeutumattomuus, muuta siitä syytetään aivan pelkästään muita ihmisiä, he kun kehtaavat elää omaa elämäänsä välittämättä Immosten peloista ja ennakkoluuloista.
Näitä Hommafoorumin Immosia siis ahdistaa se, että muut ihmiset eivät ole aivan samanlaisia kuin he! Heille tuottaa hyvää mieltä kovin kapea kirjo asioita: kansallisromanttinen taide (jos nyt ylipäätään ovat eläissään taidemuseossa käyneet), juuri omanlaiset mielipiteet, juuri samanlaiset ihmiset - ihonväri mukaanlukien - kuin oma itse...
suurena vapaamielisyyden osoituksena Immonen ilmoittaa tykkäävänsä intialaisesta ruoasta - kunhan se on tehty naudanlihasta :D

Niinpä niin, en minä kyllä koe tuossa artikkelissa esiteltyä Olli Immosta mitenkään varsinaisesti hengenheimolaisekseni. Jostakin syystä mieleen tuli kuitenkin vanha sanonta: pata kattilaa soimaa.

Weimarin tasavalta

Vaaleista on kulunut viisikymmentä päivää. Hallitusneuvottelut katkesivat kahden viikon punnerruksen jälkeen. Kataisen johdolla yritettiin saada kokoon kuuden puolueen hallitusta. Oppositioon olisi jäänyt kaksi puoluetta. Jostakin syystä mieleen tulee  vertailu Weimarin tasavaltaan.

Vuonna 1919 vahvistettu Saksan uusi perustuslaki, joka yleensä tunnetaan Weimarin perustuslakina, oli aikansa vapaamielisin ja kansanvaltaisin. Perusteellinen ja monimutkainen suhteellisen edustuksen järjetelmä oli laadittu estämään äänien hukkaan meneminen ja varmistamaan pientenkin vähemmistöjen mahdollisuus saada edustajansa valtiopäiville. Tämän tuloksena valtiopäiville tuli paljon pieniä sirpalepuolueita. Alkuvaikeuksien jälkeen järjestelmä toimi varsin hyvin 1920-luvun nousukaudella, osittain Stresemannin kyvykkyyden ansiosta. Lama-ajan alkaessa tilanne muuttui. Hallitusten muodostaminen osoittautui hankalaksi, hallitusten toimintakyky oli heikko ja hallitukset vaihtuivat usein. Ongelmaa yritettiin ratkaista toistuvilla vaaleilla. Mikä oli tulos? Toukokuussa 1928 pidetyissä vaaleissa Kansallissosialistit olivat saaneet 2,8 % äänistä, syyskuussa 1930 he saivat 18,3 % ja heinäkuussa 1932 he saivat 37,4 %. Jatkon tiedämme.

Perussuomalaiset eivät tietenkään ole mikään natsipuolue, vaikka natsikorttiakin vaalien aikaan innolla heilutettiinkin. Joitakin samankaltaisuuksia kehityksessä kuitenkin on, ainakin se, että viestin pelkistäminen ja yksinkertainen retoriikka osoittautui vaaleissa toimivaksi.

Ennen vaaleja hallinneella Vanhasen/Kiviniemen hallituksella toki oli eduskunnassa takanaan vankka enemmistö ja se myös kykeni tekemään haluamiaan päätöksiä. Ongelmana oli pikemminkin ylimielisyys. Kuviteltiin, että kun hallituksen takana on vahva enemmistö eduskunnassa, vaalien välillä ei kannata tunnustella äänestäjien mielipiteitä. Tämä kostautui vaaleissa. Puoluekentän sirpaleisuus ja poliittisten johtajien lyhytnäköisyys taas näkyy hallitusneuvottelujen edistymisessä tai pikemminkin edistymättömyydessä.

Edellisen hallituksen aikana tehtiin uusi vaalilaki, jota ei kuitenkaan vielä hyväksytty. Eikä pidä hyväksyäkkään. Siinä on kaksi olennaista vikaa. Se on sekava ja se todennäköisesti lisäisi entisestään puoluekentän sirpaloitumista.

Keinotekoisesta tasauspaikkajärjestelmästä johtuva lain sekavuus on omiaan herättämään epäluuloa poliittista järjestelmää kohtaan ja vierottamaan äänestäjiä. Nykyisessä järjestelmässä ongelmaksi on koettu pienet vaalipiirit, joissa puolueen on saatava ääritapauksessa lähes 14 % ääniosuus saadakseen edustajansa valituksi. Tämä voidaan korjata helposti pienimpiä vaalipiirejä yhdistämällä. Vaalipiirin kooksi voidaan päättää esimerkiksi vähintään 15 mutta enintään 30 edustajaa. Kyseenalaisia tasauspaikkajärjestelmiä ei tarvita.

Mitä haittaa sitten on puoluekentän sirpaloitumisesta? Sehän demokraattista koska se kuvaa mahdollisimman tarkasti kansalaisten mielipiteiden jakautumista. Minua kuitenkin kiinnostaa enemmän, toimiiko meidän hallituksemme kuin se, kuinka tarkoin minun näkemyksieni pienimmätkin vivahteet ovat edustettuna eduskunnassa.

Sirpaloitunut puoluekenttä johtaa moniin vaikeuksiin. Kuten olemme nyt nähneet, hallituksia on vaikea saada kokoon. Hallituksista tulee liian suuria, koska mukaan on saatava monen puolueen edustajia ja puolueiden voimasuhteiden täytyy heijastua ministereiden lukumäärään. Koska hallituksista tulee suuria, niiden toimintakyky jää heikoksi. Hallitusten koossapysymistä yritetään nykyisin turvata yksityiskohtaisilla hallitusohjelmilla. Siitä seuraa, että kyvystä reagoida maailman muutoksiin tulee heikko. Hallitusohjelmasta on vaikeaa poiketa, vaikka sen perustana ollut todellisuus muuttuisi hyvinkin paljon. Vaikean paikan tullen hallitus halvautuu tai hajaantuu. (Nämä eivät ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja).  

Tähän on siis tultu, mutta asioita ei pidä huonontaa tekemällä uusi ja nykyistä huonompi vaalilaki jonka tuloksena seuraavista hallitusneuvotteluista tulisi nykyisiäkin vaikeammat.

Nykyisissä hallitusneuvotteluissa muuten kannattaisi ehkä panna vähän enemmän painoa eteenpäin katsomiselle ja vähän vähemmän painoa pikkutaktikoinnille ja henkilökohtaisille närkästymisille. Hallituksen pitäisi olla toimintakykyinen myös silloin, jos toteutuu se pahimman tapauksen skenaario jossa Kreikka kaatuu, Eurooppa syöksyy lamaan ja Nokia romahtaa. Nyt tuntuu siltä, että neuvottelijoiden suhteellisuudentaju olisi vähän hukassa. Toivottavasti olen väärässä. Joka tapauksessa, kysymys on taloudesta, tolvanat.

Kysymys on taloudesta, tolvanat

Vaalit on käyty, tulokset laskettu ja hallitustusta yritetään saada kokoon. Puolueet esittelevät kukin vuorollaan erilaisia kynnyskysymyksiä, reunaehtoja ja hallitusohjelmaa koskevia vaatimuksia. Tässä tilanteessa tekee mieli antaa neuvottelijoille pientä evästettä: kysymys on taloudesta, tolvanat. Tässä vaiheessa tolvanoiksi leimaaminen saattaa tosin olla ennenaikaista ja  toivottavasti myös aiheetonta. Eräiden puolueiden esitykset ovat kyllä olleet sen verran jakopolitiikkaan kallellaan, että tuossa edellisessä saattaa olla runsas annos katteetonta optimismia.   

Itse asiassa talouden perustesta huolehtimiseen olisi ollut aiheellista herätä jo runsas vuosi sitten. Myöhäisestä heräämisestä seuraa yleensä kiire, hoppu ja pikkuinen paniikki. Se ei yleensä paranna päätösten laatua, eikä välttämättä edes päätöksentekokykyä. Ilmassa on nyt pienen paniikin makua.   

Tilastojen valossa Suomen talouden tilanne ei näytä kovin huonolta. Talouskasvu on kohtuullisella tasolla, työttömyys on laskemassa ja luottokelpoisuus edelleen parasta A-luokkaa. Tilastot kertovat kuitenkin eilisen tilanteesta mikä taas on tulosta aikaisemmin tehdyistä ratkaisuista ja aikaisemmin tapahtuneista asioista. Positiivisen kehityksen jatkuminen näyttää hyvin epävarmalta. Voimakkaampiakin ilmauksia voisi käyttää.

Valtiovarainministeriö varoitti runsas vuosi sitten julkisen talouden kääntymisestä rakenteellisesti alijäämäiseksi. Sen jälkeen Euro-alueen jatkuvasti pahenevat ongelmat ovat heikentäneet talouden näkymiä ja kantokykyä. Ongelmien takia otettavin lainojen ja takausten määrä on jatkuvasti kasvamassa ja ainakin Kreikan osalta velkajärjestelyihin joutumista pidetään hyvin todennäköisenä. Vuosi sitten Suomen sijoitus kilpailukykyvertailuissa putosi roimasti, tosin lievää toipumista näyttää sittemmin  tapahtuneen. Syksyllä tehtiin vuodelle 2011 voimakkaasti alijäämäinen budjetti. Sellaisia on tavattu nimittää vaalibudjeteiksi ja niiden seurauksista on huonoja kokemuksia.    

Hallitusneuvotteluja vetävä Katainen näyttää sanoneen, että talouden laajan kuvan määritteleminen on hankalaa. Siitä tuli varsin luonnollisesti mieleen kysymys: mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme taloudesta ja milloin puhumme taloudesta, kun puhumme näennäisesti jostakin muusta? Mihin asioihin taloudesta puhuttaessa pitäisi kiinnittää huomiota ja mihin kysymyksiin etsiä vastauksia? 

Kun puhutaan taloudesta, puhutaan mielestäni ihmisten (aineellisesta) hyvinvoinnista. Taloudellisen toiminnan tehtävä on (vanhaa utitaristien määritelmää mukaillen) tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia mahdollisimman monille mahdollisimman kestävällä tavalla. Toisin sanottuna, talous täytyy hoitaa niin, että jakokelpoista hyvinvointia kyetään tuottamaan mahdollisimman paljon, tulokset jaetaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja tämä tehdään niin, että myös tulevaisuuden hyvinvointi on mahdollisimman hyvin turvattu.

Ensimmäinen asia, johon tällöin täytyy kiinnittää huomiota, on talouden kilpailukyky.  Kilpailukyky on taloudenhoidon perusta ja hyvinvoinnin perusta. Kilpailukyvystä riippuu, kuinka paljon hyvinvointia kyetään tuottamaan. Viime kädessä kilpailukyky asettaa puitteet sille, minkä toiveiden ja tarpeiden toteuttaminen on ylipäätään mahdollista. Kilpailukykyä parantavat ratkaisut eivät automaattisesti paranna ihmisten hyvinvointia, mutta tekevät sen mahdolliseksi. Kilpailukykyä heikentävät ratkaisut puolestaan heikentävät ihmisten hyvinvointia lähes automaattisesti.  

Toinen asia, johon täytyy kiinnittää huomiota, ovat jukisen hallinnon keräämät verot ja maksut. Julkinen hallinto tarvitsee rahaa menojensa kattamiseen, mutta verot ja maksut vähentävät maksajien hyvinvointia ja rasittavat yritysten kilpailukykyä. Tästä ei tietenkään seuraa, että maksuja ei pitäisi kerätä, mutta maksujen taso täytyy pitää sellaisena, että kilpailukykyä ei menetetä. Verojen ja maksujen aiheuttama rasitus täytyy kohdistaa oikeudenmukaisesti ja mahdollisimman vähän haittoja aiheuttavalla tavalla. Kysymys on siis siitä, kuinka paljon julkinen hallinto kerää rahaa, keneltä se kerää rahaa ja minkälaisista asioista se kerää rahaa.

Kolmas asia on julkisen hallinnon rahankäyttö. Julkinen hallinto käyttää rahaa erilaisiin palveluihin, tukiin, avustuksiin ja tietysti oman toimintansa pyörittämiseen. Rahat pitäisi käyttää niin, että ihmisten hyvinvointi lisääntyy ja talouden kilpailukyky paranee. Tämän täytyisi tapahtua vieläpä niin, että julkisen hallinnon toiminnan kautta saavutetaan parempi tulos kuin saavutettaisiin ilman julkisen hallinnon asioihin puuttumista. Rahan käytöllä saavutettavan hyödyn täytyy olla suurempi kuin rahan keräämisestä aiheutuva haitta. Kysymys on siitä, valitaanko rahankäytön kohteet oikein, asetettaanko ne oikeaan tärkeysjärjestykseen ja käytetäänkö rahat kustannustehokkaasti niin, että käytetyistä panoksista saadaan mahdollisimman hyvä tuotos.    

Neljäs asia on erilaisten säädösten ja määräysten vaikutus tuotteiden ja palveluiden laatuun ja hintatasoon sekä talouden kilpailukykyyn. Esimerkiksi elintarvikkeiden pakkausmerkinöjä koskevat määräykset vaikuttavat siihen, kuinka hyvää tietoa ostajat saavat ostamistaan tuotteista. Rakennusmääräykset vaikuttavat rakentamisen laatuun, rakennuskustannuksiin ja edelleen asumiskustannuksiin. Autojen varusteita koskevat määräykset vaikuttavat liikenneturvallisuuteen ja autojen hintoihin. Kysymys on kustannusten ja hyötyjen suhteesta. Järkevillä säännöksilla saadaan aikaan kohtuullisilla kustannuksilla parempia tuotteita ja palveluja. Pahimmassa tapauksessa lain voimalla pakkomyydään tarpeettomia tuotteita tai kilpailukykyä heikennetään tuottamatta mitään merkittävää hyötyä.       

Viides asia on julkisen talouden tase, omaisuuden ja velkojen määrä sekä niiden muutokset. Julkisen talouden tase ja sen kehitys kertovat talouden kestävyydestä ja siten myös hyvinvoinnin kestävyydestä. Jos velkoja on paljon, velanhoitokustannukset syövät hyvinvointia ja kaventavat talouden liikkumavaraa. Jatkuvan velkaantumisen seuraukset lienevät selviä Kreikan, Irlannin ja Portugalin tapausten valossa. Kysymys on siis siitä, kuinka paljon julkista velkaa on ja miten sen määrä kehittyy. Kyse on myös julkisen omaisuuden määrästä, kuinka paljon sitä on, kuinka turvallisesti ja tuottavasti se on sijoitettu, kuinka hyvin sitä hoidetaan. Myydäänkö tuottavaa omaisuutta. Investoidaanko järkevästi, tuottaviin ja kansantaloutta hyödyttäviin kohteisiin. Ostetaanko ja myydäänkö oikeaan aikaan ja oikeaan hintaan.  

Milloin sitten puhumme taloudesta kun puhumme näennäisesti jostakin muusta? Oikeastaan puhumme taloudesta aina kun puhumme julkisiin tuloihin ja menoihin vaikuttavista asioista. Kuntien koko ja määrä vaikuttaa palvelujen tuottamisen kustannuksiin. Kun puhumme kuntarakenteesta, puhumme taloudesta.  Kun puhumme energiapolitiikasta, puhumme taloudesta. Kun puhumme terveydenhuollosta, puhumme tietysti hyvinvoinnista, mutta myös taloudesta. Ja lopulta, kyllä se maahanmuutosta puhuminenkin on taloudesta puhumista. Kyse on siitä, vahvistaako maahanmuutto talouttamme vai onko se sille rasite.

Ylläoleva on tietysti triviaa. Kuinka hyvin puolueet ja hallitusneuvottelijat ovat sen sisäistäneet, on jo toinen kysymys. Mieleen on hiipinyt epäilys, että Katainen on aivan oikeassa siinä, että talouden laajan kuvan hahmoittaminen on hankalaa ja päätösten syy-seuraus suhteita ei tunnisteta tai niitä ei haluta tunnustaa.   

Talouspoliittinen päätöksenteko on, ainakin sen pitäisi olla,  luonteeltaan optimointitehtävä.Päätöksillä on sekä välittömiä että välillisiä vaikutuksia. Osa vaikutuksista on myönteisiä, osa kielteisiä.  Tehtävänä on löytää ne päätökset, joiden kokonaisvaikutus hyvinvointiin ja talouden kestävyyteen (eli huomisen hyvinvointiin) on positiivisin, kun kaikki vaikutukset otetaan huomioon. Mitä se oikeasti käytännössä tarkoittaa, on sitten jo sitten oma lukunsa. Sellaista yksikäsitteistä ja objektiivista mittaria, jolla päätösten kokonaisvaikutus erilaisten väestöryhmien nykyiseen ja tulevaan hyvinvointiin voitaisiin määritellä, ei valitettavasti ole olemassa. Tässä täytyy siis tyytyä niihin mittareihin joita on olemassa sekä terveeseen lautamiesjärkeen.

Tosiasioiden tunnistaminen ei aina ole kovin helppoa, mutta tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Politiikka on mahdollisen taitamista. Hallitusneuvottelijoiden tehtävänä on parhaan mahdollisen talouspolitiikan löytäminen. Tämä tietysti on kovin korkealentoisesti sanottu. Mielestäni se kuitenkin on heidän tehtävänsä. Kuinka hyvin he ovat sen sisäistäneet, saattaa sitten olla toinen kysymys.