Luonnonlait, tuottavuus ja juustohöylä

Joitakin päiviä sitten mediassa iloittiin, kun S&P säilytti Suomen luottoluokituksen AAA:ssa ja arvioi näkymät vakaiksi. Hyvä niin, mutta jostakin syystä en aivan jaa tätä optimismia ja euforiaa. Valtion budjetti vuodelle 2013 on 7 miljardia alijäämäinen. Se merkitsee 13 % vajausta. Vuodelle 2012 oli budjetoitu 7,4 miljardin alijäämä, mutta toteutunut alijäämä oli 8,7 miljardia.  Koska talouden näkymät ovat heikommat kuin budjettia laadittaessa ja laskusuunta on jyrkkenemässä, alijäämä tulee kasvamaan selvästi budjetoitua suuremmaksi, mikäli korjaaviin toimiin ei ripeästi ryhdytä. Arviot liikkuvat siinä 9 miljardin paikkeilla. Valtion velka kasvaa nopeasti ja se tulee johtamaan ennemmin tai myöhemmin luottoluokituksen alenemiseen, korkojen nousuun ja velanhoitokustannusten jyrkkään nousuun. Perinteisen viisauden mukaan tällaisessa tilanteessa pitää lisätä tuloja, vähentää menoja tai molempia. Jos sitä ei tehdä oma-aloitteisesti ja hallitusti, se täytyy tehdä myöhemmin pakon edessä, äkkijyrkästi ja paljon huonommin hallitusti. Lykkääminen lisää kipuja.

Suomen kansantuotteen kasvu on pysähtynyt ja verotuksen taso on jo nyt Euroopan korkeimpia. Eurooppa puolestaan on poikkeuksellisen korkean verotuksen maanosa. Tulojen lisääminen verotusta kiristämällä on siis vaikeaa, kenties jopa mahdotonta, koska  verotuksen kiristäminen johtaa helposti taantuman jyrkkenemiseen ja verotulojen laskuun. Menojen vähentäminen tuntuisi siis järkevämmältä vaihtoehdolta. Valitettavasti menojen leikkaukset ja säästäminen ovat monille poliitikoille ne kaikista rumimmat kuviteltavissa olevat sanat. Heidän näkemyksensä mukaan leikkaukset tarkoittavat julkisten palveluiden heikennyksiä ja hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Julkisten palveluiden tasoa moititaan nykyiselläänkin kovin heikoksi, eikä palvelujen heikentäminen tietenkään ole mitenkään innostava vaihtoehto. Olisi ihanteellista, jos säästöjä voitaisiin toteuttaa julkisten palveluiden tasoa heikentämättä. Se voi tapahtua oikeastaan vain tuottavuutta parantamalla. Jos katsotaan, että valtion tehtävä on tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia mahdollisimman monille, tuottavuuden parantaminen tarkoittaa sitä, että on kyettävä tuottamaan enemmän hyvinvointia pienemmillä kustannuksilla.

Tuottavuuden parantamisen tarve on toki tiedostettu valtionhallinnossa. Valtiolla oli jopa tuottavuusohjelma, joka päättyi vuoden 2011 lopussa. Tiedotusvälineiden mukaan se ei kyllä ollut mikään menestys ja valtiontalouden tarkastusvirastokin esitti varsin voimakasta kritiikkiä. Ohjelmaa kritisoitiin siitä, että siinä keskityttiin lähes pelkästään henkilötyövuosien karsimiseen ja se tehtiin monin paikoin sattumanvaraisesti. Sen seurauksena palvelukyky heikkeni ja henkilöstö joutui kärsimään kasvavista työkiireistä ja stressistä. Toisaalta, paikoitellen saatiin kyllä tiettävästi hyviäkin tuloksia.

On kolme mahtavaa lakia, jotka pyrkivät vaikuttamaan tuottavuutta heikentävästi. Yksi näistä on peräti aito luonnonlaki eivätkä kaksi muutakaan ole juuri sen vähäisempiä. Ne ovat Parkinsonin ensimmäinen laki, jatkavuuden laki ja alenevan rajahyödyn laki.  

Parkinsonin ensimmäisen lain mukaan henkilökunnan määrä virastoissa kasvaa tasaisella nopeudella riippumatta suoritettavan työn määrästä. Alaisten määrä kertoo byrokraatin statuksen, joten byrokraatit pyrkivät huolehtimaan urakehityksestään hankkimalla itselleen lisää alaisia. Yksikön tehtävien määrällä ei ole vaikutusta henkilökunnan määrän kasvunopeuteen, koska työ kasvaa täyttämään kaiken siihen käytettävissä olevan ajan  ja byrokraatit kasvattavat työn määrää keksimällä työtä toinen toisilleen. Jos henkilö joutuu kymmenen hengen yksikössä kirjoittelemaan lausuntoja kolmen kollegansa töihin, sadan hengen yksikössä hän saa pöydällensä  kolmenkymmenen kollegan hengentuotteet lausunnon antamista varten.   

Mekaniikan ensimmäisen peruslain eli jatkavuuden lain mukaan kappale jatkaa tasaista suoraviivaista liikettä vakionopeudella tai pysyy levossa, mikäli siihen ei vaikuta ulkoisia voimia tai vaikuttavien ulkoisten voimien summa on nolla. Organisaatioihin sovellettuna jatkavuuden laki tarkoittaa sitä, että organisaatio jatkaa entisten tehtäviensä suorittamista entisillä tavoilla, mikäli ulkoiset voimat eivät puutu sen toimintaan. Tähän eivät vaikuta maailman muutokset eikä niiden vaikutus sen enempää tehtävien tarpeellisuuteen kuin toimintatapojen tarkoituksenmukaisuuteenkaan. Maailma ympärillä muuttuu, mutta organisaatio jatkaa samaa vanhaa rataansa. Organisaatiotutkijat tietävät kertoa, että suurista organisaatioista löytyy aina yksiköitä, joiden tarkoitusta kukaan ei osaa sanoa ja joiden tuotoksia ei käytetä missään. Siitä huolimatta ne jatkavat toimintaansa samalla tavalla kuin ovat aina ennenkin tehneet.   

Alenevan rajahyödyn lain mukaan lisäpanostuksella saatava lisähyöty pienenee jatkuvasti. Aluksi pienillä investoinneilla saadaan suuria hyötyjä, koska parannukset kohdistuvat suurimpien tarpeiden tyydyttämiseen ja pahimpien epäkohtien korjaamiseen. Parannuskohteet ovat aluksi ilmeisiä ja korjausten tekeminen yleensä suhteellisen helppoa. Kehityksen jatkuessa parannusten tekeminen muuttuu vaikeammaksi, saavutettavat hyödyt pienenevät ja niiden aikaansaamiseksi tarvittavat kustannukset kasvavat. Ajan mittaan päädytään tilanteeseen, jossa investointikustannukset ja toimenpiteiden sivutuotteena syntyvät haitat kasvavat niillä saavutettavia hyötyjä suuremmiksi. Investointien kokonaisvaikutus kääntyy negatiiviseksi.

Mitä näiden voimien vaikutus näkyy julkishallinnon organisaatioiden toiminnassa?

Parkinsonin lain mukaan organisaatio pyrkii jatkamaan kasvuaan riippumatta siitä, onko sille tarvetta tai tehtäviä. Voidakseen kasvaa, se tarvitsee rahaa. Yksityisessä yrityksessä kasvun rajat asettaa tulorahoitus. Organisaation on hankittava tulorahoitusta voidakseen jatkaa kasvuaan. Julkishallinnossa organisaation on saatava rahansa budjetin kautta. Budjettirahoituksessa ei ole tulorahoitusta vastaavia automaattisia rajoittimia, mutta organisaatio joutuu kilpailemaan muiden, samoja rahoja tavoittelevien, niinikään kasvamaan pyrkivien organisaatioiden kanssa.  Sen täytyy siis pystyä perustelemaan lisääntyvä rahantarpeensa rahainvartijoille. Tähän sillä on käytettävissään kaksi pääasiallista keinoa. Sen voi kasvattaa näkyvyyttään ja täten mielikuvaa omasta tärkeydestään tai se voi perustella resurssitarpeitaan mitattavilla suureilla. Nämä ovat pikemminkin toisiaan täydentäviä kuin keskenään kilpailevia menetelmiä. Ensimmäinen menettely on tarkoitettu vetoamaan tunteeseen. Jälkimmäisen tarkoitus on luoda mielikuva objektiivisesti perustellusta rationaalisesta tarpeesta.

Näkyvyyden kasvattamisen tarkoituksena on synnyttää suuressa yleisössä sellainen tunnereaktio, joka pakottaa rahanvartijat antamaan organisaatiolle lisää rahaa.  Kansa on saatava vaatimaan lisää rahaa vaikkapa teiden kunnossapitoon tai poliisien palkkaamiseen. Tosiasiassa tässä ei kuitenkaan tarvita läheskään aina yleisen mielipiteen tukea. Riittää, että pystytään synnyttämään mielikuva sellaisesta. Se saadaan aikaan syöttämällä tiedotusvälineisiin tunteisiin vetoavia tarinoita. Voidaan julistaa vaikkapa, että "yksikin liikenneonnettomuus on liikaa". Niinpä täytyy saada uusia, leveämpiä teitä joille asetetaan entistä matalampia nopeusrajoituksia joiden valvontaan tarvitaan erilaisia uusia automaattisia järjestelmiä.  Vastaavasti jossakin muussa asiassa  " nollatoleranssi on välttämätön" joten asiaa vahtimaan tarvitaan lisää virkamiehiä ja järjestelmiä. Tiukan paikan tullen voidaan perustella, että "rahan ajatteleminen tällaisessa asiassa on moraalitonta ja sydämetöntä". Tällä voidaan perustella miljardihankintaa, jolla voidaan mahdollisesti säästää yksi ihmishenki vuodessa.

Keskimääräinen kansanedustaja on taipuvainen uskomaan, että media edustaa yleistä mielipidettä tai ainakin, että yleinen mielipide seuraa median mielipidettä. Niinpä rahojen saamiseen ei tarvita sitä yleistä mielipidettä. Hyvät suhteet muutamiin toimittajiin riittävät. Niiden muutaman toimittajan avulla saadaan syntymään illuusio yleisestä mielipiteestä, eikä sitten enää tarvitse mitenkään perustella, miten haluttuun tarkoitukseen käytettävä rahamäärä tuottaisi enemmän hyötyjä ja onnea kuin saman rahamäärän käyttäminen johonkin muuhun tarkoitukseen.

Mitattaviin suureisiin perustuvan tavan tarkoituksena on objektiivisilta ja rationaaliselta näyttävien perustelujen esittäminen budjetin kasvattamiselle. Yksi konsulttien vakiohokemista on "mitä et mittaa, sitä et paranna". Siinä on tietysti totuuden siemen, mutta se ei ota kantaa siihen, mitataanko oikeita asioita ja mitataanko niitä oikein.  Niinpä rahaa kaipaava organisaatio ryhtyy mittaamaan suoritteitaan. Suoritteet ovat mitattavia suureita jotka kertovat suoritetuista toimenpiteistä, ei varsinaisista tuloksista. Suoritteiden ei tarvitse olla tarpeellisia eikä hyödyllisiä. Niiden tärkein ominaisuus on mitattavuus.

Tulokset ovat organisaation lopputuotteita, yleensä asioita joille on tarvetta ja joista on hyötyä. Organisaation kannalta tulosten mittaaminen saattaa olla vaarallista. Kustannuksia voidaan verrata hyötyihin, väitetyt hyödyt voidaan jopa kyseenalaistaa. Kysytään, kannattaako tien parantamiseen käyttää 50 miljoonaa jos 50 henkilön päivittäinen työmatka lyhenee 5 minuutilla.  Ennen pitkää tulee vastaan myös alenevan rajahyödyn laki, jonka mukaisesti todellisten hyötyjen näyttäminen tulee kierros kierrokselta vaikeammaksi. Niinpä organisaation kannalta on turvallisempaa keskittyä tuottamaan ja mittaamaan suoritteita; hakemusten käsittelykertoja, pidettyjä valistustilaisuuksia, annettuja koulutustunteja jne. Kysymykset vaikuttavuudesta ja hyödyllisyydestä voidaan yleensä hoitaa korkealentoisella retoriikalla, jos niitä ei pystytä torjumaan suoranaisena saivarteluna. Tiukan paikan tullen voidaan vedota siihen, että kysyjä ei ymmärrä koko asiasta mitään, kun kyselee asioita jotka ovat kaikille asiaa tunteville itsestään selviä. 

Niinpä organisaatio keskittyy tuottamaan ja mittaamaan suoritteita. Päälliköt hoputtavat alaisiaan tekemään enemmän suoritteita. Alaiset tuottavat suoritteita hiki hatussa. Kaikille tahoille pystytään todistamaan, että organisaatiossa ei todellakaan laiskotella vaan kiirettä on liiankin kanssa. Hyödystä ja vaikuttavuudesta puhuminen olisi tämän kiireen keskellä erittäin loukkaavaa.   

Jatkavuuden lain mukaisesti organisaatio pyrkii jatkamaan sellaisten asioiden tekemistä joita se on tottunut tekemään, sellaisilla tavoilla joita se on tottunut käyttämään. Tämä ei riipu siitä, onko näille asioille tarvetta, onko niille kysyntää tai onko niistä hyötyä. Organisaatio, joka on tottunut tuottamaan hallinnollisia määräyksiä, pyrkii jatkamaan hallinnollisten määräysten tuottamista. Organisaatio, joka on tottunut tuottamaan normeja tai direktiivejä, pyrkii tuottamaan lisää normeja ja direktiivejä. Organisaatio, joka on tottunut tekemään hallinnollisia laatikkoleikkejä, tekee hallinnollisia laatikkoleikkejä. Se jolla on vasara, näkee kaikki ongelmat nauloina. Jos lääkärinaikoja joutuu jonottamaan, laitetaan terveydenhuollon organisaatio uusiksi. Jos lääkärinaikoja joutuu edelleen jonottamaan, laitetaan terveydenhuollon organisaatio uusiksi. Jos lääkärinaikoja joutuu yhä vieläkin  jonottamaan -  yllätys, yllätys - laitetaan terveydenhuollon organisaatio uusiksi.

Vähenevän rajahyödyn laki tulee näkyviin, kun organisaatiot pyrkivät soveltamaan samoja vanhoja temppuja yhä pienempiin ja pienempiin kohteisiin. Joskus huomattiin, että vakavan onnettomuuden sattuessa olisi hyvä, jos joku huolehtisi myös ihmisistä. Kun kaikki liikenevät voimavarat käytettiin itse onnettomuuden hoitamiseen, ihmiset säntäilivät paniikissa ja hätääntyneinä sinne sun tänne ja huomattiin, että olisi hyvä, jos joku vähän rauhoittelisi niitä pahimmin hätääntyneitä. Keksittiin kriisiapu. Kriisiavun hoitaminen organisoitiin ja organisaatio ryhtyi työllistämään ja kasvattamaan itseään. Niinpä kriisiapua nyttemmin tyrkytetään yhä vähäpätöisempiin kohteisiin ja yhden ammattiauttajan asemesta niihin toimitetaan ammattiauttajaryhmiä. Liiketoiminnan volyymi on onnistuttu moninkertaistamaan ja kriisiavun rynnistyksen kohteiksi joutuneet ihmiset alkavat tarvita kriisiapua kriisiavusta toipumiseen.

Organisaatiot siis pyrkivät kasvamaan ja samalla kasvattamaan omaa tehottomuuttaan. Nousukaudet mahdollistavat organisaatioiden lihomisen ja tehottomuuden lisääntymisen. Nousukaudet eivät kuitenkaan ole ikuisia, kuten kokemuksesta hyvin tiedämme. Nousukausien jälkeen tulee laskukausia ja laskukausien aikana tarve leikata ylimääräisiä kustannuksia. Voisi kuvitella, että laskukausien aikana pyrittäisiin karsimaan vähimmän tärkeitä kustannuksia ja tämän ansiosta tuottavuus taas parantuisi. näin ei välttämättä kuitenkaan tapahdu. 

Kun rahat vähenevät ja määrärahojen leikkaus uhkaa organisaatiota, organisaatio ryhtyy puolustautumaan. Tällaisessa tilanteessa suosittu puolustautumistapa on palvelujen leikkaaminen sieltä, missä leikkaukset tuntuvat kipeimmiltä. Tästä on organisaatiolle monta etua. Ensiksikin, näin voidaan todistella, että ollaan jo niin tiukoilla, että joudutaan tinkimään jo aivan ydinasioistakin. Toiseksi, leikkauksista voidaan nostaa julkinen häly ja tällä tavoin saada sekä leikkauksista kärsivät asiakkaat, että suuri yleisö organisaation liittolaisiksi. Jos taktiikka onnistuu, tällä tavoin saadaan leikatut rahat takaisin budjettiin, parhaassa tapauksessa jopa vähän enemmänkin.  Ehkä kaikkein tehokkain tapa on budjetin leikkausten kohdentaminen lakisääteisiin palveluihin. Muut toiminnot säästyvät tällöin leikkauksilta ja lakisääteisten palvelujen kohdalla budjettiylityksestä tulee suoranainen pakko.

Kun leikkauksissa käytetään juustohöylää, eli organisaatiolle annetaan menokehys ja se saa itse päättää miten se leikkaukset kohdistaa, sillä on siis taipumus kohdistaa leikkaukset sinne, missä niistä aiheutuu eniten kipua ja säästää vähemmän tarpeelliset mutta mukavammat menokohteet. Niinpä organisaatioon kertyy jatkuvasti roskaa eli sellaisia toimintoja joista ei ole merkittävää hyötyä, jos hyötyä ollenkaan, mutta jotka tarjoavat kaikenlaista muuta mukavaa puuhastelua. Kun tarpeellisimmasta päästä karsitaan, turhimmat jäävät jäljelle. Usein myös vakanssien karsiminen kohdistuu suorittavaan portaaseen ja päälliköt jäävät. Kun leikkauksissa käytetään juustohöylää, organisaation tuottavuus ei suinkaan kasva. Se alenee.

Jos ja kun tuottavuutta halutaan parantaa, juustohöylää parempi työkalu on giljotiini. Tällöin menetellään niin, että etsitään kustannus/hyötysuhteeltaan huonoimmat organisaatiot ja organisaation osat ja lakkautetaan ne. Jos niissä on joitakin selvästikin tarpeellisia toimintoja, siirretään ne johonkin jäljelle jäävään organisaatioon. Tarvittaessa tehtävien mukana voidaan ehkä siirtää jopa muutamia suoritusportaan ammattilaisia ja asiantuntijoitakin.   Jos giljotiinin käyttö kuulostaa liian julmalta, menettelyä voidaan tietysti verrata rikkaruohojen kitkemiseen.  Jos rikkaruohoista halutaan päästä eroon, ne on kitkettävä juurineen. Muutaman lehden pois napsaamisesta ei juuri hyötyä ole.

On tunnetusti helppoa kirjoitella kuinka julkiset menot paisuvat, tehottomuus kasvaa ja jos vanhaa rataa jatketaan, konkurssi on edessä. Tällaisten kirjoitelmien tekijöille heitetään oikeutetusti kysymys: "no miten sinä sitten tämän asian hoitaisit".  Muotoiltuaan Parkinsonin ensimmäisen lain, C. Northcote Parkinson tuli puntaroi tätä samaa kysymystä. Hän tuli siihen tulokseen, että hänen löytämällään lailla ei ole mitään suoranaista poliittista arvoa, kuten ei tieteellisillä löydöillä yleensäkään. Kasvitieteilijän tehtävä ei ole kitkeä rikkaruohoja. Hän kertoo vain kuinka nopeasti ne kasvavat. Jääköön siis rikkaruohojen kitkijöiden tehtäväksi erottaa rikkaruohot hyötykasveista.

Rasismi, tämän päivän neuvostovastaisuus

Ajattelin olla kommentoimatta sen enempää tätä rasismikeskustelua, joka nyt näyttää vellovan vähän joka puolella, mutta kun se alkoi herättää deja-vu tuntemuksia niiltä vähemmän miellyttäviltä suomettumisen vuosilta, muutin sitten mieleni.

Keskustelussa (vai pitäisikö sanoa Putinilaisittain, ohjatussa keskustelussa) rasismin käsitteeseen on pyritty rakentamaan samankaltaista mekanismia kuin neuvostovastaisuuden käsitteeseen 70-luvulla. Koko inhimillisten suhteiden kirjo esiintyi  silloin venäläisiin suhtautumisessa. Jotkut pitivät heistä enemmän, jotkut vähemmän. Jotkut ystävystyivät, jotkut hoitivat asioita asioina, jotkut olivat varautuneita. Jotkut potivat suoranaista ryssävihaa. Suurin osa kansasta piti toimivien suhteiden ylläpitämistä silloiseen Neuvostoliittoon järkevänä ja luontevana.  Aivan todellistakin vihamielisyyttä oli toki olemassa ja neuvostovastaisuuden käsite rakennettiin sen pohjalle, laajentamalla ja liioittelemalla sen tulkintaa lähes rajattomasti. Kaikki mahdollinen Venäjään ja venäläisiin kohdistuva negatiivinen tai negatiiviseksi tulkittavissa oleva puhe leimattiin neuvostovastaisuudeksi. Se joka sanoi Ladassa tai Mossessa olevan vikoja, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka huomautti Kannaksen teiden tai Viipurin talojen  huonosta kunnosta, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka virnuili, kuinka paljon vodkaa sai ostettua nailonsukilla, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka paheksui Tshekkoslovakian miehitystä, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka suosi Karjala-olutta syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Loputtomasti.

Tänä päivänä rasismista yritetään rakentaa samanlaista leimakirvestä jollainen neuvostovastaisuus aikanaan oli. Humalainen mölisee raitiovaunussa. Jos kohteena on joku muu, kuin kantasuomalainen, se on rasismia. Vanha mummo rähisee tummaihoiselle lapselle. Ei ainoastaan hän, vaan kaikki suomen mummot ovat rasisteja. Malediiveilta peräisin olevalta suomalaiselta kysytään, mistä hän on kotoisin. Se on rasismia. Maahanmuuttajataustainen poika ei pääse jalkapallojoukkueensa aloituskokoonpanoon. Se on rasismia. Kassajonossa kiilaavalle maahanmuuttajalle huomautetaan kiilaamisesta. Se on rasismia.

Tässäkin tapauksessa pohjalta löytyy varmaan myös aivan todellista rotuun tai etniseen taustaan perustuvaa syrjintää, mutta se esiintymistä liioitellaan ja tulkintaa laajennetaan ad absurdum.  Tätä ajattelumallia kuvatkoon pari esimerkkejä käydystä keskustelusta.

”Me ollaan lähdetty määrittelemään mitä se rasisminvastaisuus tarkoittaa että sinun pitää tunnistaa ja tunnustaa se rasismin olemassaolo siellä koulussa jo ennen kuin edes vaikka yhtään rasistista tapausta on tullut esiin. Sen jälkeen totta kai on helpompaa puuttua.” Satu Kanninen, rasismin vastaisen työn asiantuntija, Pelastakaa Lapset ry Yle-aamussa 10.1.2013. Asiantuntija siis toteaa, että vaikka mitään ongelmaa ei olisikaan, kuulijat pitää vakuuttaa sen olemassaolosta ja saada tunnustamaan syntisyytensä.

"Rasismin kaltaisia sosiaalisia ilmiöitä tutkitaan haastattelemalla ihmisiä ja kysymällä heiltä: oletko kohdannut rasismia? Tällöin tulos riippuu väkisinkin haastatellun subjektiivisesta tulkinnasta. Tiedetoimittaja Hamilo varmasti hakee taustansa vuoksi konkreettisia mittatikkuja tällekin ilmiölle. [Subjektiivisiin kokemuksiin perustuvien] rasismitutkimusten tulosten kiistäminen vetoamalla niissä esiintyvän rasismitulkinnan subjektiivisuuteen on rasismin vähättelyä, ei muuta. [Tämä] kirjoitus oli vastaus tiedetoimittaja Hamilon älyttömälle vaateelle siitä, että rasismia pitäisi tutkia vastoin nykytapaa "objektiivisesti". Tutkimustuloksista voi kiistellä, mutta ei niitä voi tyrmätä kritisoimalla menetelmää, joka on tässä tapauksessa ainoa oikea eli ihmisiltä itseltään kysyminen."  Jaakko Köhli, US Puheenvuoro 10.1.2013

"Katsoin pitkästä aikaa Ylen A-studion, jonka illan jakson aiheena oli suomalainen rasismi. Ohjelmassa esiintyi kuitenkin kaksi nettikeskusteluihinkin osallistunutta henkilöä, joitten kirjallinen ja suullinen tuotanto kertoo rasismiin liittyvästä erittäin vaikeasta ilmiöstä: rasismin denialismista.

Mutta minkä ihmeen takia näinkin älykkääseen debatointiin kykenevien henkilöiden on vaikeaa ymmärtää sitä, että rasismi yhteiskunnallisena ilmiönä on oikeasti erittäin paljon kiinni siitä miten sen kohde asian subjektiivisesti kokee? A-studion tapauksessa rasismin denialismia edustivat varsin vahvasti perussuomalaisten piirisihteeri Kristina Ljundqvist ja tiedeasioista kirjoittava Marko Hamilo. Hamilo on keskustelijoista hämmästyttävä tapaus. Puuttuuko mieheltä oikeasti empatiakykyä, vai trollaako hän vain yrittämällä esittää neutraalia ja saivartelemalla subjektiivisten ja objektiivisten kirjausten sekä rikostilastojen nyanssien taakse?" Ossi Mäntylahti, US Puheenvuoro 10.1.2013

Kirjoittajat siis vastustavat ilmiön objektiivista mittaamista ja vaativat, että asianomistajan, eli kantajan lausumat on aina otettava sellaisenaan todesta. Tämän ajattelutavan mukaan riita-asiat pitäisi ratkaista oikeudessa aina kantajan hyväksi, koska kantajan subjektiivisen kokemuksen hyväksyminen on ainoa oikea tapa. Mäntylahti jopa näytti pitävän olemassa olevan objektiivisen tiedon käyttöä saivarteluna. Hän oli keksinyt tämän rasimi-ilmiön epäilemistä kuvaamaan niin hienon sanan kuin denialismi. Sillä oli ilmeisesti tarkoitus mitätöidä kaikki, mitä denialistiksi leimattava henkilö saattaisi esittää. Tuli mieleen Teuvo Pakkalan vanha tuttu stiiknafuulia, joka sekin oli kumoamaton ja kaiken kritiikin ylitse käypä mahtisana.  

Rohkenen olla herrojen kanssa eri mieltä. Rasismin konkreettisiin ilmenemismuotoihin kyllä voidaan ottaa kantaa ilman tutkimuksia. Tekoja ja käyttäytymismalleja voidaan pitää tuomittavana, siedettävänä tai hyväksyttävänä. Väitteisiin suomalaisten yleisestä rasistisuudesta sen sijaan ei voida ottaa kantaa ilman kohtuullisen luotettavaa ja objektiivista mittaustietoa. Ei ainakaan millään luottamusta herättävällä tavalla. Tutkimusmenetelmä ja tutkimuksen toteuttamistapa vaikuttavat olennaisesti tulosten luotettavuuteen. Huonosti tai tarkoitushakuisesti toteutetuilla kyselytutkimuksilla voidaan osoittaa aivan mitä tahansa. Haastattelututkimuksilla voidaan saada esiin myös hyvänlaatuista ja varsin luotettavaa tietoa, mutta hyvien haastattelututkimusten tekeminen on vaativaa. Eräs tällainen tutkimus on 30 maassa toteutettava European Social Survey, jonka uusin kierros toteutettiin vuosina 2010/11. Alustavien tietojen mukaan sen tulokset näyttäisivät Suomen  olevan Euroopan vähiten tai toiseksi vähiten rasistinen maa. Suhteellisen objektiivista tietoa saadaan myös esimerkiksi rikostilastoista, joista voidaan katsoa rasistisesti motivoitujen rikosten määriä. Myöskään ne eivät anna tukea väitteille suomalaisten huomattavasta rasistisuudesta.

Koko polemiikin aikana oikeastaan ainoat esiin nostetut selvät ja konkreettiset rasismin ilmentymät olivat rasistisia huuteluita. Edes rikostilastoihin ei vedottu. Rasistinen huutelu ei tietysti ole mitenkään hyväksyttävää, kuten ei mikään muukaan loukkaava huutelu. Rasismin ohella sellaisen syynä voi olla esimerkiksi alkoholismi tai mielenterveyden ongelmat. Ilmiö on ikävä, koska pieni määrä häiriköitä pystyy tuottamaan harmia suurelle joukolle ihmisiä. Se on kuitenkin selvä ja rajattu ongelma. Jos keskustelun tarkoituksena on ongelmiin puuttuminen siinä mielessä, että niihin pyritään saamaan korjausta, silloin kannattaa myös pitäytyä siinä ongelmassa, eikä ryhtyä levittelemään yleisiä epämääräisiä ja huonosti perusteltuja syytöksiä.   

Neuvostovastaisuuden vahtimisessa oli kyse vallankäytöstä. Neuvostovastaisuus oli hyvä leimakirves, jolla saattoi lyödä viroista ja asemista kilpailijoita sekä poliittisia vastustajia. Sen suojissa saattoi tehdä hämäriä liiketoimia, liiketoimien tutkijat kun saattoi leimata neuvostovastaisiksi. Toimittajakin sai päivittäisen leipänsä tienattua, paljastamalla jonkun neuvostovastaisen, ellei mitään muuta jutunjuurta tuntunut löytyvän.

Myös tämän rasismikohun kohdalla kannattaa tehdä kysymys, mistä on kysymys, tai kysyä Hercule Poirotin tapaan: kuka hyötyy?

Yksi ilmeinen hyötyjä on tietysti media. Lehtiä saadaan myytyä, toimittajat saavat senttinsä kirjoitettua ja ohjelmaminuuttinsa tehtyä.

Toisia hyötyjiä ovat nämä vähemmistöihin kohdistuvista palveluista leipänsä saavat ja siihen liiketoimintansa perustavat. Tällaisia ovat erilaiset rasisminvastaisen työn asiantuntijat, monikulttuurisuuskoordinaattorit ja muut vastaavat. Valtion budjettialijäämän kasvaessa ja kuntien talouden kiristyessä julkisen talouden säästöt käyvät välttämättömiksi. Heidänkin leipäpuutaan saattaa siis uhata karsiminen ja hyökkäys on nähtävästi katsottu parhaaksi puolustukseksi.

Kolmas mahdollinen hyötyjä ovat poliitikot ja poliittiset liikkeet. Rasismi on yleisesti mielletty pahaksi asiaksi. Se joka tuo mieleen ku-klux-klanin ja holokaustin. Syyllistämällä ja synnintuntoa levittämällä voidaan aina tavoitella kannattajia ja lyödä vastustajia. Siinä tosin piilee se vaara, että mahdollisten äänestäjien perusteeton leimaaminen rasisteiksi saattaa potkaista takaisin.    

Neljäs mahdollinen hyötyjä saattaa olla nykyinen poliittinen johto. Kun asioiden hoidossa on ongelmia, on vanha temppu pyrkiä suuntaamaan huomio toisaalle. Kysymys saattaa olla vanhasta kunnon harhautuksesta. Poliittisen johdon kannalta kiusallisia asioita on kertynyt melkoinen joukko. Tällaisia ovat vaikkapa maan talouden tila ja ilmeisen negatiivinen kehityssuunta, suuri ja kasvamaan pyrkivä budjettialijäämä, verojen korotukset, telakkateollisuuden kriisi, rikkidirektiivin vaikutukset vientiin, kuntauudistuksen ja sote uudistuksen punaisen langan katoaminen, ellei suorastaan umpisolmuun ajautuminen... Listaa voisi jatkaa. Piilossa saattaa olla vielä joukko uusia jobinposteja, joiden julkisuuteen nouseminen olisi kovin epämiellyttävää. Vaarana on sellaisen käsityksen syntyminen, että asioita on ennakoitu huonosti, hankkeita on valmisteltu huonosti ja on toimittu taitamattomasti. On siis vaarattomampaa suunnata keskustelua rasismiin, todelliseen tai kuviteltuun.    

On tietysti vielä sekin mahdollisuus, että alun perin tarkoituksena oli vain tehdä vain Abu-Hannan seuraavan kirjan markkinointia tukeva puffi, mutta juttu otti paremmin tulta, kuin kukaan olisi osannut arvata, toivoa tai pelätä.

Yllä olevat vaihtoehdot eivät tietystikään ole toisensa poissulkevia, eivätkä kata kaikkia mahdollisuuksia. Kukin taho saattaa lietsoa rasismikeskustelua omista intresseistään lähtien.   

Heppoisten asiaperusteiden varassa olevat kohut ja uskomukset elävät aikansa ja sitten lakastuvat. Vahvan sponsorin varassa tällaisia uskomuksia voidaan pitää hengissä pitkänkin aikaa. Myyttiselle neuvostovastaisuuden käsitteelle tällaisia vahvoja sponsoreita olivat Kekkonen ja Neuvostoliitto. Suomalaisten rasistisuutta koskevalle myytille ei yhtä vahvoja sponsoreita taida löytyä.    

Se suuri rasismikeskustelu

Nyttemmin on suuri rasismikeskustelu päässyt hyvään vauhtiin. Eräs 80-vuotias mummo oli sättinyt toimittaja Ubayya Abu-Hannan tummaihoista adoptiotytärtä. Toimittaja joutui pakenemaan tätä hirvittävää rasismia apurahan turvin Hollantiin, joka osoittautuikin kaikenpuoleiseksi onnelaksi. Joku saattaisi epäillä tätä reaktiota liioitelluksi. Kyseessähän olisi saattanut olla häiriytynyt vanhus, joita heitäkin joskus liikkuu ihmisten ilmoilla. Tällaisen epäilyksen Abu-Hanna torjui tarmokkaasti ilmoittamalla, että kyseinen mummo kyllä edusti kaikkia Suomen mummoja. Eikä syrjintätapaus edes ollut lajissaan ainoa. Kun Abu-Hanna oli kutsuttu Suomen itsenäisyyspäivävastaanotolle, hänen   tytärtään ei ollut kutsuttu mukaan. Tästä teosta Abu-Hanna kyllä ojensi presidentille asianmukaisen nootin, jossa hän ilmoitti, että presidentti ei sitten ole tervetullut hänen lapsensa syntymäpäiville.

Asia olisi ehkä jäänyt tähän. Suomen kansa olisi todettu rasistiseksi ja katumuksen merkiksi toimittajalle olisi kerätty kolehti valtion varoista. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin ei ymmärtänyt mitä hänen rauhaansa kuuluu ja kirjoitti vastineen, jossa uskalsi epäillä toimittaja Abu-Hannan liioittelevan kärsimyksiään. Olihan hän saanut myös kaikenlaisia etuja, palkkioita ja huomionosoituksia. Katastrofi oli valmis, kun tuhannet kansalaiset ilmaisivat kannatuksensa Appelsinin kirjoitukselle ja taputtivat karvaisia rasistinkäsiään. Kävi ilmi, että palautteista peräti 80 % oli Appelsinia puoltavia. Kansa ei siis ottanut nöyrästi vastaan siihen kohdistettuja moitteita, eikä ymmärtänyt säkkiin ja ripotella tuhkaa päänsä päälle. Monet yrittivät päinvastoin väittää, ettei Suomi ole mitenkään rasistinen maa ja ettei kaikki ole rasismia, mitä rasismiksi väitetään. Uskaliaimmat yrittivät jopa väittää, että Suomessa on suhteellisen vähän rasismia useimpiin muihin maihin verrattuna. Olipa niitäkin, jotka rohkenivat epäillä, että Abu-Hanna olisi keskimääräistä hankalampi luonne, ja taipuvainen liioittelemaan kielteisiä kokemuksiaan.  Oli siis aika käynnistää vastaisku ja kansanvalistuskampanja.     

Kampanja käynnistyikin reippaasti pääkirjoitustasolla, kolumneilla, valikoitujen asiantuntijoiden haastatteluilla ja niin edelleen. Joku saattaisi verrata ilmiötä sopulilauman käyttäytymiseen, mutta tämä vertaus olisi sekä asiaton, että asiantuntematon. Eläintieteen asiantuntijat nimittäin tietävät, että sopuli ei ole laumaeläin. Iltalehti kirjoitti, että Suomen on syytä katsoa Abu-Hannan peiliin ja opeteltava sietämään kritiikkiä. Ruben Stiller ehdotti, että Ilta-Sanomien olisi syytä nousta juoksuhaudoista ja keskittyä tutkimaan suomalaisen arjen rasismia. Hän arveli, että herne on sittenkin suomalaisen valkoisen uusnationalistin nenässä ja lopetti ihmettelemällä: "Mikä ihme teitä muuten vaivaa?" Keskisuomalaisen kolumnisti ihmetteli, saako täällä hoilottaa fasismin ja avoimen rasismin sanomaa täysin rinnoin ja ihmetteli hänkin, mikä teitä oikein vaivaa. Kaleva totesi laimeasti, että Suomessa ilmenee rasismia ja epäasiallista suhtautumista ihonväriltään erilaisia ihmisiä ja yleensä muualta muuttaneita kohtaan. On siis aika puhua rasismista. Itä-Savo kirjoitti, että suvaitsevaisuuteen on pitkä matka. Demari kirjoitti, että rasismille tarvitaan vastavoima. Biaudet korosti, ettei rasismi ja alentuva kohtelu ole milloinkaan hyväksyttävää.  Yle teki asiasta oman ohjelmansa ja kyseli nettisivuillaan "Millaisia kokemuksia sinulla on rasismista?"  Johanna Korhosen mielestä suomalainen keskustelu rasismista olisi hupaisaa jos se ei olisi niin surkeaa. Hän ilmoitti nauraneensa ääneen lukiessaan Appelsinin kirjoituksen, koska se paljasti hänen mielestään, että Suomessa ollaan aivan pihalla siitä, mitä rasismi on, eivätkä suomalaiset osaa tai halua tunnustaa omaa rasismiaan.

Alkoi lupaavasti näyttää siltä, että kansa on taas pantu ojennukseen ja asia on järjestyksessä. Joku Mauno Koivisto - muuten se sama henkilö, joka asiantuntemattomuudessaan vertasi toimittajia sopuleihin - oli sanonut aikanaan, että ei pidä provosoitua kun provosoidaan.  Siinä neuvossa saattaa olla jotakin perääkin, mutta ei siitä pidä vetää sellaista johtopäätöstä, etteikö pitäisi syyllistyä kun syyllistetään. Monen näppäimistön voimin oli nyt onnistuttu vakuuttamaan, että Suomi on poikkeuksellisen rasistinen maa. Siis katukaa te syntiset.

Onnettomuudeksi tämä tarina ei päättynyt tähän. Sosiaalipolitiikan professori Heikki Ervasti nosti esiin tuoreimman, 30 Euroopan maassa säännöllisesti tehtävän European Social Survey -tutkimuksen. Sen mukaan, horrible dictu, suomalaisten ulkomaalaisasenteet ovat Euroopan myönteisimpiä. Suomessa on maailman vähiten rasismia. Nyt sitten joudumme ihmettelemään, pitäisikö meidän uskoa tällaisia arvovaltaisia tutkimuksia enemmän kuin toimittajien mielipiteitä.     

Jakobiinit ja heidän perillisensä

Ranskan vallankumous toi politiikan näyttämölle jakobiinit ja siellä he ovat siitä lähtien olleet. Nimitykset ovat vaihdelleet ja esiintymismuodoissakin on ollut jonkinasteista muuntelua, mutta henkinen perusta ja toimintatavat ovat pysyneet pitkälti alkuperäisen kaltaisena.

Jakobiiniklubi, josta jakobiinit saivat nimensä, oli alunperin valistushenkinen ja liberaali yhteisö. Siellä puhuttiin muun muassa ihmisoikeuksien, tasavallan ja yleisen äänioikeuden ynnä muiden liberaalien uudistusten puolesta. Vallankumouksen alkuvaiheessa pääroolissa olivat liberaalit, mutta vasemmiston vuoripuolue nousi vuoden 1792 loppupuolella valtaan katumellakoiden, kiihotuksensa ja veritöiden avulla. Robespierre nousi vuoripuolueen vaikutusvaltaisimmaksi jäseneksi ja sai klubin haltuunsa.  Liberaalit suljettiin pois klubista ja siitä tuli terrorivallan keskipiste.

Robespierre julisti, että jakobiinien päämääränä oli hyveen tasavalta jossa kaikki saisivat nauttia rauhasta ja tasa-arvosta. Siellä vallitsisi ikuinen oikeudenmukaisuus. Kaikki halveksittavat ja julmat intohimot olisivat tuntemattomia. Kaikenlaiset hyvät ja jalot intohimot herätettäisiin lainsäädännön voimalla. Siinä valtiossa itsekkyyden korvaisi moraali, kunnian korvaisi rehellisyys, tottumukset korvattaisiin periaatteilla, sopivuussäännöt korvattaisiin velvollisuuksilla ja ylimalkaan kaikki monarkiaan liitettävät paheet korvattaisiin tasavaltalaisilla hyveillä.  Minkälainen hallitus sitten saisi tämän ihmeen aikaan? Sen saisi aikaan kansanvaltainen hallitus jonka voimanlähteinä olisivat hyve ja terrori. Molemmat olisivat tarpeen, sillä terrori ilman hyvettä olisi kauhistus ja hyve ilman terroria voimaton. Terrori ei hänen mukaansa tarkoittanut mitään muuta kuin suoraa, ankaraa ja joustamatonta oikeutta. Vapauden viholliset tuli alistaa terrorin keinoin

Valtaan päästyään jakobiinit ryhtyivät hallitsemaan terrorin avulla. He teloituttivat ensin kuninkaan ja sitten vastustajansa. Seuraavaksi Robespierre teloitutti kilpailijansa puolueen sisällä, kunnes viimein kukistui itse.

Jakobiinien johtajat olivat kouluja käyneitä ja sanan käyttöön tottuneita miehiä. Robespierre, Couthon ja Billaud-Varenne olivat asianajajia, Marat oli  lääkäri, Saint-Just oli kansalliskaartin everstiluutnantti ja runoilija, Hebert oli lehtimies ja myöskin koulutukseltaan juristi.

Asianajajat olivat jakobiinien johtoportaassa hyvin edustettuina, joten ei ole mitenkään yllättävää, että oikeuslaitos valjastettiin poliittisten päämäärien ajamiseen. Jakobiinien ajamana laadittiin terrorin oikeuttava laki epäluulonalaisista. Saint-Just esitti, ettei tullut rangaista ainoastaan pettureita vaan ketä tahansa, joka oli välinpitämätön ja passiivinen vallankumouksen suhteen. Kansalainen, joka ei tehnyt mitään vallankumouksen hyväksi, osoitti asettuvansa Ranskan kansan vallankumouksellista yleistahtoa vastaan ja jokainen joka asettui kansan yleistahtoa vastaan, oli kansan vihollinen. Lakiasiantuntija määrittelivät epäluulon alaiseksi katsottavat ryhmät.

"Epäluulon alaisiksi katsotaan:

• ne jotka käytöksellään, tuttavuuksillaan, sanoillaan tai kirjoituksillaan ovat osoittautuneet tyrannian ja federalismin kannattajiksi
• ne, jotka eivät voi tehdä selkoa toimeentulostaan ja kansalaisvelvollisuuksiensa täyttämisestä
• ne, jotka eivät ole voineet saada todistusta isänmaallisuudestaan
• rikoksista syytetyt, myös vapauttavan tuomion saaneet
• entiset aateliset, jotka eivät jatkuvasti ole osoittaneet olevansa tasavallan puolella sekä emigrantit, vaikka ovat palanneetkin"

Oli siis olemassa laki, jonka perusteella voitiin syyttää ja tuomita. Oli myös  vallankumoustuomioistuin joka hoiti syytettyjen tuomitsemisen. Lailliset muodot tulivat täytetyksi.

Todistajien ja todisteiden epämääräisyys sekä niiden mielivaltaisuutta arvostelevat puolustusasianajajien puheenvuorot herättivät aika ajoin kielteistä huomiota. Todistajien kuulustelut ja puolustusasianajajien puheenvuorot myös hidastivat vallankumoustuomioistuimen toimintaa.  Tähän saatiin sittemmin korjaus. Vallankumoustuomioistuimen toimintaa tehostettiin prairal-kuun 22 päivän lailla, jolla puolustusasianajajat poistettiin (vehkeilijän ei pidä saada puolustajaa) sekä todistajien tarpeellisuudesta ja pöytäkirjojen laadinnasta luovuttiin. Lain konventille esitelleen Couthonin sanoin: "Tuomioistuimet on tarkoitettu tuomitsemaan vain tasavallan vihollisia ... On väärin käyttää aikaa muuhun kuin heidän tuomitsemiseensa. Suvaitsevaisuus heitä kohtaan on raakamaista, laupeus törkein rikos".    

Couthonin repliikki on hyvä esimerkki jakobiineille ominaisesta retoriikasta. Puheessa säilytettiin alkuperäiseen liberaaliin arvomaailmaan kuuluva sanasto ja korkeat moraaliset perustelut, mutta sanoille annettiin uudet merkitykset. Tärkeää ei ollut miten asiat oikeasti olivat vaan se, että asioihin liitettiin oikeat sanat. Puheesta tuli Orwellin sittemmin käyttämän nimityksenmukaista uuskieltä. Vapaus on orjuutta, totuus on valhetta, musta on valkoista.

Sanaa "tyrannia" oli käytetty kuvaamaan vanhan hallinnon valtaa ja sanaa "vapaus" oli käytetty kuvaamaan alkuperäisiä liberaaleja tavoitteita. Kun jakobiineista tuli vuorostaan tyranneja, he jatkoivat hallintonsa kutsumista vapaudeksi!  Vapauden nimessä he kannustivat joukkoja väkivaltaan, organisoivat ilmiantajien verkostoja  ja toimittivat vastustajiaan giljotiiniin. Puhe ei ollut enää kommunikaation ja ajatustenvaihdon väline. Puhe toimi uskontunnustuksena, jonka tarkoitus oli erottaa jyvät akanoista. Puheiden todellisuuden ja todellisuuden todellisuuden välisten ristiriitojen esilletuomisesta tuli epäilyttävää, jopa hengenvaarallista. Vallanpitäjien kannalta epämiellyttävien tosiasioiden paljastamisesta ja moittimisesta pääsi vallankumoustuomioistuimeen, joka katkaisi sekä sopimattomat puheet, että kaulan.       

Jakobiinien retoriikan ominaispiirre oli korkean moraalisten argumenttien käyttö. Heille oli ominaista hyveen puolustajina ja  totuuden omistajina esiintyminen. Heidän laillisuusdiskurssinsa perustui ”moraalisen vähemmistön oikeuteen.” He halusivat pelastaa kansan, kunnioittamatta kuitenkaan kansansuvereniteettiperiaatetta. Enemmistöperiaate ei merkinnyt mitään, jos parhaiden ja moraalisesti oivallisten kerran täytyy hallita. Lukumäärällä ei ollut väliä kun oli kysymys parhaista tai parhaasta.

Robespierren retorinen argumentti, jonka ansiosta hän saattoi saattaa lain voimaiseksi minkä tahansa henkilökohtaisen mielipiteensä, oli oikeudenmukaisuuteen ja hyveeseen vetoaminen. Hän loi itsestään lahjomattoman ja oikeudenmukaisen vallankumouksellisen myyttiä. Hän oli sallimuksen välikappale, vallankumouksellinen välttämättömyys, jonka moraali ja hyve tekivät hänestä ihmiskunnan esitaistelijan. Mielipiteet ja totuudet kyllä saattoivat tarpeen vaatiessa muuttua. Ennen valtaannousuaan Robespierre piti vallan kolmijako-oppia hyvänä asiana, jota ei saanut loukata. Silloin hän arvioi sen vähentävän kuninkaan valtaa. Valtaan päästyään hän moitti vallan kolmijakoa huonoksi asiaksi, koska nyt "valta kuului kansalle." Niinpä paikallinen itsehallinto katosi käytännössä kokonaan, oikeuslaitoksen itsenäisyys poistettiin ja habeas corpus -periaatte, jonka tarkoitus oli estää mielivaltaiset vangitsemiset ja varmistaa henkilön pidätyksen laillisuus, kumottiin.  

Suhtautuminen sananvapauteen muuttui samalla tavoin ajan ja tilanteen  mukaisesti. Vallankumouksen alkuvaiheissa sananvapautta pidettiin luovuttamattomana perusoikeutena. Kun Robespierren puhe keskeytettiin ennen hänen valtaan nousuaan,  hänen mielestään: "Jokainen vaatimus, joka tarkoittaa minun ääneni tukahduttamista, hävittää vapautta."  Myöhemmin kanta sananvapauteen muotoiltiin hiukan toisin: "Yhteiskunnan suojelu ja sananvapaus kuuluvat vain rauhallisille kansalaisille. Tasavallassa ei ole muita oikeita kansalaisia kuin tasavaltalaiset. Tasavallan hallitus on muille velkaa vain kuoleman". Saint-Just esitti saman asian seuraavasti: "Tasavallan olemukseen kuuluu kaiken täydellinen hävittäminen, mikä on sitä vastaan".   

Hyvän esimerkin teorian muotoilusta ja sen käytännön toteutuksesta tarjoaa Ranskan terveydenhuollon kehitys vallankumouksen aikana.  Ennen vallankumousta lääkärien koulutustaso vaihteli, mutta se oli yleisesti heikko. Hallinnon tehottomuus, varojen puute, korruptio ja  laiminlyönnit saivat aikaan sen, että puutteet tulivat yhä selkeämmin näkyviin. Sairaaloiden toiminnassa oli suuria puutteita, vaikka niitä oli yritetty kehittääkin.

Vallankumouksen käyttövoimana oli vakaumus yksilön oikeudesta kelvolliseen elämään ja yhteiskunnan velvollisuudesta taata tämä oikeus. Terveys ja sairaanhoito olivat inhimillisiä oikeuksia. Jean-Paul Marat muotoili vallankumouksen lääketieteen suuren tehtävän: Valvoa yhteiskunnan lasten oikeutta elämään ja terveyteen. Kansalliskokous tarttui ongelmiin ja asetti niitä ratkomaan köyhäinhoitovaliokunnan ja terveydenhoitovaliokunnan. Terveydenhuoltovaliokunnan laatima toimintasuunnitelma lähti vallankumouksen lääketieteen uudistuneista periaatteista. Huolenpito ei rakentunut yhteiskunnan hyväntekeväisyydelle vaan kansalaisten oikeuksille. Valiokunta teki myös ehdotuksen lääketieteellisen koulutusjärjestelmän toteuttamiseksi. Koulutuksen painopiste olisi käytännön kliinisessä työssä. Professorit valittaisiin tehtäviinsä taitojensa mukaan.

Esitetty terveydenhoidon suunnitelma oli täydellinen ja silloisissa oloissa suorastaan mielikuvituksellinen. Valiokunnan ehdotukset hyväksyttiin periaatteessa, mutta niiden toteuttamiseksi käytännössä ei ollut sen paremmin keinoja kuin varojakaan.

Vallankumouksen edellä vallinnut katkeruus lääkärikuntaa kohtaan puolestaan purkautui esiin lääkärien laillistamisen kohdalla. Vaatimukset lääketieteellisestä tutkinnosta lääkärin toimiluvan saamiseksi poistettiin ja kuka tahansa saattoi maksua vastaan hankkia lisenssin lääkärinä toimimista varten. Lääketiede oli nyt kaikkien omaisuutta, se ei kuulunut enää lääkäreille vaan kansalle. Kritiikki lääketieteellistä koulutusta kohtaan johti siihen, että kaikki erioikeuksia nauttivat yhteisöt, mukaan luettuina yliopistot, lääketieteelliset koulut ja akatemiat julistettiin lakkautetuksi. Julkinen lääketieteellinen koulutus päättyi kokonaan. Kun lääkärit vetosivat lakiasäätävään kokoukseen, heitä muistutettiin tylysti siitä, että kaikki ammatit olivat samanarvoisia ja kaikki aikaisemmat erioikeudet oli lakkautettu.

Vallankumouksen edetessä, aikaisemmat terveyden- ja köyhäinhoitovaliokunnat yhdistettiin Kansan avun valiokunnaksi. Toimintasuunnitelma oli kyllä sama kuin aikaisemmin. Kansan oikeus yhteiskunnan huolenpitoon oli itsestään selvä lähtökohta. Sairautta ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta pidettiin vanhan hallinnon laiminlyöntien seurauksina, joten sen huonon hallinnon järjestelmät päätettiin purkaa. Toimenpiteet kohdistettiin ensin sairaaloihin. Sairaaloilta poistettiin asteittain kaikki taloudellinen tuki, läänitysten korot, kirkon kymmenykset, porvarien omantunnonrahat, verotulot, sakot ja arpajaistuotot. Lisäksi niiltä alettiin vaatia omaisuudesta veroa. Taloudellinen katastrofi olikin pian tosiasia. Sairaaloiden talousarvioiden laskettiin pudonneen kymmenenteen osaan vallankumousta edeltäneeseen aikaan verrattuna.

Sairaaloihin kohdistettiin myös vallankumouksen periaatteiden mukainen kristinuskosta vierottaminen. Sairaalat olivat perinteisesti kuuluneet kirkolliseen järjestelmään, liittyneet kristillisen armeliaisuuden ajatukseen ja toimineet nunnien tai erityisten sääntökuntien harjoittaman sairaanhoidon varassa. Niinpä päätettiin, että kirkollisesti sitoutunut henkilökunta on poistettava sairaaloista ja korvattava kaatuneiden sotilaiden leskillä ja orpolapsilla. Näillä tulisi olemaan etusija kaikkiin tehtäviin sairaaloissa. Harjaantumattomat sotalesket ja veteraanien orpolapset eivät tosin pystyneet menestyksellisesti toimimaan hoitohenkilökuntana. Saman tien vallankumous tuhosi myös valistuksen seurauksena syntyneet sosiaaliset lastenlaitokset ja sokeainkoulut hyväntekeväisyyden häpeällisinä jäänteinä yksinvallan ajalta ja palautti lapset yleisen kansan hyvän tahdon varaan, eli todellisuudessa kerjuuseen ja sortoon.

Lopputuloksena tästä kaikesta olivat yhä yltyvät Pariisin mahtajille esitetyt epätoivoiset vetoomukset, jotka kertoivat huonosta hoidosta, puutteesta ja sairastavuudesta, joka oli kaiken kontrollin tavoittamattomissa.

Jakobiinit kukistuivat, mutta heidän henkinen perintönsä ja heidän menetelmänsä jäivät elämään ja putkahtelevat jatkuvasti esiin eri muodoissa ja vaihtelevalla voimalla. Tunnetuimpia perillisiä olivat Venäjän bolshevikit, joiden opit, menetelmät, retoriikka ja oikeuskäytännöt ammensivat oikeastaan enemmän jakobiineilta kuin Marxilta. Tämä pätee varsinkin Trotskiin, jota on luonnehdittu Neuvosto-Venäjän pelätyimmäksi jakobiiniksi.  Stalin omaksui monia piirteitä jakobiinien ideologiasta, mutta hylkäsi itselleen sopimattomat osat ja toisaalta lisäsi omat mausteensa. Mao ja myöhemmin Pol Pot kunnostautuivat omalla tahollaan kansan moraalin kohottamisessa ankaria menetelmiä käyttäen. Poliittisen kentän toisella laidalla Mussolini paneutui kansan henkisen ja ruumiillisen kunnon kohottamiseen niinikään jakobiinien arvoja ja menetelmiä noudattaen.    

Ehkä lähimmäksi jakobiinien päämääräkseen nimeämää hyveen tasavaltaa pääsi DDR. Siellä retoriikka oli järkeä korostavaa, ihanteellista ja korkean moraalista. Hyve oli määritelty lainsäädännöllä pakolliseksi ja Stasi valvoi kansan moraalia. Kansa oli työteliästä ja onnellista. Siitä oli olemassa viralliset tutkimukset ja tilastot. Jostakin selittämättömästä syystä johtuen maasta löytyi jatkuvasti emigranteiksi pyrkiviä yksilöitä, mutta tätä pyrkimystä ehkäistiin tehokkaasti sekä valistuksen, että käytännön toimien avulla.    

Myös opiskelijaliikkeissä ja älymystön piirissä jakobiinien aatteet ja menettelytavat nousevat aika-ajoin suosioon. Näin tapahtui esimerkiksi Ranskan vasemmistoälymystön piirissä toisen maailmansodan jälkeen tai meillä Suomessa 70 -luvun taistolaisliikkeen piirissä. Ja kun seuraa tätä meidän tämän päivän suvaitsevaistomme toimintaa, niin kovin tutulta oireet näyttävät. Sama kaiku on askelten.      

Koulua, Pisaa vai elämää varten

Joitakin koulua ja koulutusta sivuavia viimeaikaisia otsikoita ja yksi katkelma uutisesta:

"Suomi on menestynyt hienosti kansainvälisissä Pisa -vertailuissa."
"Suomalaisten oppimistulokset ovat laskussa."
"Suomalaisten syrjäytyminen jo kouluaikana on lisääntymässä."
"Suomalaisten työelämään siirtyminen on muuttunut jatkuvasti myöhäisemmäksi."

"Suomessa yrittäjien osuus työikäisistä on alle 5% kun se monissa muissa Euroopan maissa on lähes kaksinkertainen. Yrittäjien keski-ikä on selvästi korkeampi kuin palkansaajien, joten uusia yrittäjiä tarvittaisiin Suomessa lähivuosina useita kymmeniä tuhansia. Muuten maasta uhkaa hävitä suuri määrä työpaikkoja."

Suomi on siis menestynyt hienosti Pisa -vertailussa. Se kertoo siitä, että jossakin on onnistuttu ja siitä voidaan olla aiheellisesti tyytyväisiä. On myös ilmeistä, että aivan kaikessa ei ole onnistuttu ja kehityksen suunnassakin on huolestuttavia piirteitä. Onko jotakin olennaista jätetty huomiotta, kun Pisa-menestys ei näytä kertautuvan työelämään siirryttäessä ja onko menestyksestä tehty oikeat johtopäätökset sekä ryhdytty oikeisiin toimenpiteisiin?   

Minun kouluaikoinani tavattiin sanoa, että emme opi koulua vaan elämää varten. Silloin sillä yleensä varoitettiin lunttaamisen vaaroista ja muista sellaisista vippaskonsteista, joilla pyrittiin saamaan hyviä numeroita ilman perustana olevaa todellista osaamista. Elämää varten oppimista ei sen tarkemmin määritelty, mutta noin yleisesti annettiin ymmärtää, että oli koulussa tarkoitus hankkia sellaisia tietoja, taitoja ja muita valmiuksia, joiden varassa me sitten leipämme tienaisimme ja olisimme siinä samalla maallemme hyödyksi. Tämä tuntui silloin ja tuntuu edelleen jokseenkin pätevältä näkemykseltä.

Pisa-tutkimuksessa mitataan 15 -vuotiaiden nuorten osaamista lukutaidon, matematiikan ja luonnontieteiden alueilla. Tavoitteena ei ole ensisijaisesti arvioida opetussuunnitelman sisältöjen hallintaa vaan oppilaiden taitoja ja valmiuksia mahdollisimman todenmukaisissa ja arkielämän tarpeita muistuttavissa tilanteissa.

Käytännön elämän tavoitteiden kannalta matematiikan ja luonnontieteiden osaaminen sekä lukutaito muodostavat hyvän perustan. Niiden osaamista mitataan perinteisessä koetilanteessa. Se on varmasti käytännön välttämättömyys, mutta rajoittaa sitä, kuinka hyvin tulokset todellisuudessa kuvaavat oppilaiden tosielämän kykyjä ja valmiuksia. Pisa tutkimus antaa siis hyviä, hyödyllisiä ja tärkeitä tuloksia, mutta sen ulkopuolelle jää tärkeitä asioita.

Tulokset eivät esimerkiksi kerro, osaavatko oppilaat arvioida annettujen tehtävien tarkoituksenmukaisuutta. Käytännön elämässä tapahtuu usein niin, että asiakas pyytää tietynlaista ratkaisua. Kun pyydetyn ratkaisun käytöstä kysytään tarkempia tietoja, käykin ilmi, että aivan toisenlainen ratkaisu olisi selvästi parempi. Tehtävänanto siis määritellään uudestaan, tarkoituksenmukaisemmaksi. Koetilanteessa näin ei voida menetellä.  

Tulokset eivät myöskään kerro, osaavatko oppilaat tehdä oikeita kysymyksiä ratkaisua etsiessään. Käytännön elämässä asiakkaan kanssa käytävä dialogi on monissa asioissa aivan keskeinen asia. Olkoon tästä esimerkkinä vaikkapa tietojärjestelmän määrittely.

Tulokset eivät myöskään kerro mitään oppilaiden konstruktiivisista kyvyistä. He vastaavat annettuun tehtävään, mutta eivät tuota konstruktiivisia ratkaisuja. Asia olisi toisin, jos tehtävänä olisi vaikkapa sillan suunnittelu ja rakentaminen.   

Pisa-mittaus siis kertoo paljon osaamistasosta, mutta jättää myös paljon olennaista mittauksen ulkopuolelle. Se mittaa koulujen hyvyyttä koulujen mittareilla eli kokeissa pärjäämisellä.

Koulun hyvyyden todellinen mittaaminen tapahtuu kuitenkin elämän mittareilla. Osaavatko oppilaat hakeutua itselleen sopivaan ammattiin? Kuinka hyvin oppilaat löytävät töitä, pärjäävät töissään ja pystyvät elättämään itsensä? Kuinka hyvin maan elinkeinoelämä kehittyy? Syntyykö meille riittävästi yrityksiä ja niihin työpaikkoja? Pärjäävätkö yrityksemme kansainvälisessä kilpailussa? Onnistuvatko ne kasvamaan ja kehittymään vai syövätkö ulkomaiset kilpailijat ne pois markkinoilta?  Kun haluamme arvioida koulun hyvyyttä, tarvitsemme myös jonkun menetelmän, jolla voimme mitata sitä, kuinka hyvin koulu onnistuu valmentamaan oppilaitaan elämää varten.

Suomen koululaitos on nyt kuitenkin saanut hyviä  tuloksia Pisa-mittauksessa. Kun jossakin asiassa menestytään, menestyksen hyödyntäminen ja tulevasta menestyksestä huolehtiminen ovat luonnollisia tavoitteita. Konventionaalisen viisauden mukaan pitää rakentaa vahvuuksien varaan, huolehtia vahvuuksien ylläpitämisestä ja poistaa sellaisia heikkouksia jotka haittaavat vahvuuksien hyödyntämistä.     

Tulevan kehityksen suhteen uutiset eivät näytä hyviltä. Tulosten absoluuttinen ja suhteellinen taso on kääntynyt laskuun, koulutuksen kustannuksissa ollaan säästämässä,  säästöt näyttävät kohdistuvan etupäässä parhaita tuloksia saavuttaviin kouluihin ja resurssien lisäämiset heikoimpiin. Uhkana on sortuminen suomalaisten vanhaan perisyntiin, menneisyyden menestysten varaan tuudittautumiseen. Meillä kyetään kehittämään huippuluokan tuotteita ja saavuttamaan erinomaisia tuloksia, mutta sitten kun menestystä on saavutettu sitä ei käytetä hyväksi eikä jalosteta edelleen vaan asetutaan lepäämään laakereilla. Nousua seuraa sitten nopea lasku. Näin uhkaa käydä nyt koulunkin suhteen. Kun kerran on todettu, että meillä on hyvätasoinen koulutus, siitä tehdään se johtopäätös, että nyt voidaan hellittää ja säästää. Kyllä meille välttää vähän huonompikin taso. Suomen koulutuksen taso siis laskee samaan aikaan kun muiden maiden taso nousee. Jotkut tahot näyttävät rauhoittavan  mieltään sillä, että osaamistason lasku on yleinen eurooppalainen ilmiö. Tämä on erittäin huono lohdutus, koska todellinen kilpailu tulee Euroopan ulkopuolelta. Pikemminkin yleinen eurooppalainen tason lasku on hälyttävää. Jos olemme uppoavassa laivassa, ei ole suurikaan riemun aihe, että emme uppoa muuta laivaa nopeammin.     

Sen sijaan, että asetumme lepäämään laakereilla meidän tulee tutkia, missä asioissa meidän pitää parantaa nykyistä kolutustamme, mitkä ovat tärkeimmät parannettavat kohteen ja paneutua niiden parantamiseen. Ehkä tärkein tällainen kohde on syrjäytyminen. Onneksi näyttää siltä, että se on myös tiedostettu.

Tänä vuonna lähes  5 000 peruskoulunsa päättänyttä jäi ilman opiskelupaikkaa. Alle 25 vuotiaista lähes 35 000 on ilman työ- tai opiskelupaikkaa. Alle 30- vuotiaista yli 100 000 on pelkän peruskoulun varassa. Syitä on varmasti monia. Osa voi johtua sosiaalisista syistä,  osa voi johtua koulunkäyntiä vaikeuttavista tekijöistä, kuten esimerkiksi lukihäiriöistä, mutta osa syistä voi olla itse kouluun ja koulutusjärjestelmään sisäänrakennettuja.

Suomalaista koulutusjärjestelmää vaivaa käytännön koulutuksen aliarvostus ja vastaavasti teoreettisen koulutuksen yliarvostus. Jos ajatusmalli on koulutuksessa tämä, se heijastuu luonnollisesti myös nuorten asenteisiin ja valintoihin. Koulu voi olla osalle oppilaista liian teoreettinen, käytännölle vieras ja sellaisen, että se ei havaitse käytännön osaamista eikä palkitse siitä. Onko esimerkiksi kahden vieraan kielen opettaminen aivan kaikille todella perusteltua, vai onko se omiaan vieroittamaan osan oppilaista? 

Saksassa yli puolet nuorista menee peruskoulun jälkeen maan järjestelmän mukaiseen oppisopimuskoulutukseen, eräänlaiseen kisällijärjestelmään. Ammattiopinnot suoritetaan pääsääntöisesti oppisopimuskoulutuksella, jossa oppilas työskentelee 3-4 päivää viikossa työpaikalla ja käy 1-2 päivää viikossa koulussa teoriaopetuksessa. Koulutus kestää kolmisen vuotta ja jakautuu työharjoitteluun ja teoreettiseen osuuteen. Teorian määrä riippuu koulutussuunnasta. Järjestelmä kieltämättä sitoo nuoret jo aikaisessa vaiheessa johonkin tiettyyn ammattiin, mutta samalla se sitoo nuoret työelämään ja antaa perspektiivin tulevaisuuteen. Tarjolla on palkallista työtä, käytännönläheistä opetusta ja mukaan päässeelle lähes takuuvarma työpaikka. Lopputulos on toimiva, jos tarkastellaan työttömyysasteita. Saksassa on EU:n alhaisin nuorisotyöttömyysaste, 7,9 prosenttia. Kannattaisiko jotain tämänsuuntaista kehittää myös meillä?

Suomalaisten työelämään siirtyminen on muuttunut jatkuvasti myöhäisemmäksi ja   yrittäjien osuus on työikäisistä on puolet siitä, mitä muissa Euroopan maissa. Yhtenä opiskelujen alkamisen viivästymisen syynä näyttäisi olevan pääsykoejärjestelmä, joka johtaa ainakin joissakin tapauksissa välivuosien syntymiseen.  Mutta onko itse koulun luonteessa sellaisia piirteitä, jotka vaikuttavat työelämään siirtymisen viivästymiseen ja yrittäjyyden vieroksuntaan?

Koulu opettaa tietoja, taitoja, asenteita ja arvoja. Kaikkia näitä opimme tietysti myös koulun ulkopuolella ja ulkopuolelta. Kävin läpi runsaan parinkymmenen koulun osalta, mitä ne kertoivat arvoikseen ja tavoitteikseen. Tällainen läpikäynti on tietysti varsin pinnallinen, mutta kertoo uskoakseni jotakin suuntaa-antavaa. Esitettyjä arvoja olivat tyypillisesti toisten kunnioittaminen, tasa-arvo, sääntöjen noudattaminen, kauniit käytöstavat, positiivinen asennoituminen ja vastaavat. Ainoastaan yhden koulun arvoihin kuului työn arvostaminen ja yhden arvoihin yritteliäisyys. Sellaisia sanoja kuin rohkeus, käytännöllisyys, pragmaattisuus, suurpiirteisyys ja kokeilunhalu ei esiintynyt lainkaan. Syntyi sellainen kuva, että aloitteellisuus ei ole kovin suuressa arvossa, mutta kuuliaisuus on. Syntyi myös sellainen tunne, että koulu ei kehitä yrittämisessä ja yrittäjyydessä tarvittavia asenteita ja valmiuksia. Opettajilla itsellään ei ehkä ole valmiuksia näiden asioiden kehittämiseen, ei ainakaan kovin yleisesti. He kulkevat yleensä koulusta kouluun, ensin kiltteinä oppilaina koulussa, sen jälkeen kiltteinä opiskelijoina yliopistossa ja lopulta sitten opettajina koulussa. Niinpä yritystoiminta ja sen tarpeet jäävät koululle vieraaksi. Tämä heijastuu koulun arvoihin ja toimintatapoihin. Niiden seurauksena ne jotka ryhtyvät yrittäjiksi eivät tee sitä koulun ansiosta vaan pikemminkin koulusta huolimatta.

Pisa-menestys on kiistämättä hieno asia ja antaa oikeuden pieneen henkselien paukutteluun. Se ei kuitenkaan anna oikeutta laakereilla lepäämiseen. Tulevan menestyksen eteen täytyy tehdä työtä. Se ei myöskään ole itseisarvoinen päämäärä. Koulun tehtävä ei ole opettaa Pisaa vaan elämää varten. Se vaatii katseen kohdistamista Pisaa pidemmälle ja laajemmalle.  

Sekoilua senttaustehtaalla

Presidentti Koivisto moitti toimittajien käyttäytyvän kuin sopulilauma. Eläintieteilijöiden mukaan sopuli ei ole laumaeläin. Toisaalta, toimittajien kohdalla väite saattaa pitää paikkansa. Tarina Hanna Erosen blogista ja kuinka se alkoi elää omaa elämäänsä on kerrottu viime aikoina monessa paikassa ja moneen kertaan. Siinä havainnollistui muutamia yleisiä, mutta vähemmän ilahduttavia piirteitä median toiminnasta, joten kerrataan se kuitenkin tässä pääkohdittain.   

Vähemmistövaltuutetun toimisto puuttui poliisin suorittamiin henkilöllisyyden tarkistuksiin. Vähemmistövaltuutetun toimiston mielestä henkilöllisyyden tarkistusten kohdistaminen ulkomaalaisen näköisiin henkilöihin saattoi olla kiellettyä syrjivää etnistä profilointia.  

Tarkistusten perusteina ovat maassa olon laillisuuden valvonta ja rikollisuuden ehkäisy. Schengen sopimuksen mukaan ulkomaalaisten matkustusasiakirjoja ei tarkasteta rajalla, mutta ne on pidettävä mukana ja niitä tarkistetaan pistokokein. Tarkistuksia tehdään myös siitä syystä, että pääasiassa Itä-Euroopasta peräisin olevien liigojen suorittamien rikosten määrä on huolestuttavasti lisääntynyt. Uutisissa on kerrottu kultasepänliikkeiden ryöstöistä, pankkikorttien skimmauksista, puhelinten ja tietokoneiden sieppauksista , tavallisista katuryöstöistä ja taskuvarkauksista. Esimerkiksi Turussa peräti 50 prosenttia ryöstöistä on poliisin mukaan ulkomaalaisten tekemiä. Kyse on maasta toiseen kiertävien liigojen harjoittamasta järjestäytyneestä rikollisuudesta.

James Hirvisaaren avustaja Helena Eronen kirjoitti blogissaan:

" Vähemmistövaltuutetun toimiston ... setä kertoi ... olevansa perin pöyristynyt siitä, kun hän oli kuullut poliisin harjoittamasta apartheidimaisesta toiminnasta ulkomaalaistaustaisia kohtaan. ... Poliisit olivat ... käyneet kyselemässä itäeurooppalaiselta miesryhmältä henkilöllisyystodistuksia ... vain siksi, että henkilöt olivat ulkomaalaisia. ... Näitä ilmoituksia virtaa vähemmistövaltuutetun toimistoon alvarinaan.  ... Koska taloudellinen tilanne on kuitenkin heikko ja poliisinkin resurssit riittämättömät ... niin ajattelin ehdottaa jotain huokeampaa käytäntöä, joka myöskin poistaisi maastamme tuon ihmisoikeusloukkaavan käytännön. Hihamerkit."

Ja tästä hän jatkaa ajatuksen kehittelyä keksimällä erilaisille ryhmille erilaisia merkkejä.

Turun Sanomat esitti kirjoituksesta oman versionsa:

"Kansanedustajan avustaja ehdottaa ulkomaalaisille hihamerkkejä.
Perussuomalaisten kansanedustajan James Hirvisaaren eduskunta-avustaja Helena Eronen ehdottaa blogissaan ulkomaalaisille pakollisia hihamerkkejä. Eronen kirjoittaa ... että hihamerkkien käyttöönotto helpottaisi poliisin työtä ja vapauttaisi resursseja, sillä sen jälkeen poliisin ei tarvitsisi kysellä ulkomaalaisilta henkilöllisyystodistuksia.

Juutalaiset pakotettiin Natsi-Saksassa pitämään hihamerkkinä keltaista daavidintähteä, jolla heidät pystyttiin erottamaan julkisesti juutalaisiksi."

Uusi Suomi poisti blogikirjoituksen jokseenkin välittömästi. Muu lehdistö kopioi ja toisti Turun Sanomien kirjoituksia. Yleisön saataville jäi vain Turun Sanomien kirjoitus ja sen perusteella tehdyt toisinnot.

Esimerkiksi Hufudstadsbladet  uutisoi

Hirvisaaris assistent vill märka minoriteter
Helena Eronen, assistent till riksdagsledamoten James Hirvisaari (Sannf), föreslår att utlänningar som bor i Finland förses med ett märke på ärmen som informerar polisen om deras etniska bakgrund.

Syntynyt kohu säikäytti perussuomalaisten eduskuntaryhmän vaatimaan Erosen erottamista. Hirvisaari päätti kuitenkin olla erottamatta avustajaansa. Tämän seurauksena hänet suljettiin viideksi kuukaudeksi eduskuntaryhmän työstä.

Sanotaan, että mitä kerran nettiin kirjoitetaan, ei koskaan katoa. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Erosen alkuperäinen teksti oli otettu talteen ja sen kopiot levisivät erilaisilla forumeilla. Lukijat pääsivät vertaamaan alkuperäistekstiä siitä tehtyihin uutisiin. Oli ilmeistä, että Erosen tekstistä oli annettu harhaanjohtava kuva. Lukijat ja useat blogikirjoittajat kritisoivat voimakkaasti median toimintaa syyttäen sitä vääristelystä, sensuroinnista ja ajojahdista. Monet reagoivat Erosen puolesta ja vielä useammat huolestuivat yleisemmin sananvapaudesta.  

Jotkut toimittajat katsoivat, että hyökkäys on paras puolustus. Helsingin Sanomien pääkirjoitus 14.4. joka oli otsikoitu  "Törkeys ei ole vitsi-vitsi" oli eräänlainen ennätys lajissaan.

Perussuomalaisten tulisi käyttää tästä lähtien ruskeaa paitaa, jotta heidän poliittinen ja henkinen suuntautuneisuutensa tulisi kaikille selväksi.

Edellinen lause oli vitsi. ... Oikea ympäristö voi jalostaa karkeuksistakin osuvaa satiiria ja huumoria. Väärä taas jättää karkeudet karkeuksiksi ja vitsit loukkauksiksi.

Perussuomalaisten nousu politiikan illallispöytiin toi pöydän äärelle joukon ihmisiä ... jotka eivät ymmärtäneet siirtyneensä röökiringistä demokratian estradille.

Helena Eronen kirjoitti blogissaan, että ulkomaalaiset ja seksuaalivähemmistöt voisivat käyttää hihamerkkejä, jotta heidät olisi helpompi tunnistaa. Ulkovaatteisiin kiinnitettävät, kansanryhmää identifioivat merkit liittyvät historiaa tuntevilla natsi-Saksan aikaan. Der Judenstern oli kangasmerkki, joka juutalaisten oli ommeltava päällysvaatteisiinsa, jotta heidät tunnistettaisiin helposti. Jos kansanedustajan avustaja viittaa murjaisussaan natsi-Saksan rotuoppeihin, se ei ole "hyväntahtoista ja hauskaa". Se ei ole edes "huonoa huumoria". Se on vain törkeää. Ihmiskunnan historiaa tunteva tietää, että rotuopit johtivat kuuden miljoonan ihmisen teolliseen teurastukseen. Kyse ei siis ole siitä, että tosikot eivät ymmärtäneet Erosen idean "satiirisuutta".

Sanottua ei saa pyyhittyä pois. Sen Eronen tuli todistaneeksi, että hänen toimintansa ei kuulu ympäristöön, jossa perustuslain mukaan käyttäydytään "arvokkaasti ja vakaasti".

Kirjoittaja onnistuu yhdessä ja samassa kirjoituksessa keksimään Erosen kirjoitukselle aivan oman tulkintansa ja näin keksimillään perusteilla lietsomaan itsensä täyteen pyhää vihaa sekä leimaamaan kirjoittajan natsiksi ja vaatimaan hänen vaientamistaan ja erottamistaan.

Iltalehti onnistui kytkemään jupakan Breivikin oikeudenkäyntiin ja kirjoitti 21.4.2012 otsikolla "Hirmutekojen syyt joskus hämäriä, mutta niiden laukeamista on torjuttava."

Timo Soini ei ole selvästi tuominnut muukalaisvihaa. Lyhyet erottamiset eduskuntaryhmästä ovat parempi vitsi kuin "satiiri" hihanauhoista. Viha huipentui Norjan joukkomurhassa, josta käydään nyt oikeutta.

Joukkomurhaaja on tietenkin henkisesti häiriintynyt - mutta niin olivat myös Hitler, Stalin, Pol Pot ja monet muut. ... Ympäristö voi kuitenkin vaikuttaa mielen vääristymän laukeamiseen. ...  Breivik kypsytti ajatuksiaan muukalaisvihan ja rasismin noustessa. Hän toimi Norjan "edistyspuolueessa" ja on maininnut oppi-isäkseen muun muassa Jussi Halla-ahon.

Perussuomalaiset ovat kiistäneet kaikki rinnastukset muiden maiden puolueisiin. Samankaltaisuutta silti on .... Timo Soini ei ole kuitenkaan vetänyt selvää rajaa muukalaiskammoiseen siipeen. Määräaikaiset erottamiset eduskuntaryhmästä ovat parempi vitsi kuin "satiiri" uudesta Daavidintähdestä vaatteissa.

Vaikkei ihmismielen synkkää puolta voi poistaa, on ponnisteltava sen seurausten lieventämiseksi. ... ja muukalais- sekä muun vihan lietsonnan [voi] tuomita.

Asiaa vatkattiin ja veivattiin eri medioissa pari - kolme viikkoa. Muun muassa Uuden Suomen toimittaja Teemu Kammonen palasi teemaan

Hihamerkkikohu on nyt laantumaan päin. On aika ottaa opiksi tapahtuneesta. Keskustelin eduskunta-avustaja Helena Erosen hihamerkkikirjoituksesta kahden ammatikseen vitsejä rakentavan koomikon kanssa.

Eronen perusteli ... kirjoituksen julkaisua vitsillä, satiirilla. Pelkkä huumori ei kuitenkaan riitä käsien pesuun kirjoituksen seurauksista.... Kirjoituksen huumoria kommentoivat tunnustuksellinen vasemmistotaustainen koomikko Tomi Walamies ja Yleisradiossa työskentelevä Jukka Lindström.

Jukka Lindström aloittaa yleisöllä. - Vastuuta vitsistä ei voi koskaan ulkoistaa yleisölle. Vitsi on aina kertojan vastuulla, Lindström sanoo. Yleisö on tottunut kuulemaan perussuomalaisilta tai puolueeseen liitetyiltä ihmisiltä lausuntoja, jotka eivät tämänkaltaisilla asioilla vitsaile. ... Kertoja ei siis voi koskaan vedota siihen, että yleisö on ymmärtänyt väärin. Päinvastoin: vitsi on kerrottu väärin, jos yleisö ei sitä ymmärrä.

Tomi Walamies jatkaa rakenteella .... Erosen kirjoituksessa on ongelma ... Erosen kirjoituksessa ei ole mitään käännettä, liioittelevaa tilannetta tai yllätystä, joka kertoisi kirjoituksen olevan teknisesti vitsi.Lisäksi kerronnallisesti ongelma on vähemmistövaltuutetun, ei poliisin tai pysäytettävien ulkomaalaistaustaisten ihmisten. Hihamerkkiratkaisua esitetään siis vähemmistövaltuutetulle, ei varsinaisille osallisille. Puhuminen vain osalle osallisia ei koskaan toimi, Walamies sanoo.

Ehkä tässä tuli jo riittävästi näytteitä.

Mitä siis oikeastaan tapahtui?

Kansanedustajan nuori eduskunta-avustaja kirjoitti pienen satiirin, jossa hän piikitteli vähemmistövaltuutetun toimiston toimintaa. Vähemmistövaltuutetun kanta kun näytti olevan, että henkilöllisyystarkastuksia ei saa tehdä ulkomaalaisen näköisille henkilöille.  Satiirin kohteena oli selvästi vähemmistövaltuutetun toimiston toiminta. Tämän ymmärsi kymmenvuotias lapsikin, kuten Juhana Torkki totesi A-Studiossa. Turun Sanomat ei ymmärtänyt tai ei halunnut ymmärtää. Muu lehdistö ei vaivautunut ottamaan asioista selvää, vaan toimi Turun Sanomien harhaanjohtavan uutisoinnin ja omien ennakkoasenteidensa varassa. Lehdistö kävi laumana Erosen kimppuun. Tarkoituksena näytti olevan nuoren kirjoittajan pelotteleminen hiljaiseksi, menetelmänä perinteinen sakinhivutus. Perussuomalaisten eduskuntaryhmä säikähti ja vaati Hirvisaarta antamaan avustajalleen potkut. Prosessi toi jo mieleen totalitaaristen valtioiden menettelyt.  

Mielestäni tässä jupakassa tuli esiin muutamia erittäin huolestuttavia piirteitä.

Ensimmäinen oli lehdistön into sananvapauden tukahduttamiseen. Suhteellisen kesyn satiirin takia kirjoittajalle haluttiin järjestää potkut. Paljon räikeämpiä ja kärjistetympiä satiireja on helppo löytää esimerkiksi nyt tuohtumuksesta vaatteensa repäisseen Helsingin Sanomien kolumnistien jäljiltä. Tosin näissä tapauksissa kohde oli toinen. Oliko siis vähemmistövaltuutetun toimisto on niin pyhä ja kaiken arvostelun yläpuolella, että sitä ei saanut rankaisematta kritisoida. Vai oliko kyse siitä, että lehdistö on varannut satiirin monopolin omille kolumnisteilleen. Lehdistöhän on tarkka omasta vapaudestaan ja puolustaa sitä kärkkäästi. Tämä koskee kuitenkin vain toimittajien sananvapautta. Muiden sananvapautta lehdistö näyttää olevan varsin halukas rajoittamaan.   

Toinen oli median moraali. Turun Sanomien kirjoitus muutti, suoraan sanottuna selvästi vääristeli, Erosen kirjoituksen luonnetta. Varmemmaksi vakuudeksi lehti keksi omasta päästään natsikytkennän. Muut lehdet toistivat kritiikittömästi Turun Sanomien tekemää väärennöstä ja jopa paisuttelivat sitä. Muutamat yltyivät suoranaiseen natsifetisismiin. Lähdekritiikki unohdettiin täysin.  Kun asian oikea laita tuotiin internetissä esiin yksityisten kirjoittajien kautta, oikaisuista ei tietysti voinut olla puhettakaan. Toimittajat toimivat kuten Pontius Pilatus. "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin". Muutamien kohdalla ilmeinen nolostuminen kyllä kertoi, että tehty moka kyllä tiedostettiin vaikkei tunnustettu.     

Kolmas oli median pyrkimys harhauttamiseen, suoranainen venkoilu. Kun lukijat kritisoivat voimakkaasti lehdistön toimintaa ja suorastaan väänsivät rautalangasta, kuinka ongelmana oli ilmeisen tahallisesti tehty harhaanjohtava uutinen ja sen perusteella esitetyt vaatimukset sananvapauden rajoittamisesta ja kirjoittajan erottamisesta, lehdistö yritti ohjata keskustelua syrjään itse asiasta.

Yhtenä selittelymallina oli väite, että kyllä Turun Sanomien uutinen oli aivan oikea, koska siinä oli lainattu (valikoituja) pätkiä Erosen kirjoituksesta. Varsin monet demonstroivat varsin nopeasti, kuinka kirjoituksen luonteen voi muuttaa poimimalla lainaukseen sopivasti valittuja pätkiä, esimerkiksi seuraavasti: Rehellisen ja totuudessa tiukasti pysyttelevän median tapaa uutisoida  [kuvaa uutinen], että Raamatun mukaan Jumalaa ei ole olemassa. Jos joku syyttää minua vääristelystä tai jopa valheesta, voin aina sanoa, että tarkistakaa itse. .... Raamatun teksti kuuluu niin, että "...vain hullu sanoo: Jumalaa ei ole olemassa".  Uutisointi on tarkalleen Raamatun tekstin mukaista. RAAMATTU VÄITTÄÄ: JUMALAA EI OLE!!!

 Toinen tyypillinen malli oli erilaisten ammattihumoristien (pitäisiköhän tuossa olla lainausmerkit) marssittaminen todistamaan, että kirjoitus ei ollut oikeastaan satiiria tai ainakaan hyvää satiiria. Tarkoituksena oli ilmeisesti keskustelun ohjaaminen lehdistön toiminnasta väittelyyn kirjoituksen hyvyydestä tai huonoudesta. Mutta eihän olennaista ollut se, oliko kirjoitus hyvää, keskinkertaista tai huonoa satiiria/huumoria. Olennaista oli se, antoiko uutisointi oikean kuvan kirjoituksesta ja sisälsikö kirjoitus jotakin sellaista jonka takia se piti sensuroida ja jonka takia kirjoittajalle olisi pitänyt antaa potkut. Mikäli huumorin taso olisi puhe- ja kirjoitusoikeuden perusta ja yksikin heikkotasoinen esitys veisi tämän oikeuden,  näiden ammattihumoristien ja kolumnistien joukossa kävisi ilmeisesti varsin lyhyessä ajassa lähes totaalinen kato.  

Ehkäpä loppukaneetiksi sopii pätkä journalistin ohjeista.

Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus. Jos yhteiskunnallisesti merkittävien tietojen julkaisusta aiheutuu erittäin kielteistä julkisuutta, toimituksen on suotavaa avata yleisölle, miten nimettömän lähteen ja siltä hankittujen tietojen luotettavuus on varmistettu. Olennainen virhe on korjattava heti tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla ja lisäksi julkaisussa, jossa virhe on alun perin ollut. Jos selvästi tunnistettavissa olevan henkilön tai tahon toiminnasta aiotaan esittää tietoja, jotka asettavat tämän erittäin kielteiseen julkisuuteen, kritiikin kohteelle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä.

Ymmärrysrajoitteiset

Ymmärrysrajoitteiset ovat, kuten nimikin ilmaisee, henkilöitä joilla on vaikeuksia luetun ymmärtämisessä. Ominaisuus voi olla myötäsyntyinen tai hankittu. Hankittu ymmärrysrajoitteisuus näyttää nykyisin olevan lisääntymään päin. On merkkejä siitä, että se olisi päässyt leviämään päivälehtien toimituksiin, eräissä tapauksissa jopa päätoimittajatasolle. Keskustelu- ja kommenttipalstoillahan se on ollut yleinen ilmiö jo pitemmän aikaa.

Ymmärrysrajoitteisen selvimpiä tuntomerkkejä on toistuva kutsuhuuto "jos kirjoitus ymmärretään väärin, vastuu on kirjoittajalla". Usein toistuu myös väärien tulkintojen oikaisun kirvoittama kertosäe  "on se kumma kun nuo/tuo xxxx aina selittelee".  Ymmärrysrajoitteisen oikeus väärinymmärtämiseen on ehdoton ja rajoittamaton. Jos sadasta lukijasta 99 ymmärtää jonkun kirjoituksen oikein, ymmärrysrajoitteinen toistaa omaa väärää tulkintaansa toistamalla edellä mainittuja kutsuhuutoja.

Ymmärrysrajoitteisuus näyttää olevan vahvasti sidoksissa ylikehittyneeseen laumavaistoon, joka ilmenee siten, että kaikki ymmärrysrajoitteisen oman lauman jäsenten esittämät mielipiteet ovat oikeita ja tosia, kun taas muiden laumaan kuuluvien mielipiteet vääriä ja valheellisia. Ymmärrysrajoitteisella on herkkä vainu jonka avulla hän tunnistaa vieraisiin laumoihin kuuluvat tai sellaiseksi epäiltävät jo vähäistenkin vihjeiden perusteella. Kun vihollinen on näin tunnistettu, ymmärrysrajoitteinen loukkaantuu syvästi ja käy vihollisen kimppuun mahdollisimman jyrkin sanakääntein. Suosittuja ilmauksia ovat esimerkiksi "pöyristyttävää" ja "uskomatonta". Loukkaantumisen perustan hän saa yleensä rakennettua irrottamalla tekstinpätkiä asiayhteydestään, antamalla sanoille tulkintoja joita kirjoittaja ei ole tarkoittanut, kääntämällä leikilliset ilmaukset haudan vakaviksi ja muilla vastaavilla keinoilla. Aina tämä ei ole kovallakaan yrittämisellä mahdollista, mutta tällaisissa tapauksissa ymmärrysrajoitteinen vai aina väittää (ja väittääkin) että kirjoittaja tarkoitti jotakin muuta kuin tekstistä ilmenee.   

Voidaanko hankitusta ymmärrysrajoitteisuudesta sitten parantua? Periaatteessa se on mahdollista ja tällaisia tapauksia tunnetaan. Jos ymmärrysrajoitteinen saadaan irrotettua ymmärrysrajoitteisten laumasta ja siirrettyä raikkaampaan keskusteluilmapiiriin, paranemisennuste on jopa kohtalaisen hyvä. Tosin paraneminen vie yleensä aikaa ja taudin uusiutumisvaara on aina olemassa. Ehkä tärkeämpi keino hankittua ymmärrysrajoitteisuutta vastaan taisteltaessa on sen leviämisen ehkäiseminen. Parhaita keinoja tässä on raikas keskustelu ja lautamiesjärjen runsaskätinen viljely. Suhteellisuudentajua on myös hyvä levittää runsain määrin, koska ymmärrysrajoitteisilla on voimakas taipumus kuurnia hyttysiä ja niellä kameleja. Nämä keinot torjuvat tehokkaasti ymmärrysrajoitteisuuden leviämistä, koska ymmärrysrajoitteisuus vaatii ummehtunutta ja sisäänpäin lämpiävää keskusteluilmapiiriä, jossa toisinajattelijat on vaiennettu.  Ymmärrysrajoitteisuus ja tarttuu yleensä varsin huonosti, mikäli ymmärrysrajoitteisen informaation ohessa on myös muunlaista informaatiota saatavilla.