Demokratiasta

 

Ei sitä päivää, etteikö mediassa olisi liberaalia demokratiaa puolustavaa kirjoitusta. Yle uutisoi huolestuneena, että merkkejä demokratian kriisistä näkyy jo kaikkialla maailmassa. Politiikantutkijat sitten pääsivät ääneen huoliaan purkamaan ja ratkaisujaan ehdottelemaan. Heidän huolenaiheinaan näyttivät olevan hyökkäys Capitoliin Washingtonissa, Convoy -mielenosoitukset ja äänestysprosentin lasku. Heidän huolenaiheitaan eivät olleet BLM-mellakat, cancel kulttuurin nimissä tehdyt vainoamiset eivätkä historiallisten patsaiden tuhoamiset. Demokratian tilasta siis on syytä olla huolestunut ja sama koskee politiikan tutkimuksen tilaa tai ainakin sitä, miten media valitsee asiantuntijansa ja editoi heidän sanomisiaan.    

Mutta ymmärretäänkö oikeasti, mitä demokratia on ja mitä se ei ole, vai onko se enemmänkin jonkinlainen uskonkappale, jonka nimiin kuuluu vannoa, jolla voidaan perustella vähän mitä tahansa ja jonka nimissä voidaan tehdä jokseenkin mitä tahansa. Onko se jonkinlainen stiiknafuulia, joka kuulostaa komealta, vaikka sen merkitys on hämärä.

Opetushallitus näyttää opettavan seuraavasti. Demokratia (kreikan sanoista demos, 'tavallinen kansa' ja kratos, 'valta, hallita') eli kansanvalta on kansan valtaan perustuva valtiojärjestys. Demokratian perusajatuksena on, että hallintovallan edustajat nousevat kansan joukosta ja että hallintovalta toteuttaa kansan tahtoa.

Demokratian idea ei suinkaan ole mikään yksikäsitteinen asia. Eräs tutkimus löysi englannin kielestä yli 2 000 demokratian kuvaamiseen käytettyä adjektiivia. Myös kansan tahto on väljätulkintainen asia. Käytännön kannalta lienee järkevintä ymmärtää asia niin, että kansan tahto koskee enemmän politiikan tuloksia kuin keinoja. Lääkärille menijä haluaa, että hänen sairautensa parannetaan mutta harvemmin haluaa sanella, miten se tehdään. Tosin hän haluaa todennäköisesti päättää, mitä hänelle ei saa tehdä. Aivan vastaavasti henkilö, joka haluaa teettää itselleen talon, kertoo noin yleisellä tasolla, minkälaisen talon hän haluaa, mutta ei mene ohjaamaan arkkitehtia ja rakennusmiehiä siinä, miten se tehdään. Kuitenkin hän valvoo parhaan kykynsä mukaan, että ei tehdä sutta ja sekundaa ja että tulos on sellainen, minkä hän haluaa.

Vielä vuosituhannen vaihteessa demokratiaa pidettiin itsestään selvänä voittajana. Puhuttiin suorastaan historian lopusta eli siitä, yhteiskunnallinen kehitys olisi tullut maaliin ja saavuttanut päämääränsä. Nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin demokratia on joutunut puolustuskannalle ja, ilmapiiri on suorastaan defaitistinen ja vähintäänkin hämmentynyt. Ilmassa on jopa paniikin tuntua. Miten tähän on jouduttu? Miksi on käynyt, kuten niin usein käy, menestyksessä piillyt kriisin ja epäonnistumisen siemen on päässyt kasvamaan uhkaaviin mittoihin. Onko syynä demokratioiden sisäinen rapautuminen vai ulkoa tullut vaikuttaminen saanut systeemin takertelemaan ja epäkuntoon. Ovatko demokratian kannalta tärkeät instituutiot heittäytyneet veltoiksi ja sokeiksi, hukanneet tarkoituksensa, unohtaneet puolustautumisen tarpeen ja kadottaneet puolustustahdon.   

Jossain määrin ihmetyttää myös median suosimaksi iskusanaksi tullut ”liberaali demokratia”. Eikö pelkkä demokratia enää kelpaa. Sehän tarkoittaa kansan tahtoa toteuttavaa hallintoa. Kuka valvoo ja tarkastaa, onko demokratia ”liberaalia” vai jotakin muuta ja mitä tämä tarkastaja tekee, jos se onkin hänen mielestään jotakin muuta. Tästä liberaalista demokratiasta tulee mieleen se toinen määrittelyillä tarkennettu demokratia eli kansandemokratia, jossa kansalla ei ollut sanansijaa. Onko se ”liberaali demokratia” nyt sellainen järjestelmä, jossa ei ole sen enempää liberaalisuutta kuin demokratiaakaan. Lisämääreet kun ovat kovin usein sellaista sanapöhöä, jolla on ikävä tapa sumentaa ja kaventaa, joskus jopa kääntää päinvastaiseksi se käsite, jota niillä pöhötetään.

Onko demokratia sitten itseisarvo vai onko se keino jonkun päämäärän toteuttamiseksi. Parhaita määritelmiä taitaa edelleen olla se Abraham Lincolnin määitelmä, jonka mukaan "democracy is a government of the people, by the people, and for the people”. Ainakin siinä sanotaan selvästi, ketä hallitaan, ketkä hallitsevat ja keitä varten koko systeemi on olemassa.

Jos demokratia on itseisarvo, tarkoittaako se sitä, että tuloksilla ei ole väliä, kunhan ne toteutuvat demokraattisen prosessin kautta. Periaatteessa näin voisi olla, sillä sehän tarkoittaisi, että jos demokraattinen prosessi toimii, niin silloin saadaan sitä, mitä on tilattu. Käytännössä asia ei liene aivan näin yksinkertainen. Kyllä tuloksillakin on väliä, jopa paljonkin.      

 Jos demokratia on keino, mikä on päämäärä. Onko se esimerkiksi jotakin sellaista kuin ”saada aikaan mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin henkistä kuin aineellistakin, mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla”, tai mahdollisesti jotakin muuta.

Onko siis parempi, että demokratia on enemmän päämäärien kuin keinojen demokratiaa eli sitä, että asiakasomistaja eli kansalainen päättää mitä hän haluaa, hankkii sen toteuttamiseen osaavat tekijät ja valvoo sitä, että he tekevät kunnollista työtä. Silloin kyseessä on edustuksellinen demokratia.

Minun nähdäkseni demokratia on keino ja sen päämäärä eli tarkoitus on juuri se ”tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia – niin henkistä kuin aineellistakin - mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla”. Käytännöllisin tapa tämän toteuttamiseen on edustuksellinen demokratia siten viritettynä, että kansalaisilla on aloiteoikeus (esimerkiksi kansalaisaloitteen muodossa) ja veto-oikeus tärkeäksi katsomissaan asioissa, esimerkiksi epäluottamuslauseen antaminen kansalaisten antamaa mandaattia väärinkäyttävälle hallitukselle.    

Kotomaamme koko kuva – pandemiaa ja juristeriaa

 

Helmikuun lopulla korona kiihtyi nopeasti, ehkä vähän yllättäenkin. Helmikuun lopulla oikeusministeri ilmoitti kuitenkin, että kuntavaalit pidetään ajallaan ja oikeusministeriön virkamiehet olivat tehneet tarpeeksi valmisteluja korona-aikana järjestettävien vaalien varalle. Maaliskuun 6. päivänä kuntavaalit päätettiin siirtää koronan takia kahdella kuukaudella eteenpäin. Vaalien pitämistä koskeva mielipide muuttui yhdessä yössä aiemmasta päinvastaiseksi. Mielenmuutoksen perusteluksi esitettiin mallinnuksen laskema skenaario, jonka mukaan tartuntojen määrä vaalipäivänä olisi ollut huiman korkea. Perustelu kiistettiin seuraavana päivänä, kun kerrottiin, että mallia oli käytetty ja tulkittu tavalla, johon sitä ei ollut lainkaan tarkoitettu ja luku oli ennuste siitä, mitä saattaisi olla tartuntojen määrä, jos koronan annettaisiin täysin vapaasti levitä. Esitetty vaalien siirtämisen perustelu oli siis väärä. Päätös ei muuttunut. Tämä oli ehkä onneksi sikäli, että siinä vaiheessa töytäily olisi vain muuttunut sähläykseksi. Huono päätös vielä huonommaksi.

Hallitus valmisteli kiireellisesti lakiesityksen toimista, joilla koronan eteneminen pitäisi pysäyttää. Tai pikemminkin, ryhtyi valmistelemaan toimia kiireellisesti maaliskuun puolivälissä. Osa piti rajoituksia pääministerin henkilökohtaisena hakkeena. Vihreät, vasemmistoliitto ja RKP saatiin esitykseen mukaan vain pitkin hampain. Oikeuskansleri osallistui esityksen valmistelun loppuvaiheisiin ja hyväksyi hallituksen esityksen viemisen perustuslakivaliokuntaan.

Maaliskuun viimeisenä päivänä perustuslakivaliokunta torppasi esityksen. Perustuslakivaliokuntaa johti entinen pääministeri Rinne, jonka nykyinen pääministeri Marin oli syrjäyttänyt paikaltaan hänen omien törmäilyjensä takia. Hyökkäyksessä hallitusta vastaan aktiivisimpana olivat vihreät, toki vasemmistoliiton tuella, päätellen siitä, että äänessä olivat kaikki kynnelle kykenevät vihreät europarlamentaarikoista alkaen. Väistämättä syntyi kuva selkään puukotuksesta.

Oikeusoppineet kiirehtivät kilvan oikeuskanslerin kimppuun. Kärkkäissä juristeissa oli lauma niitä, joilla oli mitä ilmeisin halu päästä kalifiksi kalifin paikalle. Ilmeisesti myös koulukunta- ja kuppikuntariidoilla oli vahva roolinsa.     

Aiemmin hyväksyttyyn rokotusjärjestykseen ryhdyttiin sorvaamaan muutoksia. Rokotusjärjestyksessä etusija haluttiin antaa niille alueille ja porukoille, joissa koronan esiintymistiheys oli suurin. Käytännössä tämä tarkoitti pääkaupunkiseutua ja maahanmuuttajavaltaisia alueita. Äänekkäimpänä vaatijana olivat jälleen vihreät.  Tällä kertaa heidän tavallisesti suosimansa vaatimus tasapuolisuudesta ja tasa-arvoisesta kohtelusta ei saanut sijaa vaan ne, jotka olivat huonoiten noudattaneet ohjeita ja rajoituksia, haluttiin  palkita etusijalla rokotusjonossa.  

Hallituksen esitystä koskevassa polemiikissa ei puututtu puolella sanalla siihen, olivatko ehdotetut toimet tarpeellisia, hyödyllisiä ja oikean suuntaisia. Rajoitetuttiin ruotimaan lakipykäliä, niiden tulkintoja ja lakiteknisiä heikkouksia. Ihmeteltiin sitäkin, miksi rajoitukset oli suunniteltu koskemaan rajoitusalueilla kaikkia, vaikka tauti leviää etupäässä maahanmuuttajayhteisöissä. Kiireenkin kanssa oli vähän kyseenalaista, sillä toimet, joiden kiireellisyys oli äkillisesti todettu, olisi kaikkien käsittelykiemuroiden takia voitu käynnistää aikaan aikaisintaan pääsiäisen jälkeen eli runsaan kolmen viikon kuluttua kiireen toteamisesta.

Joskus, lähes vuotta aikaisemmin, presidentti oli ehdottanut koronanyrkiksi nimitetyn esikunnan perustamista. Se olisi ollut asiantuntijaelin, jonka tehtävänä olisi ollut pandemian etenemistä koskevien tietojen kokoaminen, tilannekuvan kokoaminen ja ylläpito, kehityksen ennakointi, ennakoiva toimenpiteiden suunnittelu ja toimenpiteiden valmistelu. Tämä olisi mahdollistanut toimenpiteiden tarkan ja tarkkenevan kohdistamisen.

Toisin tehtiin. Hallitus, joka ei ole asiantuntijaelin, halusi pitää asiat omissa käsissään. Niinpä sitten vuoden verran harjoitettiin hajanaista ja reaktiivista toimintaa. Hallitus käytti aikansa ja tarmonsa koronan kanssa puuhailuun ja muut asiat jäivät enemmän tai vähemmän hunningolle. Kun korona tuntui kiihtyvän, sorvattiin uusia rajoituksia, kun se tuntui hiipuvan, löysättiin rajoituksia. Torjuntatoimiin jäi jatkuvia aukkoja, joita ei saatu tukittua ja joiden kautta epidemia pääsi toistuvasti vauhdittumaan. Reaktiivisen toimintatavan takia päädyttiin toistuvasti heiluttamaan liian isoa lekaa, kun ratkaisun olisi pitänyt löytyä kohdennetusta täsmärajoituksista. Reagoitiin kun olisi pitänyt ennakoida. Toimenpiteet olivat hätäisesti valmisteltuja, ehkä oikean suuntaisia mutta, mutta puutteellisesti valmisteltuja. Kaiken kruunasi muotoihin painottuva juristeria, johon tarpeellisetkin toimenpiteet pysähtyivät.

Juristien rooli tässä hämmentämisessä ansaitsee oman lukunsa. Olaus Petri aikoinaan sanoi, että kaikkien lakien pitää olla sellaiset, että ne ovat yhteisen kansan hyödyksi ja että lakien tulkinnassa viisas tuomari on tärkeämpi kuin hyvä laki, sillä tulkinta täytyy tehdä lakiin perustuen, mutta oikeuden, kohtuuden ja lain tarkoituksen mukaan, vaikka se ei pikkutarkasti kirjaimen mukaan menisikään. Valitettavasti juristeria on meillä muodostunut järjen käytön ja järkevän toiminnan esteeksi. Ensin jarruna on se, että sekavaan säännösviidakkoon täytyy ryhtyä laatimaan uusia pykäliä, että tarpeellisia asioita voitaisiin ylipäätään tehdä. Sitten niiden uusien pykälien hiuksia halkovalla lukemisella pysäytetään asian eteneminen. Lopulta aikanaan oikeusoppineiden erilaiset koulukunnat ryhtyvät kiistelemään siitä, miten ne pykälät lopultakin pitäisi lukea. Kokonaan toisarvoiseksi asiaksi jää itse asia ja tarkoitus eli se, että oikea-aikaisesti suoritetut oikeansuuntaiset toimet ovat tärkeämpiä ja hyödyllisempiä kuin auttamattomasti myöhässä suoritetut pilkun tarkasti pykälien mukaan suoritetut.

Tätä kirjoitettaessa niin hallitus kuin eduskuntakin ovat olleet pääsiäisen vietossa ja asian käsittelyä jatketaan keräämällä koottuja selityksiä siitä, kuka teki, mitä tekin ja miksi teki. Kuukausi on kulunut siitä, kun todettiin, että torjuntatoimilla oli hirmuinen kiire. Se hirmuinen kiire on nyt hetkeksi hävinnyt, mutta epäilemättä palaa, kun huomiota tarvitsevat toimijat ehtivät takaisin pääsiäislomilta.  Kiintoisaa, että ketään ei näytä enää kiinnostavan se, oliko se hallituksen esitys kiireellinen, tarpeellinen ja oikeansuuntainen. Se nimittäin oli kaikkea tätä, tosin huolimattomasti laadittu. Näin sitä käy, kun epidemiologisia asioita yritetään hoitaa juristerialla. Aika ja energia käytetään saivarteluun, kun pitäisi hoitaa itse asiaa eli tukahduttaa epidemiaa.

 

Tuota voisi tietysti pitää jälkiviisautena, jos niin kovin moni ei olisi moisesta koko ajan ja jatkuvasti varoittanut. Nyt se on vain sitä "mitäs minä jo sanoin" juttua, josta ei ole paljon hyötyä, jos mitään ei opita.

Heikkenevä demokratian tila

Yle kertoi, kuinka Nato-raportti kertoo Suomen hallituksen olevan poikkeuksellisen vihakampanjan kohteena somessa. Uusi Suomi otsikoi pysäyttävästä tiedosta kuinka "Maailmalla on ihailtu tasa-arvoista Suomea, jossa hallitusta johtaa naisviisikko. Pintaa raaputtamalla kuva ei ole niin kaunis". 

Kun katsoo mistä tässä on kyse, kuva ei todellakaan ole kaunis. Se, mitä Nato-raportiksi otsikoitiin, ei ollut mikään Naton oma-aloitteisesti tekemä selvitys, puhumattakaan, että kyse olisi ollut mistään maavertailusta, vaan kyseessä oli tilaustyö, jossa käytettiin Naton tukimuslaitoksen analyysityökaluja. Varsin yksipuolinen on myös tämä tasa-arvo näkemys, jossa tasa-arvoa edustavat pelkät naiset.  

Tutkimuksen, tai pikemminkin siitä uutisoinnin mukaan raju some-kirjoittelu heikentää Suomen demokratian tilaa. Naton sateenvarjon alla toimiva tutkimuslaitos selvitti suomenkielisten twiittien sisältöä viime keväänä ja kesänä. Erilaisilla analyysityökaluilla tehdyissä seulonnoissa suomenkielisen twitterin julkaisuista 7 prosenttia tulkittiin loukkaavaksi tai herjaavaksi.

Aiheet, joihin törkypostauksiksi luokitellut twiitit liittyivät, olivat useimmiten koronapandemia, maahanmuutto, EU-politiikka ja sosiaaliliberaali politiikka. Osa sisälsi piilotettua tai avointa seksististä kieltä. Viesteissä hyökättiin ministereiden arvoja vastaan, sekä asetettiin kyseenalaiseksi heidän johtamistaitonsa ja kykynsä tehdä päätöksiä.

Raportin omasta yhteenvedosta käy ilmi, että seksistinen ja/tai naisvihamielinen nettikirjoittelu on kolmantena kaikkien vihamielisten viestien listalla. Ylivoimaisesti eniten viestejä olivat keränneet huonoa hallintoa ja Covid-19-epidemian hoitoa arvostelevat aiheet. Vuoden 2020 alussa korona-arvostelu oli kärjessä, vuoden lopussa kärkeen nousi huono hallinto yleisesti.

Suomalaisten naispoliitikkojen kohtaamasta häirinnästä oli haastateltu vihreiden kansaedustajaa Iiris Suomelaa. Hänen kokemuksensa mukaan miespoliitikot eivät saa samojen asioiden sanomisesta yhtä paljon rapaa niskaansa kuin naiset. Iiris Suomela ei tosin ole mitenkään tunnettu viileästä objektiivisuudesta vaan pikemminkin voimakkaan subjektiivisesta oman näkökulmansa ajamisesta.  

Mitä tuollainen selvitys sitten oikeasti kertoo?

Hallituksen luontaisetuna on aina joutua jonkun tahon haukkujen kohteeksi ja osa niistä haukuista on aina epäasiallisia. Ilman vertailukohtia ja suhteuttamista tulokset ovat vain luokiteltua raakadataa. Jos mukaan ei oteta muita vertailukohtia, se ei kerro oikeastaan mitään muuta kuin sen, että twitterissä moititaan myös hallitusta ja siellä esiintyy epäasiallista kielenkäyttöä.

Jos vastaavassa vertailussa mukana olisivat muut hallitukset ja/tai oppositio, se alkaisi kertoa jotakin. Jos vertailussa olisi esimerkiksi vastaavasti kerätty tieto siitä, oliko Sipilään ja hänen hallitukseensa tai onko oppositioon yleensä, esimerkiksi Halla-ahoon ja Orpoon kohdistuva twiittailu mittavampaa vai vähemmän mittavaa ja asiallisempaa vai epäasiallisempaa, informaatio kertoisi jo jotakin. Jos mukaan otettaisiin tieto siitä, minkälaista twiittailu oli, kun kohteena on vaikkapa Putin tai Trump, mittakaavakin alkaisi tulla selväksi.

Käytetty metodi muistuttaa epäilyttävästi niitä menettelyjä, joita diktatuuriin pyrkivät vasemmistopopulistiset ääriryhmät ovat perinteellisesti käyttäneet. Tarkoitus ei ole saada ihmisiä ajattelemaan vaan kiihottumaan. Tarkoitus on nimenomaan hukuttaa ajattelu ja harkinta kiihkoiluun ja meteliin. Jo Ranskan jakobiinit aikoinaan ajoivat kansaa kaduilla vastaavilla ympäristöstä irrotetuilla, suhteuttamattomilla ja väritetyillä kiihotuskirjoituksilla. Menetelmänä käytetty uhriutumisen ja räyhäämisen yhdistelmä on edelleen sama. Vain väline on muuttunut. Tänä päivänä se on twitter ja muu some.

Heikkenevää demokratian tilaa, josta huolta väitetään kannettavan, eivät edusta twitterissä esitetyt viestit vaan valtion vaikutuskeinojen käyttö tällaiseen propagandan tekoon pyrkimyksenä kritiikin tukahduttaminen.

Kykeneekö demokratia puolustamaan itseään

 

Vuoden 1990 paikkeilla demokratia näytti voittajalta. Puhuttiin jopa historian lopusta eli siitä, että yhteiskuntajärjestelmien kehitys on saavuttanut päämääränsä ja tästä eteenpäin demokraattinen järjestelmä vallitsee kautta maailman. Neuvostoliitto ja sen edustama sosialistinen järjestelmä oli romahtanut sisäänpäin. Kiina oli jo paljon aikaisemmin luopunut maolaisesta kommunismista ja siirtynyt markkinatalouteen. Yhden puolueen järjestelmän liberalisoitumista pidettiin lähes selvänä. Käytännöllisesti katsoen kaikki maailman vauraat maat olivat monipuoluedemokratioita. Markkinatalouden ja monipuoluedemokratian yhdistelmä näytti ylivoimaisen tehokkaalta.

Nyt, vain kolmekymmentä vuotta myöhemmin, demokratiat ovat, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, käytännöllisesti katsoen kaikkialla kriisissä ja kehitys näyttää kulkevan vauhdilla huonompaan suuntaan.

Nykymuotoisen demokratian menestyksen kausi on lopultakin hämmästyttävän lyhyt. Laajemmassa mitassa se alkoi vasta ensimmäisen maailmansodan päättymisestä. Sitä ennen vakaaksi demokratiaksi katsottavia valtioita olivat oikeastaan vain anglosaksiset maat eli USA ja Brittiläisen kansainyhteisön maat sekä Ruotsi ja Tanska, eipä juuri muuta. Ranska ei ollut onnistunut vakiinnuttamaan sen enempää tasavaltaa, kuninkaan valtaa kuin keisarinkaan valtaa. Saksa, Itävalta-Unkari, Venäjä ja Japani olivat tiukasti monarkistisessa komennossa. Kiinan tila oli lähes sekasortoinen. Latinalaisessa Amerikassa sotilasvallankumoukset seurasivat toisiaan.

Maailmansotien välisenä aikana demokratian menestys oli vähintäänkin kirjavaa. Sodan tuloksena tosin syntyi tai synnytettiin joukko demokratioita, mutta niiden toimivuus ja vakaus olivat heikkoja. Viro, Puola, Saksa, Italia ja Espanja päätyivät enemmän tai vähemmän tiukkaan autoritääriseen järjestelmään. Niinpä demokratian varsinaisen voittokulun ajaksi jää oikeastaan vai 1900-luvun jälkipuolisko. Se on historiallisesti katsoen lyhyt aika.

Tällä hetkellä demokratiat ovat yleisesti kriisissä ja tilanteessa on paljon samoja piirteitä kuin maailmansotien välisenä aikana, jolloin uudet demokratiat eivät selvinneet talouslamasta. Niin Weimarin tasavalta kuin Italian demokratiakin ajautuivat sisäiseen riitelyyn ja päätöksentekokyvyttömyyteen, joka johti diktatuuriin, jota harhaanjohtavasti nimitetään äärioikeistolaiseksi, mutta jonka perustana itse asiassa on korporatistinen sosialismi. Samantapainen kehitys tapahtui myös Baltian maissa ja Puolassa.   

Demokratian toimivuuden edellytyksenä on yhteistyökyky, jota nuorista demokratioista ei riittävässä määrin löytynyt. Yhteistyökyvyn perustana ovat riittävä koheesio ja luottamus, jotka puolestaan vaativat yhteiskunnalta riittävää homogeenisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kohtuuden kulttuuria. Weimarin tasavalta ja Italian demokratia kaatuivat yhteiskunnan fragmentoitumiseen. Äärivasemmiston yhteistyökielteisyydellä ja sovittelemattomuudella oli siinä merkittävä rooli. Toimivia hallituskokoonpanoja ei saatu aikaan, yhteiskunnassa ei pystytty tekemään välttämättömiä ratkaisuja ja demokratia lakkasi toimimasta.

Demokratian vahvuutena on pidetty sitä, että se kykenee oppimaan virheistään. Jos valitut edustajat osoittautuvat huonoiksi, heitä ei valita uudelleen. Ajoittaisia kriisejä tulee ja tietty turbulenssi ja sählääminen kuuluvat demokratian luonnollisiin ominaisuuksiin, mutta niin kuuluu oppimis- ja korjausmekanismikin. Huonosta kuninkaasta on vaikea päästä hallitusti eroon, mutta huonosta kansanedustajasta päästään seuraavissa vaaleissa. Diktaattori voi jatkaa tuhoisaa politiikkaa kansalaisten mielipiteistä piittaamatta mutta kehnoa politiikkaa ajava puolue menettää mandaattinsa seuraavissa vaaleissa. Näin ainakin olemme tottuneet ajattelemaan.

Demokratian vahvuutena on nähty myös se, että kehitystä tehdään samanaikaisesti laajalla alueella, kehittämiseen voivat osallistua periaatteessa kaikki yhteiskunnan jäsenet sen sijaan, että vain suppea ryhmä ohjaisi ja päättäsi, mitä tehdään ja mihin kiinnitetään huomiota. Luonnonvalinta sitten johtaa hyvien ajatusten menestymiseen ja huonojen karsiutumiseen. 

Nyt demokratia kuitenkin näyttää olevan kriisissä. Kun kiinalaisessa merkistössä kriisi on yhtä aikaa uhka ja mahdollisuus, olemme tottuneet ajattelemaan, että demokratian tapauksessa se on lähinnä mahdollisuus. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Voi myös käydä niin, että demokratia sittenkin osoittautuu liian epävakaaksi voidakseen jatkuvasti menestyä. Avainkysymykseksi nousee, osaako ja kykeneekö demokratia puolustamaan itseään niin sisäisiä kuin ulkoisiakin uhkaajia vastaan. Ja tällöin täytyy vielä muistaa, että ne, jotka sanovat puolustavansa demokratiaa eivät välttämättä puolusta demokratiaa.  

Väkivaltaa, peittelyä ja tyhjänpuhumista

 

Vantaan Havukoskella sijaitsevassa Kytöpuiston koulussa pahoinpideltiin 11-vuotiasta poikaa tiistaina 15.9.2022.  Paikalle oli jouduttu kutsumaan sekä ambulanssi että poliisi. Tapaus nousi uutisiin viikkoa myöhemmin, kun uhrin aikuinen isosisko oli kertonut tapauksesta facebookissa, jossa hän kritisoi voimakkaasti koulun toimintaa tai pikemminkin toimimattomuutta. Tämän tuloksena väkivallanteko sai runsaasti huomiota sosiaalisessa mediassa ja sen tuloksena asia levisi myös valtamedian tietoisuuteen.

Väkivallan kohteeksi joutunutta poikaa oltiin sekä lyöty, että potkittu ja lopulta hänet oli kuristettu tajuttomaksi. Väkivallanteosta levisi sosiaaliseen mediaan myös videotallenne, jota on jaettu muun muassa nuorten suosimassa Snapchatissa. Videon kuvaaja on tiettävästi yksi pahoinpitelijöistä. Videopätkässä näkyy, kun tämä kuristaja nauraa samalla kun hän kuristaa poikaa. Videolla näkyy, kuinka hän kaataa pojan maahan, ottaa hänestä niskalenkin ja alkaa kuristaa tätä. Ympärille kerääntyy ainakin kolme muuta poikaa sekä videon kuvaaja. Yksi pojista potkaisee maassa makaavaa uhria selkään. Videoon on laitettu tekstiksi ”hahahaaa”.

Koulun rehtorin mukaan pihalla on ollut tapauksen sattuessa välituntivalvojat ja heitä on ollut kahdeksan. Toisesta videosta näkyy, kun opettaja tulee paikalle tajuttomaksi kuristamisen jälkeen ja kysyy tajuttomalta pojalta, onko hänellä epilepsiakohtaus

Isonsiskon mukaan pikkuveli oli ollut kiusaamisen tai paremmin sanottuna vainoamisen kohteena jo yli kuukauden, ja hän oli käynyt koululla äitinsä kanssa puhumassa asiasta useaan kertaan. Poikaa oli uhkailtu koulun jälkeen isommalla porukalla ja mukana oli ollut myös yläkoululaisia.  Myös pojan isä oli ollut yhteydessä rehtoriin, sosiaalityöntekijään ja lastensuojeluun. Ainoa taho, joka oli ollut häneen päin yhteydessä oli poliisi, välittömästi kyseisen tapahtuman jälkeen.

Kaikki tapauksen osalliset ovat 12- ja 13-vuotiaita. Koska rikollisesta teosta epäillyt eivät ole täyttäneet rikosoikeudellista 15 vuoden vastuuikää, tapahtuma ei siirry syyttäjälle syyteharkintaan.

Mitenkä tähän tapaukseen sitten reagoitiin?

Kun tapaus oli noussut julkisuuteen, koulu ilmoitti, että se ei voi kommentoida yksittäisiä tapauksia eikä ottaa kantaa vaikkapa sosiaalisen median kirjoituksiin laissa määriteltyjen salassapitovelvollisuuksien vuoksi.

Vantaan perusopetuksen johtaja Ilkka Kalo sanoo, että ”Vahvan yksilönsuojan vuoksi meillä on vaitiolovelvollisuus, minkä vuoksi voin kommentoida asioita ainoastaan yleisesti. Osa julkisissa keskusteluissa olevista kommenteista pitää paikkansa ja osa ei pidä paikkaansa. Emmekä me voi lähteä niitä kommentoimaan tai oikomaan vaitiolovelvollisuuden vuoksi”.  Vaikuttaa siltä, että vahva yksilösuoja ei koske väkivallan kohteeksi joutuvia vaan ainoastaan sen tekijöitä ja virkahenkilöitä.

Vantaan nuorisotyön päällikkö kertoo olevansa huolissaan nuorison hyvinvoinnista Vantaalla, avaa rajun kiusaamisen mahdollisia syitä ja on huolissaan rajusta pahoinvoinnista. Hän kertoo, että ”Ei ole epätavallista, että nuoret yrittävät aikuistua hyvin nuorena. Nuoret eivät ole lähtökohtaisesti väkivaltaisia. Huono olo, joka voi johtua monestakin syystä, purkautuu huonona käytöksenä ja väkivaltana. Kaikki reagoivat yksilöllisesti pahaan oloon”

Rikoskomisario Marko Forss sanoo, että poliisin on hankala puuttua alle 15-vuotiaiden tekemiin rikoksiin. Poliisi voi puhuttaa epäiltyä, selvittää tapahtumat ja ilmoittaa asiasta sosiaaliviranomaisille, mutta asia ei etene syyteharkintaan, koska tekijä ei ole lain silmissä rikosoikeudellisessa vastuussa. Lastensuojeluviranomaisilla on kuitenkin toisaalta velvollisuus ilmoittaa poliisille pahoinpitelystä tai törkeästä pahoinpitelystä, mutta ei lievästä pahoinpitelystä tai esimerkiksi laittomasta uhkauksesta tai vainoamisesta.

Paras ratkaisu alle 15-vuotiaan epäillyksi tekemien, koulukiusaamiseen liittyvien rikosten kohdalla olisi Forssin mukaan se, että koulu ohjaisi asian suoraan sovitteluun. Sovittelutoimisto kontaktoi osapuolet ja kutsuu heidät sovittelutilaisuuteen. ”Mennään saman pöydän ääreen, keskustellaan asiat läpi ja sen jälkeen pyydellään anteeksi ja sovitaan mahdollisista korvauksista”. Sovittelu kuitenkin vaatii kaikkien osapuolten suostumuksen. Jos esimerkiksi rikoksen tekijä tai hänen huoltajansa ei suostu sovitteluun, uhri joutuu hakemaan mahdollisia korvauksia siviilioikeuden kautta. Siviilikanteeseen taas sisältyy oma taloudellinen riski.

Kytöpuiston koulun rehtori Maarit Hosio sai osansa sosiaalisen median huomiosta ja joutui muun muassa Twitterissä ankaran ryöpytyksen kohteeksi. Hänen aiemmat julkaisunsa täyttyivät kommenteista, joissa muun muassa kehotetaan ankarin sanoin naista eroamaan tehtävästään ja joissa häntä syytetään siitä, ettei hän ole kantanut vastuutaan tilanteessa. Hän julkaisi Twitter-tekstin, jossa hän kertoi, ettei aio kommentoida koulussaan tapahtunutta väkivallantekoa millään tavalla, ja kertoo tekevästä seuraavaksi tutkintapyyntöjä useista häneen kohdistuneista kommenteista.

Twitter tilillään hän oli luonnehtinut olevansa: Rehtori vantaalaisessa koulussa, kiinnostunut pedagogisesta johtamisesta ja välittämisen kokemuksista. Tohtoriopiskelija.

Koulunsa hän luonnehti olevan: 1-6 luokkien monikulttuurinen koulu, jossa on innostunut ja yhteistyötä arvostava työyhteisö, jossa sinne tulevalla opettajalla on loistava mahdollisuus aloittaa työ huipputiimissä, yhteistyössä muiden opettajien kanssa.

Opetusministeri Li Andersson kertoi seuranneensa vakavin mielin uutisointia. Hänen mielestään paikallistasolla tulee nyt olla valmiutta pohtia kunnolla, miten tapahtuneeseen vastataan. Opetuksen järjestäjillä ja koulun aikuisilla on lakisääteinen velvollisuus turvata oppilaille turvallinen kouluympäristö ja jokainen kiusaamistapaus tarkoittaa, että me yhteiskuntana olemme epäonnistuneet lasten oikeuksien turvaamisessa.

Hänen mukaansa tapaus nostaa esille tarvetta alleviivata kaikenikäisille lapsille ja oppilaille, mistä epäillyn tapaisessa koulukiusaamisessa on kyse. Andersson ei näe estävän toiminnan olevan liian heiveröinen keino koulukiusaamiseen puuttumiseksi. Hän nostaa esiin kaksi olennaisena pitämäänsä asiaa. ”Ensinnä kysymys siitä, ovatko toimintamallit oikean tyyppisiä. Tehdäänkö estävää työtä oikeiden tahojen kanssa ja onko se vaikuttavaa. Toimintatapoja pitää pystyä levittämään muualle niiltä paikkakunnilta, joissa estävästä työstä on saatu hyviä vaikutuksia”.

Anderssonin mukaan hallitus on luomassa koulupsykologeille ja kuraattoreille sitovan mitoituksen. ”Lasten ja nuorten suojeleminen kiusaamiselta on tavoite, jonka uskon yhdistävän puoluerajojen yli. Onkin tärkeää varmistaa kiusaamisen ehkäisemiselle suunnitelma”.

Myös entinen presidentti Tarja Halonen osallistui keskusteluun Ylen pyynnöstä. Hänen mielestään: ”Koulukiusaamisen yhteydessä vastuullisia etsitään yleensä niin kiusaajista, vanhemmista kuin koulustakin”. Presidentti Halonen toteaa, että vastuu on koko yhteiskunnalla. Se on meidän kaikkien yhteinen vastuu.

Halosen esitykseen tulleet kommentit eivät olleet mairittelevia, pikemminkin päinvastoin ja juttu poistettiinkin Ylen sivuilta ylen äkkiä.

 

Mitä tästä oikein pitäisi ajatella

Vanhan pedagogisen viisauden mukaan tällaisiin tapauksiin pitää reagoida nopeasti ja päättäväisesti. Pahantekijöiden pitää saada tekemisistään välitön palaute. Väkivallan kohteeksi joutuneen pitää nähdä, että hänen turvallisuudestaan huolehditaan. Jos asia pitkittyy ja asian hoitaminen menee vatvomiseksi parannusta käytökseen ei saada vaan häiriköt oppivat, että koululla ei ole keinoja heidän toimintansa kontrollointiin. Tämän takia koululla, sen rehtorilla, opettajilla ja henkilökunnalla tulee olla sekä riittävät valtuudet että velvollisuus asian hoitamiseen. Tässä tapauksessa koulu epäonnistui nyt kaikilta osin.

Yhtään paremmin eivät lausunnoissaan onnistuneet nämä politiikan edustajatkaan. Vastuullinen ei nyt ole mikään epämääräinen ja kasvoton yhteiskunta. Vastuullisia ovat ensiksi väkivallan tekijät ja seuraavaksi heidän vanhempansa, sillä vanhemmat eivät voi paeta kasvatusvastuutaan. Vastuullisia ovat koulun rehtori, opettajat ja henkilökunta, jotka eivät hoitaneet velvollisuuksiaan. Vastuullisia ovat kunnan koulutoimen viranomaiset, lastensuojeluviranomaiset, sosiaalitoimen henkilöt ja poliisi, mikäli he ovat olleet tietoisia mutta eivät ole toimineet. Laajemmin yhteiskunnan vastuullisia ovat epämääräisten ja asioiden selkeää ja päättäväistä hoitamista vaikeuttavien lakien ja sääntöjen laatijat eli hallitus, eduskunta ja lakien laadintaan osallistuneet ja niiden sisältöön vaikuttaneet juristit. Epäonnistuja ja vastuullinen ei suinkaan ole mikään ympäripyöreä ja epämääräinen yhteiskunta vaan sen tietyt ja selkeästi määriteltävät toimijat.

Tälläkin kertaa osoittautui paikkansapitäväksi se, että mitä useampi kokki, sen kehnompi soppa. Ne tahot, joiden olisi pitänyt asia hoitaa ja vastuunsa kantaa, juoksivat kilpaa toistensa selkien taakse hokemaan, kuinka asia on vaikea, kuinka sitä ja tätä ja tuota ei voi eikä saa tehdä. Ei niin, etteikö tuo valitus lautamiesjärjen ja kokemuksen käyttöä kieltävästä juristeriasta ja byrokratiasta olisi myös totta. Mutta mitä toimenpiteitä sitten nämä politiikan toimijat esittivät. Ei suinkaan byrokratian karsimista, vastuiden kirkastamista ja valtuuksien lisäämistä vaan erilaisten työryhmien, neuvottelukuntien ja keskustelukerhojen perustamista, uusia normeja erilaisten psykologien, kuraattoreiden ja herra ties mikä palkkaamiseen eli lisää kokkeja hämmentämään soppaa.

Ainoa, mitä ei ehdotettu, oli vainoajien rankaiseminen, siirtäminen toiseen kouluun ja korvausten maksaminen uhrille.           

Synnintunnossa rypemistä

Juuri kun laiskuuteni oli pitkästä aikaa antanut sen verran periksi, että olin saanut rustattua puritanismia koskevan blogipätkän, niin eikös silmille pomppaa Hesarin vieraskynäpalstalla Suvi Keskisen laatima kirjoitus. Kirjoittajan titteli on vielä peräti etnisten suhteiden professori Helsingin yliopistossa. Kirjoituksessa todistellaan jokseenkin paatoksellisesti, kuinka ”rasismi on rakentunut osaksi suomalaista yhteiskuntaa useiden vuosisatojen aikana” sillä ”suomalaisia oli mukana Ruotsin vallan aikaisissa siirtokunnissa Pohjois-Amerikassa ja Karibialla sekä yrityksissä hankkia siirtomaita Afrikasta”.

Näistä Ruotsin siirtomaayritelmistä ainoa jollain lailla muistettava oli pieni Delawaren siirtokunta nykyisessä USA:ssa, eikä sekään ollut mitenkään pitkäikäinen. Muut olivat vielä mitättömämpiä yritelmiä. Mutta eivät tämä pöyristymistä herättänyt siirtomaaherruus vielä tähän pysähdy, sillä ”Suomessa sijaitsevat yritykset hyötyivät siirtomaakaupasta” ja ”Suomalaisia lähti siirtolaisina asuttajakolonialismin ja alkuperäiskansoilta vallattujen alueiden myötä syntyneisiin maihin”. Tuossa raskaassa synnissä lienee kyse siitä 1800-luvun lopulla USA:han, Kanadaan ja Australiaan suuntautuneesta siirtolaisuudesta.  Ja etteivät hirveydet vielä tuohonkaan loppuisi, niin ”tuotepakkauksiin ja mainontaan sisältyvä rasistinen kuvamaailma on ollut hyvin samantyyppistä eri puolilla Eurooppaa riippumatta siitä, oliko mailla siirtomaita”.

Ensiksi minä epäilin, että tämän täytyy olla sellainen mätäkuun juttu. Mutta mätäkuuhan alkaa vasta kolmen viikon kuluttua. Sitten minä epäilin, että jos se oli sellaista rankemman luokan pilailua, jossa kirjoittaja heittää ulos oikein kunnon provon ja hihittelee sitten, kun joku ottaa sen tosissaan. Mutta tiettävästi kirjoittaja ei ole tunnettu humoristina tai edes huumorintajuisena.  Niinpä sitä sitten mieleen hiipii epäilys, että kirjoittajan mielestä suomalaisten niskaan lankeaa hirmuinen rasistisen menneisyyden taakka sen takia, että Ruotsi on muutama sata vuotta sitten yrittänyt hankkia siirtomaista ja muutaman vuoden ajan jopa pari pientä plänttiä omistanutkin ja kun siellä oletettavasti on käynyt joku suomalainenkin puurtamassa.

Tähän kirjoitukseen tuli tietysti runsaasti vastineita, sekä myötäileviä että vasta-argumentteja esittäviä. Jotkut muistuttivat, että suomalaiset itse joutuivat pitkän aikaa olemaan kielirasismin kohteina ruotsin kielen ylivallan takia. Todettiin, että itse asiassa ”Suomi kärsi orjiksi ottamisista jopa pahemmin kuin Afrikka, eikä itse ottanut orjia, mutta silti esitetään että ikään kuin Suomella olisi joku suuri vastuu maailmalla tapahtuneesta orjakaupasta, vaikka olimmekin orjakaupassa lähes yksinomaan uhreja”. Todettiin, että suomalaisten rooli Ruotsin politiikan muotoilussa oli kovin pieni ja Ruotsin rooli siirtomaavaltana suorastaan häviävän pieni. Todettiin, että historian lukeminen ikään kuin kyseessä olisi tämän päivän maailma, arvot ja asenteet, on historiatonta. Kunkin aikakauden ihmisiä ja heidän tekojaan tulee arvioida oman aikakautensa taustaa vasten, suhteessa muihin sen ajan toimijoihin, eikä kirjoittajalla ollut esittää mitään mikä viittaisi siihen, että ruotsalaisten tai suomalaisten toiminta olisi poikennut ainakaan kielteiseen suuntaan aikakauden käytännöistä. Todettiin, että tämän päivän ihmisten pitäminen vastuullisena satoja vuosia sitten tapahtuneista asioista on suorastaan absurdia. Mitä ihmeen totuus- ja sovitteluprosesseja pitäisi järjestää, monen sadan vuoden takaisista asioista pitäisi järjestää sellaisten, joilla ei ole tapahtumiin osaa eikä arpaa sellaisille, joilla ei myöskään ole niihin asioihin osaa eikä arpaa. Miksi pitäisi syyllistyä sellaisesta mitä ei ole.

Tältä todistelua voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään ja osoittaa kohta kohdalta, että kirjoittajan esittämä syytös väärin kohdistettu, aiheeton ja perätön. Siinä kuitenkin mentäisiin varsinaisesta asiasta sivuun, koska kirjoittaja on jo mielessään päättänyt kollektiivisesta syyllisyydestä. Päinvastaiset todistelut katsotaan vain apologioiksi, joilla yritetään puolustella ja peitellä syyllisyyttä ja jotka siten vahvistavat näkemystä todistelijan henkilökohtaisesta syyllisyydestä ja rasistisuudesta. Kysymys on perisynnin luonteisesta asiasta. Se joka kyseenalaistaa synnin olemassaolon todistaa tällä olevansa itse syntinen, vieläpä katumaton syntinen, mikä on erityisen raskauttavaa.  

Tällä tavoin rakennetaan kieltojen ja pelon yhteiskuntaa, jossa loukkaantumisten kyseenalaistaminen ja etenkin huumori ovat niitä pahimpia syntejä. Huumoriinhan sisältyy ajatuksellinen joustavuus ja se on usein itsessään moniselitteistä ja tulkinnanvaraista. 

Sellainen taas ei sovi lainkaan totiseen ja tosikkomaiseen yhden totuuden yhteiskuntaan.  

Niinpä Fazer poistaa pelosta vavisten Geisha-suklaat, vaikka japanilaiset niistä pikemminkin ihastuvat kuin vihastuvat. Joku kotimainen loukkaantuja voi kuitenkin masinoida boikottikampanjan koko firmaa vastaan.

Valio poistaa paniikissa turkkilaisen jogurtin kyljestä fetsipäisen hahmon, kun turkkilaisperäinen bloggaaja heittää siitä yhden pilailevan twiitin. Ei auta, että bloggaaja kertoo, että ”Kyse oli vitsistä ja turkkilaiset kaverini ovat todellisuudessa nauraneet asialle”. Kauhistus oli jo vallannut Valion ja katuva syntinen anoo armoa selittämällä, että ”Haluamme poistaa stereotypiat – emme ole olleet riittävän nopeita muutoksen kanssa”. 

Eskimo -sanaa ei enää uskalleta käyttää sen enempää jäätelön kuin keittiötarvikkeidenkaan nimissä. Niinpä katoaa vuonna 1962 rekisteröity Eskimo-tuotemerkki, jolla nimellä on myyty tuorekelmuja, foliorullia, suodatinpusseja ja leivinarkkeja.

Kun tällaisia pelkoreaktiota kummastelee jollakin median kommenttipalstalla, se tuottaa tuohtuneita närkästyksen ilmauksia tyyliin: ”Huh huh. Viestisi todistaa, että olet valkoinen suomalainen, joka ei osaa myötäelää sekunttiakaan toisten nahoissa. Eskimo-nimitys on loukkaava, koska inuitti-kansa ei ole nimennyt siksi itseään. Me muut olemme keksineet sen nimen heille (alkuperäiseltä tarkoitukseltaan vierastakieltä puhuva). Samoin kuin Amerikan alkuperäiskansaa, kutsutaan intiaaneiksi (??!), koska eräs ulkopuolinen luuli olevansa Intiassa.   ….. Sinä olet etuoikeutettu, etkä edes tiedä sitä. Olen pahoillani puolestasi. Ylelle myös sapiskaa, on selkeästi suurta tarvetta vääntää näitä asioita rautalangasta, mikseivät artikkelinne ole perinpohjaisempia, vaiko sielläkin etuoikeutettu tietämätön puikoissa?”

Niinpä niin. Katukaa syntiset. Ja ostakaa aneita. 

Puritanismia ja totalitarismia

Uuspuritanismi näyttää olevan enemmän tai vähemmän päivän muoti, ainakin jos median uskotaan heijastavan kansalaisten todellisuutta. Olen kyllä sikäli optimisti, että en usko sen välttämättä pitävän paikkaansa. Melun suuruus ei välttämättä kerro kannatuksen suuruudesta, joskin sellaista epäilemättä tavoitellaan. Yhtä hyvin kyse voi olla yhden tai muutaman suppean ammattikunnan keskuudessa vallitsevasta muodista. Monilla ilmiöillä on tapana toistua historian kuluessa aaltoliikkeen tavoin ja sitä mukaa kuin ne ilmestyvät uudelleen, niiden eteen tavataan liittää erilaisia uus-, neo-, kertaus- post- ja muita etuliitteitä. Tällaiselle on perusteensa siinä, että samoina toistuvien peruspiirteiden ohella uusissa ilmentymissä tapaa olla kullekin ajalle ominaisia erityispiirteitä.

Tämän päivän uuspuritanismin näkyvimpänä ja kokoavana teemana, joskaan ei ainoana, on ilmastonmuutos. Sen nimissä ja sillä perustellen ajetaan mitä moninaisimpia kieltoja sekä vaatimuksia ja velvoitteita. Osalla niistä on todellista vaikutusta itse ilmiöön eli ilmastonmuutokseen, osalla taas ei ja osa ilmastonmuutokseen olennaisesti vaikuttavista asioista sivuutetaan kokonaan huomiotta.

Ilmastonmuutoksen nimissä vaaditaan lihan syönnin lopettamista, autoilla liikkumisen voimakasta vähentämistä, siirtymistä pienempiin ja ahtaampiin asuntoihin, jotka ovat suuremmissa kerrostaloissa, paheksutaan voimakkaasti matkailua, ja ylipäätään vaaditaan kieltäymyksiä ja elämänpiirin typistämistä. Mieleen tulevat ne kautta aikojen esitetyt tulikivenkatkuiset uskonnolliset parannussaarnat, joissa julistettiin ihmisten syntisyyttä ja vaadittiin katumusta, nöyryyttä ja kieltäymyksiä.  Ja siitähän tässä itse asiassa on kysymys, uskonnollisesta joukkoliikkeestä, joka tosin ei kulje uskonnon nimellä.

Tätä ilmastonmuutoksen ympärillä pyörivää joukkoliikettä on usein luonnehdittu uskonnolliseksi liikkeeksi. Vastauksena moiseen luonnehdintaan on yleensä tullut kiivas ryöppy, jossa liikkeen uskonnollinen luonne on jyrkästi kiistetty ja sana ”tiede” on toistunut tiuhaan ja taajaan. Kysymys ei tässä kuitenkaan ole ensi sijassa siitä, kuinka suhtaudutaan ilmaston muutokseen ja ihmisen rooliin siinä, vaan kyseisen liikkeen luonteesta. Verraten harvat kiistävät ihmisen toiminnan vaikutuksen ilmastoon ja siitä aiheutuvat riskit, joskin heitäkin on. Olennainen asia ei tässä kuitenkaan ole se, mikä on liikkeen julkilausuttu tarkoitus vaan se, miten se toimii ja minkälaista sen toiminta on suhteessa ilmoitettuun tarkoitukseen. Jokseenkin kaikkien uskonnollisten liikkeiden julkilausuttu tarkoitus on hyvä. Ongelmat syntyvät käytännön toiminnasta, siitä miten julkilausuttua tarkoitusta tulkitaan ja mitä sen nimissä tehdään, kuinka hyvin toiminta edistää ilmoitettua tarkoitusta vai ajetaanko julkilausutun tarkoituksen nimissä kokonaan muita tavoitteita ja jätetäänkö toisaalta joitakin tavoitteeseen merkittävästi vaikuttavia asioita kokonaan huomiotta, koska ne eivät tunnu sopivan liikkeen ideologiaan.

Uuspuritanismi on joukkoliike ja joukkoliikkeille ominaiseen tapaan, julkisuuden määrä ja kiihkomielisyys ovat sen olennaisia käyttövoimia. Ilmastonmuutoksen lapsitähti Greta Thunberg matkustelee ympäri maailmaa julistamassa: ”En halua, että olette toiveikkaita. Haluan, että panikoitte. Haluan, että pelkäätte samalla tavalla kuin minä pelkään joka päivä. Haluan, että toimitte, ikään kuin talonne olisi tulessa.”. Ja sitten ilmastonmuutoksen nimissä järjestetään lakkoja ja mielenosoituksia, jonne matkustellaan läheltä ja kaukaa. Tietysti sellaisesta syntyy päästöjä, mutta tärkeää on julistus, ei esimerkin näyttäminen. Niinpä joukko maailmantähtiä matkustaa Sisiliaan 114 yksityislentokoneella ja lukuisilla luksusjahdeilla kokoustamaan ja julistamaan huolestuneisuuttaan ilmastonmuutoksesta. Puhumattakaan niistä jättiläismäisistä ilmastokonferensseista, jonne kaikkialta maailmasta tuhannet uskovaiset lentävät kuulemaan sananjulistusta ja asumaan viiden tähden hotelleissa. Ajatus esimerkiksi etäyhteyksillä järjestettävästä konferenssista on tietysti poissuljettu.

Alkuperäisiä puritaaneja

Maailman näyttämöllä on puritanismin ohella esiintynyt aikojen saatossa monia liikkeitä, joiden kellokkaat ovat katsoneet omaavansa sen ainoan oikean totuuden ja katsoneet tämän oikeuttavan, jopa suorastaan velvoittavan, heidät pitämään kansaa kurissa ja sanelemaan kansalle omat sääntönsä. Se aito ja alkuperäinen liike, joka antoi puritanismille nimensä, oli 1600-luvulla Englannissa syntynyt liike. Ei se ollut mitenkään ensimmäinen lajiaan, mutta nimi tarttui ja siitä tuli yleisnimitys muille saman kaltaisille ilmiöille, liikkeille ja toimintatavoille, niin uskonnollisille kuin maallisillekin. 

Puritanismi oli hurskauteen ja Raamattuun perustuva uskonnollinen ja poliittinen liike. Puritaanien mielestä ihmiset oli saatava ymmärtämään oman elämänsä syntisyys ja sen toteuttamiseksi oli rakennettava ankaran hallinnon avulla sellainen yhteiskunta, joka estäisi lähimmäisten syntiset teot. Uskonnon opit oli toteutettava politiikan keinoin.

Puritaanit pääsivät Englannissa valtaan 1600-luvun puolivälissä, kun kuninkaan ja parlamentin välirikko johti sisällissotaan ja kuninkaan mestaamiseen. Puritaani Oliver Cromwell nousi parlamentin joukkojen komentajaksi, sitten armeijan komentajaksi ja lopulta sotilasdiktaattoriksi. Parlamentin joukkojen komentajana aloittanut Cromwelll nimittäin riitautui parlamentin kanssa, hajotti sen ja nimitti oman hallituksensa. Diktatuuri pysyi pystyssä hänen elinaikansa mutta ajautui hänen kuoltuaan parissa vuodessa sekasortoon, eikä lopulta ei auttanut muu, kuin vaalien pitäminen ja uuden parlamentin valinta. Englantilaiset olivat kymmenessä vuodessa parin juurin kyllästyneet puritaaniseen hallintoon, joka oli kieltänyt joulun vieton, sulkenut joukoittain teattereita eikä ylipäätään suvainnut julkista ilonpitoa. Niinpä he valitsivat parlamentin, joka palautti kuninkaan vallan ja kutsui Kaarle II:n hallitsijaksi. Seurasi restauraation kausi, jota luonnehtimaan syntyi ilmaus ”Merry old England”.  

USA:ssa, Uudessa Englannissa puritaanien valtakausi oli pidempi. Puritaanit halusivat perustaa omien ihanteidensa mukaisen yhteiskunnan ja päästä eroon katolisen hapatuksen turmelemasta Englannin kirkosta. Tämän toiveensa he pääsivät toteuttamaan muutamaa vuosikymmentä ennen puritaanien valtaanpääsyä Englannissa, kun kuningas antoi heille luvan oman siirtokunnan perustamiseen Amerikkaan. Ensimmäinen siirtolaisryhmä rantautui sinne syksyllä 1620, juuri talven kynnyksellä. Monet menehtyivät pakkaseen ja ravinnon puutteeseen, mutta pelastukseksi koituivat paikalliset intiaanit, jotka auttoivat heitä, opettivat metsästämään, kalastamaan ja viljelemään paikallisia kasveja. Seuraavana syksynä he sitten viettivät elonkorjuujuhlaa, johon kutsuivat intiaanit vieraikseen. Tätä ystävyystapahtumaa juhlitaan edelleen kiitospäivän nimellä. Joidenkin vuosien kuluttua, puritaaniyhteisön vahvistuttua, he sitten ajoivat intiaanit mailtaan. Sitä ei erityisemmin muistella eikä juhlita. Puritaanit nimittäin katsoivat olevansa Jumalan valittuja ja pitivät paikallisia intiaaneja luvattomina maanvaltaajina, joilla ei ollut varsinaista ihmisarvoa. Moinen suhtautuminen närkästytti intiaaneja, jotka alkoivat hyökkäillä siirtolaisia vastaan. Seurasi sota, jossa Uuden-Englannin alkuperäisasukkaiden itsenäisestä elämästä tehtiin loppu, vangiksi saadulta päälliköltä katkaistiin pää ja ruumis hakattiin neljään osaan.

Puritaanien päämääränä oli rakentaa yhteisö, joka toimisi muille malliesimerkkinä. Tässä yhteisössä saarnaajilla oli merkittävä rooli. Puritaanisaarnaaja käytti helppoja mutta väkeviä mielikuvia, eikä katumusta saarnatessaan päästänyt helvetin lieskoja hiipumaan vaan lietsoi niitä voimallisesti, pitääkseen ihmiset kurissa ja nuhteessa. Väärää uskonsuuntaa edustavia saarnaajia hirtettiin ja pidettiin myös niitä kuuluisia Salemin noitakäräjiä. Kasvava joukko siirtolaisia pakeni siirtokuntaa hallitsevien puritaanien suvaitsemattomuutta ja siirtyi edistämään muiden siirtokuntien kasvua, mutta puritaanijohtajat pitivät tiukasti kiinni vallasta, keinoja kaihtamatta. Lopulta, kun mikään muu ei auttanut, Englannin kruunu määräsi Massachusettsille uuden peruskirjan, joka mahdollisti puritaanien hallintomonopolin syrjäyttämisen.

Muita puritaaneja 

Jotkut puritaaniset joukkoliikkeet ovat olleet hyvinkin lyhytikäisiä, esimerkkinä Firenzessä 1400-luvun lopulla vaikuttanut Giorlamo Savonarolan liike. Aika oli sekä melskeistä, että myös Firenzen korkeimman kukoistuksen aikaa. Tässä ympäristössä Savonarola onnistui synnyttämään löyhää moraalia ruoskivilla parannussaarnoillaan erityisesti nuorisoon nojaavan joukkoliikkeen, joka puolestaan pystytti teokratian, jossa kuninkaana oli itse Kristus. Kristus ei kuitenkaan itse asettunut hallitsemaan, vaan hänen äänitorvena toimi, ei mitenkään yllättävästi, Savonarola itse. Kuninkaan vallalla varustettu Savonarola kulki sitten nuorien kannattajiensa keralla läpi Firenzen takavarikoimassa kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa ihmisiä syntiin. Tämä tarkoitti hänen pakanallisena pitämiään kirjoituksia, pornografiseksi katsomiaan kuvia, ylellisyysesineitä, kuten maalauksia, hienoja huonekaluja, koruja, ylellisiä vaatteita, pelikortteja ja kosmetiikkaa. Kokoon saadut esineet sitten poltettiin Firenzen keskusaukiolle kasatulla suurella turhuuksien roviolla. Siinä tuhoutui muiden muassa joukko Sandro Botticellin maalauksia, jotka hän itse, ilmeisesti seurauksien pelossa, heitti tuleen. Kansa ei kestänyt tätä menoa vuottakaan. Sen mitta tuli täyteen ja Savonarolan kannattajatkin saivat hänestä kyllikseen. Hänet hirtettiin.  

Kun entisten aikojen puritaaniset liikkeet tekivät uskonnosta politiikkaa, monet myöhemmistä versioista ovat tehneet politiikasta uskontoja. Näin tapahtui esimerkiksi edesmenneessä Neuvostoliitossa, DDR:ssä, Maon Kiinassa ja Pol Potin Kamputseassa. Eikä tämän suuntainen pyrkimys ole ollut Suomessakaan mitenkään vierasta sen enempää nyt kuin aikaisempinakaan aikoina.  

Esimerkkinä poliittisesta puritanismista olkoon Pol Potin diktatuuri. Se on käytännön seurauksiltaan yksi äärimmäisistä, mutta monessa suhteessa tyypillinen poliittisen puritanismin ilmentymä. Pol Potin, alkuperäiseltä nimeltään Saloth Sar, perheellä oli suhteita kuninkaalliseen palatsiin. Hänen kerrottiin olleen lapsena herkkä, kiltti ja hyväntuulinen. Perheen suhteiden ansiosta hän sai stipendin Ranskaan, opiskelemaan radiotekniikkaa. Opintosuorituksia ei kertynyt. Kolmen vuoden aikana ei hän ei suorittanut yhtään kurssia hyväksytysti, mutta hän innostui vasemmistoradikalismista. Kotiin palattuaan hän liittyi maanalaiseen kommunistipuolueeseen ja kun Vietnamin sodan vaiheet aikanaan johtivat kommunistihallinnon pystyttämiseen, hänestä tuli pääministeri.

Päästyään valtaan Pol Pot aloitti sosialistiset reformit, joiden tarkoituksena oli kokonaan uuden historiallisen aikakauden aloittaminen. Sen merkiksi otettiin käyttöön jopa uusi ajanlasku, joka alkoi punakhmerien valtaantulosta. Kaikki luokkaerot piti hävittää ja siirtyä täydelliseen tasa-arvoon, jonka ulkonaisena merkkinä kaikki käyttäisivät samanlaisia vaatteita. Täydellinen tasa-arvo tarkoitti täydellistä yhdenmukaisuutta, joskin tässäkin tapauksessa toiset olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Kommunismiin päätettiin siirtyä ilman välivaiheita niin, että raha poistettaisiin käytöstä, yksityinen omistus hävitettäisiin, omaisuudesta tulisi yhteistä ja uskonto kiellettäisiin. Kansalaiset evakuoitiin kaupungeista maalle, jossa heidät pakotettiin kolhooseihin. Phnom Penhistä tuli tyhjä aavekaupunki.  

Poliittisen toisinajattelun, perinteisten tapojen ja menetelmien sekä vastarinnan hävittämiseksi käytettiin kovia keinoja. Tuhansia poliitikkoja ja byrokraatteja, arviolta 200 000, tapettiin. Monet muut kuolivat nälkään, sairauksiin ja teloituksiin. Arviot uhriluvuista vaihtelevat runsaasta miljoonasta useisiin miljooniin. Yhteiskuntakokeilun arvioidaan vaatineen Pol Potin nelivuotisen hirmuvallan aikana jopa joka neljännen kamputsealaisen hengen.

Puritaaneja nimestä riippumatta

Puritanismilla on tapana löytää kotinsa niin uskonnollisista kuin poliittisistakin liikkeistä ja mieleen tulee tietysti kysymys, mikä on uskonnon ja politiikan ero, vai onko sitä edes olemassa. Ero saattaa olla vain näennäinen, sillä uskonnot edustavat usein poliittista vallankäyttöä ja poliittisissa liikkeissä on paljon uskonnoille ominaisia piirteitä. Rajanveto politiikan ja uskonnon välillä on lähinnä veteen piirretty viiva, eikä edes kovin olennainen, sillä yhteiset piirteet ovat molemmissa yhteisöissä jokseenkin samoja.

Ensimmäinen yhteinen piirre on luja usko oman opin puhtauteen ja ainoaan totuuteen. Olipa oppi minkä niminen tahansa, se on ainoa oikea oppi ja sitä pitää noudattaa. Oikeaoppisten hallussa on ainoa totuus, ja siinä täytyy pitäytyä. Ei riitä, että oikeasta opista harhautuneiden katsotaan olevan väärässä, erehtyneen tai ajatelleen asioita huonosti, puhumattakaan sitä, että heidän myös näkökantojaan voitaisiin harkita. He ovat harhaoppisia ja syntisiä, joiden moraali ja motiivit ovat vähintäänkin kyseenalaisia tai suorastaan rikollisia. Koska heidän ajatuksensa ovat syntisiä ja rikollisia, heillä ei ole oikeutta niiden esittämiseen vaan heidät pitää eristää ja heitä pitää rangaista.     

Toinen ominainen piirre on autoritäärinen johtaminen. Johtajilla on yksinoikeus oikean opin tulkintaan ja heidän tulkintansa tukee heidän valtaansa. He toimivat jumalan äänitorvena ja he päättävät, mitkä ovat oikean opin määrittelevät kirjoitukset ja miten niitä pitää tulkita. Tämä tekee johtajat immuuneiksi arvostelulle ja kritiikille sekä toimii myös perusteluna heidän etuoikeuksilleen. Heidän näkemystensä arvostelu ja asemansa kyseenalaistaminen ovat majesteettirikoksia.

Kolmas ominainen piirre on hallitseminen synnintunnon lietsomisen ja moralisoinnin avulla.  Synti on hallitsemisen välineenä siitä kätevä käsite, että se ei ole neuvoteltavissa, se on ehdoton paha. Kun asia on synniksi määritelty, se on paha ja sillä siisti. Jos joku pyrkii osoittamaan sitä kohtaan ymmärrystä tai peräti kyseenalaistamaan synniksi määritellyn asian paheksuttavuuden hän leimautuu moraaliltaan vähintäänkin epäilyttäväksi ja todennäköisesti jopa harhaoppiseksi ja syntiseksi. Eivät syntiset tarvitse ymmärrystä tai ymmärtäjiä. Jos he nöyrtyvät, katuvat ja tekevät parannuksen, heille voidaan ehkä osoittaa armoa, mutta väärässä he ovat aina ja ehdottomasti olleet.  

Neljäs piirre on puritaanien taipumus nähdä itsensä valittuna kansana. "Meidän" ja "muiden", eli valitun kansan ja kadotukseen menevien välillä nähdään tiukka ero. Tähän liittyy usein kaksoisstandardien käyttö. Valittua kansaa arvioidaan eri mitalla kuin syntisiä. Valittuun kansaan myös liitetään eri epiteettejä kuin kadotukseen meneviin. Valitun kansan jäsenet ovat hyviä ja edistyksellisiä ja muut ovat pahoja ja taantumuksellisia.

  

Viides on yksinkertaisuuden, pidättyvyyden, keltäymysten, niukkuuden ja suoranaisen köyhyyden ihannoiminen, ellei suorastaan niiden vaatiminen. Ylellisyys on syntiä, nautinnot ja mielihyvä ovat pahasta. Puritaania kalvaa ainainen pelko siitä, että joku joskus jossakin olisi onnellinen, sillä onnellisuus on askel kohti kadotusta. Tämä ei tietenkään välttämättä koske liikkeen johtajia.

Kuudes piirre on yhteisöllisyydeksi kutsuttava totalitaarisuus. Puhutaan paljon yhteisistä arvoista. Nämä arvot ovat jatkuvasti esillä ainakin sanoissa ja uskollisuutta niille täytyy toistella puheissa mutta ei välttämättä teoissa. Tämä totalitaarinen yhteisöllisyys on jotain muuta, kuin se perinteinen kyläkuntien yhteisöllisyys, vaikka saman tapaisia ulkoisia muotoja saattaa olla. Totalitaariselle yhteisölle arvot annetaan ylhäältä päin ja niissä pitäytymistä valvotaan. Yhteisöä käytetään valvonnan ja kontrollin välineenä. Spontaanit yhteistoiminnan muodot, jos ne eivät ole selvästi ylhäältä annettujen normien mukaisia, ovat vähintäänkin epäilyttäviä elleivät suorastaan rikollisia, sillä ne saattavat heikentää tiukan hierarkkista kontrollia.

Tähän enemmän tai vähemmän tiukkaan totalitarismiin nämä puritanistiset liikkeet lopulta päätyvät, mikäli eivät hajoa, esiintyivätpä ne minkä nimisinä tai minkälaisilla ohjelmajulistuksilla tahansa. Nimet ja ohjelmajulistukset muuttuu vain, mutta muuttuuko lopulta juuri mikään muu.