Taas demokratiaa

 

Tämä blogi on ollut kotvan aikaa talviunilla ja saman tien kesäunillakin, ja ne harvat aikaansaadut kirjoituksetkin ovat koskeneet vain yhtä aihetta, demokratiaa. Siihen on kyllä hyvä syy. Ei liene liioiteltua sanoa, että demokratia on kriisissä ja jopa muuttunut uhan alaiseksi. Se, mikä oli itsestään selvyys ei enää olekaan itsestään selvyys. Joskus 1990-luvulla, kun Neuvostoliitto hajosi omaan mahdottomuuteensa, demokratia näytti peruuttamattomalta voittajalta ja joku Fukuyama kirjoitti jopa historian lopusta. Ajatuksena oli se, että yhteiskunnallinen kehitys on päässyt maaliin ja liberaalinen demokratia, mitä sillä nyt tarkoitetaankaan, on lopputulos, johon yhteiskunta päätyy.

Toisin kuitenkin kävi. Voitossa piilee usein tuhon tai ainakin kriisin siemen. Voittajaksi itsensä kokeva heittäytyy lepäilemään laakereillaan, ulosmittaamaan voittonsa hedelmiä, tuhlailemaan ja laiminlyö asioiden hoidon. Samaan aikaan kilpailijat ja vastustajat virittäytyvät uuteen taistoon. Ja juuri niin tässä näyttää nyt käyneen. Ukrainan sota on nyt nähtävä jonkinlaisena historian käännekohtana ja herätyssignaalina.  

Kommunismin romahtamisen jälkeen Venäjän uskottiin kehittyvän viimeinkin demokratiaksi ja kommunismin katoavan historian kummajaisena ja epäonnistuneena yritelmänä, yhteiskunnallisen evoluution harha-askeleena ja umpikujana. Venäjän kehityksen edellytykset eivät olleet huonot. Maalla on runsaasti luonnonrikkauksia, väestöstä löytyy lahjakkuuksia ja koulutustasokin on verraten hyvä. Toisin kuitenkin kävi. Kommunismin romahdusta seurasi kaaos. Kaaosta seurasi Putinin hallinto, joka aloitti tuomalla järjestystä sekasortoon, mutta kehittyi asteittain jatkuvasti autoritäärisempään suuntaan ja paneutui talouden kehittämisen sijasta korruptioon, asevarusteluun ja sotaseikkailuihin. Se, mikä alkoi ohjattuna demokratiana, käytännössä eräänlaisena pseudodemokratiana, taantui diktatuuriksi, joka tuo mieleen lähinnä keskiaikaisen feodaalisysteemin tai gepardihattudiktatuurit.

Kiinan uskottiin kehittyvän Dengin uudistuksia seuranneen huiman taloudellisen nousun vaikutuksesta hissun kissun demokraattiseen suuntaan. Oletettiin, että yrittämisen vapaus ja markkinatalous tuovat väistämättä mukanaan myös politiikan demokratisoitumisen. Näin ei tapahtunut. Politiikan kehitys kääntyi autoritääriseen suuntaan ja sitä on seurannut myös talouden kääntäminen valtiojohtoiseen suuntaan. Kommunismin nimiin vannotaan jälleen mutta käytännössä hallintomalli tuo mieleen enemmänkin vanhan yksinvaltaisen keisarillisen hallinnon.

Yksinvaltainen ja lähes aina korruptoitunut hallintomalli tuntuu olevan etenemässä muuallakin, ajankohtaisena esimerkkinä vaikka Turkki.    

Samaan aikaan demokratioiden toimivuus on heikentynyt. Niiden kyky ennakoivaan, aloitteelliseen ja olennaisiin asioihin paneutuvaan politiikkaan tuntuu taantuneen. Suunnistaminen näyttää muuttuneen monilta osin harhailuksi ja reaaliympäristöön perustuva pragmaattisuus teoreettiseksi ja ideologiseksi dogmaattisuudeksi.

Monilla demokraattisilla mailla on johtajuusongelmia. Demokratian perusvahvuuksiin kuulunut johtajakierto on toiminut huonosti. Jotkut johtajat ovat tarrautuneet asemaansa, vaikka parasta-ennen päivämäärä on aikoja sitten mennyt ohi, toisaalla johtoon on noussut joko törmäilijöitä tai pahasti yli-ikäisiä tai sitten täysin vihreitä ja kokemattomia tai muuten vain pinnallisia ja keskinkertaisia johtajia. Kyky nostaa johtoon tasapainoisia, riittävän kokeneita mutta edelleen vireitä johtajia tuntuu olevan heikossa jamassa. Tässä seurassa meidän Sauli Niinistömme poikkeaa silmiinpistävällä tavalla edukseen.

Erilaiset äänekkäät, aggressiiviset ja sovittelemattomat yhden asian liikkeet vaativat huomiota, valtaa ja rahaa. Olipa kysymyksessä wokettajat, canceloijat, LBGTHIJKLMNO-porukka tai mikä muu vastaava tahansa, keskeisenä ominaisuutena ovat vaatimusten esittäminen, riidan haastaminen, hyökkäävyys ja uhriutuminen. Tärkeintä tuntuu olevan vastakkainasettelujen kärjistäminen.  Jopa katastrofisen epäonnistumisen jälkeen edesmenneeksi uskottu kommunismikin yrittää taas nostaa päätään.

Mikä se on sitten demokratian tarkoitus, jonka perusteella voitaisiin arvioida, että onko se hyvä vai huono ja toimiiko se hyvin tai huonosti. Sitä lienee vaikea arvioida liittämättä sitä yhteiskunnan tarkoitukseen tai toiminta-ajatukseen. Jos yhteiskunnan tarkoituksena pidetään esimerkiksi mahdollisimman mahtavien palatsien rakentamista hallitsevalle yksinvaltiaalle, demokratia ei varmaan ole se paras hallintomuoto. Jos yhteiskunnan tarkoitukseksi nähdään vaurauden ja hyvinvoinnin tuottaminen, mahdollisimman paljon hyvinvointia mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla, demokratia tuntuisi olevan hyvin kilpailukykyinen, ellei suorastaan ylivoimainen hallintomalli. Kun maat pannaan järjestykseen henkeä kohti lasketun bruttokansantuotteen mukaan, parinkymmenen kärkijoukkoon kuuluu vain demokratioita. Kun maita pannaan järjestykseen onnellisuuden mukaan, tulos on sama. 

On ilmeistä, että demokratia on pystynyt tuottamaan hyvinvointia paremmin kuin mikään muu tunnettu järjestelmä mutta herää kysymys, onko se riittävän vakaa, pystyykö se puolustautumaan sisäisiä ja ulkoisia uhkaajia vastaan, pystyykö se selviämään ongelmistaan ja erilaisista rappeutumisilmiöistä kuten korruptoitumisesta ja politiikan toimijoiden leipääntymisestä. Ja mitkä sitten oikeastaan ovat demokratian kilpailijat, mitkä ovat sen uhkatekijät ja mitkä ovat sen toimivuuden kulmakivet?

Muinaiset kreikkalaiset tunsivat kolme hyvää hallitsemisen tappaa, kuningasvallan, aristokratian ja demokratian. He tunsivat niille myös kolme kehnoa vastinparia, tyrannian, oligarkian ja oklokratian eli rahvaanvallan. Tämä jaottelu on edelleen käyttökelpoinen. 

Kussakin mallissa hyvän ja huonon ero on toimintatavoissa ja tuloksissa. Kuningasvallassa, joka käytännössä tarkoitti yksinvaltaa, hyvä kuningas oli valistunut yksinvaltias, joka toimi kansan parhaaksi sekä piti yllä järjestystä ja oikeudenmukaisuutta. Aristokratiassa hallinnosta vastasi viisas ja valistunut eliitti, joka huolehti kaukonäköisesti maan edusta ja teki sen kansalaisten kannalta hyviä päätöksiä. Demokratiassa kansalaiset pyrkivät hyvinvoinnin kehittämiseen harkiten ja maltilla. Hyvien hallintomallien tunnuspiirre oli rakentaminen, hyvinvoinnin tuottaminen.

Näiden hallintomallien huonoissa versioissa tyranni toimi omaksi edukseen, riisti ja orjuutti kansaa. Oligarkiassa ahnas eliitti ryösti työn hedelmät kansalta itselleen. Oklokratiassa rahvas pyrki käyttämään valtiota hyväkseen, kähveltämään julkisia varoja, vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan, kaaos ja epäjärjestys. Huonoille hallintomalleille ominaista oli keskittyminen muiden tekemien tulosten ulosmittaamiseen ja rosvoamiseen.

Jos pitäydymme muinaisten kreikkalaisten jaotuksessa, demokratian kilpailijoita tai vihollisia ovat kuningasvalta eli yksinvalta ja aristokratian eli eliitin valta. Kaikilla niistä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Kaikilla niistä on omat ominaiset rappeutumistaipumuksensa. Kaikilla on myös ainakin jossain määrin toisistaan poikkeavat arvomaailmat. Kaikki nimeävät kuitenkin tärkeäksi, ehkä tärkeimmäksi arvoksi kansan hyvinvoinnin, niin henkisen kuin aineellisenkin. Tässä suhteessa demokratia on ollut viimeisen sadan vuoden aikana ylivoimainen, mutta onko se sitä tulevaisuudessakin. Mitkä ovat sen kulmakivet ja mitkä sen uhkatekijät, niin sisäiset kuin ulkoisetkin. Pystyykö se puolustautumaan kilpailijoitaan vastaan ja pystyykö se välttämään rappeutumisen. Siinäpä pohdittavaa.

Demokratian uhkaajia - diktatuurit

 

Demokratia on ollut menestystarina. Se on kyennyt luomaan enemmän hyvinvointia kuin mikään muu hallintojärjestelmä. Demokratia kuitenkin tuntuu olevan varsin yleisesti pahassa kriisissä. Joitakin aikoja sitten tämä sai minut miettimään sitä, onko demokratia pitemmän päälle riittävän vakaa järjestelmä, mitkä ovat sen uhkaajat ja kykeneekö se puolustautumaan uhkaajia vastaan. Kun aloin koota mielessäni luetteloa demokratian uhkaajista, sotilaallinen uhka ei tullut vastaan mitenkään päällimmäisenä.  Hitlerin ja Stalinin ajoista oli sentään 80 vuotta. Tänään tilanne on tyystin toinen ja muutos tapahtui hetkessä.

Ajatus kulki ennen tätä hyökkäystä Ukrainaan niin, että demokratiaa uhkaavat etupäässä sellaiset asiat, joilla demokraattisen valtion toimivuutta pyritään sisältä tai ulkoa päin vahingoittamaan, erilaiset instituutioiden rapautumisilmiöt ja rapauttamisilmiöt, sellaiset toimet, joilla valta pyritään siirtämään demokraattisilta instituutioilta pienten klikkien haltuun ja muut vastaavat. Suoranaisen sodan käyttö demokratiaa vastaan kohdistuvan hyökkäyksen välineenä ei tullut mieleen. Yleensä pidän itseäni realistina, joskus jopa inhorealistina mutta tässä asiassa olin kyllä sinisilmäinen idealisti. Vaikka erilaisia sotia ja kahinoita on ollut jatkuvasti, muistissani ei ollut sellaista tapausta, että diktatuuri olisi valloittanut ja alistanut demokraattisen valtion. Nyt tällainen hyökkäys on kuitenkin käynnissä. Historiassa on astuttu taaksepäin 80 vuotta, Stalinin ja Hitlerin aikoihin.

Demokratiat ovat olleet naiiveja ja hyväuskoisia. Ne ovat laiminlyöneet sotilaallisen varustautumisen ja näyttäytyvät nyt sotilaallisesti heikkoina. Ne ovat myös sallineen viidensien kolonnien muodostumisen ja diktatuurien asiamiesten soluttautumisen hallintoelimiinsä, maa-alueiden hankkimisen strategisesti tärkeistä kohteista, diktatuurien asiamiesten asettumisen asumaan niin, että he voivat tarpeen tullen aktivoitua sabotaasitöihin ja puolustustoimia haittaamaan, toimimaan vakoojina ja ylipäätään heikentämään sekä päättäväisyyttä että puolustusta.  

Kysymys on nyt siitä, heräävätkö demokratiat ajoissa puolustautumaan, ovatko ne kyllin yksimielisiä ja päättäväisiä tiivistääkseen puolustuksensa diktatuureja vastaan.

Demokratiat tarvitsevat yhteistä päättäväisyyttä ja voimien kokoamista. Hitler napsi maita yhden kerrallaan, koska hänen annettiin tehdä niin ja siten kasvattaa voimiaan. Münchenissä hänelle luovutettiin Tsekkoslovakian rajalinnoitukset, minkä jälkeen pelkkä väkivallalla uhkaaminen riitti maan valloittamiseen. Sen tuloksena hänen haltuunsa joutuivat mm. Skodan tehtaat. Niinpä keväällä 1940 länteen suuntautuneessa hyökkäyksessä kolmannes Saksan keskiraskaista panssarivaunuista oli Skodan vaunuja. Stalin puolestaan nappasi Baltian maat neuvottelemalla ja sijoittamalla vahvoja tukikohtia niiden sisälle, jolloin puolustautuminen tuli mahdottomaksi. Itsepäinen Suomi sitten osoittautui kovaksi palaksi ja osoitti, että puolustautuminen oli mahdollista. Pohjoismaiden, Baltian ja Suomen yhteinen puolustus on nyt tietysti jälkikäteistä spekulaatiota, mutta tapahtumien valossa on varsin todennäköistä, että sellaisen liiton voima olisi riittänyt Stalinin pysäyttämiseen. Yksitellen nämä pienet maat oli kuitenkin helppo napsia, osaksi myös sen vuoksi, että omia mahdollisuuksia pidettiin todellista heikompina, puolustukseen ei ollut satsattu riittävästi ja vihollista pidettiin todellista vahvempana.

Tässä tullee vastaan psykologia. Diktatuurit ovat hyviä pelottelijoita ja mielikuvien luojia. Ne onnistuvat synnyttämään itsestään kovan vahvempina kuin ne todellisuudessa ovat. Tämän ei pidä antaa hämätä. Hitlerin panssariarmeijasta luotiin massiivinen mielikuva. Todellisuudessa Ranskalla oli enemmän panssarivaunuja, mutta niitä käytettiin huonommin. Yhtenä syynä oli itseluottamuksen puute, valmiiksi defaitistinen asenne. Brittien muutamat Mathilda-vaunut sekä ranskalaisten Char-B ja Somua vaunut aiheuttivat saksalaisille hetkellisesti suuria ongelmia. Voidaan hyvin kysyä, miten olisi käynyt, jos niitä vaunuja olisi käytetty keskitetysti eikä Saksalla olisi ollut Skoda-vaunuja. Tämä on luonnollisesti jälkikäteistä spekulaatiota mutta tuskin aivan perusteetonta.  

Diktatuurit ovat riippuvaisempia diktaattoreista ja diktaattorit ovat haavoittuvampia kuin yleensä luullaan. Heidän asemansa riippuu menestyksestä ja lujittuu menestyksen myötä. Vastoinkäymiset tekevät heistä haavoittuvia. Ensimmäisten tappitoden myötä Mussolinin syrjään siirtäminen tapahtui yllättävän helposti. Kun Hitler miehitti Reininmaan, hänen asemansa oli vielä horjuva. Uhkapelin epäonnistuminen olisi hyvinkin saattanut johtaa hänen syrjäyttämiseensä. Armeijan johto oli silloin valmis siihen. Myöhemmin, menestyksellisten operaatioiden jälkeen, se muuttui mahdottomaksi. Kun Hitler yllätti Stalinin hyökkäämällä Venäjälle, Stalin vetäytyi datshalleen. Kun puoluejohto tuli häntä hakemaan, hän oli varma, että he tulevat häntä vangitsemaan. Niin helppoa syrjäyttäminen olisi silloin ollut. 

Demokratioiden voimana on ollut niiden taloudellinen ja tuotannollinen suorituskyky. USA:n sisällissodan pohjoinen peittosi etelän ylivoimaisen taloutensa ja teollisuutensa ansiosta. Ensin romahti etelän talous, sitten sotilaallinen voima. Akselivallat sortuivat lähinnä USA:n ylivoimaisen teollisen tuotantokyvyn alle. Nyt monia tärkeitä tuotannon aloja on siirretty muihin maihin, joissa ne eivät välttämättä ole enää demokratioiden käytettävissä ja kontrolloitavissa.  

Kysymys on siitä, kykenevätkö demokratiat päättäväiseen ja yhteneväiseen toimintaan, pystyvätkö ne tiivistämään vastarintansa uhan edessä, kuten muinoin tekivät Persian uhan edessä Kreikan pikkuvaltiot, jotka muuten sotivat ja riitelevät jatkuvasti keskenään. Rooman tasavalta toimi niin, että kriisitilanteessa se nimitti diktaattorin, jonka toimikausi oli tiukasti rajoitettu. Toimikauden päätyttyä, hän joutui tekemään tiliä tekemisistään ja tekemättä jättämisistään ja tulosten mukaan joko palkittiin tai moitittiin. Olisiko jonkinlainen tiivis kriisiesikunta, koronanyrkki tai miksi sitä nyt halutaankaan sanoa, tarpeen myös demokratioille. Kriisiesikunta nimittäin ei saa olla liian suuri ja siinä tarvitaan yleensä varsin erilaisia henkilöitä kuin leppoisan ajan hallinnossa.

Päivän kysymys on ilman muuta, selviävätkö demokratiat kunnialla tästä kriisistä ja oppivatko tästä jotakin. Historia on kuitenkin muuttunut parissa päivässä hyvin toisen näköiseksi kuin se oli vielä pari kuukautta sitten, eikä kyse ole hetkellisestä, ohimenevästä häiriöstä.       

Demokratiasta

 

Ei sitä päivää, etteikö mediassa olisi liberaalia demokratiaa puolustavaa kirjoitusta. Yle uutisoi huolestuneena, että merkkejä demokratian kriisistä näkyy jo kaikkialla maailmassa. Politiikantutkijat sitten pääsivät ääneen huoliaan purkamaan ja ratkaisujaan ehdottelemaan. Heidän huolenaiheinaan näyttivät olevan hyökkäys Capitoliin Washingtonissa, Convoy -mielenosoitukset ja äänestysprosentin lasku. Heidän huolenaiheitaan eivät olleet BLM-mellakat, cancel kulttuurin nimissä tehdyt vainoamiset eivätkä historiallisten patsaiden tuhoamiset. Demokratian tilasta siis on syytä olla huolestunut ja sama koskee politiikan tutkimuksen tilaa tai ainakin sitä, miten media valitsee asiantuntijansa ja editoi heidän sanomisiaan.    

Mutta ymmärretäänkö oikeasti, mitä demokratia on ja mitä se ei ole, vai onko se enemmänkin jonkinlainen uskonkappale, jonka nimiin kuuluu vannoa, jolla voidaan perustella vähän mitä tahansa ja jonka nimissä voidaan tehdä jokseenkin mitä tahansa. Onko se jonkinlainen stiiknafuulia, joka kuulostaa komealta, vaikka sen merkitys on hämärä.

Opetushallitus näyttää opettavan seuraavasti. Demokratia (kreikan sanoista demos, 'tavallinen kansa' ja kratos, 'valta, hallita') eli kansanvalta on kansan valtaan perustuva valtiojärjestys. Demokratian perusajatuksena on, että hallintovallan edustajat nousevat kansan joukosta ja että hallintovalta toteuttaa kansan tahtoa.

Demokratian idea ei suinkaan ole mikään yksikäsitteinen asia. Eräs tutkimus löysi englannin kielestä yli 2 000 demokratian kuvaamiseen käytettyä adjektiivia. Myös kansan tahto on väljätulkintainen asia. Käytännön kannalta lienee järkevintä ymmärtää asia niin, että kansan tahto koskee enemmän politiikan tuloksia kuin keinoja. Lääkärille menijä haluaa, että hänen sairautensa parannetaan mutta harvemmin haluaa sanella, miten se tehdään. Tosin hän haluaa todennäköisesti päättää, mitä hänelle ei saa tehdä. Aivan vastaavasti henkilö, joka haluaa teettää itselleen talon, kertoo noin yleisellä tasolla, minkälaisen talon hän haluaa, mutta ei mene ohjaamaan arkkitehtia ja rakennusmiehiä siinä, miten se tehdään. Kuitenkin hän valvoo parhaan kykynsä mukaan, että ei tehdä sutta ja sekundaa ja että tulos on sellainen, minkä hän haluaa.

Vielä vuosituhannen vaihteessa demokratiaa pidettiin itsestään selvänä voittajana. Puhuttiin suorastaan historian lopusta eli siitä, yhteiskunnallinen kehitys olisi tullut maaliin ja saavuttanut päämääränsä. Nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin demokratia on joutunut puolustuskannalle ja, ilmapiiri on suorastaan defaitistinen ja vähintäänkin hämmentynyt. Ilmassa on jopa paniikin tuntua. Miten tähän on jouduttu? Miksi on käynyt, kuten niin usein käy, menestyksessä piillyt kriisin ja epäonnistumisen siemen on päässyt kasvamaan uhkaaviin mittoihin. Onko syynä demokratioiden sisäinen rapautuminen vai ulkoa tullut vaikuttaminen saanut systeemin takertelemaan ja epäkuntoon. Ovatko demokratian kannalta tärkeät instituutiot heittäytyneet veltoiksi ja sokeiksi, hukanneet tarkoituksensa, unohtaneet puolustautumisen tarpeen ja kadottaneet puolustustahdon.   

Jossain määrin ihmetyttää myös median suosimaksi iskusanaksi tullut ”liberaali demokratia”. Eikö pelkkä demokratia enää kelpaa. Sehän tarkoittaa kansan tahtoa toteuttavaa hallintoa. Kuka valvoo ja tarkastaa, onko demokratia ”liberaalia” vai jotakin muuta ja mitä tämä tarkastaja tekee, jos se onkin hänen mielestään jotakin muuta. Tästä liberaalista demokratiasta tulee mieleen se toinen määrittelyillä tarkennettu demokratia eli kansandemokratia, jossa kansalla ei ollut sanansijaa. Onko se ”liberaali demokratia” nyt sellainen järjestelmä, jossa ei ole sen enempää liberaalisuutta kuin demokratiaakaan. Lisämääreet kun ovat kovin usein sellaista sanapöhöä, jolla on ikävä tapa sumentaa ja kaventaa, joskus jopa kääntää päinvastaiseksi se käsite, jota niillä pöhötetään.

Onko demokratia sitten itseisarvo vai onko se keino jonkun päämäärän toteuttamiseksi. Parhaita määritelmiä taitaa edelleen olla se Abraham Lincolnin määitelmä, jonka mukaan "democracy is a government of the people, by the people, and for the people”. Ainakin siinä sanotaan selvästi, ketä hallitaan, ketkä hallitsevat ja keitä varten koko systeemi on olemassa.

Jos demokratia on itseisarvo, tarkoittaako se sitä, että tuloksilla ei ole väliä, kunhan ne toteutuvat demokraattisen prosessin kautta. Periaatteessa näin voisi olla, sillä sehän tarkoittaisi, että jos demokraattinen prosessi toimii, niin silloin saadaan sitä, mitä on tilattu. Käytännössä asia ei liene aivan näin yksinkertainen. Kyllä tuloksillakin on väliä, jopa paljonkin.      

 Jos demokratia on keino, mikä on päämäärä. Onko se esimerkiksi jotakin sellaista kuin ”saada aikaan mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin henkistä kuin aineellistakin, mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla”, tai mahdollisesti jotakin muuta.

Onko siis parempi, että demokratia on enemmän päämäärien kuin keinojen demokratiaa eli sitä, että asiakasomistaja eli kansalainen päättää mitä hän haluaa, hankkii sen toteuttamiseen osaavat tekijät ja valvoo sitä, että he tekevät kunnollista työtä. Silloin kyseessä on edustuksellinen demokratia.

Minun nähdäkseni demokratia on keino ja sen päämäärä eli tarkoitus on juuri se ”tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia – niin henkistä kuin aineellistakin - mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla”. Käytännöllisin tapa tämän toteuttamiseen on edustuksellinen demokratia siten viritettynä, että kansalaisilla on aloiteoikeus (esimerkiksi kansalaisaloitteen muodossa) ja veto-oikeus tärkeäksi katsomissaan asioissa, esimerkiksi epäluottamuslauseen antaminen kansalaisten antamaa mandaattia väärinkäyttävälle hallitukselle.    

Kotomaamme koko kuva – pandemiaa ja juristeriaa

 

Helmikuun lopulla korona kiihtyi nopeasti, ehkä vähän yllättäenkin. Helmikuun lopulla oikeusministeri ilmoitti kuitenkin, että kuntavaalit pidetään ajallaan ja oikeusministeriön virkamiehet olivat tehneet tarpeeksi valmisteluja korona-aikana järjestettävien vaalien varalle. Maaliskuun 6. päivänä kuntavaalit päätettiin siirtää koronan takia kahdella kuukaudella eteenpäin. Vaalien pitämistä koskeva mielipide muuttui yhdessä yössä aiemmasta päinvastaiseksi. Mielenmuutoksen perusteluksi esitettiin mallinnuksen laskema skenaario, jonka mukaan tartuntojen määrä vaalipäivänä olisi ollut huiman korkea. Perustelu kiistettiin seuraavana päivänä, kun kerrottiin, että mallia oli käytetty ja tulkittu tavalla, johon sitä ei ollut lainkaan tarkoitettu ja luku oli ennuste siitä, mitä saattaisi olla tartuntojen määrä, jos koronan annettaisiin täysin vapaasti levitä. Esitetty vaalien siirtämisen perustelu oli siis väärä. Päätös ei muuttunut. Tämä oli ehkä onneksi sikäli, että siinä vaiheessa töytäily olisi vain muuttunut sähläykseksi. Huono päätös vielä huonommaksi.

Hallitus valmisteli kiireellisesti lakiesityksen toimista, joilla koronan eteneminen pitäisi pysäyttää. Tai pikemminkin, ryhtyi valmistelemaan toimia kiireellisesti maaliskuun puolivälissä. Osa piti rajoituksia pääministerin henkilökohtaisena hakkeena. Vihreät, vasemmistoliitto ja RKP saatiin esitykseen mukaan vain pitkin hampain. Oikeuskansleri osallistui esityksen valmistelun loppuvaiheisiin ja hyväksyi hallituksen esityksen viemisen perustuslakivaliokuntaan.

Maaliskuun viimeisenä päivänä perustuslakivaliokunta torppasi esityksen. Perustuslakivaliokuntaa johti entinen pääministeri Rinne, jonka nykyinen pääministeri Marin oli syrjäyttänyt paikaltaan hänen omien törmäilyjensä takia. Hyökkäyksessä hallitusta vastaan aktiivisimpana olivat vihreät, toki vasemmistoliiton tuella, päätellen siitä, että äänessä olivat kaikki kynnelle kykenevät vihreät europarlamentaarikoista alkaen. Väistämättä syntyi kuva selkään puukotuksesta.

Oikeusoppineet kiirehtivät kilvan oikeuskanslerin kimppuun. Kärkkäissä juristeissa oli lauma niitä, joilla oli mitä ilmeisin halu päästä kalifiksi kalifin paikalle. Ilmeisesti myös koulukunta- ja kuppikuntariidoilla oli vahva roolinsa.     

Aiemmin hyväksyttyyn rokotusjärjestykseen ryhdyttiin sorvaamaan muutoksia. Rokotusjärjestyksessä etusija haluttiin antaa niille alueille ja porukoille, joissa koronan esiintymistiheys oli suurin. Käytännössä tämä tarkoitti pääkaupunkiseutua ja maahanmuuttajavaltaisia alueita. Äänekkäimpänä vaatijana olivat jälleen vihreät.  Tällä kertaa heidän tavallisesti suosimansa vaatimus tasapuolisuudesta ja tasa-arvoisesta kohtelusta ei saanut sijaa vaan ne, jotka olivat huonoiten noudattaneet ohjeita ja rajoituksia, haluttiin  palkita etusijalla rokotusjonossa.  

Hallituksen esitystä koskevassa polemiikissa ei puututtu puolella sanalla siihen, olivatko ehdotetut toimet tarpeellisia, hyödyllisiä ja oikean suuntaisia. Rajoitetuttiin ruotimaan lakipykäliä, niiden tulkintoja ja lakiteknisiä heikkouksia. Ihmeteltiin sitäkin, miksi rajoitukset oli suunniteltu koskemaan rajoitusalueilla kaikkia, vaikka tauti leviää etupäässä maahanmuuttajayhteisöissä. Kiireenkin kanssa oli vähän kyseenalaista, sillä toimet, joiden kiireellisyys oli äkillisesti todettu, olisi kaikkien käsittelykiemuroiden takia voitu käynnistää aikaan aikaisintaan pääsiäisen jälkeen eli runsaan kolmen viikon kuluttua kiireen toteamisesta.

Joskus, lähes vuotta aikaisemmin, presidentti oli ehdottanut koronanyrkiksi nimitetyn esikunnan perustamista. Se olisi ollut asiantuntijaelin, jonka tehtävänä olisi ollut pandemian etenemistä koskevien tietojen kokoaminen, tilannekuvan kokoaminen ja ylläpito, kehityksen ennakointi, ennakoiva toimenpiteiden suunnittelu ja toimenpiteiden valmistelu. Tämä olisi mahdollistanut toimenpiteiden tarkan ja tarkkenevan kohdistamisen.

Toisin tehtiin. Hallitus, joka ei ole asiantuntijaelin, halusi pitää asiat omissa käsissään. Niinpä sitten vuoden verran harjoitettiin hajanaista ja reaktiivista toimintaa. Hallitus käytti aikansa ja tarmonsa koronan kanssa puuhailuun ja muut asiat jäivät enemmän tai vähemmän hunningolle. Kun korona tuntui kiihtyvän, sorvattiin uusia rajoituksia, kun se tuntui hiipuvan, löysättiin rajoituksia. Torjuntatoimiin jäi jatkuvia aukkoja, joita ei saatu tukittua ja joiden kautta epidemia pääsi toistuvasti vauhdittumaan. Reaktiivisen toimintatavan takia päädyttiin toistuvasti heiluttamaan liian isoa lekaa, kun ratkaisun olisi pitänyt löytyä kohdennetusta täsmärajoituksista. Reagoitiin kun olisi pitänyt ennakoida. Toimenpiteet olivat hätäisesti valmisteltuja, ehkä oikean suuntaisia mutta, mutta puutteellisesti valmisteltuja. Kaiken kruunasi muotoihin painottuva juristeria, johon tarpeellisetkin toimenpiteet pysähtyivät.

Juristien rooli tässä hämmentämisessä ansaitsee oman lukunsa. Olaus Petri aikoinaan sanoi, että kaikkien lakien pitää olla sellaiset, että ne ovat yhteisen kansan hyödyksi ja että lakien tulkinnassa viisas tuomari on tärkeämpi kuin hyvä laki, sillä tulkinta täytyy tehdä lakiin perustuen, mutta oikeuden, kohtuuden ja lain tarkoituksen mukaan, vaikka se ei pikkutarkasti kirjaimen mukaan menisikään. Valitettavasti juristeria on meillä muodostunut järjen käytön ja järkevän toiminnan esteeksi. Ensin jarruna on se, että sekavaan säännösviidakkoon täytyy ryhtyä laatimaan uusia pykäliä, että tarpeellisia asioita voitaisiin ylipäätään tehdä. Sitten niiden uusien pykälien hiuksia halkovalla lukemisella pysäytetään asian eteneminen. Lopulta aikanaan oikeusoppineiden erilaiset koulukunnat ryhtyvät kiistelemään siitä, miten ne pykälät lopultakin pitäisi lukea. Kokonaan toisarvoiseksi asiaksi jää itse asia ja tarkoitus eli se, että oikea-aikaisesti suoritetut oikeansuuntaiset toimet ovat tärkeämpiä ja hyödyllisempiä kuin auttamattomasti myöhässä suoritetut pilkun tarkasti pykälien mukaan suoritetut.

Tätä kirjoitettaessa niin hallitus kuin eduskuntakin ovat olleet pääsiäisen vietossa ja asian käsittelyä jatketaan keräämällä koottuja selityksiä siitä, kuka teki, mitä tekin ja miksi teki. Kuukausi on kulunut siitä, kun todettiin, että torjuntatoimilla oli hirmuinen kiire. Se hirmuinen kiire on nyt hetkeksi hävinnyt, mutta epäilemättä palaa, kun huomiota tarvitsevat toimijat ehtivät takaisin pääsiäislomilta.  Kiintoisaa, että ketään ei näytä enää kiinnostavan se, oliko se hallituksen esitys kiireellinen, tarpeellinen ja oikeansuuntainen. Se nimittäin oli kaikkea tätä, tosin huolimattomasti laadittu. Näin sitä käy, kun epidemiologisia asioita yritetään hoitaa juristerialla. Aika ja energia käytetään saivarteluun, kun pitäisi hoitaa itse asiaa eli tukahduttaa epidemiaa.

 

Tuota voisi tietysti pitää jälkiviisautena, jos niin kovin moni ei olisi moisesta koko ajan ja jatkuvasti varoittanut. Nyt se on vain sitä "mitäs minä jo sanoin" juttua, josta ei ole paljon hyötyä, jos mitään ei opita.

Heikkenevä demokratian tila

Yle kertoi, kuinka Nato-raportti kertoo Suomen hallituksen olevan poikkeuksellisen vihakampanjan kohteena somessa. Uusi Suomi otsikoi pysäyttävästä tiedosta kuinka "Maailmalla on ihailtu tasa-arvoista Suomea, jossa hallitusta johtaa naisviisikko. Pintaa raaputtamalla kuva ei ole niin kaunis". 

Kun katsoo mistä tässä on kyse, kuva ei todellakaan ole kaunis. Se, mitä Nato-raportiksi otsikoitiin, ei ollut mikään Naton oma-aloitteisesti tekemä selvitys, puhumattakaan, että kyse olisi ollut mistään maavertailusta, vaan kyseessä oli tilaustyö, jossa käytettiin Naton tukimuslaitoksen analyysityökaluja. Varsin yksipuolinen on myös tämä tasa-arvo näkemys, jossa tasa-arvoa edustavat pelkät naiset.  

Tutkimuksen, tai pikemminkin siitä uutisoinnin mukaan raju some-kirjoittelu heikentää Suomen demokratian tilaa. Naton sateenvarjon alla toimiva tutkimuslaitos selvitti suomenkielisten twiittien sisältöä viime keväänä ja kesänä. Erilaisilla analyysityökaluilla tehdyissä seulonnoissa suomenkielisen twitterin julkaisuista 7 prosenttia tulkittiin loukkaavaksi tai herjaavaksi.

Aiheet, joihin törkypostauksiksi luokitellut twiitit liittyivät, olivat useimmiten koronapandemia, maahanmuutto, EU-politiikka ja sosiaaliliberaali politiikka. Osa sisälsi piilotettua tai avointa seksististä kieltä. Viesteissä hyökättiin ministereiden arvoja vastaan, sekä asetettiin kyseenalaiseksi heidän johtamistaitonsa ja kykynsä tehdä päätöksiä.

Raportin omasta yhteenvedosta käy ilmi, että seksistinen ja/tai naisvihamielinen nettikirjoittelu on kolmantena kaikkien vihamielisten viestien listalla. Ylivoimaisesti eniten viestejä olivat keränneet huonoa hallintoa ja Covid-19-epidemian hoitoa arvostelevat aiheet. Vuoden 2020 alussa korona-arvostelu oli kärjessä, vuoden lopussa kärkeen nousi huono hallinto yleisesti.

Suomalaisten naispoliitikkojen kohtaamasta häirinnästä oli haastateltu vihreiden kansaedustajaa Iiris Suomelaa. Hänen kokemuksensa mukaan miespoliitikot eivät saa samojen asioiden sanomisesta yhtä paljon rapaa niskaansa kuin naiset. Iiris Suomela ei tosin ole mitenkään tunnettu viileästä objektiivisuudesta vaan pikemminkin voimakkaan subjektiivisesta oman näkökulmansa ajamisesta.  

Mitä tuollainen selvitys sitten oikeasti kertoo?

Hallituksen luontaisetuna on aina joutua jonkun tahon haukkujen kohteeksi ja osa niistä haukuista on aina epäasiallisia. Ilman vertailukohtia ja suhteuttamista tulokset ovat vain luokiteltua raakadataa. Jos mukaan ei oteta muita vertailukohtia, se ei kerro oikeastaan mitään muuta kuin sen, että twitterissä moititaan myös hallitusta ja siellä esiintyy epäasiallista kielenkäyttöä.

Jos vastaavassa vertailussa mukana olisivat muut hallitukset ja/tai oppositio, se alkaisi kertoa jotakin. Jos vertailussa olisi esimerkiksi vastaavasti kerätty tieto siitä, oliko Sipilään ja hänen hallitukseensa tai onko oppositioon yleensä, esimerkiksi Halla-ahoon ja Orpoon kohdistuva twiittailu mittavampaa vai vähemmän mittavaa ja asiallisempaa vai epäasiallisempaa, informaatio kertoisi jo jotakin. Jos mukaan otettaisiin tieto siitä, minkälaista twiittailu oli, kun kohteena on vaikkapa Putin tai Trump, mittakaavakin alkaisi tulla selväksi.

Käytetty metodi muistuttaa epäilyttävästi niitä menettelyjä, joita diktatuuriin pyrkivät vasemmistopopulistiset ääriryhmät ovat perinteellisesti käyttäneet. Tarkoitus ei ole saada ihmisiä ajattelemaan vaan kiihottumaan. Tarkoitus on nimenomaan hukuttaa ajattelu ja harkinta kiihkoiluun ja meteliin. Jo Ranskan jakobiinit aikoinaan ajoivat kansaa kaduilla vastaavilla ympäristöstä irrotetuilla, suhteuttamattomilla ja väritetyillä kiihotuskirjoituksilla. Menetelmänä käytetty uhriutumisen ja räyhäämisen yhdistelmä on edelleen sama. Vain väline on muuttunut. Tänä päivänä se on twitter ja muu some.

Heikkenevää demokratian tilaa, josta huolta väitetään kannettavan, eivät edusta twitterissä esitetyt viestit vaan valtion vaikutuskeinojen käyttö tällaiseen propagandan tekoon pyrkimyksenä kritiikin tukahduttaminen.

Kykeneekö demokratia puolustamaan itseään

 

Vuoden 1990 paikkeilla demokratia näytti voittajalta. Puhuttiin jopa historian lopusta eli siitä, että yhteiskuntajärjestelmien kehitys on saavuttanut päämääränsä ja tästä eteenpäin demokraattinen järjestelmä vallitsee kautta maailman. Neuvostoliitto ja sen edustama sosialistinen järjestelmä oli romahtanut sisäänpäin. Kiina oli jo paljon aikaisemmin luopunut maolaisesta kommunismista ja siirtynyt markkinatalouteen. Yhden puolueen järjestelmän liberalisoitumista pidettiin lähes selvänä. Käytännöllisesti katsoen kaikki maailman vauraat maat olivat monipuoluedemokratioita. Markkinatalouden ja monipuoluedemokratian yhdistelmä näytti ylivoimaisen tehokkaalta.

Nyt, vain kolmekymmentä vuotta myöhemmin, demokratiat ovat, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, käytännöllisesti katsoen kaikkialla kriisissä ja kehitys näyttää kulkevan vauhdilla huonompaan suuntaan.

Nykymuotoisen demokratian menestyksen kausi on lopultakin hämmästyttävän lyhyt. Laajemmassa mitassa se alkoi vasta ensimmäisen maailmansodan päättymisestä. Sitä ennen vakaaksi demokratiaksi katsottavia valtioita olivat oikeastaan vain anglosaksiset maat eli USA ja Brittiläisen kansainyhteisön maat sekä Ruotsi ja Tanska, eipä juuri muuta. Ranska ei ollut onnistunut vakiinnuttamaan sen enempää tasavaltaa, kuninkaan valtaa kuin keisarinkaan valtaa. Saksa, Itävalta-Unkari, Venäjä ja Japani olivat tiukasti monarkistisessa komennossa. Kiinan tila oli lähes sekasortoinen. Latinalaisessa Amerikassa sotilasvallankumoukset seurasivat toisiaan.

Maailmansotien välisenä aikana demokratian menestys oli vähintäänkin kirjavaa. Sodan tuloksena tosin syntyi tai synnytettiin joukko demokratioita, mutta niiden toimivuus ja vakaus olivat heikkoja. Viro, Puola, Saksa, Italia ja Espanja päätyivät enemmän tai vähemmän tiukkaan autoritääriseen järjestelmään. Niinpä demokratian varsinaisen voittokulun ajaksi jää oikeastaan vai 1900-luvun jälkipuolisko. Se on historiallisesti katsoen lyhyt aika.

Tällä hetkellä demokratiat ovat yleisesti kriisissä ja tilanteessa on paljon samoja piirteitä kuin maailmansotien välisenä aikana, jolloin uudet demokratiat eivät selvinneet talouslamasta. Niin Weimarin tasavalta kuin Italian demokratiakin ajautuivat sisäiseen riitelyyn ja päätöksentekokyvyttömyyteen, joka johti diktatuuriin, jota harhaanjohtavasti nimitetään äärioikeistolaiseksi, mutta jonka perustana itse asiassa on korporatistinen sosialismi. Samantapainen kehitys tapahtui myös Baltian maissa ja Puolassa.   

Demokratian toimivuuden edellytyksenä on yhteistyökyky, jota nuorista demokratioista ei riittävässä määrin löytynyt. Yhteistyökyvyn perustana ovat riittävä koheesio ja luottamus, jotka puolestaan vaativat yhteiskunnalta riittävää homogeenisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kohtuuden kulttuuria. Weimarin tasavalta ja Italian demokratia kaatuivat yhteiskunnan fragmentoitumiseen. Äärivasemmiston yhteistyökielteisyydellä ja sovittelemattomuudella oli siinä merkittävä rooli. Toimivia hallituskokoonpanoja ei saatu aikaan, yhteiskunnassa ei pystytty tekemään välttämättömiä ratkaisuja ja demokratia lakkasi toimimasta.

Demokratian vahvuutena on pidetty sitä, että se kykenee oppimaan virheistään. Jos valitut edustajat osoittautuvat huonoiksi, heitä ei valita uudelleen. Ajoittaisia kriisejä tulee ja tietty turbulenssi ja sählääminen kuuluvat demokratian luonnollisiin ominaisuuksiin, mutta niin kuuluu oppimis- ja korjausmekanismikin. Huonosta kuninkaasta on vaikea päästä hallitusti eroon, mutta huonosta kansanedustajasta päästään seuraavissa vaaleissa. Diktaattori voi jatkaa tuhoisaa politiikkaa kansalaisten mielipiteistä piittaamatta mutta kehnoa politiikkaa ajava puolue menettää mandaattinsa seuraavissa vaaleissa. Näin ainakin olemme tottuneet ajattelemaan.

Demokratian vahvuutena on nähty myös se, että kehitystä tehdään samanaikaisesti laajalla alueella, kehittämiseen voivat osallistua periaatteessa kaikki yhteiskunnan jäsenet sen sijaan, että vain suppea ryhmä ohjaisi ja päättäsi, mitä tehdään ja mihin kiinnitetään huomiota. Luonnonvalinta sitten johtaa hyvien ajatusten menestymiseen ja huonojen karsiutumiseen. 

Nyt demokratia kuitenkin näyttää olevan kriisissä. Kun kiinalaisessa merkistössä kriisi on yhtä aikaa uhka ja mahdollisuus, olemme tottuneet ajattelemaan, että demokratian tapauksessa se on lähinnä mahdollisuus. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Voi myös käydä niin, että demokratia sittenkin osoittautuu liian epävakaaksi voidakseen jatkuvasti menestyä. Avainkysymykseksi nousee, osaako ja kykeneekö demokratia puolustamaan itseään niin sisäisiä kuin ulkoisiakin uhkaajia vastaan. Ja tällöin täytyy vielä muistaa, että ne, jotka sanovat puolustavansa demokratiaa eivät välttämättä puolusta demokratiaa.  

Väkivaltaa, peittelyä ja tyhjänpuhumista

 

Vantaan Havukoskella sijaitsevassa Kytöpuiston koulussa pahoinpideltiin 11-vuotiasta poikaa tiistaina 15.9.2022.  Paikalle oli jouduttu kutsumaan sekä ambulanssi että poliisi. Tapaus nousi uutisiin viikkoa myöhemmin, kun uhrin aikuinen isosisko oli kertonut tapauksesta facebookissa, jossa hän kritisoi voimakkaasti koulun toimintaa tai pikemminkin toimimattomuutta. Tämän tuloksena väkivallanteko sai runsaasti huomiota sosiaalisessa mediassa ja sen tuloksena asia levisi myös valtamedian tietoisuuteen.

Väkivallan kohteeksi joutunutta poikaa oltiin sekä lyöty, että potkittu ja lopulta hänet oli kuristettu tajuttomaksi. Väkivallanteosta levisi sosiaaliseen mediaan myös videotallenne, jota on jaettu muun muassa nuorten suosimassa Snapchatissa. Videon kuvaaja on tiettävästi yksi pahoinpitelijöistä. Videopätkässä näkyy, kun tämä kuristaja nauraa samalla kun hän kuristaa poikaa. Videolla näkyy, kuinka hän kaataa pojan maahan, ottaa hänestä niskalenkin ja alkaa kuristaa tätä. Ympärille kerääntyy ainakin kolme muuta poikaa sekä videon kuvaaja. Yksi pojista potkaisee maassa makaavaa uhria selkään. Videoon on laitettu tekstiksi ”hahahaaa”.

Koulun rehtorin mukaan pihalla on ollut tapauksen sattuessa välituntivalvojat ja heitä on ollut kahdeksan. Toisesta videosta näkyy, kun opettaja tulee paikalle tajuttomaksi kuristamisen jälkeen ja kysyy tajuttomalta pojalta, onko hänellä epilepsiakohtaus

Isonsiskon mukaan pikkuveli oli ollut kiusaamisen tai paremmin sanottuna vainoamisen kohteena jo yli kuukauden, ja hän oli käynyt koululla äitinsä kanssa puhumassa asiasta useaan kertaan. Poikaa oli uhkailtu koulun jälkeen isommalla porukalla ja mukana oli ollut myös yläkoululaisia.  Myös pojan isä oli ollut yhteydessä rehtoriin, sosiaalityöntekijään ja lastensuojeluun. Ainoa taho, joka oli ollut häneen päin yhteydessä oli poliisi, välittömästi kyseisen tapahtuman jälkeen.

Kaikki tapauksen osalliset ovat 12- ja 13-vuotiaita. Koska rikollisesta teosta epäillyt eivät ole täyttäneet rikosoikeudellista 15 vuoden vastuuikää, tapahtuma ei siirry syyttäjälle syyteharkintaan.

Mitenkä tähän tapaukseen sitten reagoitiin?

Kun tapaus oli noussut julkisuuteen, koulu ilmoitti, että se ei voi kommentoida yksittäisiä tapauksia eikä ottaa kantaa vaikkapa sosiaalisen median kirjoituksiin laissa määriteltyjen salassapitovelvollisuuksien vuoksi.

Vantaan perusopetuksen johtaja Ilkka Kalo sanoo, että ”Vahvan yksilönsuojan vuoksi meillä on vaitiolovelvollisuus, minkä vuoksi voin kommentoida asioita ainoastaan yleisesti. Osa julkisissa keskusteluissa olevista kommenteista pitää paikkansa ja osa ei pidä paikkaansa. Emmekä me voi lähteä niitä kommentoimaan tai oikomaan vaitiolovelvollisuuden vuoksi”.  Vaikuttaa siltä, että vahva yksilösuoja ei koske väkivallan kohteeksi joutuvia vaan ainoastaan sen tekijöitä ja virkahenkilöitä.

Vantaan nuorisotyön päällikkö kertoo olevansa huolissaan nuorison hyvinvoinnista Vantaalla, avaa rajun kiusaamisen mahdollisia syitä ja on huolissaan rajusta pahoinvoinnista. Hän kertoo, että ”Ei ole epätavallista, että nuoret yrittävät aikuistua hyvin nuorena. Nuoret eivät ole lähtökohtaisesti väkivaltaisia. Huono olo, joka voi johtua monestakin syystä, purkautuu huonona käytöksenä ja väkivaltana. Kaikki reagoivat yksilöllisesti pahaan oloon”

Rikoskomisario Marko Forss sanoo, että poliisin on hankala puuttua alle 15-vuotiaiden tekemiin rikoksiin. Poliisi voi puhuttaa epäiltyä, selvittää tapahtumat ja ilmoittaa asiasta sosiaaliviranomaisille, mutta asia ei etene syyteharkintaan, koska tekijä ei ole lain silmissä rikosoikeudellisessa vastuussa. Lastensuojeluviranomaisilla on kuitenkin toisaalta velvollisuus ilmoittaa poliisille pahoinpitelystä tai törkeästä pahoinpitelystä, mutta ei lievästä pahoinpitelystä tai esimerkiksi laittomasta uhkauksesta tai vainoamisesta.

Paras ratkaisu alle 15-vuotiaan epäillyksi tekemien, koulukiusaamiseen liittyvien rikosten kohdalla olisi Forssin mukaan se, että koulu ohjaisi asian suoraan sovitteluun. Sovittelutoimisto kontaktoi osapuolet ja kutsuu heidät sovittelutilaisuuteen. ”Mennään saman pöydän ääreen, keskustellaan asiat läpi ja sen jälkeen pyydellään anteeksi ja sovitaan mahdollisista korvauksista”. Sovittelu kuitenkin vaatii kaikkien osapuolten suostumuksen. Jos esimerkiksi rikoksen tekijä tai hänen huoltajansa ei suostu sovitteluun, uhri joutuu hakemaan mahdollisia korvauksia siviilioikeuden kautta. Siviilikanteeseen taas sisältyy oma taloudellinen riski.

Kytöpuiston koulun rehtori Maarit Hosio sai osansa sosiaalisen median huomiosta ja joutui muun muassa Twitterissä ankaran ryöpytyksen kohteeksi. Hänen aiemmat julkaisunsa täyttyivät kommenteista, joissa muun muassa kehotetaan ankarin sanoin naista eroamaan tehtävästään ja joissa häntä syytetään siitä, ettei hän ole kantanut vastuutaan tilanteessa. Hän julkaisi Twitter-tekstin, jossa hän kertoi, ettei aio kommentoida koulussaan tapahtunutta väkivallantekoa millään tavalla, ja kertoo tekevästä seuraavaksi tutkintapyyntöjä useista häneen kohdistuneista kommenteista.

Twitter tilillään hän oli luonnehtinut olevansa: Rehtori vantaalaisessa koulussa, kiinnostunut pedagogisesta johtamisesta ja välittämisen kokemuksista. Tohtoriopiskelija.

Koulunsa hän luonnehti olevan: 1-6 luokkien monikulttuurinen koulu, jossa on innostunut ja yhteistyötä arvostava työyhteisö, jossa sinne tulevalla opettajalla on loistava mahdollisuus aloittaa työ huipputiimissä, yhteistyössä muiden opettajien kanssa.

Opetusministeri Li Andersson kertoi seuranneensa vakavin mielin uutisointia. Hänen mielestään paikallistasolla tulee nyt olla valmiutta pohtia kunnolla, miten tapahtuneeseen vastataan. Opetuksen järjestäjillä ja koulun aikuisilla on lakisääteinen velvollisuus turvata oppilaille turvallinen kouluympäristö ja jokainen kiusaamistapaus tarkoittaa, että me yhteiskuntana olemme epäonnistuneet lasten oikeuksien turvaamisessa.

Hänen mukaansa tapaus nostaa esille tarvetta alleviivata kaikenikäisille lapsille ja oppilaille, mistä epäillyn tapaisessa koulukiusaamisessa on kyse. Andersson ei näe estävän toiminnan olevan liian heiveröinen keino koulukiusaamiseen puuttumiseksi. Hän nostaa esiin kaksi olennaisena pitämäänsä asiaa. ”Ensinnä kysymys siitä, ovatko toimintamallit oikean tyyppisiä. Tehdäänkö estävää työtä oikeiden tahojen kanssa ja onko se vaikuttavaa. Toimintatapoja pitää pystyä levittämään muualle niiltä paikkakunnilta, joissa estävästä työstä on saatu hyviä vaikutuksia”.

Anderssonin mukaan hallitus on luomassa koulupsykologeille ja kuraattoreille sitovan mitoituksen. ”Lasten ja nuorten suojeleminen kiusaamiselta on tavoite, jonka uskon yhdistävän puoluerajojen yli. Onkin tärkeää varmistaa kiusaamisen ehkäisemiselle suunnitelma”.

Myös entinen presidentti Tarja Halonen osallistui keskusteluun Ylen pyynnöstä. Hänen mielestään: ”Koulukiusaamisen yhteydessä vastuullisia etsitään yleensä niin kiusaajista, vanhemmista kuin koulustakin”. Presidentti Halonen toteaa, että vastuu on koko yhteiskunnalla. Se on meidän kaikkien yhteinen vastuu.

Halosen esitykseen tulleet kommentit eivät olleet mairittelevia, pikemminkin päinvastoin ja juttu poistettiinkin Ylen sivuilta ylen äkkiä.

 

Mitä tästä oikein pitäisi ajatella

Vanhan pedagogisen viisauden mukaan tällaisiin tapauksiin pitää reagoida nopeasti ja päättäväisesti. Pahantekijöiden pitää saada tekemisistään välitön palaute. Väkivallan kohteeksi joutuneen pitää nähdä, että hänen turvallisuudestaan huolehditaan. Jos asia pitkittyy ja asian hoitaminen menee vatvomiseksi parannusta käytökseen ei saada vaan häiriköt oppivat, että koululla ei ole keinoja heidän toimintansa kontrollointiin. Tämän takia koululla, sen rehtorilla, opettajilla ja henkilökunnalla tulee olla sekä riittävät valtuudet että velvollisuus asian hoitamiseen. Tässä tapauksessa koulu epäonnistui nyt kaikilta osin.

Yhtään paremmin eivät lausunnoissaan onnistuneet nämä politiikan edustajatkaan. Vastuullinen ei nyt ole mikään epämääräinen ja kasvoton yhteiskunta. Vastuullisia ovat ensiksi väkivallan tekijät ja seuraavaksi heidän vanhempansa, sillä vanhemmat eivät voi paeta kasvatusvastuutaan. Vastuullisia ovat koulun rehtori, opettajat ja henkilökunta, jotka eivät hoitaneet velvollisuuksiaan. Vastuullisia ovat kunnan koulutoimen viranomaiset, lastensuojeluviranomaiset, sosiaalitoimen henkilöt ja poliisi, mikäli he ovat olleet tietoisia mutta eivät ole toimineet. Laajemmin yhteiskunnan vastuullisia ovat epämääräisten ja asioiden selkeää ja päättäväistä hoitamista vaikeuttavien lakien ja sääntöjen laatijat eli hallitus, eduskunta ja lakien laadintaan osallistuneet ja niiden sisältöön vaikuttaneet juristit. Epäonnistuja ja vastuullinen ei suinkaan ole mikään ympäripyöreä ja epämääräinen yhteiskunta vaan sen tietyt ja selkeästi määriteltävät toimijat.

Tälläkin kertaa osoittautui paikkansapitäväksi se, että mitä useampi kokki, sen kehnompi soppa. Ne tahot, joiden olisi pitänyt asia hoitaa ja vastuunsa kantaa, juoksivat kilpaa toistensa selkien taakse hokemaan, kuinka asia on vaikea, kuinka sitä ja tätä ja tuota ei voi eikä saa tehdä. Ei niin, etteikö tuo valitus lautamiesjärjen ja kokemuksen käyttöä kieltävästä juristeriasta ja byrokratiasta olisi myös totta. Mutta mitä toimenpiteitä sitten nämä politiikan toimijat esittivät. Ei suinkaan byrokratian karsimista, vastuiden kirkastamista ja valtuuksien lisäämistä vaan erilaisten työryhmien, neuvottelukuntien ja keskustelukerhojen perustamista, uusia normeja erilaisten psykologien, kuraattoreiden ja herra ties mikä palkkaamiseen eli lisää kokkeja hämmentämään soppaa.

Ainoa, mitä ei ehdotettu, oli vainoajien rankaiseminen, siirtäminen toiseen kouluun ja korvausten maksaminen uhrille.