Pieniä mietteitä politiikasta vaalien alla

 

Eduskuntavaalit lähestyvät ja vaalikoneiden jyrinä kaikuu kautta median. Niinpä sitten tuli mieleen pari pientä kysymystä, joita voisi puntaroida äänestyspäätöksensä perustaksi. Ensimmäinen kysymys on se, että mikä on se valtion paradigma eli toiminta-ajatus. Mihin päämääriin valtion tulisi pyrkiä ja minkälaisia tavoitteita myös ehdokkaan tulisi siten ajaa. Seuraava kysymys on että, minkälainen olisi se poliittinen linja ja toimintamalli, jota noudattamalla ehdokkaan tämän toiminta-ajatuksen toteuttamista parhaiten edistäisi.

Varsin hyvältä valtion toiminta-ajatukselta tuntuisi sellainen, että valtion päämääränä on tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin aineellista kuin henkistäkin, mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla.  

Tästä toiminta-ajatuksesta seuraa moninaisia asioita. Ei varmaan ole hyvä, jos hyvinvointierot ovat kovin jyrkkiä, koska kokonaishyvinvoinnin määrä alkaa siitä kärsiä.  Jos kovin suuria panoksia käytetään muutaman harvan henkilön hyvinvoinnin vähäiseen kasvattamiseen, samojen panosten toisenlaisella jakamisella saavutettaisiin enemmän hyvinvointia suuremmalle joukolle. Jos esimerkiksi oligarkin huvipursi kasvatetaan 70 metrisestä 120 metriseksi se maksaa tavattoman paljon, mutta tuskin lisää hänen hyvinvointiaan mitenkään hirveän paljoa. Jos samalla rahalla hankittaisiin vaikkapa tuhannelle hengelle mukava matkavene ja hyvinvoinnin kokonaismäärä ilmeisesti kasvaisi silloin paljon enemmän.

Toisaalta yleisen hyvinvoinnin kartuttamisesta on syytä palkita tekijää niin, että hyödyttäessään yhteisöä hän hyötyy myös itse. Vastaavasti jokaisen on myös syytä osallistua hyvinvoinnin kartuttamiseen kykyjensä mukaan ainakin oman hyvinvointinsa osalta sen verran, hän ansaitsee oman hyvinvointinsa itseään tyydyttävään tasoon asti siinä määrin kuin suinkin kykenee. Jos hän ei näin tee, vaan heittäytyy vapaamatkustajiksi ja edellyttää muiden huolehtivan hänen tarpeidensa tyydytyksestä, muiden hyvinvointi kärsii hänen takiaan.

Ilmaus ”mahdollisimman kestävällä tavalla” on olennainen osa paradigmaa niin luonnonvarojen kuin muidenkin varojen käytön osalta. Jos väestön määrä on liian suuri suhteessa ympäristön kantokykyyn, ympäristön kantokyky alkaa rajoittaa hyvinvoinnin hankkimista ainakin pidemmällä aikavälillä, mutta todennäköisesti jo varsin nopeasti. Jos rahoja käytetään enemmän kuin tienataan, velka alkaa rajoittaa tulevien polvien hyvinvointia. Vanhan sanonnan mukaan ei kannata kusta pakkasella housuihinsa, sillä se voi lämmittää hetken, mutta pian tulee kahta kauheampi vilu. Vähän pelkistetysti sanottuna, luonnonvarojen käyttömahdollisuus on kääntäen verrannollisessa suhteessa väentiheyteen ja muiden varojen käyttömahdollisuus suoraan verrannollinen tuotantoon. Niukkuuden ihannointi ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo sen enempää luonnonvarojen kuin muidenkaan varojen käytön kohdalla, mutta kohtuus on kyllä hyvä ohjenuora. Suu on syytä pitää säkkiä myöten niin luonnonvarojen kuin muidenkin varojen käytössä.   

Miten sitten pitäisi määritellä se poliittinen linja, jolla tämän paradigman toteuttaminen todennäköisesti parhaiten toteutuisi? Vaalikoneet näyttävät käyttävän poliittisen kentän määrittelyyn jokseenkin yleisesti kahden akselin määrittämää nelikenttää. Esimerkiksi Hesari näyttää suosivan sellaista, jossa akseleina ovat vasemmisto-oikeisto ja konservatiivi - liberaali. Sitä, mitä ne sitten varsinaisesti tarkoittavat, se ei kyllä määrittele. Vaikutelmaksi on jäänyt, että määräävänä tekijänä ovat toimittajan mieltymykset, sympatiat ja antipatiat. Tämän lisäksi konservatiivi – liberaali akseli on käsitteellisestikin epälooginen, koska konservatiivin vastakohta on radikaali eikä suinkaan liberaali ja liberaalin vastakohta puolestaan on autoritäärinen, eikä suinkaan konservatiivi.

Vasemmisto – oikeisto akselille on kyllä löydettävissä johdonmukainenkin määritelmä, mutta se vain täytyy kirjoittaa näkyviin, koska sillä saralla löytyy melkein yhtä monta määritelmää kuin on määrittelijääkin.  

Edellä olevasta saadaan kuitenkin kehitettyä poliittisen kentän määrittelyyn kolme käyttökelpoista akselia, nimittäin konservatiivi – radikaali, liberaali – autoritäärinen ja vasemmisto – oikeisto. Kun neljänneksi akseliksi lisätään pragmaattinen – dogmaattinen, saadaan koordinaatisto, jolla pitäisi pärjätä jo varsin pitkälle.

Konservatiivi - radikaali akselilla on kysymys suhtautumisesta muutoksiin. Jyrkkä konservatiivi pitää kaikkea muutosta pahana, innokkaalle radikaalille, muutos on itseisarvo ja hän rakastaa revoluutiota. Tällä akselilla maltillinen konservatiivi tuntuisi hyvältä ehdokkaalta. Hän on sellainen henkilö, joka suosii evoluutiota mutta kavahtaa revoluutiota. Sellaisia asioita ja instituutioita, jotka toimivat kohtuullisen hyvin ja ovat kestäneet ajan haasteen, ei kannata lähteä radikaalisti muuttamaan ainakaan ilman hyviä perusteluja. Muutokset puolestaan kannattaa testata, silloin kun suinkin mahdollista, ensin pienessä mittakaavassa, jotta nähtäisiin, toimivatko ne ja miten niitä kannattaa parantaa ennen laajempaan käyttöön viemistä. Tällä tavoin ei ehkä saada säihkettä ja säpinää, mutta todennäköisesti saadaan toimivia systeemejä ja vältetään katastrofeja.

Liberaalinen-autoritäärinen akselilla on kysymys suhtautumisesta vapauteen ja vapauden rajoituksiin. Liberalismi on vapautta korostava ideologia, autoritäärisyys puolestaan perustuu auktoriteetin vallalle. Jos liberaalisuus viedään äärimmilleen, se alkaa lähestyä anarkismia eli sitä, että kaikki esivalta ja vapauden rajoitukset ovat pahasta. Pitkälle idealisoitua liberalismin periaatetta edustaa näkemys, jonka mukaa jokainen saa tehdä aivan mitä haluaa, edellyttäen, että se ei vahingoita muita eikä loukkaa muiden vapautta ja toisaalta, kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Kaikilla on siis vain vapauksia mutta ei välttämättä velvollisuuksia ja jokainen vastatkoon itsestään ja omasta onnestaan niin kuin parhaiten taitaa ja kykenee. Autoritääristä laitaa puolestaan edustaa näkemys, jonka mukaan auktoriteetti, olipa se sitten esivalta, ruhtinas, uskonnollinen johtaja tai muu auktoriteetti, sanelee mikä on oikein, mikä on väärin, mitä on tehtävä, mitä ei saa tehdä ja jopa sen, miten on ajateltava. Kansalaisen tehtävä on totella ja noudattaa normeja. Tällä akselilla liberaalille puolelle, mutta ei mitenkään ääripäähän asemoituva ehdokas tuntuu hyvältä valinnalta. Vapaus on hyvä lähtökohta, mutta toimiva yhteiskunta tarvitsee myös sääntöjä, velvollisuuksia, normeja ja vapauden rajoituksia. Niillä on kuitenkin syytä olla hyvät ja asialliset perusteet, kuten henkilön oma hyöty, yhteisön hyöty tai haittojen ja ongelmien ehkäisy.

Pragmaattinen-dogmaattinen akselilla on kysymys siitä, onko ohjenuoraksi otettava käytännön tulokset ja vaikutukset vai määritelty oppirakennelma eli dogmi. Pragmaatikon mielestä käytäntö on teorian koetinkivi, ja tulokset punnitsevat teorioiden ja päätösten hyvyyden tai huonouden. Hyvää on se, mikä tuottaa hyviä tuloksia ja se, mikä tuottaa huonoja tuloksia ei ole hyvää. Dogmaatikko nojaa määriteltyyn oppirakennelmaan, usein iskulauseita toistellen, ja punnitsee asioita sen mukaan, kuinka hyvin tai huonosti ne ovat dogmien mukaisia. Paitsi poliittisista ideologioista, dogmeja ja oppirakennelmia sitten löytyy niin uskonnoista, korvikeuskonnosta kuin muistakin ideologioista. Tällä akselilla ehdokkaan asemoituminen vahvasti pragmaattiselle puolelle on vähintäänkin suotavaa, sillä lopultakin, tuloksethan ne ratkaisevat. Oppirakennelmille on kyllä paikkansa ja niitä on hyvä kehitellä jo harjoituksenkin vuoksi, sillä teorioillakin on oma ja tärkeä roolinsa, mutta kuten sanottu, käytäntö punnitsee teorian. Jos teoria tuntuu paperilla hyvältä, mutta sen mukaisen toiminnan tulokset ovat huonoja, silloin on korjattava joko toteutustapaa, teoriaa tai molempia ja jos sekään ei auta, teoria on syytä heittää romukoppaan. Siinä missä pragmaatikko korjaa teoriaa ja toteutustapoja, dogmaatikkoa luonnehtii sanonta, jonka mukaan autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe, ja vielä autuaampia ne, jotka näkevät mutta siitä huolimatta uskovat.  

Neljäs akseli on sitten vasemmisto-oikeisto akseli, joka määrittelijästä riippuen määritellään vähän miten sattuu. Jos määrittelijä kokee itsensä vasemmistolaiseksi, hänen määrittelynsä mukaan kaikki se, mitä hän hyvänä pitää on vasemmalla ja kaikki paha oikealla. Oikeistolaiseksi itsensä kokeva käyttää tietysti edellisen määrittelyn peilikuvaa. Asialle on siis syytä kehittää joku johdonmukainen määritelmä, jossa voidaan pitäytyä jotensakin perustellusti ja johdonmukaisesti. Koska oikeisto määritellään yleensä vielä sekavammin kuin vasemmisto, lienee viisainta lähteä vasemmistosta. Käsite syntyi Ranskan vallankumouksen tuloksena ja siitä pitäen sen esiintymismuoto on ollut jokseenkin vakaa. Vasemmiston tunnusmerkkeinä ovat kollektivismi ja suuri valtio, sellainen kattava komento- ja-holhousvaltio. Sitä ovat perinteisesti edustaneet joukkoliikkeet. Sen ilmenemismuotoja ovat korkea verotus, valtion vahva rooli yksilön elämässä, joukkokasvatus, jota edustavat sitä varten rakennetut suuret koulut ja päiväkodit, joukkoliikenne, suuret kerrostalot ja pienet asunnot. Sen vastapoolia, oikeistoa, puolestaan luonnehtivat individualismi, pieni valtio – sellainen yövartijavaltio, joka puuttuu mahdollisimman harvoihin asioihin - ja jokseenkin rajoittamaton elinkeinovapaus.

Ehdokkaan asemoituminen jonnekin akselin keskivaiheille, ehkä vähän keskiviivan oikealle puolelle, tuntuu tässä hyvältä ratkaisulta. On monia asioita, joissa valtiolla on syytä olla näkyvä rooli niiden yövartijavaltion perinteisten järjestyksenpidon, oikeuslaitoksen ja puolustuksen lisäksi. Elinkeinovapaus, yrittämisen vapaus ja markkinatalous ovat tärkeitä asioita, mutta myös jonkinasteinen elinkeinoelämän sääntely on tarpeen. Yhteiskunnan turvaverkot ovat tarpeellisia, mutta ne eivät saa muodostua riippumatoksi, joissa voi kelliä muiden kustannuksella. Yhteiskunnan rooli on tarpeellinen koulutuksessa, niin koulutuksen ja koulutusmahdollisuuksien tarjoajana kuin koulutuksen laadun ja tason varmistajanakin. Yhteiskunnalla on hyvä olla näkyvä rooli terveydenhuollossa, mutta sen rinnalla yksityinen terveydenhuolto on hyvin tarpeellinen sekä julkisen terveydenhuollon täydentäjänä että sen laadulle vertailukohdan antavana kilpailijana.  

Kun nyt on päästy niin pitkälle, että ehdokkaalle on löydetty jonkinlainen poliittinen linja, lopuksi voidaan vähän katsastaa hänen henkilökohtaisia ominaisuuksiaan. On ominaisuuksia, jotka eivät ole tärkeitä, vaikka niistä mediassa paljon porua onkin. Ikä ja sukupuoli ovat toisarvoisia asioita. Puhetaito ja karismakaan eivät ole mikään primäärisen tärkeitä. Ne kyllä auttavat ehdokasta menestymään, mutta äänestäjän kannalta ne eivät sittenkään ole niitä tärkeimpiä asioita. Ehdokkaan ymmärrys, kyky nähdä nenäänsä pidemmälle ja tehdä hyviä ratkaisuja ovat ensisijaiset asiat. Seuraavaksi tulee kyky viedä hyviä ratkaisuja ja hyviä asioita eteenpäin. Ideaali ehdokas on siis viisas ja ahkera, mutta viisas ja laiskakin on usein hyvä valinta. Pahin mahdollinen sen sijaan ei ole edes se tyhmä ja ahkera vaan huonoja asioita ajava kyvykäs ja ahkera.

Ja lopuksi pari sanaa siitä, miten ehdokkaan pitäisi suhtautua valtaan. Tässä tulee mieleeni sanonta, jonka mukaan on kahdenlaista valtaa. On ”power to” ja ”power over”, eli valtaa saada aikaan asioita ja valtaa sen itsensä vuoksi. Valta on väline eli työkalu ja työkalujen kanssa täytyy tulla luontevasti toimeen. Niitä on osattava käyttää. Valta ei saa olla nautintoaine, joka humalluttaa. Valitsijan vaativana tehtävänä on tunnistaa, mitä koulukuntaa ehdokas edustaa. Sellainen ehdokas, joka ei osaa valtaa käyttää, voi olla hyvä tuki joukkueelle, jos muut ominaisuudet ovat kohdallaan, mutta joukkue tarvitsee myös johtajia, jotka käyttävät valtaa luontevasti ja vastuullisesti. Ja lopultakin, niitä, joille valta on itseisarvo, tulee kaihtaa viimeiseen asti sillä ennemmin tai myöhemmin he tekevät itsekkäistä syistä kalliita ja kohtalokkaita ratkaisuja.    

Meidän jälkeemme vedenpaisumus ?

On vuosi 2007. Suomi ja suomalaiset elävät historiansa parasta vuotta.  Bruttokansantuote on kaikkien aikojen korkein, niin absoluuttisesti kuin henkeä kohti mitattunakin. Sen suuruus on 180 miljardia ja se kasvaa 4,5 prosentin vauhtia, investointien kasvu  on 8,5 prosenttia, viennin kasvu 8,2 prosenttia ja tuonnin kasvu 6,6 prosenttia. Vaihtotaseen ylijäämä oli 6 prosenttia bruttokansantuotteesta. Edellisen laman velkoja maksetaan vauhdilla pois. Julkisyhteisöjen ylijäämä oli 10 miljardia, mikä on suhteellisesti Euroopan korkein. Valtion velan suuruus oli 56 miljardia, mikä oli 33,9 % bruttokansantuotteesta. Talouden ohella muutkin asiat ovat kunnossa. Koulujen Pisa-tulokset ovat maailman huippua. World Happiness Report -mittaukset tosin alkavat vasta viisi vuotta myöhemmin, seuraavan laman jo iskettyä, mutta Suomi on silloin kakkosena, heti Tanskan jälkeen. Suomi on kaikilla mittareilla menestystarina. Kansainvälinen lehdistö hehkuttaa Suomea maailman tai vähintään Euroopan mallimaana. Suuret ikäluokat ovat vielä ohjaksissa, mutta alkavat siirtyä vauhdilla eläkkeelle ja ohjaksiin tarttuu uusi sukupolvi.

Viisitoista vuotta on kulunut. Vuosi on nyt 2022. Bruttokansantuote niin asukasta kohti kuin absoluuttisestikin on samoissa lukemissa kuin vuonna 2007. Tällä välillä verrokkimaiden bruttokansantuote on kasvanut keskimäärin 20 %. Suomi on jäänyt jälkeen. Vaihtotase on kääntynyt alijäämäiseksi. Valtion budjetti on paisunut 77 miljardiin. Se on yli 8 miljardia alijäämäinen. Valtion velka on paisunut lähes sadalla miljardilla 136 miljardiin ja paisuu kymmenen miljardin vuosivauhtia. Julkisyhteisöjen velka on 190 miljardia, mikä on 65 prosenttia bruttokansantuotteesta.  Pisa tulokset tippuvat vauhdilla. Katujengien harjoittama väkivalta puolestaan lisääntyy vauhdilla. Onnellisuustilastossa ollaan sentään vielä kärjessä, mutta kuinka kauan? Kuinka paljon siinä mahtaa olla viivettä, sillä tiedot on kerätty kolmen edeltävän vuoden aikana ja myös kansalaisilla on tapana reagoida muutoksiin viipeellä.  Suuret ikäluokat ovat nyt eläkkeellä, politiikkaa hoitavat nelikymppiset. On suoritettu reilu 40 vuoden nuorennusleikkaus ja hallitus on käytännössä naisten käsissä.

Maan tilanne tuo mieleen Simo Salmisen laulun sanat ”Mä pääsin töihin / Suomen vöihin / ja faija ryhtyi liksaa maksamaan / Se sitten käymään / läksi Etelä-Saksaan / ja kauppapuoti minulle jäi / Mä päätin ottaa / ja ukolle näyttää / kuinka lähtee meiltä rättätää / Mutta palatessaan / se ovella pyörty / kun koko firma oli kanttuvei /.  Tarina on tuttu monestakin perheyrityksestä. Kun isäpappa on rakentanut menestyvän yrityksen ahkeruudella, yritteliäisyydellä ja varovaisuudella, remmiin astuvat pojat – tai tyttäret – jotka päättävät räväyttää ja näyttää ukolle eikä aikaakaan, kun koko firma on kanttuvei. He ovat kasvaneet siihen, että firman tai maan menestys on itsestäänselvyys, jonka eteen ei tarvitse tehdä mitään vaan tuloksia pitää vain hyväksikäyttää. Rahaa on ja sitä voidaan käyttää kaikkiin niihin tarkoituksiin, joihin mieli tekee. Firmaa voidaan käyttää itsensä toteuttamisen välineenä. Tarina on samaa sukua kuin siinä jätkän jenkassa, jossa oli ensin paiskittu töitä ja kiristelty vöitä niin lompsakin oli alkanut pullottaa ja niinpä sitä hipsittiin kaupunkiin ja pannaan rahat menemään.

Onko tämä Suomen kansan kohtalo. Maasta löytyy kyvykkäitä rakentajia, kehittäjiä ja puurtajia, mutta päättäväisyyttä ja pitkäjänteisyyttä tulosten turvaamiseen ja edelleen kehittämiseen ei löydy. Kun on saatu rakennettua maailmanluokan tuloksia, olipa kyse telepalveluista, Nokian kännyköistä, huipputuloksia tuottavasta koululaitoksesta, kenelle tahansa malliksi kelpaavasta kansantaloudesta niin eikös paikalle pölähdä innokkaita yrittäjiä ja supliikkihenkilöitä, jotka paistattelevat edeltäjiensä luoman menestyksen loisteessa ja haluavat työntää oman Eskon tai Eevan puumerkkinsä asioiden hoitoon, eikä aikaakaan, kun koko firma on kanttuvei. Ja asiaa ei lainkaan paranna se, että ohjaksissa ovat silloin ne, jotka ovat raunioittaneet edeltäjiensä työn ja sen tulokset. He haluavat tarrautua asemiinsa ja kiistää tapahtuneet tosiasiat. He keksivät loputtomasti selityksiä mutta eivät lainkaan ongelmien ratkaisua. Pikemminkin heidän tekemillään ratkaisuilla on taipumus pahentaa ongelmia entisestäänkin. Heille on vieras se ajatus, että he toimisivat kuten ne jätkän jenkan urhot. He nimittäin totesivat, että kun rahat oli aamulla loppu niin oli pakko myöntää, että se reissu se tuli hintaan ja sepä katumusta lykkäsi rintaan. Niinpä sitten tuli savotoille hoppu ja sinne täytyi mennä haavojansa nuolemaan ja vihreää kultaa vuolemaan, paiskimaan töitä ja kiristelemään vöitä että sitten joskus tulevaisuudessa taas voisi lompsakin pullottaa.           

Voihan Venäjä

 

Meillä on Venäjän kanssa yhteistä rajaa 1300 kilometriä. Toivon mukaan niin tulee olemaan hamaan tulevaisuuteen. Venäjän liikahdusten mukaan se on ongelma tai mahdollisuus, usein molempia. Nyt siitä on taas tullut ongelma.

Venäjä on kumma maa. Sillä on pinta-alaa, luonnonrikkauksia, väkeä ja lahjakkuuksiakin. On maineikkaita kirjailijoita, säveltäjiä, musiikin tekijöitä ja muita taiteilijoita. On eteviä tiedemiehiäkin. Noilla eväillä olisi edellytykset vauraan ja kukoistavan maan aikaansaamiseen, mutta aina kun näyttää siltä, että kansakunnan rakennustyössä on päästy hyvään alkuun, asiat pannaan hyrskyn myrskyn ja voimavarat haaskataan sotaseikkailuihin.   

Niinpä Suomen ja suomalaistenkin on vaikea suhtautua tasapainoisesti Venäjään. Kun asiat ovat hyvällä ja rauhanomaisella mallilla, kylässä käydään, kauppaa käydään, puhellaan mukavia ja vodkaakin joskus juodaan. Virallisessa liturgiassa tavataan vannoa hyvien naapuruussuhteiden nimiin ja yleensä sitä myös tarkoitetaan tai ainakin toivotaan. Kun asiat ovat hyvällä mallilla, on helppo muistaa venäläisten hyvät puolet kuten ystävällisyys, vieraanvaraisuus ja avoimuus. Valitettavasti asiaa vaikeuttaa se, että venäläisillä on ollut ikävä tapa panna ranttaliksi muutaman kymmenen vuoden välein ja sotkea silloin omat asiansa, naapureidensa asiat ja yleensä molemmat. Silloin vuosien ja vuosikymmenten kuluessa hissun kissun rakennettu luottamus ja yhteistyö romuttuu taas kerran hetkessä. Kun sitten muistetaan ne kerrat, kun yhteistyön rakentamisessa on jouduttu pettymään, uudet yritykset tulevat kerta kerralta varovaisemmiksi, vaivalloisemmiksi ja hitaammiksi. Kansakunnan kollektiivisessa muistissa kummittelevat ne edelliset pettymykset ja toistuneet väkivaltaisuudet.

Kun yhteistä rajaa kuitenkin on se 1300 kilometriä ja naapurilla on taipumus saada noita kohtauksiaan, käytännön täytyy meillä pakostakin olla melkoista tasapainoilua. Samalla kun pyritään pitämään niin hyvät välit kuin kussakin tilanteessa on mahdollista, on pidettävä tiukasti kiinni itsenäisyydestä, itsemääräämisoikeudesta ja puolustuskyvystä. Naiiviin hyväuskoisuuteen ei ole varaa mutta ei myöskään vainoharhaisuuteen. Mitään hyökkäysaikeita ei tietenkään haudota, mutta puolustuksen eteen on syytä tehdä kaikki mitä voidaan ja tarpeen tullen on oltava valmis myös käyttämään kaikkia käytettävissä olevia keinoja täysin voimin. Teddy Rooseveltin ”speak softly but carry a big stick” on yhä edelleen käyttökelpoinen ohje.      

Venäjässä herättää ihmetystä se, että maa, jolla olisi kaikki edellytykset vaurauteen, onnistuu tuottamaan valtaosalle kansasta köyhyyttä ja kurjuutta. Maa, jonka kansalaisista yksilöinä hyvin monet pitävät onnistuu tekemään itsestään oikeastaan kaikkien naapureidensa vihaaman. Sanotaan, että venäläiset ovat oikeastaan mukavaa kansaa, mutta heillä on tavattoman huono herraonni. Jotakin kuitenkin on hullusti, kun se herraonni on jatkuvasti ja toistuvasti niin kehno. Hyvillä johtajilla, jotka paneutuisivat maan ja kansalaisten hyvinvoinnin kaiken puoleiseen kehittämiseen, ei tunnu olevan mahdollisuuksia päästä johtoon ja pysyä johdossa. Hengissä pysymisenkin kanssa on tahtonut olla vaikeuksia. Onko venäläisillä joku yhteiskunnan toimintaan liittyvä kollektiivinen harha, joka saa heidät aina kääntämään maan kehityksen väärille raiteille? Venäläiset nimethän eivät ole mitenkään harvinaisia, kun katsotaan menestyneitä ja ansioituneita tieteen, taiteen, tekniikan ja elinkeinoelämän toimijoita, mutta lähes poikkeuksetta he ovat tehneet uransa Venäjän ulkopuolella. Onko niin, että he ovat nähneet ison laivan kurssin kääntämisen ylivoimaiseksi tehtäväksi ja sen takia emigroituneet. Aivovuoto on sitten jatkuvasti heikentänyt Venäjän mahdollisuuksia kurssinsa korjaamiseen.

Hämmästystä herättää myös Venäjän itsevaltiaiden into sotimiseen. Kuitenkin huonosti menneet sodat ovat varsin usein olleet heille kohtalokkaita ja johtaneet mullistuksiin ja vallankumouksiin. Kun Venäjän sotahistoriaa katsoo, siitä selviää, että Venäjä on jokseenkin aina jyllännyt enemmän massalla ja määrällä kuin taidolla. Kun kentällä on ollut likipitäenkään pariteetti ja vastassa kohtuullisen kehittynyt valtio, menestys on ollut huono.

Mieleen alkaa tulla epäilys, että parasta mitä Venäjälle ja etenkin venäläisille voisi tapahtua, olisi perusteellinen sotilaallinen tappio. Ei ole kerta eikä kaksi, kun sotilaallinen tappio on avannut tien rauhanomaiseen kehitykseen ja kukoistukseen. Niin kävi suurvaltaa leikkineelle Ruotsille ja niin kävi myös lebensraumia havitelleelle Saksalle. Ehkä Venäjäkin sitten oppisi tekemään kunnollisia autoja ja jääkaappeja sen sijaan, että käyttää kaikki voimavaransa tankkien, tykkien ja hävittäjien rakentamiseen.

Taas demokratiaa

 

Tämä blogi on ollut kotvan aikaa talviunilla ja saman tien kesäunillakin, ja ne harvat aikaansaadut kirjoituksetkin ovat koskeneet vain yhtä aihetta, demokratiaa. Siihen on kyllä hyvä syy. Ei liene liioiteltua sanoa, että demokratia on kriisissä ja jopa muuttunut uhan alaiseksi. Se, mikä oli itsestään selvyys ei enää olekaan itsestään selvyys. Joskus 1990-luvulla, kun Neuvostoliitto hajosi omaan mahdottomuuteensa, demokratia näytti peruuttamattomalta voittajalta ja joku Fukuyama kirjoitti jopa historian lopusta. Ajatuksena oli se, että yhteiskunnallinen kehitys on päässyt maaliin ja liberaalinen demokratia, mitä sillä nyt tarkoitetaankaan, on lopputulos, johon yhteiskunta päätyy.

Toisin kuitenkin kävi. Voitossa piilee usein tuhon tai ainakin kriisin siemen. Voittajaksi itsensä kokeva heittäytyy lepäilemään laakereillaan, ulosmittaamaan voittonsa hedelmiä, tuhlailemaan ja laiminlyö asioiden hoidon. Samaan aikaan kilpailijat ja vastustajat virittäytyvät uuteen taistoon. Ja juuri niin tässä näyttää nyt käyneen. Ukrainan sota on nyt nähtävä jonkinlaisena historian käännekohtana ja herätyssignaalina.  

Kommunismin romahtamisen jälkeen Venäjän uskottiin kehittyvän viimeinkin demokratiaksi ja kommunismin katoavan historian kummajaisena ja epäonnistuneena yritelmänä, yhteiskunnallisen evoluution harha-askeleena ja umpikujana. Venäjän kehityksen edellytykset eivät olleet huonot. Maalla on runsaasti luonnonrikkauksia, väestöstä löytyy lahjakkuuksia ja koulutustasokin on verraten hyvä. Toisin kuitenkin kävi. Kommunismin romahdusta seurasi kaaos. Kaaosta seurasi Putinin hallinto, joka aloitti tuomalla järjestystä sekasortoon, mutta kehittyi asteittain jatkuvasti autoritäärisempään suuntaan ja paneutui talouden kehittämisen sijasta korruptioon, asevarusteluun ja sotaseikkailuihin. Se, mikä alkoi ohjattuna demokratiana, käytännössä eräänlaisena pseudodemokratiana, taantui diktatuuriksi, joka tuo mieleen lähinnä keskiaikaisen feodaalisysteemin tai gepardihattudiktatuurit.

Kiinan uskottiin kehittyvän Dengin uudistuksia seuranneen huiman taloudellisen nousun vaikutuksesta hissun kissun demokraattiseen suuntaan. Oletettiin, että yrittämisen vapaus ja markkinatalous tuovat väistämättä mukanaan myös politiikan demokratisoitumisen. Näin ei tapahtunut. Politiikan kehitys kääntyi autoritääriseen suuntaan ja sitä on seurannut myös talouden kääntäminen valtiojohtoiseen suuntaan. Kommunismin nimiin vannotaan jälleen mutta käytännössä hallintomalli tuo mieleen enemmänkin vanhan yksinvaltaisen keisarillisen hallinnon.

Yksinvaltainen ja lähes aina korruptoitunut hallintomalli tuntuu olevan etenemässä muuallakin, ajankohtaisena esimerkkinä vaikka Turkki.    

Samaan aikaan demokratioiden toimivuus on heikentynyt. Niiden kyky ennakoivaan, aloitteelliseen ja olennaisiin asioihin paneutuvaan politiikkaan tuntuu taantuneen. Suunnistaminen näyttää muuttuneen monilta osin harhailuksi ja reaaliympäristöön perustuva pragmaattisuus teoreettiseksi ja ideologiseksi dogmaattisuudeksi.

Monilla demokraattisilla mailla on johtajuusongelmia. Demokratian perusvahvuuksiin kuulunut johtajakierto on toiminut huonosti. Jotkut johtajat ovat tarrautuneet asemaansa, vaikka parasta-ennen päivämäärä on aikoja sitten mennyt ohi, toisaalla johtoon on noussut joko törmäilijöitä tai pahasti yli-ikäisiä tai sitten täysin vihreitä ja kokemattomia tai muuten vain pinnallisia ja keskinkertaisia johtajia. Kyky nostaa johtoon tasapainoisia, riittävän kokeneita mutta edelleen vireitä johtajia tuntuu olevan heikossa jamassa. Tässä seurassa meidän Sauli Niinistömme poikkeaa silmiinpistävällä tavalla edukseen.

Erilaiset äänekkäät, aggressiiviset ja sovittelemattomat yhden asian liikkeet vaativat huomiota, valtaa ja rahaa. Olipa kysymyksessä wokettajat, canceloijat, LBGTHIJKLMNO-porukka tai mikä muu vastaava tahansa, keskeisenä ominaisuutena ovat vaatimusten esittäminen, riidan haastaminen, hyökkäävyys ja uhriutuminen. Tärkeintä tuntuu olevan vastakkainasettelujen kärjistäminen.  Jopa katastrofisen epäonnistumisen jälkeen edesmenneeksi uskottu kommunismikin yrittää taas nostaa päätään.

Mikä se on sitten demokratian tarkoitus, jonka perusteella voitaisiin arvioida, että onko se hyvä vai huono ja toimiiko se hyvin tai huonosti. Sitä lienee vaikea arvioida liittämättä sitä yhteiskunnan tarkoitukseen tai toiminta-ajatukseen. Jos yhteiskunnan tarkoituksena pidetään esimerkiksi mahdollisimman mahtavien palatsien rakentamista hallitsevalle yksinvaltiaalle, demokratia ei varmaan ole se paras hallintomuoto. Jos yhteiskunnan tarkoitukseksi nähdään vaurauden ja hyvinvoinnin tuottaminen, mahdollisimman paljon hyvinvointia mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla, demokratia tuntuisi olevan hyvin kilpailukykyinen, ellei suorastaan ylivoimainen hallintomalli. Kun maat pannaan järjestykseen henkeä kohti lasketun bruttokansantuotteen mukaan, parinkymmenen kärkijoukkoon kuuluu vain demokratioita. Kun maita pannaan järjestykseen onnellisuuden mukaan, tulos on sama. 

On ilmeistä, että demokratia on pystynyt tuottamaan hyvinvointia paremmin kuin mikään muu tunnettu järjestelmä mutta herää kysymys, onko se riittävän vakaa, pystyykö se puolustautumaan sisäisiä ja ulkoisia uhkaajia vastaan, pystyykö se selviämään ongelmistaan ja erilaisista rappeutumisilmiöistä kuten korruptoitumisesta ja politiikan toimijoiden leipääntymisestä. Ja mitkä sitten oikeastaan ovat demokratian kilpailijat, mitkä ovat sen uhkatekijät ja mitkä ovat sen toimivuuden kulmakivet?

Muinaiset kreikkalaiset tunsivat kolme hyvää hallitsemisen tappaa, kuningasvallan, aristokratian ja demokratian. He tunsivat niille myös kolme kehnoa vastinparia, tyrannian, oligarkian ja oklokratian eli rahvaanvallan. Tämä jaottelu on edelleen käyttökelpoinen. 

Kussakin mallissa hyvän ja huonon ero on toimintatavoissa ja tuloksissa. Kuningasvallassa, joka käytännössä tarkoitti yksinvaltaa, hyvä kuningas oli valistunut yksinvaltias, joka toimi kansan parhaaksi sekä piti yllä järjestystä ja oikeudenmukaisuutta. Aristokratiassa hallinnosta vastasi viisas ja valistunut eliitti, joka huolehti kaukonäköisesti maan edusta ja teki sen kansalaisten kannalta hyviä päätöksiä. Demokratiassa kansalaiset pyrkivät hyvinvoinnin kehittämiseen harkiten ja maltilla. Hyvien hallintomallien tunnuspiirre oli rakentaminen, hyvinvoinnin tuottaminen.

Näiden hallintomallien huonoissa versioissa tyranni toimi omaksi edukseen, riisti ja orjuutti kansaa. Oligarkiassa ahnas eliitti ryösti työn hedelmät kansalta itselleen. Oklokratiassa rahvas pyrki käyttämään valtiota hyväkseen, kähveltämään julkisia varoja, vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan, kaaos ja epäjärjestys. Huonoille hallintomalleille ominaista oli keskittyminen muiden tekemien tulosten ulosmittaamiseen ja rosvoamiseen.

Jos pitäydymme muinaisten kreikkalaisten jaotuksessa, demokratian kilpailijoita tai vihollisia ovat kuningasvalta eli yksinvalta ja aristokratian eli eliitin valta. Kaikilla niistä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Kaikilla niistä on omat ominaiset rappeutumistaipumuksensa. Kaikilla on myös ainakin jossain määrin toisistaan poikkeavat arvomaailmat. Kaikki nimeävät kuitenkin tärkeäksi, ehkä tärkeimmäksi arvoksi kansan hyvinvoinnin, niin henkisen kuin aineellisenkin. Tässä suhteessa demokratia on ollut viimeisen sadan vuoden aikana ylivoimainen, mutta onko se sitä tulevaisuudessakin. Mitkä ovat sen kulmakivet ja mitkä sen uhkatekijät, niin sisäiset kuin ulkoisetkin. Pystyykö se puolustautumaan kilpailijoitaan vastaan ja pystyykö se välttämään rappeutumisen. Siinäpä pohdittavaa.

Demokratian uhkaajia - diktatuurit

 

Demokratia on ollut menestystarina. Se on kyennyt luomaan enemmän hyvinvointia kuin mikään muu hallintojärjestelmä. Demokratia kuitenkin tuntuu olevan varsin yleisesti pahassa kriisissä. Joitakin aikoja sitten tämä sai minut miettimään sitä, onko demokratia pitemmän päälle riittävän vakaa järjestelmä, mitkä ovat sen uhkaajat ja kykeneekö se puolustautumaan uhkaajia vastaan. Kun aloin koota mielessäni luetteloa demokratian uhkaajista, sotilaallinen uhka ei tullut vastaan mitenkään päällimmäisenä.  Hitlerin ja Stalinin ajoista oli sentään 80 vuotta. Tänään tilanne on tyystin toinen ja muutos tapahtui hetkessä.

Ajatus kulki ennen tätä hyökkäystä Ukrainaan niin, että demokratiaa uhkaavat etupäässä sellaiset asiat, joilla demokraattisen valtion toimivuutta pyritään sisältä tai ulkoa päin vahingoittamaan, erilaiset instituutioiden rapautumisilmiöt ja rapauttamisilmiöt, sellaiset toimet, joilla valta pyritään siirtämään demokraattisilta instituutioilta pienten klikkien haltuun ja muut vastaavat. Suoranaisen sodan käyttö demokratiaa vastaan kohdistuvan hyökkäyksen välineenä ei tullut mieleen. Yleensä pidän itseäni realistina, joskus jopa inhorealistina mutta tässä asiassa olin kyllä sinisilmäinen idealisti. Vaikka erilaisia sotia ja kahinoita on ollut jatkuvasti, muistissani ei ollut sellaista tapausta, että diktatuuri olisi valloittanut ja alistanut demokraattisen valtion. Nyt tällainen hyökkäys on kuitenkin käynnissä. Historiassa on astuttu taaksepäin 80 vuotta, Stalinin ja Hitlerin aikoihin.

Demokratiat ovat olleet naiiveja ja hyväuskoisia. Ne ovat laiminlyöneet sotilaallisen varustautumisen ja näyttäytyvät nyt sotilaallisesti heikkoina. Ne ovat myös sallineen viidensien kolonnien muodostumisen ja diktatuurien asiamiesten soluttautumisen hallintoelimiinsä, maa-alueiden hankkimisen strategisesti tärkeistä kohteista, diktatuurien asiamiesten asettumisen asumaan niin, että he voivat tarpeen tullen aktivoitua sabotaasitöihin ja puolustustoimia haittaamaan, toimimaan vakoojina ja ylipäätään heikentämään sekä päättäväisyyttä että puolustusta.  

Kysymys on nyt siitä, heräävätkö demokratiat ajoissa puolustautumaan, ovatko ne kyllin yksimielisiä ja päättäväisiä tiivistääkseen puolustuksensa diktatuureja vastaan.

Demokratiat tarvitsevat yhteistä päättäväisyyttä ja voimien kokoamista. Hitler napsi maita yhden kerrallaan, koska hänen annettiin tehdä niin ja siten kasvattaa voimiaan. Münchenissä hänelle luovutettiin Tsekkoslovakian rajalinnoitukset, minkä jälkeen pelkkä väkivallalla uhkaaminen riitti maan valloittamiseen. Sen tuloksena hänen haltuunsa joutuivat mm. Skodan tehtaat. Niinpä keväällä 1940 länteen suuntautuneessa hyökkäyksessä kolmannes Saksan keskiraskaista panssarivaunuista oli Skodan vaunuja. Stalin puolestaan nappasi Baltian maat neuvottelemalla ja sijoittamalla vahvoja tukikohtia niiden sisälle, jolloin puolustautuminen tuli mahdottomaksi. Itsepäinen Suomi sitten osoittautui kovaksi palaksi ja osoitti, että puolustautuminen oli mahdollista. Pohjoismaiden, Baltian ja Suomen yhteinen puolustus on nyt tietysti jälkikäteistä spekulaatiota, mutta tapahtumien valossa on varsin todennäköistä, että sellaisen liiton voima olisi riittänyt Stalinin pysäyttämiseen. Yksitellen nämä pienet maat oli kuitenkin helppo napsia, osaksi myös sen vuoksi, että omia mahdollisuuksia pidettiin todellista heikompina, puolustukseen ei ollut satsattu riittävästi ja vihollista pidettiin todellista vahvempana.

Tässä tullee vastaan psykologia. Diktatuurit ovat hyviä pelottelijoita ja mielikuvien luojia. Ne onnistuvat synnyttämään itsestään kovan vahvempina kuin ne todellisuudessa ovat. Tämän ei pidä antaa hämätä. Hitlerin panssariarmeijasta luotiin massiivinen mielikuva. Todellisuudessa Ranskalla oli enemmän panssarivaunuja, mutta niitä käytettiin huonommin. Yhtenä syynä oli itseluottamuksen puute, valmiiksi defaitistinen asenne. Brittien muutamat Mathilda-vaunut sekä ranskalaisten Char-B ja Somua vaunut aiheuttivat saksalaisille hetkellisesti suuria ongelmia. Voidaan hyvin kysyä, miten olisi käynyt, jos niitä vaunuja olisi käytetty keskitetysti eikä Saksalla olisi ollut Skoda-vaunuja. Tämä on luonnollisesti jälkikäteistä spekulaatiota mutta tuskin aivan perusteetonta.  

Diktatuurit ovat riippuvaisempia diktaattoreista ja diktaattorit ovat haavoittuvampia kuin yleensä luullaan. Heidän asemansa riippuu menestyksestä ja lujittuu menestyksen myötä. Vastoinkäymiset tekevät heistä haavoittuvia. Ensimmäisten tappitoden myötä Mussolinin syrjään siirtäminen tapahtui yllättävän helposti. Kun Hitler miehitti Reininmaan, hänen asemansa oli vielä horjuva. Uhkapelin epäonnistuminen olisi hyvinkin saattanut johtaa hänen syrjäyttämiseensä. Armeijan johto oli silloin valmis siihen. Myöhemmin, menestyksellisten operaatioiden jälkeen, se muuttui mahdottomaksi. Kun Hitler yllätti Stalinin hyökkäämällä Venäjälle, Stalin vetäytyi datshalleen. Kun puoluejohto tuli häntä hakemaan, hän oli varma, että he tulevat häntä vangitsemaan. Niin helppoa syrjäyttäminen olisi silloin ollut. 

Demokratioiden voimana on ollut niiden taloudellinen ja tuotannollinen suorituskyky. USA:n sisällissodan pohjoinen peittosi etelän ylivoimaisen taloutensa ja teollisuutensa ansiosta. Ensin romahti etelän talous, sitten sotilaallinen voima. Akselivallat sortuivat lähinnä USA:n ylivoimaisen teollisen tuotantokyvyn alle. Nyt monia tärkeitä tuotannon aloja on siirretty muihin maihin, joissa ne eivät välttämättä ole enää demokratioiden käytettävissä ja kontrolloitavissa.  

Kysymys on siitä, kykenevätkö demokratiat päättäväiseen ja yhteneväiseen toimintaan, pystyvätkö ne tiivistämään vastarintansa uhan edessä, kuten muinoin tekivät Persian uhan edessä Kreikan pikkuvaltiot, jotka muuten sotivat ja riitelevät jatkuvasti keskenään. Rooman tasavalta toimi niin, että kriisitilanteessa se nimitti diktaattorin, jonka toimikausi oli tiukasti rajoitettu. Toimikauden päätyttyä, hän joutui tekemään tiliä tekemisistään ja tekemättä jättämisistään ja tulosten mukaan joko palkittiin tai moitittiin. Olisiko jonkinlainen tiivis kriisiesikunta, koronanyrkki tai miksi sitä nyt halutaankaan sanoa, tarpeen myös demokratioille. Kriisiesikunta nimittäin ei saa olla liian suuri ja siinä tarvitaan yleensä varsin erilaisia henkilöitä kuin leppoisan ajan hallinnossa.

Päivän kysymys on ilman muuta, selviävätkö demokratiat kunnialla tästä kriisistä ja oppivatko tästä jotakin. Historia on kuitenkin muuttunut parissa päivässä hyvin toisen näköiseksi kuin se oli vielä pari kuukautta sitten, eikä kyse ole hetkellisestä, ohimenevästä häiriöstä.       

Demokratiasta

 

Ei sitä päivää, etteikö mediassa olisi liberaalia demokratiaa puolustavaa kirjoitusta. Yle uutisoi huolestuneena, että merkkejä demokratian kriisistä näkyy jo kaikkialla maailmassa. Politiikantutkijat sitten pääsivät ääneen huoliaan purkamaan ja ratkaisujaan ehdottelemaan. Heidän huolenaiheinaan näyttivät olevan hyökkäys Capitoliin Washingtonissa, Convoy -mielenosoitukset ja äänestysprosentin lasku. Heidän huolenaiheitaan eivät olleet BLM-mellakat, cancel kulttuurin nimissä tehdyt vainoamiset eivätkä historiallisten patsaiden tuhoamiset. Demokratian tilasta siis on syytä olla huolestunut ja sama koskee politiikan tutkimuksen tilaa tai ainakin sitä, miten media valitsee asiantuntijansa ja editoi heidän sanomisiaan.    

Mutta ymmärretäänkö oikeasti, mitä demokratia on ja mitä se ei ole, vai onko se enemmänkin jonkinlainen uskonkappale, jonka nimiin kuuluu vannoa, jolla voidaan perustella vähän mitä tahansa ja jonka nimissä voidaan tehdä jokseenkin mitä tahansa. Onko se jonkinlainen stiiknafuulia, joka kuulostaa komealta, vaikka sen merkitys on hämärä.

Opetushallitus näyttää opettavan seuraavasti. Demokratia (kreikan sanoista demos, 'tavallinen kansa' ja kratos, 'valta, hallita') eli kansanvalta on kansan valtaan perustuva valtiojärjestys. Demokratian perusajatuksena on, että hallintovallan edustajat nousevat kansan joukosta ja että hallintovalta toteuttaa kansan tahtoa.

Demokratian idea ei suinkaan ole mikään yksikäsitteinen asia. Eräs tutkimus löysi englannin kielestä yli 2 000 demokratian kuvaamiseen käytettyä adjektiivia. Myös kansan tahto on väljätulkintainen asia. Käytännön kannalta lienee järkevintä ymmärtää asia niin, että kansan tahto koskee enemmän politiikan tuloksia kuin keinoja. Lääkärille menijä haluaa, että hänen sairautensa parannetaan mutta harvemmin haluaa sanella, miten se tehdään. Tosin hän haluaa todennäköisesti päättää, mitä hänelle ei saa tehdä. Aivan vastaavasti henkilö, joka haluaa teettää itselleen talon, kertoo noin yleisellä tasolla, minkälaisen talon hän haluaa, mutta ei mene ohjaamaan arkkitehtia ja rakennusmiehiä siinä, miten se tehdään. Kuitenkin hän valvoo parhaan kykynsä mukaan, että ei tehdä sutta ja sekundaa ja että tulos on sellainen, minkä hän haluaa.

Vielä vuosituhannen vaihteessa demokratiaa pidettiin itsestään selvänä voittajana. Puhuttiin suorastaan historian lopusta eli siitä, yhteiskunnallinen kehitys olisi tullut maaliin ja saavuttanut päämääränsä. Nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin demokratia on joutunut puolustuskannalle ja, ilmapiiri on suorastaan defaitistinen ja vähintäänkin hämmentynyt. Ilmassa on jopa paniikin tuntua. Miten tähän on jouduttu? Miksi on käynyt, kuten niin usein käy, menestyksessä piillyt kriisin ja epäonnistumisen siemen on päässyt kasvamaan uhkaaviin mittoihin. Onko syynä demokratioiden sisäinen rapautuminen vai ulkoa tullut vaikuttaminen saanut systeemin takertelemaan ja epäkuntoon. Ovatko demokratian kannalta tärkeät instituutiot heittäytyneet veltoiksi ja sokeiksi, hukanneet tarkoituksensa, unohtaneet puolustautumisen tarpeen ja kadottaneet puolustustahdon.   

Jossain määrin ihmetyttää myös median suosimaksi iskusanaksi tullut ”liberaali demokratia”. Eikö pelkkä demokratia enää kelpaa. Sehän tarkoittaa kansan tahtoa toteuttavaa hallintoa. Kuka valvoo ja tarkastaa, onko demokratia ”liberaalia” vai jotakin muuta ja mitä tämä tarkastaja tekee, jos se onkin hänen mielestään jotakin muuta. Tästä liberaalista demokratiasta tulee mieleen se toinen määrittelyillä tarkennettu demokratia eli kansandemokratia, jossa kansalla ei ollut sanansijaa. Onko se ”liberaali demokratia” nyt sellainen järjestelmä, jossa ei ole sen enempää liberaalisuutta kuin demokratiaakaan. Lisämääreet kun ovat kovin usein sellaista sanapöhöä, jolla on ikävä tapa sumentaa ja kaventaa, joskus jopa kääntää päinvastaiseksi se käsite, jota niillä pöhötetään.

Onko demokratia sitten itseisarvo vai onko se keino jonkun päämäärän toteuttamiseksi. Parhaita määritelmiä taitaa edelleen olla se Abraham Lincolnin määitelmä, jonka mukaan "democracy is a government of the people, by the people, and for the people”. Ainakin siinä sanotaan selvästi, ketä hallitaan, ketkä hallitsevat ja keitä varten koko systeemi on olemassa.

Jos demokratia on itseisarvo, tarkoittaako se sitä, että tuloksilla ei ole väliä, kunhan ne toteutuvat demokraattisen prosessin kautta. Periaatteessa näin voisi olla, sillä sehän tarkoittaisi, että jos demokraattinen prosessi toimii, niin silloin saadaan sitä, mitä on tilattu. Käytännössä asia ei liene aivan näin yksinkertainen. Kyllä tuloksillakin on väliä, jopa paljonkin.      

 Jos demokratia on keino, mikä on päämäärä. Onko se esimerkiksi jotakin sellaista kuin ”saada aikaan mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin henkistä kuin aineellistakin, mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla”, tai mahdollisesti jotakin muuta.

Onko siis parempi, että demokratia on enemmän päämäärien kuin keinojen demokratiaa eli sitä, että asiakasomistaja eli kansalainen päättää mitä hän haluaa, hankkii sen toteuttamiseen osaavat tekijät ja valvoo sitä, että he tekevät kunnollista työtä. Silloin kyseessä on edustuksellinen demokratia.

Minun nähdäkseni demokratia on keino ja sen päämäärä eli tarkoitus on juuri se ”tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia – niin henkistä kuin aineellistakin - mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla”. Käytännöllisin tapa tämän toteuttamiseen on edustuksellinen demokratia siten viritettynä, että kansalaisilla on aloiteoikeus (esimerkiksi kansalaisaloitteen muodossa) ja veto-oikeus tärkeäksi katsomissaan asioissa, esimerkiksi epäluottamuslauseen antaminen kansalaisten antamaa mandaattia väärinkäyttävälle hallitukselle.    

Kotomaamme koko kuva – pandemiaa ja juristeriaa

 

Helmikuun lopulla korona kiihtyi nopeasti, ehkä vähän yllättäenkin. Helmikuun lopulla oikeusministeri ilmoitti kuitenkin, että kuntavaalit pidetään ajallaan ja oikeusministeriön virkamiehet olivat tehneet tarpeeksi valmisteluja korona-aikana järjestettävien vaalien varalle. Maaliskuun 6. päivänä kuntavaalit päätettiin siirtää koronan takia kahdella kuukaudella eteenpäin. Vaalien pitämistä koskeva mielipide muuttui yhdessä yössä aiemmasta päinvastaiseksi. Mielenmuutoksen perusteluksi esitettiin mallinnuksen laskema skenaario, jonka mukaan tartuntojen määrä vaalipäivänä olisi ollut huiman korkea. Perustelu kiistettiin seuraavana päivänä, kun kerrottiin, että mallia oli käytetty ja tulkittu tavalla, johon sitä ei ollut lainkaan tarkoitettu ja luku oli ennuste siitä, mitä saattaisi olla tartuntojen määrä, jos koronan annettaisiin täysin vapaasti levitä. Esitetty vaalien siirtämisen perustelu oli siis väärä. Päätös ei muuttunut. Tämä oli ehkä onneksi sikäli, että siinä vaiheessa töytäily olisi vain muuttunut sähläykseksi. Huono päätös vielä huonommaksi.

Hallitus valmisteli kiireellisesti lakiesityksen toimista, joilla koronan eteneminen pitäisi pysäyttää. Tai pikemminkin, ryhtyi valmistelemaan toimia kiireellisesti maaliskuun puolivälissä. Osa piti rajoituksia pääministerin henkilökohtaisena hakkeena. Vihreät, vasemmistoliitto ja RKP saatiin esitykseen mukaan vain pitkin hampain. Oikeuskansleri osallistui esityksen valmistelun loppuvaiheisiin ja hyväksyi hallituksen esityksen viemisen perustuslakivaliokuntaan.

Maaliskuun viimeisenä päivänä perustuslakivaliokunta torppasi esityksen. Perustuslakivaliokuntaa johti entinen pääministeri Rinne, jonka nykyinen pääministeri Marin oli syrjäyttänyt paikaltaan hänen omien törmäilyjensä takia. Hyökkäyksessä hallitusta vastaan aktiivisimpana olivat vihreät, toki vasemmistoliiton tuella, päätellen siitä, että äänessä olivat kaikki kynnelle kykenevät vihreät europarlamentaarikoista alkaen. Väistämättä syntyi kuva selkään puukotuksesta.

Oikeusoppineet kiirehtivät kilvan oikeuskanslerin kimppuun. Kärkkäissä juristeissa oli lauma niitä, joilla oli mitä ilmeisin halu päästä kalifiksi kalifin paikalle. Ilmeisesti myös koulukunta- ja kuppikuntariidoilla oli vahva roolinsa.     

Aiemmin hyväksyttyyn rokotusjärjestykseen ryhdyttiin sorvaamaan muutoksia. Rokotusjärjestyksessä etusija haluttiin antaa niille alueille ja porukoille, joissa koronan esiintymistiheys oli suurin. Käytännössä tämä tarkoitti pääkaupunkiseutua ja maahanmuuttajavaltaisia alueita. Äänekkäimpänä vaatijana olivat jälleen vihreät.  Tällä kertaa heidän tavallisesti suosimansa vaatimus tasapuolisuudesta ja tasa-arvoisesta kohtelusta ei saanut sijaa vaan ne, jotka olivat huonoiten noudattaneet ohjeita ja rajoituksia, haluttiin  palkita etusijalla rokotusjonossa.  

Hallituksen esitystä koskevassa polemiikissa ei puututtu puolella sanalla siihen, olivatko ehdotetut toimet tarpeellisia, hyödyllisiä ja oikean suuntaisia. Rajoitetuttiin ruotimaan lakipykäliä, niiden tulkintoja ja lakiteknisiä heikkouksia. Ihmeteltiin sitäkin, miksi rajoitukset oli suunniteltu koskemaan rajoitusalueilla kaikkia, vaikka tauti leviää etupäässä maahanmuuttajayhteisöissä. Kiireenkin kanssa oli vähän kyseenalaista, sillä toimet, joiden kiireellisyys oli äkillisesti todettu, olisi kaikkien käsittelykiemuroiden takia voitu käynnistää aikaan aikaisintaan pääsiäisen jälkeen eli runsaan kolmen viikon kuluttua kiireen toteamisesta.

Joskus, lähes vuotta aikaisemmin, presidentti oli ehdottanut koronanyrkiksi nimitetyn esikunnan perustamista. Se olisi ollut asiantuntijaelin, jonka tehtävänä olisi ollut pandemian etenemistä koskevien tietojen kokoaminen, tilannekuvan kokoaminen ja ylläpito, kehityksen ennakointi, ennakoiva toimenpiteiden suunnittelu ja toimenpiteiden valmistelu. Tämä olisi mahdollistanut toimenpiteiden tarkan ja tarkkenevan kohdistamisen.

Toisin tehtiin. Hallitus, joka ei ole asiantuntijaelin, halusi pitää asiat omissa käsissään. Niinpä sitten vuoden verran harjoitettiin hajanaista ja reaktiivista toimintaa. Hallitus käytti aikansa ja tarmonsa koronan kanssa puuhailuun ja muut asiat jäivät enemmän tai vähemmän hunningolle. Kun korona tuntui kiihtyvän, sorvattiin uusia rajoituksia, kun se tuntui hiipuvan, löysättiin rajoituksia. Torjuntatoimiin jäi jatkuvia aukkoja, joita ei saatu tukittua ja joiden kautta epidemia pääsi toistuvasti vauhdittumaan. Reaktiivisen toimintatavan takia päädyttiin toistuvasti heiluttamaan liian isoa lekaa, kun ratkaisun olisi pitänyt löytyä kohdennetusta täsmärajoituksista. Reagoitiin kun olisi pitänyt ennakoida. Toimenpiteet olivat hätäisesti valmisteltuja, ehkä oikean suuntaisia mutta, mutta puutteellisesti valmisteltuja. Kaiken kruunasi muotoihin painottuva juristeria, johon tarpeellisetkin toimenpiteet pysähtyivät.

Juristien rooli tässä hämmentämisessä ansaitsee oman lukunsa. Olaus Petri aikoinaan sanoi, että kaikkien lakien pitää olla sellaiset, että ne ovat yhteisen kansan hyödyksi ja että lakien tulkinnassa viisas tuomari on tärkeämpi kuin hyvä laki, sillä tulkinta täytyy tehdä lakiin perustuen, mutta oikeuden, kohtuuden ja lain tarkoituksen mukaan, vaikka se ei pikkutarkasti kirjaimen mukaan menisikään. Valitettavasti juristeria on meillä muodostunut järjen käytön ja järkevän toiminnan esteeksi. Ensin jarruna on se, että sekavaan säännösviidakkoon täytyy ryhtyä laatimaan uusia pykäliä, että tarpeellisia asioita voitaisiin ylipäätään tehdä. Sitten niiden uusien pykälien hiuksia halkovalla lukemisella pysäytetään asian eteneminen. Lopulta aikanaan oikeusoppineiden erilaiset koulukunnat ryhtyvät kiistelemään siitä, miten ne pykälät lopultakin pitäisi lukea. Kokonaan toisarvoiseksi asiaksi jää itse asia ja tarkoitus eli se, että oikea-aikaisesti suoritetut oikeansuuntaiset toimet ovat tärkeämpiä ja hyödyllisempiä kuin auttamattomasti myöhässä suoritetut pilkun tarkasti pykälien mukaan suoritetut.

Tätä kirjoitettaessa niin hallitus kuin eduskuntakin ovat olleet pääsiäisen vietossa ja asian käsittelyä jatketaan keräämällä koottuja selityksiä siitä, kuka teki, mitä tekin ja miksi teki. Kuukausi on kulunut siitä, kun todettiin, että torjuntatoimilla oli hirmuinen kiire. Se hirmuinen kiire on nyt hetkeksi hävinnyt, mutta epäilemättä palaa, kun huomiota tarvitsevat toimijat ehtivät takaisin pääsiäislomilta.  Kiintoisaa, että ketään ei näytä enää kiinnostavan se, oliko se hallituksen esitys kiireellinen, tarpeellinen ja oikeansuuntainen. Se nimittäin oli kaikkea tätä, tosin huolimattomasti laadittu. Näin sitä käy, kun epidemiologisia asioita yritetään hoitaa juristerialla. Aika ja energia käytetään saivarteluun, kun pitäisi hoitaa itse asiaa eli tukahduttaa epidemiaa.

 

Tuota voisi tietysti pitää jälkiviisautena, jos niin kovin moni ei olisi moisesta koko ajan ja jatkuvasti varoittanut. Nyt se on vain sitä "mitäs minä jo sanoin" juttua, josta ei ole paljon hyötyä, jos mitään ei opita.