Ikuisesti kummitteleva Rooma

David Cameronin Eurooppa -puhe aiheutti odotettua kuohuntaa. Jos puheen sisällön tiivistäisi sellaiseksi parin lauseen elokuva-arvosteluksi, viesti olisi suunnilleen seuraava: "Haluamme, että EU:ta kehitetään tehokkaammaksi ja vähemmän byrokraattiseksi vapaakauppaliitoksi. Emme halua siitä liittovaltiota. Haluamme, että valtaa palautetaan takaisin jäsenvaltioille. Jos nykyistä, väärää suuntaa jatketaan, tulemme irtautumaan EU:sta, mikäli kansa niin haluaa."  Jostakin syystä, ei kyllä mitenkään odottamatta, tämä herätti monella taholla melkoisen haloon. Toisaalta, Englannin ulkopuolellakin, erityisesti Saksassa, monet tahot pitivät ajatuksia varsin oikean suuntaisina.  Kysymyksenasettelu näyttää kiteytyvän asetelmaan liittovaltio vai valtioiden välinen yhteistyöjärjestö.  Monet tahot tuntuvat sitoutuneen voimakkaan tunteenomaisesti ajatukseen liittovaltiosta. Vaikuttaa siltä, että ikuinen Rooma kummittelee ikuisesti eurooppalaisessa valtiollisessa ajattelussa. Se tuntuu ohjaavan ajatusmalleja sekä tietoisella, että alitajuisella tasolla. Muuten tätä intoa eurooppalaiseen liittovaltioon on vaikea ymmärtää.

Rooman valtakunnan ensimmäinen inkarnaatio tapahtui, kun Kaarle Suuri kruunattiin Rooman keisariksi vuonna 800.  Kaarle Suuren perinnönjaossa valtakunta hajosi, mutta sen itäisistä osista muodostui vaihtelevien vaiheiden jälkeen Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Voltaire sanoi siitä vähemmän arvostavasti, että se ei ollut sen enempää pyhä kuin roomalainenkaan eikä oikeastaan edes valtakunta. Nimenä ja hallinnollisena yhteenliittymänä se kuitenkin säilyi vuodesta 962 vuoteen 1806 saakka.

Seuraavana Rooman perillisenä esiintyi Venäjä. Iivana III hankkiutui eroon mongolivallasta, liitti Jaroslavin ja Tverin ruhtinaskunnat sekä Novgorodin  Moskovan alaisiksi. Hän nai Bysantin viimeisen keisarin veljentyttären, katsoi täten tulleensa Rooman keisarien perilliseksi ja julisti Moskovan kolmanneksi Roomaksi. 

Napoleon yritti perustaa oman Roomansa. Davidin maalaamassa kruunajaiskuvassa Napoleon on purppuratoogassaan, kultaisine laakeriseppelineen ilmetty Rooman keisari. Hän lakkautti Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja korvasi sen Reinin liitolla. Eihän keisarikunnan mailla voinut olla toisen keisarikunnan alueita.  

Myös Hitler yritti rakentaa oman Roomansa. Joukko-osastojen paraateissa käyttämät standaarit ovat suoraan roomalaista perua, kuten myös Hitler-tervehdyksenä tunnettu käden ojennus, joka tunnettiin sitä ennen roomalaisen tervehdyksenä.

Tämä kiintymys Roomaan on yhtä aikaa ymmärrettävä, hämmästyttävä ja suorastaan huolestuttava. Hämmästyttävä ja huolestuttava sen takia, että Septimus Severuksesta eteenpäin Rooma oli oikeastaan surkea valtioluomus. Septimus Severuksen jälkeen nimittäin alkoi sotilaskeisareiden eli sotilasdiktaattorien aika, jota kesti lähes sata vuotta. Tällä kaudella vallankaappaukset seurasivat toisiaan ja keisareiden ura päättyi kutakuinkin poikkeuksetta väkivaltaiseen kuolemaan, joko murhattuna tai taistelussa.  74 vuoden aikana hallinneista 27 keisarista vain neljä kuoli luonnollisen kuoleman. Näistäkin yhtä epäillään murhaksi.

Tämän hurlumhein onnistui pysäyttämään Diocletianus  joka vakautti keisarinvallan. Hän valitsi keinokseen tiukan keskusjohtoisen byrokratian paisuttamisen, verojen korottamisen ja säännöstelytalouden. Seurasi autokraattisen vallankeskityksen ja suoranaisen byrokraattisen hirmuvallan aika. Tästä eteenpäin Rooma oli kierteessä, jossa tiukka säännöstely johti talouden taantumiseen. Se puolestaan johti verotulojen laskuun jota kompensoitiin veroja korottamalla ja säännöstelyä lisäämällä. Kaupungit menettivät asukkaansa, talous muuttui kartanotaloudeksi, jossa itsenäiset talonpojat joutuivat kartanoiden alaisiksi maaorjiksi. Lopulta valtio romahti omaan mahdottomuuteensa ja germaaniheimot perustivat sen raunioille omia valtioitaan. Alkoi pimeä keskiaika.     

Ajatus yhdestä yhtenäisestä eurooppalaisesta valtiosta näyttäisi tuntuvan monien mielestä jotensakin selkeältä ja yksinkertaiselta. Ehkä ajatus yhdestä keskitetystä hallinnosta myös vetoaa jonkinlaisiin paternalistisiin vaistoihin.  Tutustuminen Euroopan historiaan ei erityisemmin tue hallinnon keskittämisen siunauksellisuutta.  

Kehityksen moottoreiksi ovat useimmiten osoittautuneet pienet valtiot ja vapaaehtoisesti muodostetut ja usein suhteellisen väljät liittoumat. Pimeimmän keskiajan jälkeen Euroopan sivistyksen ja talouden nousu alkoi Pohjois-Italian kaupunkivaltioissa, kuten Firenzessä ja Venetsiassa joskus 1000-luvun lopulla.  Pohjois-Italian kaupunkivaltiot synnyttivät myös renessanssin, joka levisi nopeimmin Alankomaihin sekä itsehallinnollisiin kauppakaupunkeihin, kuten Geneveen, Lissaboniin ja Sevillaan.  Itämeren nosti Euroopan tärkeimpien kauppateiden joukkoon Hansa-liitto1300-luvulla.  Kun Alankomaat pääsi eroon Espanjasta, siitä tuli Euroopan vaurain alue ja talouden moottori 1600 ja 1700 luvuilla. Pieni Weimar oli valistusaikana ja 1800-luvulla eurooppalaisen ja saksalaisen kulttuurin suurvalta.  Kun Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnastakin muodostettiin Westfalenin rauhassa suhteellisen väljä liittokunta, se toimi kohtuullisen hyvin aina Napoleonin sotiin asti.

Keskitetysti hallituilla imperiumeilla on ollut taipumus jämähtää paikalleen ja joutua  pysähtyneisyyteen tai suoranaisen taantumisen tilaan. Imperiumin rakentamisen alkuvaiheet saattavat olla menestyksellisiäkin, mutta ennen pitkää keskitetyn hallinnon synnyttämä pysähtyneisyys vie voiton. Kun väljiä valtioliittoja pyritään ajamaan keskitettyyn formuun pakkotoimien avulla, tuloksena on useimmiten kapinoita ja sotia. Kolmekymmenvuotinen sota alkoi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisällissotana, keisarin yrittäessä lisätä valtaansa yli protestanttisten ruhtinaskuntien. Espanjan imperiumi syntyi Iberian niemimaan valtioiden yhdistämisen tuloksena, mutta Filip II:n ajoista alkaen itsevaltainen hallinto ja kasvava byrokratia johtivat taloudelliseen pysähtyneisyyteen ja takapajuisuuteen. Itävalta-Unkari jäi kehityksessä jatkuvasti jälkeen Länsieurooppalaisista kilpailijoistaan. Monikansallisen valtion eri kansallisuudet olivat tyytymättömiä keskushallinnon byrokraattisuuteen ja kapinoivat sitä vastaan. Kun keskushallinto yritti ratkoa sisäisiä ongelmiaan sodalla Serbiaa vastaan, se sytytti ensimmäisen maailmansodan ja aiheutti sen kautta oman tuhonsa.  Jugoslavia suorastaan räjähti kappaleiksi heti, kun Titon koossapitävä ote kirposi. Neuvostoliiton romahtaminen sisäänpäin on niinikään tuttu juttu.

Menestykselliset yhteenliittymät ovat syntyneet vapaaehtoisen sopimisen kautta. Esimerkkeinä vaikkapa Sveitsin valaliitto, Yhdistyneiden provinssien muodostama Alankomaiden tasavalta (josta sittemmin tuli kuningaskunta) ja tunnetuimpana tietysti Yhdysvallat. Westfalenin rauhan tuloksen uudelleen muotoiltu Pyhä saksalais-roomalainen keisarikuntakin ilmeisesti koettiin kohtuullisen onnistuneeksi koskapa lakkautetun keisarikunnan tilalle perustettiin Wienin kongressissa  Saksan liitto, josta sittemmin kehittyi Saksan zollverein ja lopulta Saksan keisarikunta. Valitettavasti keisarikuntaan iski imperiumitauti ja tulos oli se mikä oli.

Monissa David Cameronin puheen kommenteissa hänen sanottiin uhkailleen perussopimusten muuttamisella ja kansanäänestyksellä. Historian valossa ja kulunutta konsultti-ilmausta käyttääkseni, perussopimusten tarkistus ja kansanäänestys kannattaisi nähdä enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Valitettavasti käytännöksi näyttää nyt näyttää päässeen pyrkimys sopimusten muuttamiseen ja keskusvallan kasvattamiseen kabinettisopimuksilla takaoven kautta, ilman kansalta saatavia valtuutuksia ja siten ilman legitimiteettiä. On ymmärrettävää, että kriisitilanteissa täytyy joskus oikoa mutkia, mutta akuutin kriisitilanteen jälkeen poikkeustoimille täytyy hankkia edes jälkikäteinen hyväksyntä ja poikkeusmenettelyistä täytyy palata sääntöjen ja sopimusten mukaisiin käytäntöihin. Varoittavana esimerkkinä kabinettiratkaisuihin ja poikkeustilamenettelyihin siirtymisestä kannattaa muistaa Weimarin tasavallan kaatuminen. Kun parlamentaarinen päätöksenteko kävi laman alettua vaikeaksi, valtiota ryhdyttiin Brüningin kanslerikaudella hallitsemaan poikkeustila-asetuksilla. Tästä olikin sitten lyhyt matka poikkeustilan vakinaistamiseen Hitlerin päästyä valtakunnankansleriksi.     

EU:n kannalta saattaisi olla hyvinkin viisasta sorvata uusi, tarkistettu perussopimus ja tuoda se hyväksyttäväksi. Sillä tavoin EU pystyisi varmistamaan ja osoittamaan legitimiteettinsä nykyisessä muuttuneessa tilanteessa. Sopimuksen tarkistaminen tarjoaisi myös hyvän mahdollisuuden siistiä ja järkeistää niitä kertakäyttöratkaisuja, joita kiireessä on tullut tehdyksi. Se tarjoaisi myös mahdollisuuden purkaa Lissabonin sopimuksen huonoksi koettuja osia. Neuvotteluprosessi olisi epäilemättä raskas ja vaativa, mutta sen tuloksena voisi olla nykyistä parempi ja hyväksytympi EU.  Ja kyllä EU:lle tekisi epäilemättä hyvää palata juurilleen, miettiä mitä ja ketä varten se on olemassa ja tehdä sen perusteella tarvittavat johtopäätökset ja ratkaisut. Mikäli halutaan päästä eteenpäin, joskus on viisasta ottaa pari askelta taaksepäin ja katsoa uusi, parempi reitti.