Hummani hei

Hevosenlihakohu  alkoi kuluvan helmikuun 8. päivänä. Ensin lasagnesta löydettiin hevosen lihaa, vaikka piti olla vain  naudan lihaa. Sitten hevosen lihaa löytyi myös joistakin gulasseista ja ravioleista. Tämän jälkeen hevosenlihaa on etsittiin ja löydettiin vähän sieltä sun täältä. Kohua jatkui runsaat kaksi viikkoa, eikä sen taida olla vieläkään kokonaan ohi.  Aluksi kauhisteltiin vääriä pakkausmerkintöjä. Tuotteessa oli hevosta, vaikka piti olla vain nautaa. Sitten kauhistuksen aiheeksi näyttää riittävän, että siellä oli ylipäätään hevosta. Näin siitä huolimatta, että hevosenliha on usein erittäin hyvälaatuista. Se on mureaa, vähärasvaista, matalakolesterolista ja vähäsuolaista. Se sisältää paljon hyvälaatuista proteiinia ja rautaa. 

Toimittajille riitti kosolti kirjoitettavaa ja kauhisteltavaa. Lukijoiden reaktiot taas olivat paljon rauhallisempia. Suuri, ehkä suurin osa uutisten kommentoijista kirjoitti, että hevosen lihahan on ihan hyvää. Merkittävä osa kommentoijista ilmoitti pitävänsä sitä naudanlihaa parempana. Kauppa kertoi hevosenlihan kysynnän kääntyneen reippaaseen nousuun. Kun Keskisuomalainen kysyi lukijoiltaan  "syötkö hevosen lihaa", vastaajista 88 % sanoi "kyllä". Muutamien lehtien toimittajien kauhistelu ei tästä laantunut. Se pikemminkin yltyi. Kaiken kaikkiaan kohu näytti kuitenkin yhdeltä niistä harmittomista kohuista joita tulee ja menee. Täytyyhän toimittajienkin jostain kirjoittaa henkensä pitimiksi.

Asiat näyttivät etenevän jokseenkin asiallista latua. Elintarvikevalvonta oli tehnyt sitä, mitä sen kuuluu tehdäkin. Se oli löytänyt virheellisiä pakkausmerkintöjä ja koska pakkausmerkintöjen on syytä pitää paikkansa jo allergiariskienkin takia, tuote-eriä vedettiin markkinoilta ja ilmeisesti ainakin osa hävitettiin. Niistä ei tiettävästi ollut löytynyt mitään terveydelle vaarallista, joten siinä mielessä tämä oli jossain määrin harmillista haaskaamista. Tuote-erien takaisinvedosta syntyneen vahingon saattoi olettaa olevan omiaan terävöittämään kaupan ja elintarviketeollisuuden omaa tuotevalvontaa. Alkoi siis näyttää siltä, että asia oli hoidettu ja loppu hyvin, kaikki hyvin.  Aivan tähän ei tarina kuitenkaan päättynyt.

Muutamia toimittajia ilmeisesti alkoi harmittaa, kun lukijat eivät provosoituneet vaikka kuinka provosoitiin. Toimittajat yrittävät vedättää lukijoita hartiavoimin, mutta lukijat mokomat eivät suostuneet vedätettäviksi. Piti siis lisätä pökköä pesään. Ja niinhän siinä kävi, että kun kohua oli aikansa ylläpidetty, esille saatiin kaivettua se kiusallisen tuttu kontrollifriikkien joukko. Koska oli paljastunut säännösten rikkomista, he päättelivät, että täytyy tehdä paljon entistä tiukempia ja monimutkaisempia sääntöjä. Kaikkiin lihatuotteisiin vaadittiin liitettäväksi tarkka tieto eläinten kasvatus- ja teurastuspaikoista. Uutisen mukaan Suomi ja muutama muukin maa päätti esittää EU:n maatalousneuvoston kokouksessa, että lihan alkuperän täytyy tästä lähtien näkyä myös valmisruokien tuoteselosteessa.

On helppo kuvitella, mitä tästä seuraisi. Jokaisen meetvurstipötkön kaulassa roikkuisi lappu, jossa kerrotaan: "Tämän pötkön valmistamiseen on käytetty naudan, sian ja hevosen lihaa. Naudat on kasvatettu  Lehikoisen ja Lipposen tiloilla ja ne on teurastettu Karjaportin teurastamolla Seinäjoella. Porsaat on kasvatettu Horttanaisen sikalassa ja ne on teurastettu LSO:n teurastamolla Turussa. Hevoset on kasvatettu Vainukaisen tilalla Saarenmaalla ja teurastettu Rakveren Lihakombinaatin teurastamolla". Jokaista valmistuserää varten tietysti täytyisi värkätä omat lappunsa ja kiinnittää ne oikeisiin pötköihin. Työpaikkojen ruokaloista täytyisi löytyä vastaavat selosteet jokaisesta ruokalajista siististi printattuna ja jakelulinjojen päissä oleviin telineisiin aseteltuina. Sama vaatimus koskisi luonnollisesti koulujen ja sairaaloiden ruokaloita sekä ravintoloita. ABC huoltoasemien ravintoloissa henkilökunta kipittelisi  vaihtamassa seinällä olevia makkarapannujen ja broilerileikkeiden tuoteselosteita aina, kun keittiö avaisi uuden nakkipaketin tai broilerileikepakkauksen.  Chez Dominiquen maistelumenun mukana pöytään tuotaisiin viisi senttiä paksu pino paperia, jossa kerrottaisiin kunkin pienen palasen laatu ja alkuperä.    

Vaikuttaako tämä tulevaisuudenkuva jotenkin absurdilta tai parodialta? Hesari oli valjastanut maanmainion raatinsa asialle. Valaiskoot siis raatilaisten kannanotot sitä, mitä tuleman pitäisi, jos heidän kaavailunsa toteutuisivat.

Lause: "Kuluttajalle on tarjottava tarkka tieto eläinten kasvatus- ja teurastuspaikoista."  toistui täsmälleen samassa muodossa niin usein, että heräsi epäilys siitä, että raatilaisia oli ohjeistettu.

Kasvissyöjiksi tunnustautuvat halusivat sanella säännöt lihansyöjille:

"Olen ollut kasvissyöjä vuodesta 1986 lähtien ja suosittelen samaa kaikille. Lihansyönti on epäeettistä ja turhaa. Kuluttajille tulisi kertoa yksityiskohtaisesti, miten ja millaisissa oloissa eläin on kasvatettu ja millä menetelmällä se on tapettu."

 "Olen ollut kaksikymmentäviisi vuotta kasvissyöjänä - en suinkaan siksi, että eläinten syöminen sinänsä olisi jotenkin kamalaa. Jos eläisin olosuhteissa, jossa voisin itse metsästää vapaana elänyttä riistaa, en kokisi lihansyönnissä ongelmaa."

Monissa raatilaisissa lihateollisuus synnytti synkkää vihaa. Lehti, joka oli monissa yhteyksissä ilmaissut huolensa vihapuheen yleistymisestä, ei tällä kertaa ollut siitä lainkaan huolestunut:

" Lihateollisuutta on verrattu usein natsien tuhoamisleireihin. Natsikorttia heilutellaan milloin missäkin, mutta lihateollisuudessa kortti osuu kirjaimellisesti kohteeseensa. "

"Moderni elintarviketeollisuus on niin sairas vyyhti, että sitä on pakko alkaa purkaa. Kunnes vallankumous koittaa, jokainen paljastunut ruokaskandaali on välttämätön ravistelija. Tämä rajan (ja pyhyyden) tajunsa menettänyt nykymeno sairastuttaa meidät hullun ihmisen tautiin. "

"Eläinteollisuus on tiensä päässä. Veri ja mätä, koko saatanallinen todellisuus, alkaa väkisinkin tihkua ihmisten kasvoille.  Kuten kaikilla todella mielipuolisilla, todella megalomaanisilla alistamis- ja väkivaltainstituutioilla, on eläinteollisuudellakin ikänsä. Modernia lihansyöntiä, on kestänyt reilut 50 vuotta. Se ei kestä enää paljon kauempaa. Paska ei pysy sisällä. Pakkausten saumoista alkaa tihkua veristä saastaa kuluttajien syliin. Kaikki instituution omat valheet, joilla hökötystä yhä yritetään pitää pystyssä menettävät moraalisen voimansa, jota niillä ei koskaan ollutkaan. Näin se loppuu, infantiili, syvämoraaliton moderni unelma ehtymättömistä lihapadoista. "

Mukaan mahtui kohtuullinen annos nenänvarttaan pitkin katselevaa elitismiä:

"Osa kuluttajista ilmeisesti haluaa vain halpaa ruokaa, Lisämerkinnöistä aiheutuu kustannuksia, mutta jos lihaa haluaa syödä, on maksettava eläinten humaanista kohtelusta tai sitten tyydyttävä kasvisruokaan."

"Merkintöjen ja valvonnan lisääminen nostaa luonnollisesti ruuan hintaa ja loppukäyttäjä maksaa. Olisiko tuo niin paha asia?"

"Sen, että elintarvike sisältää niitä ainesosia, jotka tuoteselosteessa mainitaan, pitäisi olla perusasia. Mutta se ei riitä. Tiedostavalle kuluttajalle pitäisi olla jopa tärkeämpää missä olosuhteissa ja millaisin kuljetusmatkoin eläinperäinen tuote on tuotettu, kuin mitä eläinlajia se edustaa. On turha vedota myöskään siihen, että tarkemmat merkinnät nostaisivat lihatuotteiden hintaa. Toivon, että hevosenlihakohun myötä yhä useammat tekevät johtopäätöksen, että ainoa taatusti eettinen ratkaisu eläinten kannalta on jättää lihapaketti ostamatta."

Logiikasta voitiin hyvin tinkiä, jos tilanne tuntui sitä vaativan. Jos pakottamista pidettiin pahana, ratkaisuksi tarjottiin pakottamista. Jos luotettava valvonta nähtiin vaikeaksi, ratkaisuksi tarjottiin enemmän ja monimutkaisempia merkintöjä, joiden valvonta on vaikeampaa: 

"Byrokraattinen säätely ja pakotus on aina pahasta. Kuluttajien on parasta omilla ostovalinnoillaan pakottaa myyjät tarjoamaan tarkka tieto lihan (ja kaiken muun) alkuperästä."

" Alkuperämerkinnät eivät riitä, kun liha liikkuu kymmenien rajojen yli. Kun lihaa kuljetetaan maasta toiseen, ei mikään valvoja pysy perässä. Siksi kasvatus- ja teurastuspaikan sekä aikatietojen pitää olla esillä myös jalosteissa, eineksissä, puolivalmisteissa ja leikkeleissä."

"Alkuperämaa pitää merkitä siitä huolimatta, että yhä kasvava valvontabyrokratia tuntuu järjettömältä. Mitkään resurssit kun eivät riitä pysymään mukana, kun kebablastuja rahdataan ympäri maailmaa ja kaikkea pitää saada koko ajan halvemmalla."

Ja tässä aikaisemmin esitetty tulevaisuudenkuva näytti karikatyyriltä tai parodialta, niin se kalpenee laimeaksi yritelmäksi seuraavan rinnalla:

"Elintarvikkeiden alkuperämerkinnät pitää tehdä pakollisiksi, mutta ei vain kaupoissa vaan myös ravintoloissa ja ruokaloissa. Kuluttajien huijaaminen väärillä tai harhaanjohtavilla tuotemerkinnöillä on törkeää ja se pitää estää lailla. Tuotteiden koko tuotantoketju tulisi selvittää juurta jaksain. Lihan alkuperän lisäksi pitää avata myös tuotteiden tuotantotapa: miten ympäristöystävällisesti tai eettisesti tuote on valmistettu, onko valmistamisessa noudatettu työehtoja ja kunnioitettu ihmisoikeuksia, kuinka kauan teuraseläintä on kuljetettu tai miten eläintä on kohdeltu ennen teurastusta. Samalla tavoin kuin lisäaineet, kalorit, rasvat, sokerit ja suolat on merkitty pakkauksiin, niistä pitäisi selvitä myös ruuan alkuperä ja se, miten elintarvike on valmistettu."

Raatilaisten kannanotoista löytyi toisaalta myös joukko järkeviä näkemyksiä. Järjen käyttö ei ollut kielletty raatilaisilta, joskin se näytti jäävän vähemmistöön. Pienellä valikoinnilla näistä kannanotoista sai syntymään koosteen, jossa tulivat esiin oikeastaan kaikki olennaisimmat asiat.  

"Merkinnöiltä nykyisin vaadittu tarkkuus on riittävä. Kohu johtuu säädösten rikkomisesta. Tilanne tuskin paranee niitä kiristämällä. Tärkeintä on saada valvonta kuntoon. Suomesta löytyy lähiruokaa niille, jotka haluavat olla varmoja aterioidensa alkuperästä. Valmisruokien pakkausselosteet ovat jo nyt melko pitkiä ja pituutensa vuoksi niin pientä tekstiä, että ne jäävät yleensä lukematta. Selosteiden mahdollista ylimalkaisuutta huolestuttavampaa on, että monet kuluttajat saattavat ovat riippuvaisia valmisruuista. Toivottavasti lihakohu innostaa ihmisiä pilkille ja syksyllä sieneen!"

"Kaikki valmisruoassa käytetyt ainesosat pitää ilmoittaa jo allergia- ja muista terveyssyistä. Hevosta sisältävässä tuotteessa pitää siis lukea hevosenlihaa. Jos säädöksiä ei ole noudatettu tai valvottu, mitä niiden tiukentaminen mahtaisi auttaa?"

"Lisämääräykset ovat tarpeettomia: kuluttajien lompakkoon ollaan taas tekemässä uutta lovea. Tuorein kohu on aiheutunut olemassa olevien säädösten kiertämisestä, ei itse säädöksistä. Valvonnan osalta voisi olla jossain kohdin petraamisen varaa, mutta varsinaisia määräyksiä ei ole syytä kiristää enempää kuin jo on päätetty. Miksi periä euro, jos perimiskustannukset ovat kaksi euroa. Elintarviketurvallisuutemme on ollut erittäin hyvällä tasolla vuosikymmeniä. Valvonta toimii näinkin: asiat tulevat näköjään ilmi ja toimijat reagoivat: Pouttu kärrää tuhansia kiloja hyvää ruokaa kaatopaikalle. Me kuluttajat taidamme maksaa viime kädessä tämänkin pöljyyden. Uudet tiukemmat määräykset - kiitos ei. Valistuneet kuluttajat - kyllä kiitos ja alati valpas nykymääräysten valvonta - kyllä kiitos. "

" Ongelma ei ole vaadittujen merkintöjen vähäisyys vaan se, että toimitusketjussa on ollut huijareita. Selkeät, rehelliset merkinnät ovat kilpailuetu, jota suomalaisten firmojen kannattaa hyödyntää. Pistokokeet ovat lisämerkintöjä tärkeämpiä.

Hevosenlihaskandaali voidaan ratkaista kahdella tavalla: joko lisäämällä pakollisia merkintöjä ja yksityiskohtaista sääntelyä tai lisäämällä pistokokeita. Kakkosvaihtoehto kuulostaa hampaattomalta, mutta on kestävämpi kuin ykkönen. Jos lisäämme sääntelyä joka kerta kun tulee ongelmia, vaikeutamme rehellisten ihmisten toimintaa, mutta emme saa huijareita kiinni. Huijareille ei ole mikään ongelma laittaa vääriä tietoja tuoteselostukseen.

Taustalla on suurempi kysymys: finanssikriisin jälkimainingeissa on levinnyt ajatusmalli, jonka mukaan markkinatalouden ongelmat tulee poistaa sääntelyä lisäämällä. Tuloksena syntyy sääntelytalous, joka suosii niitä, jotka hakevat porsaanreikiä tai toimivat epärehellisesti, mutta vahingoittaa kaikkia muita."

"Kuluttajille on muutenkin tarjolla tietoa yltäkylläisesti.  Nyky-yhteiskunnassa tiedosta ei ole puutetta, vaan pikemminkin tietoa on tarjolla niin ruhtinaallisesti, että ihmisten aivokapasiteetti alkaa olla ylikuormitettu. Suhtaudun varauksellisesti kaikenlaiseen sääntelyn ja säädösten lisäämiseen, koska ne kääntyvät helposti itseään vastaan ja terveen maalaisjärjen käyttö muuttuu mahdottomaksi. "

"Kovin tiukat alkuperämerkinnät voivat muodostua kaupan esteiksi ja olla siten ristiriidassa yhteismarkkinoiden perusperiaatteiden kanssa."

" Alkuperämaa ei ratkaise mitään. Laadukkaita elintarvikkeita tuotetaan kaikissa maissa, samoin vilunkia esiintyy kaikkialla. Laadunvalvontaa pitää tiukentaa ja samalla alkuperämaamerkinnät EU:n sisällä pitäisi kieltää kaikissa tuotteissa, ei vain elintarvikkeissa. Kun pelisäännöt ovat samat kaikille, sisämarkkinat toimivat kuluttajien edun mukaisesti. Ruokanationalismi on tunneperäistä kohkaamista, joka ei kestä kriittistä tarkastelua. Se tulee kalliiksi kuluttajille ja tukiaisia maksaville veronmaksajille."

Näistä kannanotoista tiivistetty viesti oli varsin selvä. Nykyisistä pakkausmerkinnöistä saa riittävästi tietoa, mutta tietojen luotettavuutta on syytä parantaa. Monimutkaisuuden lisääminen ei paranna merkintöjen luotettavuutta. Monimutkaisten merkintöjen väärentäminen on yhtä helppoa ja halpaa kuin yksinkertaisenkin. Niiden luotettava tuottaminen sen sijaan on kallista. Monimutkaisuuden lisääminen rankaisee rehellisiä tuottajia ja suosii väärentäjiä.

Ne, jotka haluavat tuoteselosteisiinsa lisää krumeluureja, todennäköisesti saavat niitä, mikäli ovat valmiit maksamaan. Siihen heillä olkoon täysi oikeus. Sen sijaan on väärin, jos he haluavat pakottaa myös muut elintarvikkeiden ostajat maksamaan näistä omista ylimääräisistä krumeluureistaan.

Kaiken tämän kohun keskellä pilkahti myös pieni tieto, jonka mukaan pääosa Suomessa teurastetuista hevosista joko haudataan tai poltetaan. Se on suurta elintarvikkeiden haaskausta ja suoranainen skandaali, jonka olisi itse asiassa pitänyt olla se todellinen kohun aihe.

Taivas putoaa

Kävelipä kana Kaakernappi pähkinälehdossa ja nokki pähkinäpuun juurella. Kettu Repolainen ravisti pähkinäpuuta ja pähkinä putosi kana Kaakernapin päähän. Pienessä päässään kana Kaakernappi päätteli, että taivas putoaa. Ja niin kana Kaakernappi läksi juosta viipottamaan kertoakseen kuninkaalle, että taivas putoaa. Matkalla vastaan tuli kukko Kuukernuppi , joka kysyi, minne moinen kiire. Kana Kaakernappi toimitti, että taivas putoaa ja täytyy kertoa kuninkaalle. Niin kukko Kuukernuppi läksi juoksemaan kana Kaakernapin mukana. Sitten vastaan tulivat vuorollaan kissa Kirnauskis, sika Hinksisvinksis, pukki Pökökökö, lehmä Jamakrama ja härkä Huiskispuiskis ja kaikki ne saivat kuulla, että taivas putoaa ja täytyy rientää kertomaan kuninkaalle. Ja kaikki ne liittyivät mukaan tähän juoksevaan seurueeseen. Viimein vastaan tuli kettu Repolainen seitsemän pienen poikansa kanssa ja kettu Repolainen nauroi ja kaikki pienet pojat nauroivat ja silloin eläimet huomasivat, että maailmanloppu ei ole lähelläkään.

Tapahtuipa Jyväskylän kaupungissa, että muutamat toverit päättivät järjestää kirjastossa kirjaesittelyn. Ovella vartioimaan asetettiin varuiksi pari ovimiestä ja jokunen vieteripatukalla varustautunut toveri. Tapahtui sitten niin, että tilaisuuteen yritti tunkeutua kolme hörhöä. (Kyseessä ei siis ollut kolme karhua, koska se on aivan toinen tarina.)  Kun hörhöt yrittivät tunkeutua ovimiesten ohi, ovimiehet tovereineen ryhtyivät heitä urheasti torjumaan Käsirysyhän siitä syntyi. Yksi hörhöistä onnistui huitaisemaan yhtä tovereista puukolla lapaluuhun ja vastineeksi hörhöt saivat maistaa vieteripatukkaa ja tuolinjalkaa. Onneksi vakavampia vammoja ei syntynyt, vaikka lääkärissäkäynti siitä tietysti tuli. Poliisi nappasi hörhöt kiinni ja toimitti putkaan, paitsi sen yhden joka juoksee missä juoksee, kunnes päätyy aikanaan poliisin pakeille hänkin. Käräjillä sitten luetaan aikanaan syytteet ja jaetaan tuomiot. 

Tähän tämä tarina sitten päättyisikin, kuten tällaisilla nakkikioskirähinöillä on tapana, ellei kana Kaakernappi toimittajan hahmossa olisi päätellyt, että taivas putoaa, eli sananvapaus on vaarassa, poliittinen väkivalta on riistäytymässä käsistä ja demokratia on tuhon partaalla. Eikä aikaakaan, kun kuoroon liittyi koko muu karja muiden toimittajien, päivystävien tutkijoiden, kansanedustajien, ministerien ja lopulta peräti pääministerin hahmossa. Kansanedustajat alkoivat kauhistella "poliittisen väkivallan rantautumista Suomeen". Järkyttyneet kansanedustajat kaipasivat presidentiltä avauksia. Vasemmistoliiton puheenjohtajan mielestä tapaus oli vain jäävuoren huippu. Pääministeri oli huolestunut sananvapaudesta ja kokoontumisvapaudesta. Keskustelupalstat täyttyivät järkytyksen ilmauksista ja voi sitä, joka ei osannut nähdä tätä tapausta kristalliyön veroisena tuhon airuena.

Epäilemättä se kettu Repolainen poikasineen istuu ja nauraa ja ehkäpä muut eläimetkin piakkoin huomaavat, että maailmanloppu ei ole lähelläkään. Onneksi tämä on tämän sadun suomalainen versio. Siinä alkuperäisessä ulkomaalaisessa versiossa se kettu tarjoutui viemään eläimet turvaan ja se vei ne omaan luolaansa jossa se söi ne ja syötti poikasilleen. 

Tätä tarinaa rustatessani kuvittelin tekeväni pienen ironisen kertomuksen typerästä mutta varsin vähäpätöisestä episodista, josta nousi suhteettoman suuri häly.  Suomessa nimittäin tapahtui runsaat 40 000 pahoinpitelyä vuonna 2011 ja jos niistä kaikista raportoitaisi yhtä perusteellisesti, paperitehtailla ei olisi huolen häivää ja pysäytetyt paperikoneet jouduttaisiin kaivamaan kiireen vilkkaa koipussista.  Vaan vähänpä osasin arvata. Ei aikakaan, kun paljon tätä järisyttävämpi tapahtuma vangitsi median huomion ja valtasi lehtien palstat. Pari toimittajanalkua kertoi kakanneensa housuihinsa linja-autossa.     

Ikuisesti kummitteleva Rooma

David Cameronin Eurooppa -puhe aiheutti odotettua kuohuntaa. Jos puheen sisällön tiivistäisi sellaiseksi parin lauseen elokuva-arvosteluksi, viesti olisi suunnilleen seuraava: "Haluamme, että EU:ta kehitetään tehokkaammaksi ja vähemmän byrokraattiseksi vapaakauppaliitoksi. Emme halua siitä liittovaltiota. Haluamme, että valtaa palautetaan takaisin jäsenvaltioille. Jos nykyistä, väärää suuntaa jatketaan, tulemme irtautumaan EU:sta, mikäli kansa niin haluaa."  Jostakin syystä, ei kyllä mitenkään odottamatta, tämä herätti monella taholla melkoisen haloon. Toisaalta, Englannin ulkopuolellakin, erityisesti Saksassa, monet tahot pitivät ajatuksia varsin oikean suuntaisina.  Kysymyksenasettelu näyttää kiteytyvän asetelmaan liittovaltio vai valtioiden välinen yhteistyöjärjestö.  Monet tahot tuntuvat sitoutuneen voimakkaan tunteenomaisesti ajatukseen liittovaltiosta. Vaikuttaa siltä, että ikuinen Rooma kummittelee ikuisesti eurooppalaisessa valtiollisessa ajattelussa. Se tuntuu ohjaavan ajatusmalleja sekä tietoisella, että alitajuisella tasolla. Muuten tätä intoa eurooppalaiseen liittovaltioon on vaikea ymmärtää.

Rooman valtakunnan ensimmäinen inkarnaatio tapahtui, kun Kaarle Suuri kruunattiin Rooman keisariksi vuonna 800.  Kaarle Suuren perinnönjaossa valtakunta hajosi, mutta sen itäisistä osista muodostui vaihtelevien vaiheiden jälkeen Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Voltaire sanoi siitä vähemmän arvostavasti, että se ei ollut sen enempää pyhä kuin roomalainenkaan eikä oikeastaan edes valtakunta. Nimenä ja hallinnollisena yhteenliittymänä se kuitenkin säilyi vuodesta 962 vuoteen 1806 saakka.

Seuraavana Rooman perillisenä esiintyi Venäjä. Iivana III hankkiutui eroon mongolivallasta, liitti Jaroslavin ja Tverin ruhtinaskunnat sekä Novgorodin  Moskovan alaisiksi. Hän nai Bysantin viimeisen keisarin veljentyttären, katsoi täten tulleensa Rooman keisarien perilliseksi ja julisti Moskovan kolmanneksi Roomaksi. 

Napoleon yritti perustaa oman Roomansa. Davidin maalaamassa kruunajaiskuvassa Napoleon on purppuratoogassaan, kultaisine laakeriseppelineen ilmetty Rooman keisari. Hän lakkautti Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja korvasi sen Reinin liitolla. Eihän keisarikunnan mailla voinut olla toisen keisarikunnan alueita.  

Myös Hitler yritti rakentaa oman Roomansa. Joukko-osastojen paraateissa käyttämät standaarit ovat suoraan roomalaista perua, kuten myös Hitler-tervehdyksenä tunnettu käden ojennus, joka tunnettiin sitä ennen roomalaisen tervehdyksenä.

Tämä kiintymys Roomaan on yhtä aikaa ymmärrettävä, hämmästyttävä ja suorastaan huolestuttava. Hämmästyttävä ja huolestuttava sen takia, että Septimus Severuksesta eteenpäin Rooma oli oikeastaan surkea valtioluomus. Septimus Severuksen jälkeen nimittäin alkoi sotilaskeisareiden eli sotilasdiktaattorien aika, jota kesti lähes sata vuotta. Tällä kaudella vallankaappaukset seurasivat toisiaan ja keisareiden ura päättyi kutakuinkin poikkeuksetta väkivaltaiseen kuolemaan, joko murhattuna tai taistelussa.  74 vuoden aikana hallinneista 27 keisarista vain neljä kuoli luonnollisen kuoleman. Näistäkin yhtä epäillään murhaksi.

Tämän hurlumhein onnistui pysäyttämään Diocletianus  joka vakautti keisarinvallan. Hän valitsi keinokseen tiukan keskusjohtoisen byrokratian paisuttamisen, verojen korottamisen ja säännöstelytalouden. Seurasi autokraattisen vallankeskityksen ja suoranaisen byrokraattisen hirmuvallan aika. Tästä eteenpäin Rooma oli kierteessä, jossa tiukka säännöstely johti talouden taantumiseen. Se puolestaan johti verotulojen laskuun jota kompensoitiin veroja korottamalla ja säännöstelyä lisäämällä. Kaupungit menettivät asukkaansa, talous muuttui kartanotaloudeksi, jossa itsenäiset talonpojat joutuivat kartanoiden alaisiksi maaorjiksi. Lopulta valtio romahti omaan mahdottomuuteensa ja germaaniheimot perustivat sen raunioille omia valtioitaan. Alkoi pimeä keskiaika.     

Ajatus yhdestä yhtenäisestä eurooppalaisesta valtiosta näyttäisi tuntuvan monien mielestä jotensakin selkeältä ja yksinkertaiselta. Ehkä ajatus yhdestä keskitetystä hallinnosta myös vetoaa jonkinlaisiin paternalistisiin vaistoihin.  Tutustuminen Euroopan historiaan ei erityisemmin tue hallinnon keskittämisen siunauksellisuutta.  

Kehityksen moottoreiksi ovat useimmiten osoittautuneet pienet valtiot ja vapaaehtoisesti muodostetut ja usein suhteellisen väljät liittoumat. Pimeimmän keskiajan jälkeen Euroopan sivistyksen ja talouden nousu alkoi Pohjois-Italian kaupunkivaltioissa, kuten Firenzessä ja Venetsiassa joskus 1000-luvun lopulla.  Pohjois-Italian kaupunkivaltiot synnyttivät myös renessanssin, joka levisi nopeimmin Alankomaihin sekä itsehallinnollisiin kauppakaupunkeihin, kuten Geneveen, Lissaboniin ja Sevillaan.  Itämeren nosti Euroopan tärkeimpien kauppateiden joukkoon Hansa-liitto1300-luvulla.  Kun Alankomaat pääsi eroon Espanjasta, siitä tuli Euroopan vaurain alue ja talouden moottori 1600 ja 1700 luvuilla. Pieni Weimar oli valistusaikana ja 1800-luvulla eurooppalaisen ja saksalaisen kulttuurin suurvalta.  Kun Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnastakin muodostettiin Westfalenin rauhassa suhteellisen väljä liittokunta, se toimi kohtuullisen hyvin aina Napoleonin sotiin asti.

Keskitetysti hallituilla imperiumeilla on ollut taipumus jämähtää paikalleen ja joutua  pysähtyneisyyteen tai suoranaisen taantumisen tilaan. Imperiumin rakentamisen alkuvaiheet saattavat olla menestyksellisiäkin, mutta ennen pitkää keskitetyn hallinnon synnyttämä pysähtyneisyys vie voiton. Kun väljiä valtioliittoja pyritään ajamaan keskitettyyn formuun pakkotoimien avulla, tuloksena on useimmiten kapinoita ja sotia. Kolmekymmenvuotinen sota alkoi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisällissotana, keisarin yrittäessä lisätä valtaansa yli protestanttisten ruhtinaskuntien. Espanjan imperiumi syntyi Iberian niemimaan valtioiden yhdistämisen tuloksena, mutta Filip II:n ajoista alkaen itsevaltainen hallinto ja kasvava byrokratia johtivat taloudelliseen pysähtyneisyyteen ja takapajuisuuteen. Itävalta-Unkari jäi kehityksessä jatkuvasti jälkeen Länsieurooppalaisista kilpailijoistaan. Monikansallisen valtion eri kansallisuudet olivat tyytymättömiä keskushallinnon byrokraattisuuteen ja kapinoivat sitä vastaan. Kun keskushallinto yritti ratkoa sisäisiä ongelmiaan sodalla Serbiaa vastaan, se sytytti ensimmäisen maailmansodan ja aiheutti sen kautta oman tuhonsa.  Jugoslavia suorastaan räjähti kappaleiksi heti, kun Titon koossapitävä ote kirposi. Neuvostoliiton romahtaminen sisäänpäin on niinikään tuttu juttu.

Menestykselliset yhteenliittymät ovat syntyneet vapaaehtoisen sopimisen kautta. Esimerkkeinä vaikkapa Sveitsin valaliitto, Yhdistyneiden provinssien muodostama Alankomaiden tasavalta (josta sittemmin tuli kuningaskunta) ja tunnetuimpana tietysti Yhdysvallat. Westfalenin rauhan tuloksen uudelleen muotoiltu Pyhä saksalais-roomalainen keisarikuntakin ilmeisesti koettiin kohtuullisen onnistuneeksi koskapa lakkautetun keisarikunnan tilalle perustettiin Wienin kongressissa  Saksan liitto, josta sittemmin kehittyi Saksan zollverein ja lopulta Saksan keisarikunta. Valitettavasti keisarikuntaan iski imperiumitauti ja tulos oli se mikä oli.

Monissa David Cameronin puheen kommenteissa hänen sanottiin uhkailleen perussopimusten muuttamisella ja kansanäänestyksellä. Historian valossa ja kulunutta konsultti-ilmausta käyttääkseni, perussopimusten tarkistus ja kansanäänestys kannattaisi nähdä enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Valitettavasti käytännöksi näyttää nyt näyttää päässeen pyrkimys sopimusten muuttamiseen ja keskusvallan kasvattamiseen kabinettisopimuksilla takaoven kautta, ilman kansalta saatavia valtuutuksia ja siten ilman legitimiteettiä. On ymmärrettävää, että kriisitilanteissa täytyy joskus oikoa mutkia, mutta akuutin kriisitilanteen jälkeen poikkeustoimille täytyy hankkia edes jälkikäteinen hyväksyntä ja poikkeusmenettelyistä täytyy palata sääntöjen ja sopimusten mukaisiin käytäntöihin. Varoittavana esimerkkinä kabinettiratkaisuihin ja poikkeustilamenettelyihin siirtymisestä kannattaa muistaa Weimarin tasavallan kaatuminen. Kun parlamentaarinen päätöksenteko kävi laman alettua vaikeaksi, valtiota ryhdyttiin Brüningin kanslerikaudella hallitsemaan poikkeustila-asetuksilla. Tästä olikin sitten lyhyt matka poikkeustilan vakinaistamiseen Hitlerin päästyä valtakunnankansleriksi.     

EU:n kannalta saattaisi olla hyvinkin viisasta sorvata uusi, tarkistettu perussopimus ja tuoda se hyväksyttäväksi. Sillä tavoin EU pystyisi varmistamaan ja osoittamaan legitimiteettinsä nykyisessä muuttuneessa tilanteessa. Sopimuksen tarkistaminen tarjoaisi myös hyvän mahdollisuuden siistiä ja järkeistää niitä kertakäyttöratkaisuja, joita kiireessä on tullut tehdyksi. Se tarjoaisi myös mahdollisuuden purkaa Lissabonin sopimuksen huonoksi koettuja osia. Neuvotteluprosessi olisi epäilemättä raskas ja vaativa, mutta sen tuloksena voisi olla nykyistä parempi ja hyväksytympi EU.  Ja kyllä EU:lle tekisi epäilemättä hyvää palata juurilleen, miettiä mitä ja ketä varten se on olemassa ja tehdä sen perusteella tarvittavat johtopäätökset ja ratkaisut. Mikäli halutaan päästä eteenpäin, joskus on viisasta ottaa pari askelta taaksepäin ja katsoa uusi, parempi reitti.     

Luonnonlait, tuottavuus ja juustohöylä

Joitakin päiviä sitten mediassa iloittiin, kun S&P säilytti Suomen luottoluokituksen AAA:ssa ja arvioi näkymät vakaiksi. Hyvä niin, mutta jostakin syystä en aivan jaa tätä optimismia ja euforiaa. Valtion budjetti vuodelle 2013 on 7 miljardia alijäämäinen. Se merkitsee 13 % vajausta. Vuodelle 2012 oli budjetoitu 7,4 miljardin alijäämä, mutta toteutunut alijäämä oli 8,7 miljardia.  Koska talouden näkymät ovat heikommat kuin budjettia laadittaessa ja laskusuunta on jyrkkenemässä, alijäämä tulee kasvamaan selvästi budjetoitua suuremmaksi, mikäli korjaaviin toimiin ei ripeästi ryhdytä. Arviot liikkuvat siinä 9 miljardin paikkeilla. Valtion velka kasvaa nopeasti ja se tulee johtamaan ennemmin tai myöhemmin luottoluokituksen alenemiseen, korkojen nousuun ja velanhoitokustannusten jyrkkään nousuun. Perinteisen viisauden mukaan tällaisessa tilanteessa pitää lisätä tuloja, vähentää menoja tai molempia. Jos sitä ei tehdä oma-aloitteisesti ja hallitusti, se täytyy tehdä myöhemmin pakon edessä, äkkijyrkästi ja paljon huonommin hallitusti. Lykkääminen lisää kipuja.

Suomen kansantuotteen kasvu on pysähtynyt ja verotuksen taso on jo nyt Euroopan korkeimpia. Eurooppa puolestaan on poikkeuksellisen korkean verotuksen maanosa. Tulojen lisääminen verotusta kiristämällä on siis vaikeaa, kenties jopa mahdotonta, koska  verotuksen kiristäminen johtaa helposti taantuman jyrkkenemiseen ja verotulojen laskuun. Menojen vähentäminen tuntuisi siis järkevämmältä vaihtoehdolta. Valitettavasti menojen leikkaukset ja säästäminen ovat monille poliitikoille ne kaikista rumimmat kuviteltavissa olevat sanat. Heidän näkemyksensä mukaan leikkaukset tarkoittavat julkisten palveluiden heikennyksiä ja hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Julkisten palveluiden tasoa moititaan nykyiselläänkin kovin heikoksi, eikä palvelujen heikentäminen tietenkään ole mitenkään innostava vaihtoehto. Olisi ihanteellista, jos säästöjä voitaisiin toteuttaa julkisten palveluiden tasoa heikentämättä. Se voi tapahtua oikeastaan vain tuottavuutta parantamalla. Jos katsotaan, että valtion tehtävä on tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia mahdollisimman monille, tuottavuuden parantaminen tarkoittaa sitä, että on kyettävä tuottamaan enemmän hyvinvointia pienemmillä kustannuksilla.

Tuottavuuden parantamisen tarve on toki tiedostettu valtionhallinnossa. Valtiolla oli jopa tuottavuusohjelma, joka päättyi vuoden 2011 lopussa. Tiedotusvälineiden mukaan se ei kyllä ollut mikään menestys ja valtiontalouden tarkastusvirastokin esitti varsin voimakasta kritiikkiä. Ohjelmaa kritisoitiin siitä, että siinä keskityttiin lähes pelkästään henkilötyövuosien karsimiseen ja se tehtiin monin paikoin sattumanvaraisesti. Sen seurauksena palvelukyky heikkeni ja henkilöstö joutui kärsimään kasvavista työkiireistä ja stressistä. Toisaalta, paikoitellen saatiin kyllä tiettävästi hyviäkin tuloksia.

On kolme mahtavaa lakia, jotka pyrkivät vaikuttamaan tuottavuutta heikentävästi. Yksi näistä on peräti aito luonnonlaki eivätkä kaksi muutakaan ole juuri sen vähäisempiä. Ne ovat Parkinsonin ensimmäinen laki, jatkavuuden laki ja alenevan rajahyödyn laki.  

Parkinsonin ensimmäisen lain mukaan henkilökunnan määrä virastoissa kasvaa tasaisella nopeudella riippumatta suoritettavan työn määrästä. Alaisten määrä kertoo byrokraatin statuksen, joten byrokraatit pyrkivät huolehtimaan urakehityksestään hankkimalla itselleen lisää alaisia. Yksikön tehtävien määrällä ei ole vaikutusta henkilökunnan määrän kasvunopeuteen, koska työ kasvaa täyttämään kaiken siihen käytettävissä olevan ajan  ja byrokraatit kasvattavat työn määrää keksimällä työtä toinen toisilleen. Jos henkilö joutuu kymmenen hengen yksikössä kirjoittelemaan lausuntoja kolmen kollegansa töihin, sadan hengen yksikössä hän saa pöydällensä  kolmenkymmenen kollegan hengentuotteet lausunnon antamista varten.   

Mekaniikan ensimmäisen peruslain eli jatkavuuden lain mukaan kappale jatkaa tasaista suoraviivaista liikettä vakionopeudella tai pysyy levossa, mikäli siihen ei vaikuta ulkoisia voimia tai vaikuttavien ulkoisten voimien summa on nolla. Organisaatioihin sovellettuna jatkavuuden laki tarkoittaa sitä, että organisaatio jatkaa entisten tehtäviensä suorittamista entisillä tavoilla, mikäli ulkoiset voimat eivät puutu sen toimintaan. Tähän eivät vaikuta maailman muutokset eikä niiden vaikutus sen enempää tehtävien tarpeellisuuteen kuin toimintatapojen tarkoituksenmukaisuuteenkaan. Maailma ympärillä muuttuu, mutta organisaatio jatkaa samaa vanhaa rataansa. Organisaatiotutkijat tietävät kertoa, että suurista organisaatioista löytyy aina yksiköitä, joiden tarkoitusta kukaan ei osaa sanoa ja joiden tuotoksia ei käytetä missään. Siitä huolimatta ne jatkavat toimintaansa samalla tavalla kuin ovat aina ennenkin tehneet.   

Alenevan rajahyödyn lain mukaan lisäpanostuksella saatava lisähyöty pienenee jatkuvasti. Aluksi pienillä investoinneilla saadaan suuria hyötyjä, koska parannukset kohdistuvat suurimpien tarpeiden tyydyttämiseen ja pahimpien epäkohtien korjaamiseen. Parannuskohteet ovat aluksi ilmeisiä ja korjausten tekeminen yleensä suhteellisen helppoa. Kehityksen jatkuessa parannusten tekeminen muuttuu vaikeammaksi, saavutettavat hyödyt pienenevät ja niiden aikaansaamiseksi tarvittavat kustannukset kasvavat. Ajan mittaan päädytään tilanteeseen, jossa investointikustannukset ja toimenpiteiden sivutuotteena syntyvät haitat kasvavat niillä saavutettavia hyötyjä suuremmiksi. Investointien kokonaisvaikutus kääntyy negatiiviseksi.

Mitä näiden voimien vaikutus näkyy julkishallinnon organisaatioiden toiminnassa?

Parkinsonin lain mukaan organisaatio pyrkii jatkamaan kasvuaan riippumatta siitä, onko sille tarvetta tai tehtäviä. Voidakseen kasvaa, se tarvitsee rahaa. Yksityisessä yrityksessä kasvun rajat asettaa tulorahoitus. Organisaation on hankittava tulorahoitusta voidakseen jatkaa kasvuaan. Julkishallinnossa organisaation on saatava rahansa budjetin kautta. Budjettirahoituksessa ei ole tulorahoitusta vastaavia automaattisia rajoittimia, mutta organisaatio joutuu kilpailemaan muiden, samoja rahoja tavoittelevien, niinikään kasvamaan pyrkivien organisaatioiden kanssa.  Sen täytyy siis pystyä perustelemaan lisääntyvä rahantarpeensa rahainvartijoille. Tähän sillä on käytettävissään kaksi pääasiallista keinoa. Sen voi kasvattaa näkyvyyttään ja täten mielikuvaa omasta tärkeydestään tai se voi perustella resurssitarpeitaan mitattavilla suureilla. Nämä ovat pikemminkin toisiaan täydentäviä kuin keskenään kilpailevia menetelmiä. Ensimmäinen menettely on tarkoitettu vetoamaan tunteeseen. Jälkimmäisen tarkoitus on luoda mielikuva objektiivisesti perustellusta rationaalisesta tarpeesta.

Näkyvyyden kasvattamisen tarkoituksena on synnyttää suuressa yleisössä sellainen tunnereaktio, joka pakottaa rahanvartijat antamaan organisaatiolle lisää rahaa.  Kansa on saatava vaatimaan lisää rahaa vaikkapa teiden kunnossapitoon tai poliisien palkkaamiseen. Tosiasiassa tässä ei kuitenkaan tarvita läheskään aina yleisen mielipiteen tukea. Riittää, että pystytään synnyttämään mielikuva sellaisesta. Se saadaan aikaan syöttämällä tiedotusvälineisiin tunteisiin vetoavia tarinoita. Voidaan julistaa vaikkapa, että "yksikin liikenneonnettomuus on liikaa". Niinpä täytyy saada uusia, leveämpiä teitä joille asetetaan entistä matalampia nopeusrajoituksia joiden valvontaan tarvitaan erilaisia uusia automaattisia järjestelmiä.  Vastaavasti jossakin muussa asiassa  " nollatoleranssi on välttämätön" joten asiaa vahtimaan tarvitaan lisää virkamiehiä ja järjestelmiä. Tiukan paikan tullen voidaan perustella, että "rahan ajatteleminen tällaisessa asiassa on moraalitonta ja sydämetöntä". Tällä voidaan perustella miljardihankintaa, jolla voidaan mahdollisesti säästää yksi ihmishenki vuodessa.

Keskimääräinen kansanedustaja on taipuvainen uskomaan, että media edustaa yleistä mielipidettä tai ainakin, että yleinen mielipide seuraa median mielipidettä. Niinpä rahojen saamiseen ei tarvita sitä yleistä mielipidettä. Hyvät suhteet muutamiin toimittajiin riittävät. Niiden muutaman toimittajan avulla saadaan syntymään illuusio yleisestä mielipiteestä, eikä sitten enää tarvitse mitenkään perustella, miten haluttuun tarkoitukseen käytettävä rahamäärä tuottaisi enemmän hyötyjä ja onnea kuin saman rahamäärän käyttäminen johonkin muuhun tarkoitukseen.

Mitattaviin suureisiin perustuvan tavan tarkoituksena on objektiivisilta ja rationaaliselta näyttävien perustelujen esittäminen budjetin kasvattamiselle. Yksi konsulttien vakiohokemista on "mitä et mittaa, sitä et paranna". Siinä on tietysti totuuden siemen, mutta se ei ota kantaa siihen, mitataanko oikeita asioita ja mitataanko niitä oikein.  Niinpä rahaa kaipaava organisaatio ryhtyy mittaamaan suoritteitaan. Suoritteet ovat mitattavia suureita jotka kertovat suoritetuista toimenpiteistä, ei varsinaisista tuloksista. Suoritteiden ei tarvitse olla tarpeellisia eikä hyödyllisiä. Niiden tärkein ominaisuus on mitattavuus.

Tulokset ovat organisaation lopputuotteita, yleensä asioita joille on tarvetta ja joista on hyötyä. Organisaation kannalta tulosten mittaaminen saattaa olla vaarallista. Kustannuksia voidaan verrata hyötyihin, väitetyt hyödyt voidaan jopa kyseenalaistaa. Kysytään, kannattaako tien parantamiseen käyttää 50 miljoonaa jos 50 henkilön päivittäinen työmatka lyhenee 5 minuutilla.  Ennen pitkää tulee vastaan myös alenevan rajahyödyn laki, jonka mukaisesti todellisten hyötyjen näyttäminen tulee kierros kierrokselta vaikeammaksi. Niinpä organisaation kannalta on turvallisempaa keskittyä tuottamaan ja mittaamaan suoritteita; hakemusten käsittelykertoja, pidettyjä valistustilaisuuksia, annettuja koulutustunteja jne. Kysymykset vaikuttavuudesta ja hyödyllisyydestä voidaan yleensä hoitaa korkealentoisella retoriikalla, jos niitä ei pystytä torjumaan suoranaisena saivarteluna. Tiukan paikan tullen voidaan vedota siihen, että kysyjä ei ymmärrä koko asiasta mitään, kun kyselee asioita jotka ovat kaikille asiaa tunteville itsestään selviä. 

Niinpä organisaatio keskittyy tuottamaan ja mittaamaan suoritteita. Päälliköt hoputtavat alaisiaan tekemään enemmän suoritteita. Alaiset tuottavat suoritteita hiki hatussa. Kaikille tahoille pystytään todistamaan, että organisaatiossa ei todellakaan laiskotella vaan kiirettä on liiankin kanssa. Hyödystä ja vaikuttavuudesta puhuminen olisi tämän kiireen keskellä erittäin loukkaavaa.   

Jatkavuuden lain mukaisesti organisaatio pyrkii jatkamaan sellaisten asioiden tekemistä joita se on tottunut tekemään, sellaisilla tavoilla joita se on tottunut käyttämään. Tämä ei riipu siitä, onko näille asioille tarvetta, onko niille kysyntää tai onko niistä hyötyä. Organisaatio, joka on tottunut tuottamaan hallinnollisia määräyksiä, pyrkii jatkamaan hallinnollisten määräysten tuottamista. Organisaatio, joka on tottunut tuottamaan normeja tai direktiivejä, pyrkii tuottamaan lisää normeja ja direktiivejä. Organisaatio, joka on tottunut tekemään hallinnollisia laatikkoleikkejä, tekee hallinnollisia laatikkoleikkejä. Se jolla on vasara, näkee kaikki ongelmat nauloina. Jos lääkärinaikoja joutuu jonottamaan, laitetaan terveydenhuollon organisaatio uusiksi. Jos lääkärinaikoja joutuu edelleen jonottamaan, laitetaan terveydenhuollon organisaatio uusiksi. Jos lääkärinaikoja joutuu yhä vieläkin  jonottamaan -  yllätys, yllätys - laitetaan terveydenhuollon organisaatio uusiksi.

Vähenevän rajahyödyn laki tulee näkyviin, kun organisaatiot pyrkivät soveltamaan samoja vanhoja temppuja yhä pienempiin ja pienempiin kohteisiin. Joskus huomattiin, että vakavan onnettomuuden sattuessa olisi hyvä, jos joku huolehtisi myös ihmisistä. Kun kaikki liikenevät voimavarat käytettiin itse onnettomuuden hoitamiseen, ihmiset säntäilivät paniikissa ja hätääntyneinä sinne sun tänne ja huomattiin, että olisi hyvä, jos joku vähän rauhoittelisi niitä pahimmin hätääntyneitä. Keksittiin kriisiapu. Kriisiavun hoitaminen organisoitiin ja organisaatio ryhtyi työllistämään ja kasvattamaan itseään. Niinpä kriisiapua nyttemmin tyrkytetään yhä vähäpätöisempiin kohteisiin ja yhden ammattiauttajan asemesta niihin toimitetaan ammattiauttajaryhmiä. Liiketoiminnan volyymi on onnistuttu moninkertaistamaan ja kriisiavun rynnistyksen kohteiksi joutuneet ihmiset alkavat tarvita kriisiapua kriisiavusta toipumiseen.

Organisaatiot siis pyrkivät kasvamaan ja samalla kasvattamaan omaa tehottomuuttaan. Nousukaudet mahdollistavat organisaatioiden lihomisen ja tehottomuuden lisääntymisen. Nousukaudet eivät kuitenkaan ole ikuisia, kuten kokemuksesta hyvin tiedämme. Nousukausien jälkeen tulee laskukausia ja laskukausien aikana tarve leikata ylimääräisiä kustannuksia. Voisi kuvitella, että laskukausien aikana pyrittäisiin karsimaan vähimmän tärkeitä kustannuksia ja tämän ansiosta tuottavuus taas parantuisi. näin ei välttämättä kuitenkaan tapahdu. 

Kun rahat vähenevät ja määrärahojen leikkaus uhkaa organisaatiota, organisaatio ryhtyy puolustautumaan. Tällaisessa tilanteessa suosittu puolustautumistapa on palvelujen leikkaaminen sieltä, missä leikkaukset tuntuvat kipeimmiltä. Tästä on organisaatiolle monta etua. Ensiksikin, näin voidaan todistella, että ollaan jo niin tiukoilla, että joudutaan tinkimään jo aivan ydinasioistakin. Toiseksi, leikkauksista voidaan nostaa julkinen häly ja tällä tavoin saada sekä leikkauksista kärsivät asiakkaat, että suuri yleisö organisaation liittolaisiksi. Jos taktiikka onnistuu, tällä tavoin saadaan leikatut rahat takaisin budjettiin, parhaassa tapauksessa jopa vähän enemmänkin.  Ehkä kaikkein tehokkain tapa on budjetin leikkausten kohdentaminen lakisääteisiin palveluihin. Muut toiminnot säästyvät tällöin leikkauksilta ja lakisääteisten palvelujen kohdalla budjettiylityksestä tulee suoranainen pakko.

Kun leikkauksissa käytetään juustohöylää, eli organisaatiolle annetaan menokehys ja se saa itse päättää miten se leikkaukset kohdistaa, sillä on siis taipumus kohdistaa leikkaukset sinne, missä niistä aiheutuu eniten kipua ja säästää vähemmän tarpeelliset mutta mukavammat menokohteet. Niinpä organisaatioon kertyy jatkuvasti roskaa eli sellaisia toimintoja joista ei ole merkittävää hyötyä, jos hyötyä ollenkaan, mutta jotka tarjoavat kaikenlaista muuta mukavaa puuhastelua. Kun tarpeellisimmasta päästä karsitaan, turhimmat jäävät jäljelle. Usein myös vakanssien karsiminen kohdistuu suorittavaan portaaseen ja päälliköt jäävät. Kun leikkauksissa käytetään juustohöylää, organisaation tuottavuus ei suinkaan kasva. Se alenee.

Jos ja kun tuottavuutta halutaan parantaa, juustohöylää parempi työkalu on giljotiini. Tällöin menetellään niin, että etsitään kustannus/hyötysuhteeltaan huonoimmat organisaatiot ja organisaation osat ja lakkautetaan ne. Jos niissä on joitakin selvästikin tarpeellisia toimintoja, siirretään ne johonkin jäljelle jäävään organisaatioon. Tarvittaessa tehtävien mukana voidaan ehkä siirtää jopa muutamia suoritusportaan ammattilaisia ja asiantuntijoitakin.   Jos giljotiinin käyttö kuulostaa liian julmalta, menettelyä voidaan tietysti verrata rikkaruohojen kitkemiseen.  Jos rikkaruohoista halutaan päästä eroon, ne on kitkettävä juurineen. Muutaman lehden pois napsaamisesta ei juuri hyötyä ole.

On tunnetusti helppoa kirjoitella kuinka julkiset menot paisuvat, tehottomuus kasvaa ja jos vanhaa rataa jatketaan, konkurssi on edessä. Tällaisten kirjoitelmien tekijöille heitetään oikeutetusti kysymys: "no miten sinä sitten tämän asian hoitaisit".  Muotoiltuaan Parkinsonin ensimmäisen lain, C. Northcote Parkinson tuli puntaroi tätä samaa kysymystä. Hän tuli siihen tulokseen, että hänen löytämällään lailla ei ole mitään suoranaista poliittista arvoa, kuten ei tieteellisillä löydöillä yleensäkään. Kasvitieteilijän tehtävä ei ole kitkeä rikkaruohoja. Hän kertoo vain kuinka nopeasti ne kasvavat. Jääköön siis rikkaruohojen kitkijöiden tehtäväksi erottaa rikkaruohot hyötykasveista.

Rasismi, tämän päivän neuvostovastaisuus

Ajattelin olla kommentoimatta sen enempää tätä rasismikeskustelua, joka nyt näyttää vellovan vähän joka puolella, mutta kun se alkoi herättää deja-vu tuntemuksia niiltä vähemmän miellyttäviltä suomettumisen vuosilta, muutin sitten mieleni.

Keskustelussa (vai pitäisikö sanoa Putinilaisittain, ohjatussa keskustelussa) rasismin käsitteeseen on pyritty rakentamaan samankaltaista mekanismia kuin neuvostovastaisuuden käsitteeseen 70-luvulla. Koko inhimillisten suhteiden kirjo esiintyi  silloin venäläisiin suhtautumisessa. Jotkut pitivät heistä enemmän, jotkut vähemmän. Jotkut ystävystyivät, jotkut hoitivat asioita asioina, jotkut olivat varautuneita. Jotkut potivat suoranaista ryssävihaa. Suurin osa kansasta piti toimivien suhteiden ylläpitämistä silloiseen Neuvostoliittoon järkevänä ja luontevana.  Aivan todellistakin vihamielisyyttä oli toki olemassa ja neuvostovastaisuuden käsite rakennettiin sen pohjalle, laajentamalla ja liioittelemalla sen tulkintaa lähes rajattomasti. Kaikki mahdollinen Venäjään ja venäläisiin kohdistuva negatiivinen tai negatiiviseksi tulkittavissa oleva puhe leimattiin neuvostovastaisuudeksi. Se joka sanoi Ladassa tai Mossessa olevan vikoja, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka huomautti Kannaksen teiden tai Viipurin talojen  huonosta kunnosta, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka virnuili, kuinka paljon vodkaa sai ostettua nailonsukilla, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka paheksui Tshekkoslovakian miehitystä, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka suosi Karjala-olutta syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Loputtomasti.

Tänä päivänä rasismista yritetään rakentaa samanlaista leimakirvestä jollainen neuvostovastaisuus aikanaan oli. Humalainen mölisee raitiovaunussa. Jos kohteena on joku muu, kuin kantasuomalainen, se on rasismia. Vanha mummo rähisee tummaihoiselle lapselle. Ei ainoastaan hän, vaan kaikki suomen mummot ovat rasisteja. Malediiveilta peräisin olevalta suomalaiselta kysytään, mistä hän on kotoisin. Se on rasismia. Maahanmuuttajataustainen poika ei pääse jalkapallojoukkueensa aloituskokoonpanoon. Se on rasismia. Kassajonossa kiilaavalle maahanmuuttajalle huomautetaan kiilaamisesta. Se on rasismia.

Tässäkin tapauksessa pohjalta löytyy varmaan myös aivan todellista rotuun tai etniseen taustaan perustuvaa syrjintää, mutta se esiintymistä liioitellaan ja tulkintaa laajennetaan ad absurdum.  Tätä ajattelumallia kuvatkoon pari esimerkkejä käydystä keskustelusta.

”Me ollaan lähdetty määrittelemään mitä se rasisminvastaisuus tarkoittaa että sinun pitää tunnistaa ja tunnustaa se rasismin olemassaolo siellä koulussa jo ennen kuin edes vaikka yhtään rasistista tapausta on tullut esiin. Sen jälkeen totta kai on helpompaa puuttua.” Satu Kanninen, rasismin vastaisen työn asiantuntija, Pelastakaa Lapset ry Yle-aamussa 10.1.2013. Asiantuntija siis toteaa, että vaikka mitään ongelmaa ei olisikaan, kuulijat pitää vakuuttaa sen olemassaolosta ja saada tunnustamaan syntisyytensä.

"Rasismin kaltaisia sosiaalisia ilmiöitä tutkitaan haastattelemalla ihmisiä ja kysymällä heiltä: oletko kohdannut rasismia? Tällöin tulos riippuu väkisinkin haastatellun subjektiivisesta tulkinnasta. Tiedetoimittaja Hamilo varmasti hakee taustansa vuoksi konkreettisia mittatikkuja tällekin ilmiölle. [Subjektiivisiin kokemuksiin perustuvien] rasismitutkimusten tulosten kiistäminen vetoamalla niissä esiintyvän rasismitulkinnan subjektiivisuuteen on rasismin vähättelyä, ei muuta. [Tämä] kirjoitus oli vastaus tiedetoimittaja Hamilon älyttömälle vaateelle siitä, että rasismia pitäisi tutkia vastoin nykytapaa "objektiivisesti". Tutkimustuloksista voi kiistellä, mutta ei niitä voi tyrmätä kritisoimalla menetelmää, joka on tässä tapauksessa ainoa oikea eli ihmisiltä itseltään kysyminen."  Jaakko Köhli, US Puheenvuoro 10.1.2013

"Katsoin pitkästä aikaa Ylen A-studion, jonka illan jakson aiheena oli suomalainen rasismi. Ohjelmassa esiintyi kuitenkin kaksi nettikeskusteluihinkin osallistunutta henkilöä, joitten kirjallinen ja suullinen tuotanto kertoo rasismiin liittyvästä erittäin vaikeasta ilmiöstä: rasismin denialismista.

Mutta minkä ihmeen takia näinkin älykkääseen debatointiin kykenevien henkilöiden on vaikeaa ymmärtää sitä, että rasismi yhteiskunnallisena ilmiönä on oikeasti erittäin paljon kiinni siitä miten sen kohde asian subjektiivisesti kokee? A-studion tapauksessa rasismin denialismia edustivat varsin vahvasti perussuomalaisten piirisihteeri Kristina Ljundqvist ja tiedeasioista kirjoittava Marko Hamilo. Hamilo on keskustelijoista hämmästyttävä tapaus. Puuttuuko mieheltä oikeasti empatiakykyä, vai trollaako hän vain yrittämällä esittää neutraalia ja saivartelemalla subjektiivisten ja objektiivisten kirjausten sekä rikostilastojen nyanssien taakse?" Ossi Mäntylahti, US Puheenvuoro 10.1.2013

Kirjoittajat siis vastustavat ilmiön objektiivista mittaamista ja vaativat, että asianomistajan, eli kantajan lausumat on aina otettava sellaisenaan todesta. Tämän ajattelutavan mukaan riita-asiat pitäisi ratkaista oikeudessa aina kantajan hyväksi, koska kantajan subjektiivisen kokemuksen hyväksyminen on ainoa oikea tapa. Mäntylahti jopa näytti pitävän olemassa olevan objektiivisen tiedon käyttöä saivarteluna. Hän oli keksinyt tämän rasimi-ilmiön epäilemistä kuvaamaan niin hienon sanan kuin denialismi. Sillä oli ilmeisesti tarkoitus mitätöidä kaikki, mitä denialistiksi leimattava henkilö saattaisi esittää. Tuli mieleen Teuvo Pakkalan vanha tuttu stiiknafuulia, joka sekin oli kumoamaton ja kaiken kritiikin ylitse käypä mahtisana.  

Rohkenen olla herrojen kanssa eri mieltä. Rasismin konkreettisiin ilmenemismuotoihin kyllä voidaan ottaa kantaa ilman tutkimuksia. Tekoja ja käyttäytymismalleja voidaan pitää tuomittavana, siedettävänä tai hyväksyttävänä. Väitteisiin suomalaisten yleisestä rasistisuudesta sen sijaan ei voida ottaa kantaa ilman kohtuullisen luotettavaa ja objektiivista mittaustietoa. Ei ainakaan millään luottamusta herättävällä tavalla. Tutkimusmenetelmä ja tutkimuksen toteuttamistapa vaikuttavat olennaisesti tulosten luotettavuuteen. Huonosti tai tarkoitushakuisesti toteutetuilla kyselytutkimuksilla voidaan osoittaa aivan mitä tahansa. Haastattelututkimuksilla voidaan saada esiin myös hyvänlaatuista ja varsin luotettavaa tietoa, mutta hyvien haastattelututkimusten tekeminen on vaativaa. Eräs tällainen tutkimus on 30 maassa toteutettava European Social Survey, jonka uusin kierros toteutettiin vuosina 2010/11. Alustavien tietojen mukaan sen tulokset näyttäisivät Suomen  olevan Euroopan vähiten tai toiseksi vähiten rasistinen maa. Suhteellisen objektiivista tietoa saadaan myös esimerkiksi rikostilastoista, joista voidaan katsoa rasistisesti motivoitujen rikosten määriä. Myöskään ne eivät anna tukea väitteille suomalaisten huomattavasta rasistisuudesta.

Koko polemiikin aikana oikeastaan ainoat esiin nostetut selvät ja konkreettiset rasismin ilmentymät olivat rasistisia huuteluita. Edes rikostilastoihin ei vedottu. Rasistinen huutelu ei tietysti ole mitenkään hyväksyttävää, kuten ei mikään muukaan loukkaava huutelu. Rasismin ohella sellaisen syynä voi olla esimerkiksi alkoholismi tai mielenterveyden ongelmat. Ilmiö on ikävä, koska pieni määrä häiriköitä pystyy tuottamaan harmia suurelle joukolle ihmisiä. Se on kuitenkin selvä ja rajattu ongelma. Jos keskustelun tarkoituksena on ongelmiin puuttuminen siinä mielessä, että niihin pyritään saamaan korjausta, silloin kannattaa myös pitäytyä siinä ongelmassa, eikä ryhtyä levittelemään yleisiä epämääräisiä ja huonosti perusteltuja syytöksiä.   

Neuvostovastaisuuden vahtimisessa oli kyse vallankäytöstä. Neuvostovastaisuus oli hyvä leimakirves, jolla saattoi lyödä viroista ja asemista kilpailijoita sekä poliittisia vastustajia. Sen suojissa saattoi tehdä hämäriä liiketoimia, liiketoimien tutkijat kun saattoi leimata neuvostovastaisiksi. Toimittajakin sai päivittäisen leipänsä tienattua, paljastamalla jonkun neuvostovastaisen, ellei mitään muuta jutunjuurta tuntunut löytyvän.

Myös tämän rasismikohun kohdalla kannattaa tehdä kysymys, mistä on kysymys, tai kysyä Hercule Poirotin tapaan: kuka hyötyy?

Yksi ilmeinen hyötyjä on tietysti media. Lehtiä saadaan myytyä, toimittajat saavat senttinsä kirjoitettua ja ohjelmaminuuttinsa tehtyä.

Toisia hyötyjiä ovat nämä vähemmistöihin kohdistuvista palveluista leipänsä saavat ja siihen liiketoimintansa perustavat. Tällaisia ovat erilaiset rasisminvastaisen työn asiantuntijat, monikulttuurisuuskoordinaattorit ja muut vastaavat. Valtion budjettialijäämän kasvaessa ja kuntien talouden kiristyessä julkisen talouden säästöt käyvät välttämättömiksi. Heidänkin leipäpuutaan saattaa siis uhata karsiminen ja hyökkäys on nähtävästi katsottu parhaaksi puolustukseksi.

Kolmas mahdollinen hyötyjä ovat poliitikot ja poliittiset liikkeet. Rasismi on yleisesti mielletty pahaksi asiaksi. Se joka tuo mieleen ku-klux-klanin ja holokaustin. Syyllistämällä ja synnintuntoa levittämällä voidaan aina tavoitella kannattajia ja lyödä vastustajia. Siinä tosin piilee se vaara, että mahdollisten äänestäjien perusteeton leimaaminen rasisteiksi saattaa potkaista takaisin.    

Neljäs mahdollinen hyötyjä saattaa olla nykyinen poliittinen johto. Kun asioiden hoidossa on ongelmia, on vanha temppu pyrkiä suuntaamaan huomio toisaalle. Kysymys saattaa olla vanhasta kunnon harhautuksesta. Poliittisen johdon kannalta kiusallisia asioita on kertynyt melkoinen joukko. Tällaisia ovat vaikkapa maan talouden tila ja ilmeisen negatiivinen kehityssuunta, suuri ja kasvamaan pyrkivä budjettialijäämä, verojen korotukset, telakkateollisuuden kriisi, rikkidirektiivin vaikutukset vientiin, kuntauudistuksen ja sote uudistuksen punaisen langan katoaminen, ellei suorastaan umpisolmuun ajautuminen... Listaa voisi jatkaa. Piilossa saattaa olla vielä joukko uusia jobinposteja, joiden julkisuuteen nouseminen olisi kovin epämiellyttävää. Vaarana on sellaisen käsityksen syntyminen, että asioita on ennakoitu huonosti, hankkeita on valmisteltu huonosti ja on toimittu taitamattomasti. On siis vaarattomampaa suunnata keskustelua rasismiin, todelliseen tai kuviteltuun.    

On tietysti vielä sekin mahdollisuus, että alun perin tarkoituksena oli vain tehdä vain Abu-Hannan seuraavan kirjan markkinointia tukeva puffi, mutta juttu otti paremmin tulta, kuin kukaan olisi osannut arvata, toivoa tai pelätä.

Yllä olevat vaihtoehdot eivät tietystikään ole toisensa poissulkevia, eivätkä kata kaikkia mahdollisuuksia. Kukin taho saattaa lietsoa rasismikeskustelua omista intresseistään lähtien.   

Heppoisten asiaperusteiden varassa olevat kohut ja uskomukset elävät aikansa ja sitten lakastuvat. Vahvan sponsorin varassa tällaisia uskomuksia voidaan pitää hengissä pitkänkin aikaa. Myyttiselle neuvostovastaisuuden käsitteelle tällaisia vahvoja sponsoreita olivat Kekkonen ja Neuvostoliitto. Suomalaisten rasistisuutta koskevalle myytille ei yhtä vahvoja sponsoreita taida löytyä.    

Se suuri rasismikeskustelu

Nyttemmin on suuri rasismikeskustelu päässyt hyvään vauhtiin. Eräs 80-vuotias mummo oli sättinyt toimittaja Ubayya Abu-Hannan tummaihoista adoptiotytärtä. Toimittaja joutui pakenemaan tätä hirvittävää rasismia apurahan turvin Hollantiin, joka osoittautuikin kaikenpuoleiseksi onnelaksi. Joku saattaisi epäillä tätä reaktiota liioitelluksi. Kyseessähän olisi saattanut olla häiriytynyt vanhus, joita heitäkin joskus liikkuu ihmisten ilmoilla. Tällaisen epäilyksen Abu-Hanna torjui tarmokkaasti ilmoittamalla, että kyseinen mummo kyllä edusti kaikkia Suomen mummoja. Eikä syrjintätapaus edes ollut lajissaan ainoa. Kun Abu-Hanna oli kutsuttu Suomen itsenäisyyspäivävastaanotolle, hänen   tytärtään ei ollut kutsuttu mukaan. Tästä teosta Abu-Hanna kyllä ojensi presidentille asianmukaisen nootin, jossa hän ilmoitti, että presidentti ei sitten ole tervetullut hänen lapsensa syntymäpäiville.

Asia olisi ehkä jäänyt tähän. Suomen kansa olisi todettu rasistiseksi ja katumuksen merkiksi toimittajalle olisi kerätty kolehti valtion varoista. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin ei ymmärtänyt mitä hänen rauhaansa kuuluu ja kirjoitti vastineen, jossa uskalsi epäillä toimittaja Abu-Hannan liioittelevan kärsimyksiään. Olihan hän saanut myös kaikenlaisia etuja, palkkioita ja huomionosoituksia. Katastrofi oli valmis, kun tuhannet kansalaiset ilmaisivat kannatuksensa Appelsinin kirjoitukselle ja taputtivat karvaisia rasistinkäsiään. Kävi ilmi, että palautteista peräti 80 % oli Appelsinia puoltavia. Kansa ei siis ottanut nöyrästi vastaan siihen kohdistettuja moitteita, eikä ymmärtänyt säkkiin ja ripotella tuhkaa päänsä päälle. Monet yrittivät päinvastoin väittää, ettei Suomi ole mitenkään rasistinen maa ja ettei kaikki ole rasismia, mitä rasismiksi väitetään. Uskaliaimmat yrittivät jopa väittää, että Suomessa on suhteellisen vähän rasismia useimpiin muihin maihin verrattuna. Olipa niitäkin, jotka rohkenivat epäillä, että Abu-Hanna olisi keskimääräistä hankalampi luonne, ja taipuvainen liioittelemaan kielteisiä kokemuksiaan.  Oli siis aika käynnistää vastaisku ja kansanvalistuskampanja.     

Kampanja käynnistyikin reippaasti pääkirjoitustasolla, kolumneilla, valikoitujen asiantuntijoiden haastatteluilla ja niin edelleen. Joku saattaisi verrata ilmiötä sopulilauman käyttäytymiseen, mutta tämä vertaus olisi sekä asiaton, että asiantuntematon. Eläintieteen asiantuntijat nimittäin tietävät, että sopuli ei ole laumaeläin. Iltalehti kirjoitti, että Suomen on syytä katsoa Abu-Hannan peiliin ja opeteltava sietämään kritiikkiä. Ruben Stiller ehdotti, että Ilta-Sanomien olisi syytä nousta juoksuhaudoista ja keskittyä tutkimaan suomalaisen arjen rasismia. Hän arveli, että herne on sittenkin suomalaisen valkoisen uusnationalistin nenässä ja lopetti ihmettelemällä: "Mikä ihme teitä muuten vaivaa?" Keskisuomalaisen kolumnisti ihmetteli, saako täällä hoilottaa fasismin ja avoimen rasismin sanomaa täysin rinnoin ja ihmetteli hänkin, mikä teitä oikein vaivaa. Kaleva totesi laimeasti, että Suomessa ilmenee rasismia ja epäasiallista suhtautumista ihonväriltään erilaisia ihmisiä ja yleensä muualta muuttaneita kohtaan. On siis aika puhua rasismista. Itä-Savo kirjoitti, että suvaitsevaisuuteen on pitkä matka. Demari kirjoitti, että rasismille tarvitaan vastavoima. Biaudet korosti, ettei rasismi ja alentuva kohtelu ole milloinkaan hyväksyttävää.  Yle teki asiasta oman ohjelmansa ja kyseli nettisivuillaan "Millaisia kokemuksia sinulla on rasismista?"  Johanna Korhosen mielestä suomalainen keskustelu rasismista olisi hupaisaa jos se ei olisi niin surkeaa. Hän ilmoitti nauraneensa ääneen lukiessaan Appelsinin kirjoituksen, koska se paljasti hänen mielestään, että Suomessa ollaan aivan pihalla siitä, mitä rasismi on, eivätkä suomalaiset osaa tai halua tunnustaa omaa rasismiaan.

Alkoi lupaavasti näyttää siltä, että kansa on taas pantu ojennukseen ja asia on järjestyksessä. Joku Mauno Koivisto - muuten se sama henkilö, joka asiantuntemattomuudessaan vertasi toimittajia sopuleihin - oli sanonut aikanaan, että ei pidä provosoitua kun provosoidaan.  Siinä neuvossa saattaa olla jotakin perääkin, mutta ei siitä pidä vetää sellaista johtopäätöstä, etteikö pitäisi syyllistyä kun syyllistetään. Monen näppäimistön voimin oli nyt onnistuttu vakuuttamaan, että Suomi on poikkeuksellisen rasistinen maa. Siis katukaa te syntiset.

Onnettomuudeksi tämä tarina ei päättynyt tähän. Sosiaalipolitiikan professori Heikki Ervasti nosti esiin tuoreimman, 30 Euroopan maassa säännöllisesti tehtävän European Social Survey -tutkimuksen. Sen mukaan, horrible dictu, suomalaisten ulkomaalaisasenteet ovat Euroopan myönteisimpiä. Suomessa on maailman vähiten rasismia. Nyt sitten joudumme ihmettelemään, pitäisikö meidän uskoa tällaisia arvovaltaisia tutkimuksia enemmän kuin toimittajien mielipiteitä.     

Jakobiinit ja heidän perillisensä

Ranskan vallankumous toi politiikan näyttämölle jakobiinit ja siellä he ovat siitä lähtien olleet. Nimitykset ovat vaihdelleet ja esiintymismuodoissakin on ollut jonkinasteista muuntelua, mutta henkinen perusta ja toimintatavat ovat pysyneet pitkälti alkuperäisen kaltaisena.

Jakobiiniklubi, josta jakobiinit saivat nimensä, oli alunperin valistushenkinen ja liberaali yhteisö. Siellä puhuttiin muun muassa ihmisoikeuksien, tasavallan ja yleisen äänioikeuden ynnä muiden liberaalien uudistusten puolesta. Vallankumouksen alkuvaiheessa pääroolissa olivat liberaalit, mutta vasemmiston vuoripuolue nousi vuoden 1792 loppupuolella valtaan katumellakoiden, kiihotuksensa ja veritöiden avulla. Robespierre nousi vuoripuolueen vaikutusvaltaisimmaksi jäseneksi ja sai klubin haltuunsa.  Liberaalit suljettiin pois klubista ja siitä tuli terrorivallan keskipiste.

Robespierre julisti, että jakobiinien päämääränä oli hyveen tasavalta jossa kaikki saisivat nauttia rauhasta ja tasa-arvosta. Siellä vallitsisi ikuinen oikeudenmukaisuus. Kaikki halveksittavat ja julmat intohimot olisivat tuntemattomia. Kaikenlaiset hyvät ja jalot intohimot herätettäisiin lainsäädännön voimalla. Siinä valtiossa itsekkyyden korvaisi moraali, kunnian korvaisi rehellisyys, tottumukset korvattaisiin periaatteilla, sopivuussäännöt korvattaisiin velvollisuuksilla ja ylimalkaan kaikki monarkiaan liitettävät paheet korvattaisiin tasavaltalaisilla hyveillä.  Minkälainen hallitus sitten saisi tämän ihmeen aikaan? Sen saisi aikaan kansanvaltainen hallitus jonka voimanlähteinä olisivat hyve ja terrori. Molemmat olisivat tarpeen, sillä terrori ilman hyvettä olisi kauhistus ja hyve ilman terroria voimaton. Terrori ei hänen mukaansa tarkoittanut mitään muuta kuin suoraa, ankaraa ja joustamatonta oikeutta. Vapauden viholliset tuli alistaa terrorin keinoin

Valtaan päästyään jakobiinit ryhtyivät hallitsemaan terrorin avulla. He teloituttivat ensin kuninkaan ja sitten vastustajansa. Seuraavaksi Robespierre teloitutti kilpailijansa puolueen sisällä, kunnes viimein kukistui itse.

Jakobiinien johtajat olivat kouluja käyneitä ja sanan käyttöön tottuneita miehiä. Robespierre, Couthon ja Billaud-Varenne olivat asianajajia, Marat oli  lääkäri, Saint-Just oli kansalliskaartin everstiluutnantti ja runoilija, Hebert oli lehtimies ja myöskin koulutukseltaan juristi.

Asianajajat olivat jakobiinien johtoportaassa hyvin edustettuina, joten ei ole mitenkään yllättävää, että oikeuslaitos valjastettiin poliittisten päämäärien ajamiseen. Jakobiinien ajamana laadittiin terrorin oikeuttava laki epäluulonalaisista. Saint-Just esitti, ettei tullut rangaista ainoastaan pettureita vaan ketä tahansa, joka oli välinpitämätön ja passiivinen vallankumouksen suhteen. Kansalainen, joka ei tehnyt mitään vallankumouksen hyväksi, osoitti asettuvansa Ranskan kansan vallankumouksellista yleistahtoa vastaan ja jokainen joka asettui kansan yleistahtoa vastaan, oli kansan vihollinen. Lakiasiantuntija määrittelivät epäluulon alaiseksi katsottavat ryhmät.

"Epäluulon alaisiksi katsotaan:

• ne jotka käytöksellään, tuttavuuksillaan, sanoillaan tai kirjoituksillaan ovat osoittautuneet tyrannian ja federalismin kannattajiksi
• ne, jotka eivät voi tehdä selkoa toimeentulostaan ja kansalaisvelvollisuuksiensa täyttämisestä
• ne, jotka eivät ole voineet saada todistusta isänmaallisuudestaan
• rikoksista syytetyt, myös vapauttavan tuomion saaneet
• entiset aateliset, jotka eivät jatkuvasti ole osoittaneet olevansa tasavallan puolella sekä emigrantit, vaikka ovat palanneetkin"

Oli siis olemassa laki, jonka perusteella voitiin syyttää ja tuomita. Oli myös  vallankumoustuomioistuin joka hoiti syytettyjen tuomitsemisen. Lailliset muodot tulivat täytetyksi.

Todistajien ja todisteiden epämääräisyys sekä niiden mielivaltaisuutta arvostelevat puolustusasianajajien puheenvuorot herättivät aika ajoin kielteistä huomiota. Todistajien kuulustelut ja puolustusasianajajien puheenvuorot myös hidastivat vallankumoustuomioistuimen toimintaa.  Tähän saatiin sittemmin korjaus. Vallankumoustuomioistuimen toimintaa tehostettiin prairal-kuun 22 päivän lailla, jolla puolustusasianajajat poistettiin (vehkeilijän ei pidä saada puolustajaa) sekä todistajien tarpeellisuudesta ja pöytäkirjojen laadinnasta luovuttiin. Lain konventille esitelleen Couthonin sanoin: "Tuomioistuimet on tarkoitettu tuomitsemaan vain tasavallan vihollisia ... On väärin käyttää aikaa muuhun kuin heidän tuomitsemiseensa. Suvaitsevaisuus heitä kohtaan on raakamaista, laupeus törkein rikos".    

Couthonin repliikki on hyvä esimerkki jakobiineille ominaisesta retoriikasta. Puheessa säilytettiin alkuperäiseen liberaaliin arvomaailmaan kuuluva sanasto ja korkeat moraaliset perustelut, mutta sanoille annettiin uudet merkitykset. Tärkeää ei ollut miten asiat oikeasti olivat vaan se, että asioihin liitettiin oikeat sanat. Puheesta tuli Orwellin sittemmin käyttämän nimityksenmukaista uuskieltä. Vapaus on orjuutta, totuus on valhetta, musta on valkoista.

Sanaa "tyrannia" oli käytetty kuvaamaan vanhan hallinnon valtaa ja sanaa "vapaus" oli käytetty kuvaamaan alkuperäisiä liberaaleja tavoitteita. Kun jakobiineista tuli vuorostaan tyranneja, he jatkoivat hallintonsa kutsumista vapaudeksi!  Vapauden nimessä he kannustivat joukkoja väkivaltaan, organisoivat ilmiantajien verkostoja  ja toimittivat vastustajiaan giljotiiniin. Puhe ei ollut enää kommunikaation ja ajatustenvaihdon väline. Puhe toimi uskontunnustuksena, jonka tarkoitus oli erottaa jyvät akanoista. Puheiden todellisuuden ja todellisuuden todellisuuden välisten ristiriitojen esilletuomisesta tuli epäilyttävää, jopa hengenvaarallista. Vallanpitäjien kannalta epämiellyttävien tosiasioiden paljastamisesta ja moittimisesta pääsi vallankumoustuomioistuimeen, joka katkaisi sekä sopimattomat puheet, että kaulan.       

Jakobiinien retoriikan ominaispiirre oli korkean moraalisten argumenttien käyttö. Heille oli ominaista hyveen puolustajina ja  totuuden omistajina esiintyminen. Heidän laillisuusdiskurssinsa perustui ”moraalisen vähemmistön oikeuteen.” He halusivat pelastaa kansan, kunnioittamatta kuitenkaan kansansuvereniteettiperiaatetta. Enemmistöperiaate ei merkinnyt mitään, jos parhaiden ja moraalisesti oivallisten kerran täytyy hallita. Lukumäärällä ei ollut väliä kun oli kysymys parhaista tai parhaasta.

Robespierren retorinen argumentti, jonka ansiosta hän saattoi saattaa lain voimaiseksi minkä tahansa henkilökohtaisen mielipiteensä, oli oikeudenmukaisuuteen ja hyveeseen vetoaminen. Hän loi itsestään lahjomattoman ja oikeudenmukaisen vallankumouksellisen myyttiä. Hän oli sallimuksen välikappale, vallankumouksellinen välttämättömyys, jonka moraali ja hyve tekivät hänestä ihmiskunnan esitaistelijan. Mielipiteet ja totuudet kyllä saattoivat tarpeen vaatiessa muuttua. Ennen valtaannousuaan Robespierre piti vallan kolmijako-oppia hyvänä asiana, jota ei saanut loukata. Silloin hän arvioi sen vähentävän kuninkaan valtaa. Valtaan päästyään hän moitti vallan kolmijakoa huonoksi asiaksi, koska nyt "valta kuului kansalle." Niinpä paikallinen itsehallinto katosi käytännössä kokonaan, oikeuslaitoksen itsenäisyys poistettiin ja habeas corpus -periaatte, jonka tarkoitus oli estää mielivaltaiset vangitsemiset ja varmistaa henkilön pidätyksen laillisuus, kumottiin.  

Suhtautuminen sananvapauteen muuttui samalla tavoin ajan ja tilanteen  mukaisesti. Vallankumouksen alkuvaiheissa sananvapautta pidettiin luovuttamattomana perusoikeutena. Kun Robespierren puhe keskeytettiin ennen hänen valtaan nousuaan,  hänen mielestään: "Jokainen vaatimus, joka tarkoittaa minun ääneni tukahduttamista, hävittää vapautta."  Myöhemmin kanta sananvapauteen muotoiltiin hiukan toisin: "Yhteiskunnan suojelu ja sananvapaus kuuluvat vain rauhallisille kansalaisille. Tasavallassa ei ole muita oikeita kansalaisia kuin tasavaltalaiset. Tasavallan hallitus on muille velkaa vain kuoleman". Saint-Just esitti saman asian seuraavasti: "Tasavallan olemukseen kuuluu kaiken täydellinen hävittäminen, mikä on sitä vastaan".   

Hyvän esimerkin teorian muotoilusta ja sen käytännön toteutuksesta tarjoaa Ranskan terveydenhuollon kehitys vallankumouksen aikana.  Ennen vallankumousta lääkärien koulutustaso vaihteli, mutta se oli yleisesti heikko. Hallinnon tehottomuus, varojen puute, korruptio ja  laiminlyönnit saivat aikaan sen, että puutteet tulivat yhä selkeämmin näkyviin. Sairaaloiden toiminnassa oli suuria puutteita, vaikka niitä oli yritetty kehittääkin.

Vallankumouksen käyttövoimana oli vakaumus yksilön oikeudesta kelvolliseen elämään ja yhteiskunnan velvollisuudesta taata tämä oikeus. Terveys ja sairaanhoito olivat inhimillisiä oikeuksia. Jean-Paul Marat muotoili vallankumouksen lääketieteen suuren tehtävän: Valvoa yhteiskunnan lasten oikeutta elämään ja terveyteen. Kansalliskokous tarttui ongelmiin ja asetti niitä ratkomaan köyhäinhoitovaliokunnan ja terveydenhoitovaliokunnan. Terveydenhuoltovaliokunnan laatima toimintasuunnitelma lähti vallankumouksen lääketieteen uudistuneista periaatteista. Huolenpito ei rakentunut yhteiskunnan hyväntekeväisyydelle vaan kansalaisten oikeuksille. Valiokunta teki myös ehdotuksen lääketieteellisen koulutusjärjestelmän toteuttamiseksi. Koulutuksen painopiste olisi käytännön kliinisessä työssä. Professorit valittaisiin tehtäviinsä taitojensa mukaan.

Esitetty terveydenhoidon suunnitelma oli täydellinen ja silloisissa oloissa suorastaan mielikuvituksellinen. Valiokunnan ehdotukset hyväksyttiin periaatteessa, mutta niiden toteuttamiseksi käytännössä ei ollut sen paremmin keinoja kuin varojakaan.

Vallankumouksen edellä vallinnut katkeruus lääkärikuntaa kohtaan puolestaan purkautui esiin lääkärien laillistamisen kohdalla. Vaatimukset lääketieteellisestä tutkinnosta lääkärin toimiluvan saamiseksi poistettiin ja kuka tahansa saattoi maksua vastaan hankkia lisenssin lääkärinä toimimista varten. Lääketiede oli nyt kaikkien omaisuutta, se ei kuulunut enää lääkäreille vaan kansalle. Kritiikki lääketieteellistä koulutusta kohtaan johti siihen, että kaikki erioikeuksia nauttivat yhteisöt, mukaan luettuina yliopistot, lääketieteelliset koulut ja akatemiat julistettiin lakkautetuksi. Julkinen lääketieteellinen koulutus päättyi kokonaan. Kun lääkärit vetosivat lakiasäätävään kokoukseen, heitä muistutettiin tylysti siitä, että kaikki ammatit olivat samanarvoisia ja kaikki aikaisemmat erioikeudet oli lakkautettu.

Vallankumouksen edetessä, aikaisemmat terveyden- ja köyhäinhoitovaliokunnat yhdistettiin Kansan avun valiokunnaksi. Toimintasuunnitelma oli kyllä sama kuin aikaisemmin. Kansan oikeus yhteiskunnan huolenpitoon oli itsestään selvä lähtökohta. Sairautta ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta pidettiin vanhan hallinnon laiminlyöntien seurauksina, joten sen huonon hallinnon järjestelmät päätettiin purkaa. Toimenpiteet kohdistettiin ensin sairaaloihin. Sairaaloilta poistettiin asteittain kaikki taloudellinen tuki, läänitysten korot, kirkon kymmenykset, porvarien omantunnonrahat, verotulot, sakot ja arpajaistuotot. Lisäksi niiltä alettiin vaatia omaisuudesta veroa. Taloudellinen katastrofi olikin pian tosiasia. Sairaaloiden talousarvioiden laskettiin pudonneen kymmenenteen osaan vallankumousta edeltäneeseen aikaan verrattuna.

Sairaaloihin kohdistettiin myös vallankumouksen periaatteiden mukainen kristinuskosta vierottaminen. Sairaalat olivat perinteisesti kuuluneet kirkolliseen järjestelmään, liittyneet kristillisen armeliaisuuden ajatukseen ja toimineet nunnien tai erityisten sääntökuntien harjoittaman sairaanhoidon varassa. Niinpä päätettiin, että kirkollisesti sitoutunut henkilökunta on poistettava sairaaloista ja korvattava kaatuneiden sotilaiden leskillä ja orpolapsilla. Näillä tulisi olemaan etusija kaikkiin tehtäviin sairaaloissa. Harjaantumattomat sotalesket ja veteraanien orpolapset eivät tosin pystyneet menestyksellisesti toimimaan hoitohenkilökuntana. Saman tien vallankumous tuhosi myös valistuksen seurauksena syntyneet sosiaaliset lastenlaitokset ja sokeainkoulut hyväntekeväisyyden häpeällisinä jäänteinä yksinvallan ajalta ja palautti lapset yleisen kansan hyvän tahdon varaan, eli todellisuudessa kerjuuseen ja sortoon.

Lopputuloksena tästä kaikesta olivat yhä yltyvät Pariisin mahtajille esitetyt epätoivoiset vetoomukset, jotka kertoivat huonosta hoidosta, puutteesta ja sairastavuudesta, joka oli kaiken kontrollin tavoittamattomissa.

Jakobiinit kukistuivat, mutta heidän henkinen perintönsä ja heidän menetelmänsä jäivät elämään ja putkahtelevat jatkuvasti esiin eri muodoissa ja vaihtelevalla voimalla. Tunnetuimpia perillisiä olivat Venäjän bolshevikit, joiden opit, menetelmät, retoriikka ja oikeuskäytännöt ammensivat oikeastaan enemmän jakobiineilta kuin Marxilta. Tämä pätee varsinkin Trotskiin, jota on luonnehdittu Neuvosto-Venäjän pelätyimmäksi jakobiiniksi.  Stalin omaksui monia piirteitä jakobiinien ideologiasta, mutta hylkäsi itselleen sopimattomat osat ja toisaalta lisäsi omat mausteensa. Mao ja myöhemmin Pol Pot kunnostautuivat omalla tahollaan kansan moraalin kohottamisessa ankaria menetelmiä käyttäen. Poliittisen kentän toisella laidalla Mussolini paneutui kansan henkisen ja ruumiillisen kunnon kohottamiseen niinikään jakobiinien arvoja ja menetelmiä noudattaen.    

Ehkä lähimmäksi jakobiinien päämääräkseen nimeämää hyveen tasavaltaa pääsi DDR. Siellä retoriikka oli järkeä korostavaa, ihanteellista ja korkean moraalista. Hyve oli määritelty lainsäädännöllä pakolliseksi ja Stasi valvoi kansan moraalia. Kansa oli työteliästä ja onnellista. Siitä oli olemassa viralliset tutkimukset ja tilastot. Jostakin selittämättömästä syystä johtuen maasta löytyi jatkuvasti emigranteiksi pyrkiviä yksilöitä, mutta tätä pyrkimystä ehkäistiin tehokkaasti sekä valistuksen, että käytännön toimien avulla.    

Myös opiskelijaliikkeissä ja älymystön piirissä jakobiinien aatteet ja menettelytavat nousevat aika-ajoin suosioon. Näin tapahtui esimerkiksi Ranskan vasemmistoälymystön piirissä toisen maailmansodan jälkeen tai meillä Suomessa 70 -luvun taistolaisliikkeen piirissä. Ja kun seuraa tätä meidän tämän päivän suvaitsevaistomme toimintaa, niin kovin tutulta oireet näyttävät. Sama kaiku on askelten.