Vaalit on käyty, tulokset laskettu ja hallitustusta yritetään saada kokoon. Puolueet esittelevät kukin vuorollaan erilaisia kynnyskysymyksiä, reunaehtoja ja hallitusohjelmaa koskevia vaatimuksia. Tässä tilanteessa tekee mieli antaa neuvottelijoille pientä evästettä: kysymys on taloudesta, tolvanat. Tässä vaiheessa tolvanoiksi leimaaminen saattaa tosin olla ennenaikaista ja toivottavasti myös aiheetonta. Eräiden puolueiden esitykset ovat kyllä olleet sen verran jakopolitiikkaan kallellaan, että tuossa edellisessä saattaa olla runsas annos katteetonta optimismia.
Itse asiassa talouden perustesta huolehtimiseen olisi ollut aiheellista herätä jo runsas vuosi sitten. Myöhäisestä heräämisestä seuraa yleensä kiire, hoppu ja pikkuinen paniikki. Se ei yleensä paranna päätösten laatua, eikä välttämättä edes päätöksentekokykyä. Ilmassa on nyt pienen paniikin makua.
Tilastojen valossa Suomen talouden tilanne ei näytä kovin huonolta. Talouskasvu on kohtuullisella tasolla, työttömyys on laskemassa ja luottokelpoisuus edelleen parasta A-luokkaa. Tilastot kertovat kuitenkin eilisen tilanteesta mikä taas on tulosta aikaisemmin tehdyistä ratkaisuista ja aikaisemmin tapahtuneista asioista. Positiivisen kehityksen jatkuminen näyttää hyvin epävarmalta. Voimakkaampiakin ilmauksia voisi käyttää.
Valtiovarainministeriö varoitti runsas vuosi sitten julkisen talouden kääntymisestä rakenteellisesti alijäämäiseksi. Sen jälkeen Euro-alueen jatkuvasti pahenevat ongelmat ovat heikentäneet talouden näkymiä ja kantokykyä. Ongelmien takia otettavin lainojen ja takausten määrä on jatkuvasti kasvamassa ja ainakin Kreikan osalta velkajärjestelyihin joutumista pidetään hyvin todennäköisenä. Vuosi sitten Suomen sijoitus kilpailukykyvertailuissa putosi roimasti, tosin lievää toipumista näyttää sittemmin tapahtuneen. Syksyllä tehtiin vuodelle 2011 voimakkaasti alijäämäinen budjetti. Sellaisia on tavattu nimittää vaalibudjeteiksi ja niiden seurauksista on huonoja kokemuksia.
Hallitusneuvotteluja vetävä Katainen näyttää sanoneen, että talouden laajan kuvan määritteleminen on hankalaa. Siitä tuli varsin luonnollisesti mieleen kysymys: mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme taloudesta ja milloin puhumme taloudesta, kun puhumme näennäisesti jostakin muusta? Mihin asioihin taloudesta puhuttaessa pitäisi kiinnittää huomiota ja mihin kysymyksiin etsiä vastauksia?
Kun puhutaan taloudesta, puhutaan mielestäni ihmisten (aineellisesta) hyvinvoinnista. Taloudellisen toiminnan tehtävä on (vanhaa utitaristien määritelmää mukaillen) tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia mahdollisimman monille mahdollisimman kestävällä tavalla. Toisin sanottuna, talous täytyy hoitaa niin, että jakokelpoista hyvinvointia kyetään tuottamaan mahdollisimman paljon, tulokset jaetaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja tämä tehdään niin, että myös tulevaisuuden hyvinvointi on mahdollisimman hyvin turvattu.
Ensimmäinen asia, johon tällöin täytyy kiinnittää huomiota, on talouden kilpailukyky. Kilpailukyky on taloudenhoidon perusta ja hyvinvoinnin perusta. Kilpailukyvystä riippuu, kuinka paljon hyvinvointia kyetään tuottamaan. Viime kädessä kilpailukyky asettaa puitteet sille, minkä toiveiden ja tarpeiden toteuttaminen on ylipäätään mahdollista. Kilpailukykyä parantavat ratkaisut eivät automaattisesti paranna ihmisten hyvinvointia, mutta tekevät sen mahdolliseksi. Kilpailukykyä heikentävät ratkaisut puolestaan heikentävät ihmisten hyvinvointia lähes automaattisesti.
Toinen asia, johon täytyy kiinnittää huomiota, ovat jukisen hallinnon keräämät verot ja maksut. Julkinen hallinto tarvitsee rahaa menojensa kattamiseen, mutta verot ja maksut vähentävät maksajien hyvinvointia ja rasittavat yritysten kilpailukykyä. Tästä ei tietenkään seuraa, että maksuja ei pitäisi kerätä, mutta maksujen taso täytyy pitää sellaisena, että kilpailukykyä ei menetetä. Verojen ja maksujen aiheuttama rasitus täytyy kohdistaa oikeudenmukaisesti ja mahdollisimman vähän haittoja aiheuttavalla tavalla. Kysymys on siis siitä, kuinka paljon julkinen hallinto kerää rahaa, keneltä se kerää rahaa ja minkälaisista asioista se kerää rahaa.
Kolmas asia on julkisen hallinnon rahankäyttö. Julkinen hallinto käyttää rahaa erilaisiin palveluihin, tukiin, avustuksiin ja tietysti oman toimintansa pyörittämiseen. Rahat pitäisi käyttää niin, että ihmisten hyvinvointi lisääntyy ja talouden kilpailukyky paranee. Tämän täytyisi tapahtua vieläpä niin, että julkisen hallinnon toiminnan kautta saavutetaan parempi tulos kuin saavutettaisiin ilman julkisen hallinnon asioihin puuttumista. Rahan käytöllä saavutettavan hyödyn täytyy olla suurempi kuin rahan keräämisestä aiheutuva haitta. Kysymys on siitä, valitaanko rahankäytön kohteet oikein, asetettaanko ne oikeaan tärkeysjärjestykseen ja käytetäänkö rahat kustannustehokkaasti niin, että käytetyistä panoksista saadaan mahdollisimman hyvä tuotos.
Neljäs asia on erilaisten säädösten ja määräysten vaikutus tuotteiden ja palveluiden laatuun ja hintatasoon sekä talouden kilpailukykyyn. Esimerkiksi elintarvikkeiden pakkausmerkinöjä koskevat määräykset vaikuttavat siihen, kuinka hyvää tietoa ostajat saavat ostamistaan tuotteista. Rakennusmääräykset vaikuttavat rakentamisen laatuun, rakennuskustannuksiin ja edelleen asumiskustannuksiin. Autojen varusteita koskevat määräykset vaikuttavat liikenneturvallisuuteen ja autojen hintoihin. Kysymys on kustannusten ja hyötyjen suhteesta. Järkevillä säännöksilla saadaan aikaan kohtuullisilla kustannuksilla parempia tuotteita ja palveluja. Pahimmassa tapauksessa lain voimalla pakkomyydään tarpeettomia tuotteita tai kilpailukykyä heikennetään tuottamatta mitään merkittävää hyötyä.
Viides asia on julkisen talouden tase, omaisuuden ja velkojen määrä sekä niiden muutokset. Julkisen talouden tase ja sen kehitys kertovat talouden kestävyydestä ja siten myös hyvinvoinnin kestävyydestä. Jos velkoja on paljon, velanhoitokustannukset syövät hyvinvointia ja kaventavat talouden liikkumavaraa. Jatkuvan velkaantumisen seuraukset lienevät selviä Kreikan, Irlannin ja Portugalin tapausten valossa. Kysymys on siis siitä, kuinka paljon julkista velkaa on ja miten sen määrä kehittyy. Kyse on myös julkisen omaisuuden määrästä, kuinka paljon sitä on, kuinka turvallisesti ja tuottavasti se on sijoitettu, kuinka hyvin sitä hoidetaan. Myydäänkö tuottavaa omaisuutta. Investoidaanko järkevästi, tuottaviin ja kansantaloutta hyödyttäviin kohteisiin. Ostetaanko ja myydäänkö oikeaan aikaan ja oikeaan hintaan.
Milloin sitten puhumme taloudesta kun puhumme näennäisesti jostakin muusta? Oikeastaan puhumme taloudesta aina kun puhumme julkisiin tuloihin ja menoihin vaikuttavista asioista. Kuntien koko ja määrä vaikuttaa palvelujen tuottamisen kustannuksiin. Kun puhumme kuntarakenteesta, puhumme taloudesta. Kun puhumme energiapolitiikasta, puhumme taloudesta. Kun puhumme terveydenhuollosta, puhumme tietysti hyvinvoinnista, mutta myös taloudesta. Ja lopulta, kyllä se maahanmuutosta puhuminenkin on taloudesta puhumista. Kyse on siitä, vahvistaako maahanmuutto talouttamme vai onko se sille rasite.
Ylläoleva on tietysti triviaa. Kuinka hyvin puolueet ja hallitusneuvottelijat ovat sen sisäistäneet, on jo toinen kysymys. Mieleen on hiipinyt epäilys, että Katainen on aivan oikeassa siinä, että talouden laajan kuvan hahmoittaminen on hankalaa ja päätösten syy-seuraus suhteita ei tunnisteta tai niitä ei haluta tunnustaa.
Talouspoliittinen päätöksenteko on, ainakin sen pitäisi olla, luonteeltaan optimointitehtävä.Päätöksillä on sekä välittömiä että välillisiä vaikutuksia. Osa vaikutuksista on myönteisiä, osa kielteisiä. Tehtävänä on löytää ne päätökset, joiden kokonaisvaikutus hyvinvointiin ja talouden kestävyyteen (eli huomisen hyvinvointiin) on positiivisin, kun kaikki vaikutukset otetaan huomioon. Mitä se oikeasti käytännössä tarkoittaa, on sitten jo sitten oma lukunsa. Sellaista yksikäsitteistä ja objektiivista mittaria, jolla päätösten kokonaisvaikutus erilaisten väestöryhmien nykyiseen ja tulevaan hyvinvointiin voitaisiin määritellä, ei valitettavasti ole olemassa. Tässä täytyy siis tyytyä niihin mittareihin joita on olemassa sekä terveeseen lautamiesjärkeen.
Tosiasioiden tunnistaminen ei aina ole kovin helppoa, mutta tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Politiikka on mahdollisen taitamista. Hallitusneuvottelijoiden tehtävänä on parhaan mahdollisen talouspolitiikan löytäminen. Tämä tietysti on kovin korkealentoisesti sanottu. Mielestäni se kuitenkin on heidän tehtävänsä. Kuinka hyvin he ovat sen sisäistäneet, saattaa sitten olla toinen kysymys.
