Perustuslaki-imaamit

Suomessa käytiin koronaepidemian alkuvaiheessa väittelyä siitä, salliiko Perustuslaki Uudenmaan eristämisen muusta maasta koronan leviämisen estämiseksi. Ei siis puhuttu niinkään siitä, onko tämä toimi taudin leviämisen estämisen kannalta tarpeellinen ja hyödyllinen. Ei puhuttu myöskään siitä ovatko sen aiheuttamat taloudelliset haitat niin suuria, että niiden välttämiseksi on hyväksyttävä sairastumisten ja kuolleiden määrän kasvu Uudenmaan ulkopuolella. Keskeiseksi päätöksenteon perusteeksi ei otettu kansalaisten henkeä, terveyttä ja maan taloutta vaan Perustuslaki. Tämä ei ole läheskään ainoa päätöksentekotilanne, jossa ohjaajaksi ei ole nostettu päätöksen vaikutuksia eli sitä, onko päätös hyvä ja hyödyllinen vaan se, salliiko Perustuslaki moisen päätöksen. Todellisiksi päättäjiksi siis ovat nousseet perustuslaki-imaamit ja päätösperusteeksi heidän tulkintansa Perustuslaista. 

Imaami on islamilainen uskonoppinut, joka tulkitsee Koraania, joka puolestaan on ehdoton auktoriteetti ja totuus. Meillä on vastaavaan asemaan pyrkimässä ja jopa siihen päässytkin joukko perustuslakijuristeja, osa heistä aktiivisesta äänekkyydestään tunnettuja, osa enemmänkin kabineteissa ja kulisseissa toimivia. He ovat pukeneet ylleen, noin kuvaannollisesti sanoen, imaamin viitan ja julistavat niin presidentille, hallitukselle kuin eduskunnallekin mitä he saavat ja eivät saa päättää, tehdä ja sanoa. Tämä pyhän aseman he ovat itse itselleen omaksuneet, joko laajentamalla omaa toimenkuvaansa ja tehtävänsä määrittelemää reviiriä tai yksinkertaisesti lobbaamalla itseään ja mielipiteitään poliittisille viiteryhmilleen ja median edustajille. Niinpä he tuottavat lausuntoja pyydettyinä tai suorastaan pyytämättä. On hiukan hämmästyttävää, että löytyy jopa suhteellisen laaja joukko sellaisia, erityisesti median piiristä, jotka eivät tätä itse omaksuttua asemaa kyseenalaista.

Tällainen asetelma ei vastaa perinteistä pohjoismaista oikeuskäsitystä. Perinteiselle pohjoismaiselle oikeuskäsitykselle on ominaista maanläheisyys ja käytännöllisyys, siis se mitä tavataan sanoa lautamiesjärjeksi. Olaus Petrin vanhat tuomarinohjeet kuvaavat sitä hyvin ja ovat epäilemättä myös olleet luomassa sille pohjaa.  Tämän oikeuskäsityksen mukaan lain tarkoitus on käytännöllinen. ”Yhteisen kansan hyöty on paras laki; ja sen tähden mikä havaitaan yhteiselle kansalle hyödylliseksi, se pidettäköön lakina, vaikka säädetyn lain sanat näyttäisivät toisin sanovan.” Samaa kertoo myös tuomareita koskeva ohje: ” Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hän voipi asetella kaikki kohtuuden mukaan. Mutta missä paha ja väärä tuomari on, siinä ei auta hyvä laki mitään, sillä hän vääntää ja vääristelee sitä oman mielensä mukaan”. Tällainen oikeuskäsitys edellyttää tuomarilta rehellisyyttä ja vastuuntuntoa. ”Tuomarin tulee myös muistaa tuomarinviran olevan asetetun yhteisen kansan hyödyksi eikä tuomarin omaksi hyödyksi, ja sen tähden hänen pitää sitä hoitaa yhteiselle kansalle eikä itsellensä hyväksi, vaikka siitä hänelle itselleenkin on hyvää, kun hän sitä oikein toimittaa. Kuitenkin tulee hänen virassansa tavoittaa yhteistä hyvää eikä omaansa. Sillä tuomari on yhteisen kansan tähden eikä yhteinen kansa tuomarin tähden”.

Perustuslaki-imaamien oikeuskäsitys on varsin kaukana tästä perinteisestä pohjoismaisesta oikeuskäsityksestä. Heille laki ja erityisesti perustuslaki on Koraanin asemassa. Se on pyhä kirjoitus jota vain siihen vihkiytynyt papisto osaa ja saa tulkita. Näin siitä huolimatta, että meillä on kyse varsin tuoreesta hengentuotteesta jonka laatijoiden ylivertaisuudesta ja objektiivisuudesta, jumalallisesta viisaudesta puhumattakaan, on kovin monenlaisia ja eriäviäkin näkemyksiä. Tämän uskonnollissävyisen lakikäsityksen mukaan keskeisessä asemassa ovat lain kirjain ja sen tulkitsemisvalta. Tulkitsemisvalta puolestaan merkitsee valtaa ylipäätään.  Aivan kuten paavi aikoinaan vaati itselleen valtaa yli maallisen vallan, keisareiden ja kuninkaiden tai kuten nykyisessä Iranissa, jossa uskonoppineet käyttävät ylintä valtaa, meillä itsensä perustuslaki-imaameiksi ylentäneet juristit vaativat samalla tavoin valtaa yli demokraattisesti valittujen hallintoelinten. Lainkäytössä ei enää olekaan kyse lain soveltamisen käytännön vaikutuksista, siitä kansan yhteisestä hyvästä, vaan lain kirjainten tulkinnasta ja siitä, millä tavoin kulloinkin esitetty tulkinta voidaan ohjata vastaamaan tulkitsijan näkemyksiä ja ideaaleja.

Meillä puhutaan mielellään oikeusvaltiosta, usein mahtipontisesti ja julistuksellisesti. Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että oikeusvaltio, lakivaltio ja juristivaltio ovat eri asioita. Ne voivat olla lähellä toisiaan tai kaukana toisistaan. Perinteisessä pohjoismaisessa mallissa ne ovat lähellä toisiaan. Laki on tehty kansan parhaaksi ja tuomarin on sitä tulkittava silmämääränään oikeus ja kohtuus. Perustuslaki-imaamien mallissa ne voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan. Lain kirjain on pyhää sanaa, se on jumalallisen ideologian ilmentymä. Lakia tulkitseva imaami on aina oikeassa, sillä hänellä on lain tulkinnan edellyttämä oikea usko. Imaamilla ottaa tällöin suuren vapauden sekä kulloinkin käytettävien lainkohtien valinnassa että niiden tulkinnassa. Käytännössä tämä lähentelee mielivaltaa ja tulkinnoilla ei välttämättä ole juuri mitään tekemistä sen perinteisen oikeuden ja kohtuuden kanssa .   

Tällainen asetelma, jossa perustuslaki-imaamit ovat sekä lakien laatijoita, niiden tulkitsijoita että ylimpiä tuomareita sopii hyvin huonosti yhteen niin demokratian kuin vallan kolmijako-opinkin kanssa. Demokraattisessa järjestelmässä vapailla vaaleilla valittu eduskunta laatii lait. Lain laatimiseen osallistuvien juristien rooli on lähinnä teknisen asiantuntijan rooli. Lain laatijana eduskunta on se elin, jonka tehtävänä on ymmärtää ja tulkita, onko uusi laki sopusoinnussa perustuslain kanssa. Eduskunnan kokoonpano vaihtelee vaaleista toisiin, mutta se ei tätä periaatetta muuta. Demokratiaan kuuluu, että perustuslain tulkintatapa voi eri aikoina jossain määrin vaihdella kansalaisten tekemien edustajavalintojen tuloksena. Siksipä meidän nykyinen menettelymme, jossa uusien lakien perustuslainmukaisuutta valvoo eduskunnan perustuslakivaliokunta on varsin käyttökelpoinen, ei ihanteellinen, mutta kelvollinen.

Monesti kaipaillaan erillistä perustuslakituomioistuinta, mutta näissä ehdotuksissa ajatusta harvoin viedään kovinkaan pitkälle. Useimmiten niistä kuvastuu kuvitelma inhimillisten intohimojen ja intressien yläpuolella istuvasta objektiivisesta ja erehtymättömästä oikeuden tulkitsijasta, eräänlaisesta arkkienkeli Gabrielista. Miten tällainen saataisiin aikaan, on kysymys, johon ei saada kuin enintään epämääräisiä vastauksia. T0ällainen elin olisi joko itseään täydentävä, siis irrallaan demokraattisesta kontrollista tai sitten USA:n korkeimman oikeuden tavoin vahvasti poliittinen elin, joka heijastaa valinnan tekijöiden poliittisia näkemyksiä ja valinnan tekoajan poliittisia voimasuhteita. Edellisessä tapauksessa perustuslakituomioistuimen muodostaisi itseään täydentävä ja asemansa sementoinut papisto. Jälkimmäisessä tapauksessa kokoelma eri aikakausien poliittisten voimasuhteiden tuottamia poliittisin perustein valittuja tuomareita. Sellainen elin, joka on aktiivinen vaikuttaja ja johon hakeutuu ja valikoituu vain erilaisten intressien yläpuolella olevia objektiivisia ja viisaita vaikuttajia, on utopia, joka voi ihmisyhteisöissä syntyä vain suotuisan sattuman tuloksena ja hetkellisesti.