Pieniä mietteitä politiikasta vaalien alla

 

Eduskuntavaalit lähestyvät ja vaalikoneiden jyrinä kaikuu kautta median. Niinpä sitten tuli mieleen pari pientä kysymystä, joita voisi puntaroida äänestyspäätöksensä perustaksi. Ensimmäinen kysymys on se, että mikä on se valtion paradigma eli toiminta-ajatus. Mihin päämääriin valtion tulisi pyrkiä ja minkälaisia tavoitteita myös ehdokkaan tulisi siten ajaa. Seuraava kysymys on että, minkälainen olisi se poliittinen linja ja toimintamalli, jota noudattamalla ehdokkaan tämän toiminta-ajatuksen toteuttamista parhaiten edistäisi.

Varsin hyvältä valtion toiminta-ajatukselta tuntuisi sellainen, että valtion päämääränä on tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin aineellista kuin henkistäkin, mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla.  

Tästä toiminta-ajatuksesta seuraa moninaisia asioita. Ei varmaan ole hyvä, jos hyvinvointierot ovat kovin jyrkkiä, koska kokonaishyvinvoinnin määrä alkaa siitä kärsiä.  Jos kovin suuria panoksia käytetään muutaman harvan henkilön hyvinvoinnin vähäiseen kasvattamiseen, samojen panosten toisenlaisella jakamisella saavutettaisiin enemmän hyvinvointia suuremmalle joukolle. Jos esimerkiksi oligarkin huvipursi kasvatetaan 70 metrisestä 120 metriseksi se maksaa tavattoman paljon, mutta tuskin lisää hänen hyvinvointiaan mitenkään hirveän paljoa. Jos samalla rahalla hankittaisiin vaikkapa tuhannelle hengelle mukava matkavene ja hyvinvoinnin kokonaismäärä ilmeisesti kasvaisi silloin paljon enemmän.

Toisaalta yleisen hyvinvoinnin kartuttamisesta on syytä palkita tekijää niin, että hyödyttäessään yhteisöä hän hyötyy myös itse. Vastaavasti jokaisen on myös syytä osallistua hyvinvoinnin kartuttamiseen kykyjensä mukaan ainakin oman hyvinvointinsa osalta sen verran, hän ansaitsee oman hyvinvointinsa itseään tyydyttävään tasoon asti siinä määrin kuin suinkin kykenee. Jos hän ei näin tee, vaan heittäytyy vapaamatkustajiksi ja edellyttää muiden huolehtivan hänen tarpeidensa tyydytyksestä, muiden hyvinvointi kärsii hänen takiaan.

Ilmaus ”mahdollisimman kestävällä tavalla” on olennainen osa paradigmaa niin luonnonvarojen kuin muidenkin varojen käytön osalta. Jos väestön määrä on liian suuri suhteessa ympäristön kantokykyyn, ympäristön kantokyky alkaa rajoittaa hyvinvoinnin hankkimista ainakin pidemmällä aikavälillä, mutta todennäköisesti jo varsin nopeasti. Jos rahoja käytetään enemmän kuin tienataan, velka alkaa rajoittaa tulevien polvien hyvinvointia. Vanhan sanonnan mukaan ei kannata kusta pakkasella housuihinsa, sillä se voi lämmittää hetken, mutta pian tulee kahta kauheampi vilu. Vähän pelkistetysti sanottuna, luonnonvarojen käyttömahdollisuus on kääntäen verrannollisessa suhteessa väentiheyteen ja muiden varojen käyttömahdollisuus suoraan verrannollinen tuotantoon. Niukkuuden ihannointi ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo sen enempää luonnonvarojen kuin muidenkaan varojen käytön kohdalla, mutta kohtuus on kyllä hyvä ohjenuora. Suu on syytä pitää säkkiä myöten niin luonnonvarojen kuin muidenkin varojen käytössä.   

Miten sitten pitäisi määritellä se poliittinen linja, jolla tämän paradigman toteuttaminen todennäköisesti parhaiten toteutuisi? Vaalikoneet näyttävät käyttävän poliittisen kentän määrittelyyn jokseenkin yleisesti kahden akselin määrittämää nelikenttää. Esimerkiksi Hesari näyttää suosivan sellaista, jossa akseleina ovat vasemmisto-oikeisto ja konservatiivi - liberaali. Sitä, mitä ne sitten varsinaisesti tarkoittavat, se ei kyllä määrittele. Vaikutelmaksi on jäänyt, että määräävänä tekijänä ovat toimittajan mieltymykset, sympatiat ja antipatiat. Tämän lisäksi konservatiivi – liberaali akseli on käsitteellisestikin epälooginen, koska konservatiivin vastakohta on radikaali eikä suinkaan liberaali ja liberaalin vastakohta puolestaan on autoritäärinen, eikä suinkaan konservatiivi.

Vasemmisto – oikeisto akselille on kyllä löydettävissä johdonmukainenkin määritelmä, mutta se vain täytyy kirjoittaa näkyviin, koska sillä saralla löytyy melkein yhtä monta määritelmää kuin on määrittelijääkin.  

Edellä olevasta saadaan kuitenkin kehitettyä poliittisen kentän määrittelyyn kolme käyttökelpoista akselia, nimittäin konservatiivi – radikaali, liberaali – autoritäärinen ja vasemmisto – oikeisto. Kun neljänneksi akseliksi lisätään pragmaattinen – dogmaattinen, saadaan koordinaatisto, jolla pitäisi pärjätä jo varsin pitkälle.

Konservatiivi - radikaali akselilla on kysymys suhtautumisesta muutoksiin. Jyrkkä konservatiivi pitää kaikkea muutosta pahana, innokkaalle radikaalille, muutos on itseisarvo ja hän rakastaa revoluutiota. Tällä akselilla maltillinen konservatiivi tuntuisi hyvältä ehdokkaalta. Hän on sellainen henkilö, joka suosii evoluutiota mutta kavahtaa revoluutiota. Sellaisia asioita ja instituutioita, jotka toimivat kohtuullisen hyvin ja ovat kestäneet ajan haasteen, ei kannata lähteä radikaalisti muuttamaan ainakaan ilman hyviä perusteluja. Muutokset puolestaan kannattaa testata, silloin kun suinkin mahdollista, ensin pienessä mittakaavassa, jotta nähtäisiin, toimivatko ne ja miten niitä kannattaa parantaa ennen laajempaan käyttöön viemistä. Tällä tavoin ei ehkä saada säihkettä ja säpinää, mutta todennäköisesti saadaan toimivia systeemejä ja vältetään katastrofeja.

Liberaalinen-autoritäärinen akselilla on kysymys suhtautumisesta vapauteen ja vapauden rajoituksiin. Liberalismi on vapautta korostava ideologia, autoritäärisyys puolestaan perustuu auktoriteetin vallalle. Jos liberaalisuus viedään äärimmilleen, se alkaa lähestyä anarkismia eli sitä, että kaikki esivalta ja vapauden rajoitukset ovat pahasta. Pitkälle idealisoitua liberalismin periaatetta edustaa näkemys, jonka mukaa jokainen saa tehdä aivan mitä haluaa, edellyttäen, että se ei vahingoita muita eikä loukkaa muiden vapautta ja toisaalta, kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Kaikilla on siis vain vapauksia mutta ei välttämättä velvollisuuksia ja jokainen vastatkoon itsestään ja omasta onnestaan niin kuin parhaiten taitaa ja kykenee. Autoritääristä laitaa puolestaan edustaa näkemys, jonka mukaan auktoriteetti, olipa se sitten esivalta, ruhtinas, uskonnollinen johtaja tai muu auktoriteetti, sanelee mikä on oikein, mikä on väärin, mitä on tehtävä, mitä ei saa tehdä ja jopa sen, miten on ajateltava. Kansalaisen tehtävä on totella ja noudattaa normeja. Tällä akselilla liberaalille puolelle, mutta ei mitenkään ääripäähän asemoituva ehdokas tuntuu hyvältä valinnalta. Vapaus on hyvä lähtökohta, mutta toimiva yhteiskunta tarvitsee myös sääntöjä, velvollisuuksia, normeja ja vapauden rajoituksia. Niillä on kuitenkin syytä olla hyvät ja asialliset perusteet, kuten henkilön oma hyöty, yhteisön hyöty tai haittojen ja ongelmien ehkäisy.

Pragmaattinen-dogmaattinen akselilla on kysymys siitä, onko ohjenuoraksi otettava käytännön tulokset ja vaikutukset vai määritelty oppirakennelma eli dogmi. Pragmaatikon mielestä käytäntö on teorian koetinkivi, ja tulokset punnitsevat teorioiden ja päätösten hyvyyden tai huonouden. Hyvää on se, mikä tuottaa hyviä tuloksia ja se, mikä tuottaa huonoja tuloksia ei ole hyvää. Dogmaatikko nojaa määriteltyyn oppirakennelmaan, usein iskulauseita toistellen, ja punnitsee asioita sen mukaan, kuinka hyvin tai huonosti ne ovat dogmien mukaisia. Paitsi poliittisista ideologioista, dogmeja ja oppirakennelmia sitten löytyy niin uskonnoista, korvikeuskonnosta kuin muistakin ideologioista. Tällä akselilla ehdokkaan asemoituminen vahvasti pragmaattiselle puolelle on vähintäänkin suotavaa, sillä lopultakin, tuloksethan ne ratkaisevat. Oppirakennelmille on kyllä paikkansa ja niitä on hyvä kehitellä jo harjoituksenkin vuoksi, sillä teorioillakin on oma ja tärkeä roolinsa, mutta kuten sanottu, käytäntö punnitsee teorian. Jos teoria tuntuu paperilla hyvältä, mutta sen mukaisen toiminnan tulokset ovat huonoja, silloin on korjattava joko toteutustapaa, teoriaa tai molempia ja jos sekään ei auta, teoria on syytä heittää romukoppaan. Siinä missä pragmaatikko korjaa teoriaa ja toteutustapoja, dogmaatikkoa luonnehtii sanonta, jonka mukaan autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe, ja vielä autuaampia ne, jotka näkevät mutta siitä huolimatta uskovat.  

Neljäs akseli on sitten vasemmisto-oikeisto akseli, joka määrittelijästä riippuen määritellään vähän miten sattuu. Jos määrittelijä kokee itsensä vasemmistolaiseksi, hänen määrittelynsä mukaan kaikki se, mitä hän hyvänä pitää on vasemmalla ja kaikki paha oikealla. Oikeistolaiseksi itsensä kokeva käyttää tietysti edellisen määrittelyn peilikuvaa. Asialle on siis syytä kehittää joku johdonmukainen määritelmä, jossa voidaan pitäytyä jotensakin perustellusti ja johdonmukaisesti. Koska oikeisto määritellään yleensä vielä sekavammin kuin vasemmisto, lienee viisainta lähteä vasemmistosta. Käsite syntyi Ranskan vallankumouksen tuloksena ja siitä pitäen sen esiintymismuoto on ollut jokseenkin vakaa. Vasemmiston tunnusmerkkeinä ovat kollektivismi ja suuri valtio, sellainen kattava komento- ja-holhousvaltio. Sitä ovat perinteisesti edustaneet joukkoliikkeet. Sen ilmenemismuotoja ovat korkea verotus, valtion vahva rooli yksilön elämässä, joukkokasvatus, jota edustavat sitä varten rakennetut suuret koulut ja päiväkodit, joukkoliikenne, suuret kerrostalot ja pienet asunnot. Sen vastapoolia, oikeistoa, puolestaan luonnehtivat individualismi, pieni valtio – sellainen yövartijavaltio, joka puuttuu mahdollisimman harvoihin asioihin - ja jokseenkin rajoittamaton elinkeinovapaus.

Ehdokkaan asemoituminen jonnekin akselin keskivaiheille, ehkä vähän keskiviivan oikealle puolelle, tuntuu tässä hyvältä ratkaisulta. On monia asioita, joissa valtiolla on syytä olla näkyvä rooli niiden yövartijavaltion perinteisten järjestyksenpidon, oikeuslaitoksen ja puolustuksen lisäksi. Elinkeinovapaus, yrittämisen vapaus ja markkinatalous ovat tärkeitä asioita, mutta myös jonkinasteinen elinkeinoelämän sääntely on tarpeen. Yhteiskunnan turvaverkot ovat tarpeellisia, mutta ne eivät saa muodostua riippumatoksi, joissa voi kelliä muiden kustannuksella. Yhteiskunnan rooli on tarpeellinen koulutuksessa, niin koulutuksen ja koulutusmahdollisuuksien tarjoajana kuin koulutuksen laadun ja tason varmistajanakin. Yhteiskunnalla on hyvä olla näkyvä rooli terveydenhuollossa, mutta sen rinnalla yksityinen terveydenhuolto on hyvin tarpeellinen sekä julkisen terveydenhuollon täydentäjänä että sen laadulle vertailukohdan antavana kilpailijana.  

Kun nyt on päästy niin pitkälle, että ehdokkaalle on löydetty jonkinlainen poliittinen linja, lopuksi voidaan vähän katsastaa hänen henkilökohtaisia ominaisuuksiaan. On ominaisuuksia, jotka eivät ole tärkeitä, vaikka niistä mediassa paljon porua onkin. Ikä ja sukupuoli ovat toisarvoisia asioita. Puhetaito ja karismakaan eivät ole mikään primäärisen tärkeitä. Ne kyllä auttavat ehdokasta menestymään, mutta äänestäjän kannalta ne eivät sittenkään ole niitä tärkeimpiä asioita. Ehdokkaan ymmärrys, kyky nähdä nenäänsä pidemmälle ja tehdä hyviä ratkaisuja ovat ensisijaiset asiat. Seuraavaksi tulee kyky viedä hyviä ratkaisuja ja hyviä asioita eteenpäin. Ideaali ehdokas on siis viisas ja ahkera, mutta viisas ja laiskakin on usein hyvä valinta. Pahin mahdollinen sen sijaan ei ole edes se tyhmä ja ahkera vaan huonoja asioita ajava kyvykäs ja ahkera.

Ja lopuksi pari sanaa siitä, miten ehdokkaan pitäisi suhtautua valtaan. Tässä tulee mieleeni sanonta, jonka mukaan on kahdenlaista valtaa. On ”power to” ja ”power over”, eli valtaa saada aikaan asioita ja valtaa sen itsensä vuoksi. Valta on väline eli työkalu ja työkalujen kanssa täytyy tulla luontevasti toimeen. Niitä on osattava käyttää. Valta ei saa olla nautintoaine, joka humalluttaa. Valitsijan vaativana tehtävänä on tunnistaa, mitä koulukuntaa ehdokas edustaa. Sellainen ehdokas, joka ei osaa valtaa käyttää, voi olla hyvä tuki joukkueelle, jos muut ominaisuudet ovat kohdallaan, mutta joukkue tarvitsee myös johtajia, jotka käyttävät valtaa luontevasti ja vastuullisesti. Ja lopultakin, niitä, joille valta on itseisarvo, tulee kaihtaa viimeiseen asti sillä ennemmin tai myöhemmin he tekevät itsekkäistä syistä kalliita ja kohtalokkaita ratkaisuja.