Synnintunnossa rypemistä

Juuri kun laiskuuteni oli pitkästä aikaa antanut sen verran periksi, että olin saanut rustattua puritanismia koskevan blogipätkän, niin eikös silmille pomppaa Hesarin vieraskynäpalstalla Suvi Keskisen laatima kirjoitus. Kirjoittajan titteli on vielä peräti etnisten suhteiden professori Helsingin yliopistossa. Kirjoituksessa todistellaan jokseenkin paatoksellisesti, kuinka ”rasismi on rakentunut osaksi suomalaista yhteiskuntaa useiden vuosisatojen aikana” sillä ”suomalaisia oli mukana Ruotsin vallan aikaisissa siirtokunnissa Pohjois-Amerikassa ja Karibialla sekä yrityksissä hankkia siirtomaita Afrikasta”.

Näistä Ruotsin siirtomaayritelmistä ainoa jollain lailla muistettava oli pieni Delawaren siirtokunta nykyisessä USA:ssa, eikä sekään ollut mitenkään pitkäikäinen. Muut olivat vielä mitättömämpiä yritelmiä. Mutta eivät tämä pöyristymistä herättänyt siirtomaaherruus vielä tähän pysähdy, sillä ”Suomessa sijaitsevat yritykset hyötyivät siirtomaakaupasta” ja ”Suomalaisia lähti siirtolaisina asuttajakolonialismin ja alkuperäiskansoilta vallattujen alueiden myötä syntyneisiin maihin”. Tuossa raskaassa synnissä lienee kyse siitä 1800-luvun lopulla USA:han, Kanadaan ja Australiaan suuntautuneesta siirtolaisuudesta.  Ja etteivät hirveydet vielä tuohonkaan loppuisi, niin ”tuotepakkauksiin ja mainontaan sisältyvä rasistinen kuvamaailma on ollut hyvin samantyyppistä eri puolilla Eurooppaa riippumatta siitä, oliko mailla siirtomaita”.

Ensiksi minä epäilin, että tämän täytyy olla sellainen mätäkuun juttu. Mutta mätäkuuhan alkaa vasta kolmen viikon kuluttua. Sitten minä epäilin, että jos se oli sellaista rankemman luokan pilailua, jossa kirjoittaja heittää ulos oikein kunnon provon ja hihittelee sitten, kun joku ottaa sen tosissaan. Mutta tiettävästi kirjoittaja ei ole tunnettu humoristina tai edes huumorintajuisena.  Niinpä sitä sitten mieleen hiipii epäilys, että kirjoittajan mielestä suomalaisten niskaan lankeaa hirmuinen rasistisen menneisyyden taakka sen takia, että Ruotsi on muutama sata vuotta sitten yrittänyt hankkia siirtomaista ja muutaman vuoden ajan jopa pari pientä plänttiä omistanutkin ja kun siellä oletettavasti on käynyt joku suomalainenkin puurtamassa.

Tähän kirjoitukseen tuli tietysti runsaasti vastineita, sekä myötäileviä että vasta-argumentteja esittäviä. Jotkut muistuttivat, että suomalaiset itse joutuivat pitkän aikaa olemaan kielirasismin kohteina ruotsin kielen ylivallan takia. Todettiin, että itse asiassa ”Suomi kärsi orjiksi ottamisista jopa pahemmin kuin Afrikka, eikä itse ottanut orjia, mutta silti esitetään että ikään kuin Suomella olisi joku suuri vastuu maailmalla tapahtuneesta orjakaupasta, vaikka olimmekin orjakaupassa lähes yksinomaan uhreja”. Todettiin, että suomalaisten rooli Ruotsin politiikan muotoilussa oli kovin pieni ja Ruotsin rooli siirtomaavaltana suorastaan häviävän pieni. Todettiin, että historian lukeminen ikään kuin kyseessä olisi tämän päivän maailma, arvot ja asenteet, on historiatonta. Kunkin aikakauden ihmisiä ja heidän tekojaan tulee arvioida oman aikakautensa taustaa vasten, suhteessa muihin sen ajan toimijoihin, eikä kirjoittajalla ollut esittää mitään mikä viittaisi siihen, että ruotsalaisten tai suomalaisten toiminta olisi poikennut ainakaan kielteiseen suuntaan aikakauden käytännöistä. Todettiin, että tämän päivän ihmisten pitäminen vastuullisena satoja vuosia sitten tapahtuneista asioista on suorastaan absurdia. Mitä ihmeen totuus- ja sovitteluprosesseja pitäisi järjestää, monen sadan vuoden takaisista asioista pitäisi järjestää sellaisten, joilla ei ole tapahtumiin osaa eikä arpaa sellaisille, joilla ei myöskään ole niihin asioihin osaa eikä arpaa. Miksi pitäisi syyllistyä sellaisesta mitä ei ole.

Tältä todistelua voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään ja osoittaa kohta kohdalta, että kirjoittajan esittämä syytös väärin kohdistettu, aiheeton ja perätön. Siinä kuitenkin mentäisiin varsinaisesta asiasta sivuun, koska kirjoittaja on jo mielessään päättänyt kollektiivisesta syyllisyydestä. Päinvastaiset todistelut katsotaan vain apologioiksi, joilla yritetään puolustella ja peitellä syyllisyyttä ja jotka siten vahvistavat näkemystä todistelijan henkilökohtaisesta syyllisyydestä ja rasistisuudesta. Kysymys on perisynnin luonteisesta asiasta. Se joka kyseenalaistaa synnin olemassaolon todistaa tällä olevansa itse syntinen, vieläpä katumaton syntinen, mikä on erityisen raskauttavaa.  

Tällä tavoin rakennetaan kieltojen ja pelon yhteiskuntaa, jossa loukkaantumisten kyseenalaistaminen ja etenkin huumori ovat niitä pahimpia syntejä. Huumoriinhan sisältyy ajatuksellinen joustavuus ja se on usein itsessään moniselitteistä ja tulkinnanvaraista. 

Sellainen taas ei sovi lainkaan totiseen ja tosikkomaiseen yhden totuuden yhteiskuntaan.  

Niinpä Fazer poistaa pelosta vavisten Geisha-suklaat, vaikka japanilaiset niistä pikemminkin ihastuvat kuin vihastuvat. Joku kotimainen loukkaantuja voi kuitenkin masinoida boikottikampanjan koko firmaa vastaan.

Valio poistaa paniikissa turkkilaisen jogurtin kyljestä fetsipäisen hahmon, kun turkkilaisperäinen bloggaaja heittää siitä yhden pilailevan twiitin. Ei auta, että bloggaaja kertoo, että ”Kyse oli vitsistä ja turkkilaiset kaverini ovat todellisuudessa nauraneet asialle”. Kauhistus oli jo vallannut Valion ja katuva syntinen anoo armoa selittämällä, että ”Haluamme poistaa stereotypiat – emme ole olleet riittävän nopeita muutoksen kanssa”. 

Eskimo -sanaa ei enää uskalleta käyttää sen enempää jäätelön kuin keittiötarvikkeidenkaan nimissä. Niinpä katoaa vuonna 1962 rekisteröity Eskimo-tuotemerkki, jolla nimellä on myyty tuorekelmuja, foliorullia, suodatinpusseja ja leivinarkkeja.

Kun tällaisia pelkoreaktiota kummastelee jollakin median kommenttipalstalla, se tuottaa tuohtuneita närkästyksen ilmauksia tyyliin: ”Huh huh. Viestisi todistaa, että olet valkoinen suomalainen, joka ei osaa myötäelää sekunttiakaan toisten nahoissa. Eskimo-nimitys on loukkaava, koska inuitti-kansa ei ole nimennyt siksi itseään. Me muut olemme keksineet sen nimen heille (alkuperäiseltä tarkoitukseltaan vierastakieltä puhuva). Samoin kuin Amerikan alkuperäiskansaa, kutsutaan intiaaneiksi (??!), koska eräs ulkopuolinen luuli olevansa Intiassa.   ….. Sinä olet etuoikeutettu, etkä edes tiedä sitä. Olen pahoillani puolestasi. Ylelle myös sapiskaa, on selkeästi suurta tarvetta vääntää näitä asioita rautalangasta, mikseivät artikkelinne ole perinpohjaisempia, vaiko sielläkin etuoikeutettu tietämätön puikoissa?”

Niinpä niin. Katukaa syntiset. Ja ostakaa aneita. 

Puritanismia ja totalitarismia

Uuspuritanismi näyttää olevan enemmän tai vähemmän päivän muoti, ainakin jos median uskotaan heijastavan kansalaisten todellisuutta. Olen kyllä sikäli optimisti, että en usko sen välttämättä pitävän paikkaansa. Melun suuruus ei välttämättä kerro kannatuksen suuruudesta, joskin sellaista epäilemättä tavoitellaan. Yhtä hyvin kyse voi olla yhden tai muutaman suppean ammattikunnan keskuudessa vallitsevasta muodista. Monilla ilmiöillä on tapana toistua historian kuluessa aaltoliikkeen tavoin ja sitä mukaa kuin ne ilmestyvät uudelleen, niiden eteen tavataan liittää erilaisia uus-, neo-, kertaus- post- ja muita etuliitteitä. Tällaiselle on perusteensa siinä, että samoina toistuvien peruspiirteiden ohella uusissa ilmentymissä tapaa olla kullekin ajalle ominaisia erityispiirteitä.

Tämän päivän uuspuritanismin näkyvimpänä ja kokoavana teemana, joskaan ei ainoana, on ilmastonmuutos. Sen nimissä ja sillä perustellen ajetaan mitä moninaisimpia kieltoja sekä vaatimuksia ja velvoitteita. Osalla niistä on todellista vaikutusta itse ilmiöön eli ilmastonmuutokseen, osalla taas ei ja osa ilmastonmuutokseen olennaisesti vaikuttavista asioista sivuutetaan kokonaan huomiotta.

Ilmastonmuutoksen nimissä vaaditaan lihan syönnin lopettamista, autoilla liikkumisen voimakasta vähentämistä, siirtymistä pienempiin ja ahtaampiin asuntoihin, jotka ovat suuremmissa kerrostaloissa, paheksutaan voimakkaasti matkailua, ja ylipäätään vaaditaan kieltäymyksiä ja elämänpiirin typistämistä. Mieleen tulevat ne kautta aikojen esitetyt tulikivenkatkuiset uskonnolliset parannussaarnat, joissa julistettiin ihmisten syntisyyttä ja vaadittiin katumusta, nöyryyttä ja kieltäymyksiä.  Ja siitähän tässä itse asiassa on kysymys, uskonnollisesta joukkoliikkeestä, joka tosin ei kulje uskonnon nimellä.

Tätä ilmastonmuutoksen ympärillä pyörivää joukkoliikettä on usein luonnehdittu uskonnolliseksi liikkeeksi. Vastauksena moiseen luonnehdintaan on yleensä tullut kiivas ryöppy, jossa liikkeen uskonnollinen luonne on jyrkästi kiistetty ja sana ”tiede” on toistunut tiuhaan ja taajaan. Kysymys ei tässä kuitenkaan ole ensi sijassa siitä, kuinka suhtaudutaan ilmaston muutokseen ja ihmisen rooliin siinä, vaan kyseisen liikkeen luonteesta. Verraten harvat kiistävät ihmisen toiminnan vaikutuksen ilmastoon ja siitä aiheutuvat riskit, joskin heitäkin on. Olennainen asia ei tässä kuitenkaan ole se, mikä on liikkeen julkilausuttu tarkoitus vaan se, miten se toimii ja minkälaista sen toiminta on suhteessa ilmoitettuun tarkoitukseen. Jokseenkin kaikkien uskonnollisten liikkeiden julkilausuttu tarkoitus on hyvä. Ongelmat syntyvät käytännön toiminnasta, siitä miten julkilausuttua tarkoitusta tulkitaan ja mitä sen nimissä tehdään, kuinka hyvin toiminta edistää ilmoitettua tarkoitusta vai ajetaanko julkilausutun tarkoituksen nimissä kokonaan muita tavoitteita ja jätetäänkö toisaalta joitakin tavoitteeseen merkittävästi vaikuttavia asioita kokonaan huomiotta, koska ne eivät tunnu sopivan liikkeen ideologiaan.

Uuspuritanismi on joukkoliike ja joukkoliikkeille ominaiseen tapaan, julkisuuden määrä ja kiihkomielisyys ovat sen olennaisia käyttövoimia. Ilmastonmuutoksen lapsitähti Greta Thunberg matkustelee ympäri maailmaa julistamassa: ”En halua, että olette toiveikkaita. Haluan, että panikoitte. Haluan, että pelkäätte samalla tavalla kuin minä pelkään joka päivä. Haluan, että toimitte, ikään kuin talonne olisi tulessa.”. Ja sitten ilmastonmuutoksen nimissä järjestetään lakkoja ja mielenosoituksia, jonne matkustellaan läheltä ja kaukaa. Tietysti sellaisesta syntyy päästöjä, mutta tärkeää on julistus, ei esimerkin näyttäminen. Niinpä joukko maailmantähtiä matkustaa Sisiliaan 114 yksityislentokoneella ja lukuisilla luksusjahdeilla kokoustamaan ja julistamaan huolestuneisuuttaan ilmastonmuutoksesta. Puhumattakaan niistä jättiläismäisistä ilmastokonferensseista, jonne kaikkialta maailmasta tuhannet uskovaiset lentävät kuulemaan sananjulistusta ja asumaan viiden tähden hotelleissa. Ajatus esimerkiksi etäyhteyksillä järjestettävästä konferenssista on tietysti poissuljettu.

Alkuperäisiä puritaaneja

Maailman näyttämöllä on puritanismin ohella esiintynyt aikojen saatossa monia liikkeitä, joiden kellokkaat ovat katsoneet omaavansa sen ainoan oikean totuuden ja katsoneet tämän oikeuttavan, jopa suorastaan velvoittavan, heidät pitämään kansaa kurissa ja sanelemaan kansalle omat sääntönsä. Se aito ja alkuperäinen liike, joka antoi puritanismille nimensä, oli 1600-luvulla Englannissa syntynyt liike. Ei se ollut mitenkään ensimmäinen lajiaan, mutta nimi tarttui ja siitä tuli yleisnimitys muille saman kaltaisille ilmiöille, liikkeille ja toimintatavoille, niin uskonnollisille kuin maallisillekin. 

Puritanismi oli hurskauteen ja Raamattuun perustuva uskonnollinen ja poliittinen liike. Puritaanien mielestä ihmiset oli saatava ymmärtämään oman elämänsä syntisyys ja sen toteuttamiseksi oli rakennettava ankaran hallinnon avulla sellainen yhteiskunta, joka estäisi lähimmäisten syntiset teot. Uskonnon opit oli toteutettava politiikan keinoin.

Puritaanit pääsivät Englannissa valtaan 1600-luvun puolivälissä, kun kuninkaan ja parlamentin välirikko johti sisällissotaan ja kuninkaan mestaamiseen. Puritaani Oliver Cromwell nousi parlamentin joukkojen komentajaksi, sitten armeijan komentajaksi ja lopulta sotilasdiktaattoriksi. Parlamentin joukkojen komentajana aloittanut Cromwelll nimittäin riitautui parlamentin kanssa, hajotti sen ja nimitti oman hallituksensa. Diktatuuri pysyi pystyssä hänen elinaikansa mutta ajautui hänen kuoltuaan parissa vuodessa sekasortoon, eikä lopulta ei auttanut muu, kuin vaalien pitäminen ja uuden parlamentin valinta. Englantilaiset olivat kymmenessä vuodessa parin juurin kyllästyneet puritaaniseen hallintoon, joka oli kieltänyt joulun vieton, sulkenut joukoittain teattereita eikä ylipäätään suvainnut julkista ilonpitoa. Niinpä he valitsivat parlamentin, joka palautti kuninkaan vallan ja kutsui Kaarle II:n hallitsijaksi. Seurasi restauraation kausi, jota luonnehtimaan syntyi ilmaus ”Merry old England”.  

USA:ssa, Uudessa Englannissa puritaanien valtakausi oli pidempi. Puritaanit halusivat perustaa omien ihanteidensa mukaisen yhteiskunnan ja päästä eroon katolisen hapatuksen turmelemasta Englannin kirkosta. Tämän toiveensa he pääsivät toteuttamaan muutamaa vuosikymmentä ennen puritaanien valtaanpääsyä Englannissa, kun kuningas antoi heille luvan oman siirtokunnan perustamiseen Amerikkaan. Ensimmäinen siirtolaisryhmä rantautui sinne syksyllä 1620, juuri talven kynnyksellä. Monet menehtyivät pakkaseen ja ravinnon puutteeseen, mutta pelastukseksi koituivat paikalliset intiaanit, jotka auttoivat heitä, opettivat metsästämään, kalastamaan ja viljelemään paikallisia kasveja. Seuraavana syksynä he sitten viettivät elonkorjuujuhlaa, johon kutsuivat intiaanit vieraikseen. Tätä ystävyystapahtumaa juhlitaan edelleen kiitospäivän nimellä. Joidenkin vuosien kuluttua, puritaaniyhteisön vahvistuttua, he sitten ajoivat intiaanit mailtaan. Sitä ei erityisemmin muistella eikä juhlita. Puritaanit nimittäin katsoivat olevansa Jumalan valittuja ja pitivät paikallisia intiaaneja luvattomina maanvaltaajina, joilla ei ollut varsinaista ihmisarvoa. Moinen suhtautuminen närkästytti intiaaneja, jotka alkoivat hyökkäillä siirtolaisia vastaan. Seurasi sota, jossa Uuden-Englannin alkuperäisasukkaiden itsenäisestä elämästä tehtiin loppu, vangiksi saadulta päälliköltä katkaistiin pää ja ruumis hakattiin neljään osaan.

Puritaanien päämääränä oli rakentaa yhteisö, joka toimisi muille malliesimerkkinä. Tässä yhteisössä saarnaajilla oli merkittävä rooli. Puritaanisaarnaaja käytti helppoja mutta väkeviä mielikuvia, eikä katumusta saarnatessaan päästänyt helvetin lieskoja hiipumaan vaan lietsoi niitä voimallisesti, pitääkseen ihmiset kurissa ja nuhteessa. Väärää uskonsuuntaa edustavia saarnaajia hirtettiin ja pidettiin myös niitä kuuluisia Salemin noitakäräjiä. Kasvava joukko siirtolaisia pakeni siirtokuntaa hallitsevien puritaanien suvaitsemattomuutta ja siirtyi edistämään muiden siirtokuntien kasvua, mutta puritaanijohtajat pitivät tiukasti kiinni vallasta, keinoja kaihtamatta. Lopulta, kun mikään muu ei auttanut, Englannin kruunu määräsi Massachusettsille uuden peruskirjan, joka mahdollisti puritaanien hallintomonopolin syrjäyttämisen.

Muita puritaaneja 

Jotkut puritaaniset joukkoliikkeet ovat olleet hyvinkin lyhytikäisiä, esimerkkinä Firenzessä 1400-luvun lopulla vaikuttanut Giorlamo Savonarolan liike. Aika oli sekä melskeistä, että myös Firenzen korkeimman kukoistuksen aikaa. Tässä ympäristössä Savonarola onnistui synnyttämään löyhää moraalia ruoskivilla parannussaarnoillaan erityisesti nuorisoon nojaavan joukkoliikkeen, joka puolestaan pystytti teokratian, jossa kuninkaana oli itse Kristus. Kristus ei kuitenkaan itse asettunut hallitsemaan, vaan hänen äänitorvena toimi, ei mitenkään yllättävästi, Savonarola itse. Kuninkaan vallalla varustettu Savonarola kulki sitten nuorien kannattajiensa keralla läpi Firenzen takavarikoimassa kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa ihmisiä syntiin. Tämä tarkoitti hänen pakanallisena pitämiään kirjoituksia, pornografiseksi katsomiaan kuvia, ylellisyysesineitä, kuten maalauksia, hienoja huonekaluja, koruja, ylellisiä vaatteita, pelikortteja ja kosmetiikkaa. Kokoon saadut esineet sitten poltettiin Firenzen keskusaukiolle kasatulla suurella turhuuksien roviolla. Siinä tuhoutui muiden muassa joukko Sandro Botticellin maalauksia, jotka hän itse, ilmeisesti seurauksien pelossa, heitti tuleen. Kansa ei kestänyt tätä menoa vuottakaan. Sen mitta tuli täyteen ja Savonarolan kannattajatkin saivat hänestä kyllikseen. Hänet hirtettiin.  

Kun entisten aikojen puritaaniset liikkeet tekivät uskonnosta politiikkaa, monet myöhemmistä versioista ovat tehneet politiikasta uskontoja. Näin tapahtui esimerkiksi edesmenneessä Neuvostoliitossa, DDR:ssä, Maon Kiinassa ja Pol Potin Kamputseassa. Eikä tämän suuntainen pyrkimys ole ollut Suomessakaan mitenkään vierasta sen enempää nyt kuin aikaisempinakaan aikoina.  

Esimerkkinä poliittisesta puritanismista olkoon Pol Potin diktatuuri. Se on käytännön seurauksiltaan yksi äärimmäisistä, mutta monessa suhteessa tyypillinen poliittisen puritanismin ilmentymä. Pol Potin, alkuperäiseltä nimeltään Saloth Sar, perheellä oli suhteita kuninkaalliseen palatsiin. Hänen kerrottiin olleen lapsena herkkä, kiltti ja hyväntuulinen. Perheen suhteiden ansiosta hän sai stipendin Ranskaan, opiskelemaan radiotekniikkaa. Opintosuorituksia ei kertynyt. Kolmen vuoden aikana ei hän ei suorittanut yhtään kurssia hyväksytysti, mutta hän innostui vasemmistoradikalismista. Kotiin palattuaan hän liittyi maanalaiseen kommunistipuolueeseen ja kun Vietnamin sodan vaiheet aikanaan johtivat kommunistihallinnon pystyttämiseen, hänestä tuli pääministeri.

Päästyään valtaan Pol Pot aloitti sosialistiset reformit, joiden tarkoituksena oli kokonaan uuden historiallisen aikakauden aloittaminen. Sen merkiksi otettiin käyttöön jopa uusi ajanlasku, joka alkoi punakhmerien valtaantulosta. Kaikki luokkaerot piti hävittää ja siirtyä täydelliseen tasa-arvoon, jonka ulkonaisena merkkinä kaikki käyttäisivät samanlaisia vaatteita. Täydellinen tasa-arvo tarkoitti täydellistä yhdenmukaisuutta, joskin tässäkin tapauksessa toiset olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Kommunismiin päätettiin siirtyä ilman välivaiheita niin, että raha poistettaisiin käytöstä, yksityinen omistus hävitettäisiin, omaisuudesta tulisi yhteistä ja uskonto kiellettäisiin. Kansalaiset evakuoitiin kaupungeista maalle, jossa heidät pakotettiin kolhooseihin. Phnom Penhistä tuli tyhjä aavekaupunki.  

Poliittisen toisinajattelun, perinteisten tapojen ja menetelmien sekä vastarinnan hävittämiseksi käytettiin kovia keinoja. Tuhansia poliitikkoja ja byrokraatteja, arviolta 200 000, tapettiin. Monet muut kuolivat nälkään, sairauksiin ja teloituksiin. Arviot uhriluvuista vaihtelevat runsaasta miljoonasta useisiin miljooniin. Yhteiskuntakokeilun arvioidaan vaatineen Pol Potin nelivuotisen hirmuvallan aikana jopa joka neljännen kamputsealaisen hengen.

Puritaaneja nimestä riippumatta

Puritanismilla on tapana löytää kotinsa niin uskonnollisista kuin poliittisistakin liikkeistä ja mieleen tulee tietysti kysymys, mikä on uskonnon ja politiikan ero, vai onko sitä edes olemassa. Ero saattaa olla vain näennäinen, sillä uskonnot edustavat usein poliittista vallankäyttöä ja poliittisissa liikkeissä on paljon uskonnoille ominaisia piirteitä. Rajanveto politiikan ja uskonnon välillä on lähinnä veteen piirretty viiva, eikä edes kovin olennainen, sillä yhteiset piirteet ovat molemmissa yhteisöissä jokseenkin samoja.

Ensimmäinen yhteinen piirre on luja usko oman opin puhtauteen ja ainoaan totuuteen. Olipa oppi minkä niminen tahansa, se on ainoa oikea oppi ja sitä pitää noudattaa. Oikeaoppisten hallussa on ainoa totuus, ja siinä täytyy pitäytyä. Ei riitä, että oikeasta opista harhautuneiden katsotaan olevan väärässä, erehtyneen tai ajatelleen asioita huonosti, puhumattakaan sitä, että heidän myös näkökantojaan voitaisiin harkita. He ovat harhaoppisia ja syntisiä, joiden moraali ja motiivit ovat vähintäänkin kyseenalaisia tai suorastaan rikollisia. Koska heidän ajatuksensa ovat syntisiä ja rikollisia, heillä ei ole oikeutta niiden esittämiseen vaan heidät pitää eristää ja heitä pitää rangaista.     

Toinen ominainen piirre on autoritäärinen johtaminen. Johtajilla on yksinoikeus oikean opin tulkintaan ja heidän tulkintansa tukee heidän valtaansa. He toimivat jumalan äänitorvena ja he päättävät, mitkä ovat oikean opin määrittelevät kirjoitukset ja miten niitä pitää tulkita. Tämä tekee johtajat immuuneiksi arvostelulle ja kritiikille sekä toimii myös perusteluna heidän etuoikeuksilleen. Heidän näkemystensä arvostelu ja asemansa kyseenalaistaminen ovat majesteettirikoksia.

Kolmas ominainen piirre on hallitseminen synnintunnon lietsomisen ja moralisoinnin avulla.  Synti on hallitsemisen välineenä siitä kätevä käsite, että se ei ole neuvoteltavissa, se on ehdoton paha. Kun asia on synniksi määritelty, se on paha ja sillä siisti. Jos joku pyrkii osoittamaan sitä kohtaan ymmärrystä tai peräti kyseenalaistamaan synniksi määritellyn asian paheksuttavuuden hän leimautuu moraaliltaan vähintäänkin epäilyttäväksi ja todennäköisesti jopa harhaoppiseksi ja syntiseksi. Eivät syntiset tarvitse ymmärrystä tai ymmärtäjiä. Jos he nöyrtyvät, katuvat ja tekevät parannuksen, heille voidaan ehkä osoittaa armoa, mutta väärässä he ovat aina ja ehdottomasti olleet.  

Neljäs piirre on puritaanien taipumus nähdä itsensä valittuna kansana. "Meidän" ja "muiden", eli valitun kansan ja kadotukseen menevien välillä nähdään tiukka ero. Tähän liittyy usein kaksoisstandardien käyttö. Valittua kansaa arvioidaan eri mitalla kuin syntisiä. Valittuun kansaan myös liitetään eri epiteettejä kuin kadotukseen meneviin. Valitun kansan jäsenet ovat hyviä ja edistyksellisiä ja muut ovat pahoja ja taantumuksellisia.

  

Viides on yksinkertaisuuden, pidättyvyyden, keltäymysten, niukkuuden ja suoranaisen köyhyyden ihannoiminen, ellei suorastaan niiden vaatiminen. Ylellisyys on syntiä, nautinnot ja mielihyvä ovat pahasta. Puritaania kalvaa ainainen pelko siitä, että joku joskus jossakin olisi onnellinen, sillä onnellisuus on askel kohti kadotusta. Tämä ei tietenkään välttämättä koske liikkeen johtajia.

Kuudes piirre on yhteisöllisyydeksi kutsuttava totalitaarisuus. Puhutaan paljon yhteisistä arvoista. Nämä arvot ovat jatkuvasti esillä ainakin sanoissa ja uskollisuutta niille täytyy toistella puheissa mutta ei välttämättä teoissa. Tämä totalitaarinen yhteisöllisyys on jotain muuta, kuin se perinteinen kyläkuntien yhteisöllisyys, vaikka saman tapaisia ulkoisia muotoja saattaa olla. Totalitaariselle yhteisölle arvot annetaan ylhäältä päin ja niissä pitäytymistä valvotaan. Yhteisöä käytetään valvonnan ja kontrollin välineenä. Spontaanit yhteistoiminnan muodot, jos ne eivät ole selvästi ylhäältä annettujen normien mukaisia, ovat vähintäänkin epäilyttäviä elleivät suorastaan rikollisia, sillä ne saattavat heikentää tiukan hierarkkista kontrollia.

Tähän enemmän tai vähemmän tiukkaan totalitarismiin nämä puritanistiset liikkeet lopulta päätyvät, mikäli eivät hajoa, esiintyivätpä ne minkä nimisinä tai minkälaisilla ohjelmajulistuksilla tahansa. Nimet ja ohjelmajulistukset muuttuu vain, mutta muuttuuko lopulta juuri mikään muu.