Jalostavaa kirjallisuutta ja maahanmuuttoa

Mark Twain tapasi ruotia pakinoissaan hurskastelua ja tekopyhyyttä. Eräs tällainen on pakina jalostavasta kirjallisuudesta, joka käsitteli niitä kansalaisten ylösrakentamiseksi laadittuja tarinoita, joissa kerrottiin, kuinka hyve ja epäitsekkyys saavat palkkansa. Tarinat päätyivät aina hyveelliseen opetukseen. Twainia oli jäänyt vaivaamaan kysymys siitä, mitä tapahtui tarinoiden huippukohdan jälkeen. Niinpä hän tutki asiaa, ja esitti tutkimuksensa tulokset liittämällä tarinaan jatko-osan. Otettakoon tähän esimerkiksi tarina kiitollisesta villakoirasta.

Alkuperäinen jalostava tarina kertoi, kuinka hyvänsuopa lääkäri löysi isännättömän villakoiran, joka oli katkaissut jalkansa. Hän lastoitti katkenneen koiven ja antoi koiran laputtaa omille teilleen. Muutaman päivän päästä hän hämmästyksekseen näki ovellaan kiitollisen villakoiran yhdessä toisen kulkukoiran kanssa, jolta oli myös katkennut jalka. Hyväntahtoinen lääkäri lastoitti tämän toisenkin koiran jalan ja jäi ihastelemaan luonnon viisautta joka näin oli osoittanut hyvien tekojen synnyttämän kiitollisuuden tuloksen.

Jalostava tarina päättyy tähän huippukohtaan. Kirjailijan tutkimuksen esille tuoma jatko on seuraava.

Seuraavana aamuna hyvänsuopa lääkäri löysi ovensa takaa molemmat koirat. Ne vallan läähättivät kiitollisuudesta ja niiden seurana oli kaksi muuta koiraa. Niinikään raajarikkoja. Eipä aikaakaan, kun raajarikot taas olivat täydessä kunnossa ja läksivät tiehensä jättäen lääkärin entistä hartaamman ihmetyksen valtaan.  Meni päivä ja tuli seuraava aamu. Nyt oven takana odotti neljä paikattua koiraa ja neljä uutta raajarikkoa. Seuraavana aamuna oven takana oli kuusitoista koiraa, joista kahdeksan uutta raajarikkoa. Puoleen päivään mennessä nekin oli paikattu, mutta lääkärin hurskaaseen ihasteluun alkoi sekoittua maallismielistä manailun halua.  Tuli uusi aamu ja kolmekymmentäkaksi koiraa, joukossa kuusitoista raajarikkoa. Paikalla vallitsi juhlava meteli kun raajarikot ulisivat ja paikatut uikkailivat riemusta. Lääkäri värväsi avukseen kaksi muuta lääkäriä ja selviytyi hyväntekeväisyysurakastaan ennen pimeän tuloa. Kun seuraava aamu sitten valkeni ja lääkäri silmäili ovensa eteen leiriytynyttä koirien mahtavaa merta, hänen mittansa tuli täyteen. Hän totesi, että ei auttane muuta kuin tunnustaa, että jalostavat kertomukset olivat vieneet hänet harhaan. Hyväntekeväisyys oli johtanut mahdottomuuksiin. Niinpä hän yritti häätää talonsa eteen leiriytynyttä koiralaumaa, mutta tuli siinä tallanneeksi sen alkuperäisen koiran hännälle ja koira puri häntä heti jalkaan. Kuukautta myöhemmin makasi vesikauhun myrkyttämä hyvänsuopa lääkäri henkitoreissaan. Hän kutsutti ystävät vuoteensa viereen ja sanoi: ”Varokaa jalostavia kertomuksia. Ne kertovat tarinasta vain toisen puolen”. Näin sanoen hän käänsi kasvonsa seinään päin ja kuoli.

Otetaan esiin toinen kertomus. Abdirahim HUSU Hussein kirjoitti 8.9.2016 blogimerkinnän otsikolla:  ”Tämä ei ole minun Suomeni”, jonka sisältö tiivistettynä oli seuraava:

”Suomen vastaanottokeskuksissa eletään tällä hetkellä sekavissa tunnelmissa. Päällimmäisenä ovat ahdistus, pelko, masennus ja monet muut negatiiviset tunteet. … Viime aikojen käsittämättömiltä ja tervettä järkeä uhmaavat turvapaikkapäätökset kuitenkin lisäävät pelkoa ja stressiä näissä ihmisissä. … On täysin mahdollista, että se, mitä heille parhaillaan teemme, aiheuttaa joissain heistä terveen harkinnan menetyksen ja väkivaltaan turvautumisen. … Viime kuukausien aikana olen saanut avunpyyntöjä monelta pakolaiselta, jotka eivät halua mitään muuta kuin saada jäädä Suomeen. … Jokainen turvapaikkahakemus käsitellään yksilöllisesti ja ihmisiä mietityttää se, mitkä heidän oikeutensa ovat ja mitkä ovat turvapaikkaan vaadittavat kriteerit. Liki kaikki kertovat saman tarinan. ”Minulla ei ole mitään elämää siellä”, he sanovat lähtömaihinsa viitaten. ”Olen yli 10 000 € velkaa tästä matkasta”.”Mieluummin kuolen täällä kuin palaan sinne” … Ruotsin ja Tanskan linjaa seuraten Suomen hallituksen tavoitteena on tehdä Suomesta vähemmän houkutteleva maa pakolaisille, jotta tänne ei tultaisi. … Tämä ei ole se Suomi, jonka minä olen oppinut tuntemaan. Suomi, johon aikoinani tutustuin, oli inhimillisempi ja piti kunnia-asianaan ihmisoikeuksien noudattamista silloinkin, kun muut eivät niin tehneet”.

Blogimerkinnän innoittajana oli Suomen kiristyvä turvapaikkakäytäntö. Syksyllä 2015 Suomeen tuli muutaman kuukauden sisällä yli 35 000 turvapaikanhakijaa. Tämä oli osa Eurooppaan suuntautunutta turvapaikanhakijavyöryä. Sen yhteydessä puhuttiin paljon Syyrian sisällissodan jalkoihin joutuneiden hädästä, mutta Suomeen tulleet olivat lähtöisin valtaosin Somaliasta, Irakista ja Afganistanista. Siinä sivussa kävi myös ilmi, että Suomen turvapaikkakäytännöt olivat alun perinkin Euroopan väljimpiin kuuluvia. Etuudet olivat muita parempia ja turvapaikka myönnettiin keskimääräistä helpommin noista maista tulleille. Turvapaikanhakijoiden kustannukset nousivat vuositasolla yli 1 – 1,5 miljardin luokkaan. Kaikki pohjoismaat ja myös Suomi kiristivät turvapaikkakäytäntöjään. Kiristysten jälkeenkin Suomen käytännöt jäivät pääosin Pohjoismaiden väljimmiksi. Esimerkiksi Ruotsi, toisin kuin Suomi, ei nykyisin myönnä laisinkaan pysyviä oleskelulupia.

Media ryhtyi kampanjoimaan kiristynyttä turvapaikkakäytäntöä vastaan. Sunnuntaina 4.9.2016 Hesari kirjoitti artikkelin jota varten se kertoi haastatelleensa nimettömäksi jääneitä Migrin entisiä ja nykyisiä työntekijöitä. Artikkelissa tuotiin esiin voimakas huoli tulostavoitteista eli vaadittavien turvapaikkapäätösten määrästä ja sen mahdollisista vaikutuksista päätösten oikeellisuuteen. Artikkelin henki oli se, että kielteisiä päätöksiä tehdään väärin perustein. Kuitenkin haastatelluista vain kaksi oli mielestään joutunut lähettämään ihmisen vaaraan. Tämä oli heidän subjektiivinen arvionsa. Artikkelissa ei mainittu sitä, että kielteisen päätöksen tekemiseen tarvitaan kahden virkailijan päätös kun myönteisen voi tehdä yksi. Myöskään esiin ei tuotu sitä, että kielteisistä päätöksistä voidaan valittaa hallinto-oikeuteen ja päätöksessä on valitusohjeet. Myönteisissä päätöksissä tällaista oikaisutietä ei ole. Valitustietä myös käytetään aktiivisesti. Valittajat ovat pääosin somaleita, irakilaisia ja afgaaneja. Valitus lähtee hyvin herkästi, sillä vain suunnilleen yksi tapaus kymmenestä palautetaan uudelleen harkittavaksi. Tänä vuonna hallinto-oikeuteen arvioidaan tulevan runsaat 10 000 juttua.

Somalia, Irak ja Afganistan eivät ehkä ole maailman rauhallisimpia maita, mutta riittääkö se turvapaikan myöntämisen ja elatuksen perusteeksi.  Turvapaikkajärjestelmä nimittäin luotiin alun perin Hitlerin juutalaisvainojen johdosta. Nähtiin, että vainon kohteeksi joutuneet tarvitsevat turvapaikan ja kaikki heistä eivät välttämättä pysty pääsemään turvaan ja huolehtimaan toimeentulostaan käyttämällä perinteisen siirtolaisuuden kanavia.  Sitä ei tarkoitettu siirtolaisuuden oikotieksi ja elatusautomaatiksi. Sellaiseen suuntaan monet sitä kuitenkin pyrkivät muuttamaan.

Turvapaikkakäsitteen laajentamisen puolestapuhujien joukossa on varmaankin niitä, jotka pyrkivät vilpittömästi tekemään hyvää. Valitettavasti se ongelma jota he tällä tavoin pyrkivät helpottamaan ja ratkaisemaan, ei ole tällä tavoin autettavissa. Itse asiassa tällä tavoin sitä ongelmaa voidaan vain levittää ja pahentaa. Se ongelma on nimittäin liiallinen väestönkasvu.  Ja jos sitä pyritään hoitamaan rajoittamattoman muuttoliikkeen avulla, tuloksena on tuo Mark Twainin villakoiraefekti.

Liiallinen väestönkasvu on useimmiten turvapaikanhakuna esiintyvän siirtolaisuuden perussyy. Se on myös useimpien pakolaisuutta aiheuttavien sotien, sisällissotien, kapinoiden ja vainojen alkusyy. Kilpailu niukkenevista resursseista eskaloituu aseellisiksi konflikteiksi, joissa eri heimot, etniset ryhmät ja uskontokunnat käyvät toistensa kimppuun. Kyseessä ei siis nyt ole pakolaiskriisi, vaan siirtolaiskriisi jossa YK:n luomaa pakolaisnormistoa käytetään väärin. Tämä kansainvaellus ei ole tilapäinen, vaan jatkuu niin pitkään kun lähtömaiden väestönpaine sitä ruokkii. Vuosisadan loppuun mennessä Afrikan väestön ennustetaan nelinkertaistuvan 1,1 miljardista 4,4, miljardiin. Tämä tarkoittaa keskimäärin 41 miljoonan ihmisen lisäystä vuodessa. Tämän väestönlisäyksen puskurointiin Eurooppaan ei ole mitään mahdollisuuksia. Eurooppa on pieni, tiheään asuttu maanosa. Täällä asuu suunnilleen 500 miljoonaa ihmistä ja väentiheys on jokseenkin sama kuin Kiinassa.

Viime vuonna Eurooppaan tuli noin miljoona turvapaikanhakijaa. Tällä määrällä ei ole mitään vaikutusta Afrikan väestöongelman ratkaisuun tai edes helpottamiseen, mutta Euroopan se sai sekaisin. Lienee helppo kuvitella mitä merkitsisi vuosittaisen tulijamäärän kymmenkertaistaminen ja tämän virran jatkuminen vuodesta vuoteen. Silti tämä kattaisi vain neljänneksen Afrikan väestönlisäyksestä, joten silläkään ei vielä olisi mitenkään ratkaisevaa vaikutusta Afrikan väestöongelman kehitykseen. Eikä tuossa ole vielä lainkaan mukana Lähi-idän, Afganistanin ja Pakistanin väestön osuutta. Ei tarvita kummoistakaan oivallusta sen asian ymmärtämiseen, että moinen muuttoliike johtaisi Euroopassa varsin nopeasti romahtaneisiin yhteiskuntiin jotka eivät kykene auttamaan muita, eivätkä edes huolehtimaan itsestään.

Näiden hyvää tarkoittavien muuttoliikkeen puolestapuhujien, jotka ilmeisesti eivät ajattele asiaa sen pidemmälle, lisäksi on muita, joiden motiivit eivät enää olekaan aivan yhtä puhtaat. Turvapaikkasysteemi nimittäin mahdollistaa monenmoista liiketoimintaa alkaen ihmissalakuljetuksesta ja päätyen erilaisten valitusten tehtailuun ja niiden oikeuskäsittelyyn. Siihen väliin mahtuu monenmoisia palveluita majoituspalveluista, ruokahuollosta, terveyspalveluista, tulkkauspalveluista ja kotoutuspalveluista alkaen.  Palvelujen kysynnän kasvu vaikuttaa hintoihin. Maahanmuuttovirasto ilmoitti alkukesästä, että ostopalveluna hankittu majoitusvuorokausi maksoi 66 euroa/henki/vuorokausi. Siitä tulee kuukausivuokraksi 1 980 euroa ja vuosivuokraksi 24 000 euroa. Viraston kustannustavoite oli 35 euroa, mutta myyjän markkinat nostivat hintatasoa.  On myös muita tahoja, jotka arvioivat hyötyvänsä. Jotkut työnantajat laskevat saavansa halpaa työvoimaa, rakennusfirmat laskevat saavansa talonrakennusurakoita, poliitikot laskevat saavansa äänestäjiä ja niin edelleen. Monia näistä asioista voidaan tietysti saada normaalin siirtolaisuudenkin kautta, mutta silloin, kun maassa on korkea työttömyys, työtä ja leipää ei ole tarjolla ja halukkaita tulijoita on vähän. Verovaroilla kustannetussa turvapaikkamuutossa tällaista jarrua ei ole. Niinpä turvapaikkaliiketoiminnasta hyötyjillä on  vahva motiivi puhua sen puolesta. Sehän on normaalia markkinointia. 

Bismarck tapasi sanoa, että politiikka oli mahdollisen taitamista. Ottamatta kantaa hänen politiikkansa tuloksiin, hänen periaatteensa oli joka tapauksessa oikea ja pätee myös tässä asiassa. Pienen Irlannin väestöongelma pystyttiin ratkaisemaan laivaamalla väki harvaanasutulle Pohjois-Amerikan mantereelle, mutta olisi absurdia kuvitella, että vaikkapa Kiinan väestöongelma olisi voitu ratkaista kuskaamalla väki Irlantiin. Siksipä sitä ei yritettykään, vaan kiinalaiset päättivät ratkaista ongelmansa aivan itse. Siinä he myös onnistuivat ja onnistuivat myös saamaan aikaan huimaavan taloudellisen kasvun, jonka tuloksena onnistuivat nostamaan köyhyydestä enemmän ihmisiä kuin kaikki maailman muut kehitysohjelmat yhteensä.  Vastaava resepti soveltuu myös näihin Afrikan ja Lähi-idän maihin. Ongelma on ratkaistava siellä, missä se esiintyy ja siellä, missä ongelma esiintyy, täytyy olla halu sen ratkaisemiseen. Kysymys on vain siitä, miten se saadaan tapahtumaan. Narulla kun ei kuulemma voi työntää.

Afrikan ja Lähi-idän ongelmien yhteydessä nostetaan esiin kehitysapu. Aivan aiheellisesti. Mutta kaikki se, mitä kehitysavuksi sanotaan, ei välttämättä ole hyödyksi. Tässä yhteydessä tavataan ottaa esiin se sanonta, että jos annat miehelle kalan, hänellä on taas huomenna nälkä mutta jos opetat hänet kalastamaan, hänellä ei enää koskaan ole nälkä. Todellisuus on hiukan tätä monimutkaisempi. Voi nimittäin käydä kuten tuossa alussa olleessa Mark Twainin tarinassa. Jos annat miehelle kalan, huomenna hän tuo mukanaan kaverinsa ja tarvitset kaksi kalaa. Ja ylihuomenna tarvitset tietysti neljä ja niin edelleen.  Tämän lisäksi meillä on vielä sellaisia kavereita, jotka ovat kehittäneet kalanjakobisneksen, jossa he saavat leipänsä kalojen jakelusta ja joku kolmas taho (jota yleensä sanotaan veronmaksajaksi) maksaa ne kalat. Jokainen yrittäjä pyrkii tietysti kasvattamaan firmaansa ja niin tässäkin tapauksessa. Kysyntä on taattu mutta pullonkaulan muodostaa se, kuinka paljon maksajasta saadaan irti. Ja tätä pullonkaulaa pyritään avartamaan voimakkaalla, tunteisiin vetoavalla markkinoinnilla.

Toiseksi paras tapa, niin maksajan kuin kalan tarvitsijankin kannalta on siis opettaa se kaveri kalastamaan eli huolehtimaan itsestään. Kaikkein paras tapa on tietysti motivoida hänet kalastamaan tarjoutumalla ostamaan hänen ylimääräiset kalansa käyvään hintaan. Ja siinä sivussa hän saa omankin kalantarpeensa tyydytettyä. Joidenkin tietojen mukaan tämä on juuri se resepti, jota Kiina on alkanut soveltaa Afrikassa. Ja se on juuri se sama resepti, jolla he ovat nostaneet oman maansa. Se ei perustu avustamiseen vaan investointeihin, eli kannattavan ja työllistävän liiketoiminnan pystyttämiseen.