Jakobiinit ja heidän perillisensä

Ranskan vallankumous toi politiikan näyttämölle jakobiinit ja siellä he ovat siitä lähtien olleet. Nimitykset ovat vaihdelleet ja esiintymismuodoissakin on ollut jonkinasteista muuntelua, mutta henkinen perusta ja toimintatavat ovat pysyneet pitkälti alkuperäisen kaltaisena.

Jakobiiniklubi, josta jakobiinit saivat nimensä, oli alunperin valistushenkinen ja liberaali yhteisö. Siellä puhuttiin muun muassa ihmisoikeuksien, tasavallan ja yleisen äänioikeuden ynnä muiden liberaalien uudistusten puolesta. Vallankumouksen alkuvaiheessa pääroolissa olivat liberaalit, mutta vasemmiston vuoripuolue nousi vuoden 1792 loppupuolella valtaan katumellakoiden, kiihotuksensa ja veritöiden avulla. Robespierre nousi vuoripuolueen vaikutusvaltaisimmaksi jäseneksi ja sai klubin haltuunsa.  Liberaalit suljettiin pois klubista ja siitä tuli terrorivallan keskipiste.

Robespierre julisti, että jakobiinien päämääränä oli hyveen tasavalta jossa kaikki saisivat nauttia rauhasta ja tasa-arvosta. Siellä vallitsisi ikuinen oikeudenmukaisuus. Kaikki halveksittavat ja julmat intohimot olisivat tuntemattomia. Kaikenlaiset hyvät ja jalot intohimot herätettäisiin lainsäädännön voimalla. Siinä valtiossa itsekkyyden korvaisi moraali, kunnian korvaisi rehellisyys, tottumukset korvattaisiin periaatteilla, sopivuussäännöt korvattaisiin velvollisuuksilla ja ylimalkaan kaikki monarkiaan liitettävät paheet korvattaisiin tasavaltalaisilla hyveillä.  Minkälainen hallitus sitten saisi tämän ihmeen aikaan? Sen saisi aikaan kansanvaltainen hallitus jonka voimanlähteinä olisivat hyve ja terrori. Molemmat olisivat tarpeen, sillä terrori ilman hyvettä olisi kauhistus ja hyve ilman terroria voimaton. Terrori ei hänen mukaansa tarkoittanut mitään muuta kuin suoraa, ankaraa ja joustamatonta oikeutta. Vapauden viholliset tuli alistaa terrorin keinoin

Valtaan päästyään jakobiinit ryhtyivät hallitsemaan terrorin avulla. He teloituttivat ensin kuninkaan ja sitten vastustajansa. Seuraavaksi Robespierre teloitutti kilpailijansa puolueen sisällä, kunnes viimein kukistui itse.

Jakobiinien johtajat olivat kouluja käyneitä ja sanan käyttöön tottuneita miehiä. Robespierre, Couthon ja Billaud-Varenne olivat asianajajia, Marat oli  lääkäri, Saint-Just oli kansalliskaartin everstiluutnantti ja runoilija, Hebert oli lehtimies ja myöskin koulutukseltaan juristi.

Asianajajat olivat jakobiinien johtoportaassa hyvin edustettuina, joten ei ole mitenkään yllättävää, että oikeuslaitos valjastettiin poliittisten päämäärien ajamiseen. Jakobiinien ajamana laadittiin terrorin oikeuttava laki epäluulonalaisista. Saint-Just esitti, ettei tullut rangaista ainoastaan pettureita vaan ketä tahansa, joka oli välinpitämätön ja passiivinen vallankumouksen suhteen. Kansalainen, joka ei tehnyt mitään vallankumouksen hyväksi, osoitti asettuvansa Ranskan kansan vallankumouksellista yleistahtoa vastaan ja jokainen joka asettui kansan yleistahtoa vastaan, oli kansan vihollinen. Lakiasiantuntija määrittelivät epäluulon alaiseksi katsottavat ryhmät.

"Epäluulon alaisiksi katsotaan:

• ne jotka käytöksellään, tuttavuuksillaan, sanoillaan tai kirjoituksillaan ovat osoittautuneet tyrannian ja federalismin kannattajiksi
• ne, jotka eivät voi tehdä selkoa toimeentulostaan ja kansalaisvelvollisuuksiensa täyttämisestä
• ne, jotka eivät ole voineet saada todistusta isänmaallisuudestaan
• rikoksista syytetyt, myös vapauttavan tuomion saaneet
• entiset aateliset, jotka eivät jatkuvasti ole osoittaneet olevansa tasavallan puolella sekä emigrantit, vaikka ovat palanneetkin"

Oli siis olemassa laki, jonka perusteella voitiin syyttää ja tuomita. Oli myös  vallankumoustuomioistuin joka hoiti syytettyjen tuomitsemisen. Lailliset muodot tulivat täytetyksi.

Todistajien ja todisteiden epämääräisyys sekä niiden mielivaltaisuutta arvostelevat puolustusasianajajien puheenvuorot herättivät aika ajoin kielteistä huomiota. Todistajien kuulustelut ja puolustusasianajajien puheenvuorot myös hidastivat vallankumoustuomioistuimen toimintaa.  Tähän saatiin sittemmin korjaus. Vallankumoustuomioistuimen toimintaa tehostettiin prairal-kuun 22 päivän lailla, jolla puolustusasianajajat poistettiin (vehkeilijän ei pidä saada puolustajaa) sekä todistajien tarpeellisuudesta ja pöytäkirjojen laadinnasta luovuttiin. Lain konventille esitelleen Couthonin sanoin: "Tuomioistuimet on tarkoitettu tuomitsemaan vain tasavallan vihollisia ... On väärin käyttää aikaa muuhun kuin heidän tuomitsemiseensa. Suvaitsevaisuus heitä kohtaan on raakamaista, laupeus törkein rikos".    

Couthonin repliikki on hyvä esimerkki jakobiineille ominaisesta retoriikasta. Puheessa säilytettiin alkuperäiseen liberaaliin arvomaailmaan kuuluva sanasto ja korkeat moraaliset perustelut, mutta sanoille annettiin uudet merkitykset. Tärkeää ei ollut miten asiat oikeasti olivat vaan se, että asioihin liitettiin oikeat sanat. Puheesta tuli Orwellin sittemmin käyttämän nimityksenmukaista uuskieltä. Vapaus on orjuutta, totuus on valhetta, musta on valkoista.

Sanaa "tyrannia" oli käytetty kuvaamaan vanhan hallinnon valtaa ja sanaa "vapaus" oli käytetty kuvaamaan alkuperäisiä liberaaleja tavoitteita. Kun jakobiineista tuli vuorostaan tyranneja, he jatkoivat hallintonsa kutsumista vapaudeksi!  Vapauden nimessä he kannustivat joukkoja väkivaltaan, organisoivat ilmiantajien verkostoja  ja toimittivat vastustajiaan giljotiiniin. Puhe ei ollut enää kommunikaation ja ajatustenvaihdon väline. Puhe toimi uskontunnustuksena, jonka tarkoitus oli erottaa jyvät akanoista. Puheiden todellisuuden ja todellisuuden todellisuuden välisten ristiriitojen esilletuomisesta tuli epäilyttävää, jopa hengenvaarallista. Vallanpitäjien kannalta epämiellyttävien tosiasioiden paljastamisesta ja moittimisesta pääsi vallankumoustuomioistuimeen, joka katkaisi sekä sopimattomat puheet, että kaulan.       

Jakobiinien retoriikan ominaispiirre oli korkean moraalisten argumenttien käyttö. Heille oli ominaista hyveen puolustajina ja  totuuden omistajina esiintyminen. Heidän laillisuusdiskurssinsa perustui ”moraalisen vähemmistön oikeuteen.” He halusivat pelastaa kansan, kunnioittamatta kuitenkaan kansansuvereniteettiperiaatetta. Enemmistöperiaate ei merkinnyt mitään, jos parhaiden ja moraalisesti oivallisten kerran täytyy hallita. Lukumäärällä ei ollut väliä kun oli kysymys parhaista tai parhaasta.

Robespierren retorinen argumentti, jonka ansiosta hän saattoi saattaa lain voimaiseksi minkä tahansa henkilökohtaisen mielipiteensä, oli oikeudenmukaisuuteen ja hyveeseen vetoaminen. Hän loi itsestään lahjomattoman ja oikeudenmukaisen vallankumouksellisen myyttiä. Hän oli sallimuksen välikappale, vallankumouksellinen välttämättömyys, jonka moraali ja hyve tekivät hänestä ihmiskunnan esitaistelijan. Mielipiteet ja totuudet kyllä saattoivat tarpeen vaatiessa muuttua. Ennen valtaannousuaan Robespierre piti vallan kolmijako-oppia hyvänä asiana, jota ei saanut loukata. Silloin hän arvioi sen vähentävän kuninkaan valtaa. Valtaan päästyään hän moitti vallan kolmijakoa huonoksi asiaksi, koska nyt "valta kuului kansalle." Niinpä paikallinen itsehallinto katosi käytännössä kokonaan, oikeuslaitoksen itsenäisyys poistettiin ja habeas corpus -periaatte, jonka tarkoitus oli estää mielivaltaiset vangitsemiset ja varmistaa henkilön pidätyksen laillisuus, kumottiin.  

Suhtautuminen sananvapauteen muuttui samalla tavoin ajan ja tilanteen  mukaisesti. Vallankumouksen alkuvaiheissa sananvapautta pidettiin luovuttamattomana perusoikeutena. Kun Robespierren puhe keskeytettiin ennen hänen valtaan nousuaan,  hänen mielestään: "Jokainen vaatimus, joka tarkoittaa minun ääneni tukahduttamista, hävittää vapautta."  Myöhemmin kanta sananvapauteen muotoiltiin hiukan toisin: "Yhteiskunnan suojelu ja sananvapaus kuuluvat vain rauhallisille kansalaisille. Tasavallassa ei ole muita oikeita kansalaisia kuin tasavaltalaiset. Tasavallan hallitus on muille velkaa vain kuoleman". Saint-Just esitti saman asian seuraavasti: "Tasavallan olemukseen kuuluu kaiken täydellinen hävittäminen, mikä on sitä vastaan".   

Hyvän esimerkin teorian muotoilusta ja sen käytännön toteutuksesta tarjoaa Ranskan terveydenhuollon kehitys vallankumouksen aikana.  Ennen vallankumousta lääkärien koulutustaso vaihteli, mutta se oli yleisesti heikko. Hallinnon tehottomuus, varojen puute, korruptio ja  laiminlyönnit saivat aikaan sen, että puutteet tulivat yhä selkeämmin näkyviin. Sairaaloiden toiminnassa oli suuria puutteita, vaikka niitä oli yritetty kehittääkin.

Vallankumouksen käyttövoimana oli vakaumus yksilön oikeudesta kelvolliseen elämään ja yhteiskunnan velvollisuudesta taata tämä oikeus. Terveys ja sairaanhoito olivat inhimillisiä oikeuksia. Jean-Paul Marat muotoili vallankumouksen lääketieteen suuren tehtävän: Valvoa yhteiskunnan lasten oikeutta elämään ja terveyteen. Kansalliskokous tarttui ongelmiin ja asetti niitä ratkomaan köyhäinhoitovaliokunnan ja terveydenhoitovaliokunnan. Terveydenhuoltovaliokunnan laatima toimintasuunnitelma lähti vallankumouksen lääketieteen uudistuneista periaatteista. Huolenpito ei rakentunut yhteiskunnan hyväntekeväisyydelle vaan kansalaisten oikeuksille. Valiokunta teki myös ehdotuksen lääketieteellisen koulutusjärjestelmän toteuttamiseksi. Koulutuksen painopiste olisi käytännön kliinisessä työssä. Professorit valittaisiin tehtäviinsä taitojensa mukaan.

Esitetty terveydenhoidon suunnitelma oli täydellinen ja silloisissa oloissa suorastaan mielikuvituksellinen. Valiokunnan ehdotukset hyväksyttiin periaatteessa, mutta niiden toteuttamiseksi käytännössä ei ollut sen paremmin keinoja kuin varojakaan.

Vallankumouksen edellä vallinnut katkeruus lääkärikuntaa kohtaan puolestaan purkautui esiin lääkärien laillistamisen kohdalla. Vaatimukset lääketieteellisestä tutkinnosta lääkärin toimiluvan saamiseksi poistettiin ja kuka tahansa saattoi maksua vastaan hankkia lisenssin lääkärinä toimimista varten. Lääketiede oli nyt kaikkien omaisuutta, se ei kuulunut enää lääkäreille vaan kansalle. Kritiikki lääketieteellistä koulutusta kohtaan johti siihen, että kaikki erioikeuksia nauttivat yhteisöt, mukaan luettuina yliopistot, lääketieteelliset koulut ja akatemiat julistettiin lakkautetuksi. Julkinen lääketieteellinen koulutus päättyi kokonaan. Kun lääkärit vetosivat lakiasäätävään kokoukseen, heitä muistutettiin tylysti siitä, että kaikki ammatit olivat samanarvoisia ja kaikki aikaisemmat erioikeudet oli lakkautettu.

Vallankumouksen edetessä, aikaisemmat terveyden- ja köyhäinhoitovaliokunnat yhdistettiin Kansan avun valiokunnaksi. Toimintasuunnitelma oli kyllä sama kuin aikaisemmin. Kansan oikeus yhteiskunnan huolenpitoon oli itsestään selvä lähtökohta. Sairautta ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta pidettiin vanhan hallinnon laiminlyöntien seurauksina, joten sen huonon hallinnon järjestelmät päätettiin purkaa. Toimenpiteet kohdistettiin ensin sairaaloihin. Sairaaloilta poistettiin asteittain kaikki taloudellinen tuki, läänitysten korot, kirkon kymmenykset, porvarien omantunnonrahat, verotulot, sakot ja arpajaistuotot. Lisäksi niiltä alettiin vaatia omaisuudesta veroa. Taloudellinen katastrofi olikin pian tosiasia. Sairaaloiden talousarvioiden laskettiin pudonneen kymmenenteen osaan vallankumousta edeltäneeseen aikaan verrattuna.

Sairaaloihin kohdistettiin myös vallankumouksen periaatteiden mukainen kristinuskosta vierottaminen. Sairaalat olivat perinteisesti kuuluneet kirkolliseen järjestelmään, liittyneet kristillisen armeliaisuuden ajatukseen ja toimineet nunnien tai erityisten sääntökuntien harjoittaman sairaanhoidon varassa. Niinpä päätettiin, että kirkollisesti sitoutunut henkilökunta on poistettava sairaaloista ja korvattava kaatuneiden sotilaiden leskillä ja orpolapsilla. Näillä tulisi olemaan etusija kaikkiin tehtäviin sairaaloissa. Harjaantumattomat sotalesket ja veteraanien orpolapset eivät tosin pystyneet menestyksellisesti toimimaan hoitohenkilökuntana. Saman tien vallankumous tuhosi myös valistuksen seurauksena syntyneet sosiaaliset lastenlaitokset ja sokeainkoulut hyväntekeväisyyden häpeällisinä jäänteinä yksinvallan ajalta ja palautti lapset yleisen kansan hyvän tahdon varaan, eli todellisuudessa kerjuuseen ja sortoon.

Lopputuloksena tästä kaikesta olivat yhä yltyvät Pariisin mahtajille esitetyt epätoivoiset vetoomukset, jotka kertoivat huonosta hoidosta, puutteesta ja sairastavuudesta, joka oli kaiken kontrollin tavoittamattomissa.

Jakobiinit kukistuivat, mutta heidän henkinen perintönsä ja heidän menetelmänsä jäivät elämään ja putkahtelevat jatkuvasti esiin eri muodoissa ja vaihtelevalla voimalla. Tunnetuimpia perillisiä olivat Venäjän bolshevikit, joiden opit, menetelmät, retoriikka ja oikeuskäytännöt ammensivat oikeastaan enemmän jakobiineilta kuin Marxilta. Tämä pätee varsinkin Trotskiin, jota on luonnehdittu Neuvosto-Venäjän pelätyimmäksi jakobiiniksi.  Stalin omaksui monia piirteitä jakobiinien ideologiasta, mutta hylkäsi itselleen sopimattomat osat ja toisaalta lisäsi omat mausteensa. Mao ja myöhemmin Pol Pot kunnostautuivat omalla tahollaan kansan moraalin kohottamisessa ankaria menetelmiä käyttäen. Poliittisen kentän toisella laidalla Mussolini paneutui kansan henkisen ja ruumiillisen kunnon kohottamiseen niinikään jakobiinien arvoja ja menetelmiä noudattaen.    

Ehkä lähimmäksi jakobiinien päämääräkseen nimeämää hyveen tasavaltaa pääsi DDR. Siellä retoriikka oli järkeä korostavaa, ihanteellista ja korkean moraalista. Hyve oli määritelty lainsäädännöllä pakolliseksi ja Stasi valvoi kansan moraalia. Kansa oli työteliästä ja onnellista. Siitä oli olemassa viralliset tutkimukset ja tilastot. Jostakin selittämättömästä syystä johtuen maasta löytyi jatkuvasti emigranteiksi pyrkiviä yksilöitä, mutta tätä pyrkimystä ehkäistiin tehokkaasti sekä valistuksen, että käytännön toimien avulla.    

Myös opiskelijaliikkeissä ja älymystön piirissä jakobiinien aatteet ja menettelytavat nousevat aika-ajoin suosioon. Näin tapahtui esimerkiksi Ranskan vasemmistoälymystön piirissä toisen maailmansodan jälkeen tai meillä Suomessa 70 -luvun taistolaisliikkeen piirissä. Ja kun seuraa tätä meidän tämän päivän suvaitsevaistomme toimintaa, niin kovin tutulta oireet näyttävät. Sama kaiku on askelten.