Meillä on Venäjän kanssa yhteistä rajaa 1300 kilometriä. Toivon
mukaan niin tulee olemaan hamaan tulevaisuuteen. Venäjän liikahdusten mukaan se
on ongelma tai mahdollisuus, usein molempia. Nyt siitä on taas tullut ongelma.
Venäjä on kumma maa. Sillä on pinta-alaa,
luonnonrikkauksia, väkeä ja lahjakkuuksiakin. On maineikkaita kirjailijoita, säveltäjiä,
musiikin tekijöitä ja muita taiteilijoita. On eteviä tiedemiehiäkin. Noilla eväillä
olisi edellytykset vauraan ja kukoistavan maan aikaansaamiseen, mutta aina kun
näyttää siltä, että kansakunnan rakennustyössä on päästy hyvään alkuun, asiat
pannaan hyrskyn myrskyn ja voimavarat haaskataan sotaseikkailuihin.
Niinpä Suomen ja suomalaistenkin on vaikea suhtautua tasapainoisesti
Venäjään. Kun asiat ovat hyvällä ja rauhanomaisella mallilla, kylässä käydään,
kauppaa käydään, puhellaan mukavia ja vodkaakin joskus juodaan. Virallisessa
liturgiassa tavataan vannoa hyvien naapuruussuhteiden nimiin ja yleensä sitä
myös tarkoitetaan tai ainakin toivotaan. Kun asiat ovat hyvällä mallilla, on
helppo muistaa venäläisten hyvät puolet kuten ystävällisyys, vieraanvaraisuus
ja avoimuus. Valitettavasti asiaa vaikeuttaa se, että venäläisillä on ollut
ikävä tapa panna ranttaliksi muutaman kymmenen vuoden välein ja sotkea silloin omat
asiansa, naapureidensa asiat ja yleensä molemmat. Silloin vuosien ja
vuosikymmenten kuluessa hissun kissun rakennettu luottamus ja yhteistyö
romuttuu taas kerran hetkessä. Kun sitten muistetaan ne kerrat, kun yhteistyön
rakentamisessa on jouduttu pettymään, uudet yritykset tulevat kerta kerralta
varovaisemmiksi, vaivalloisemmiksi ja hitaammiksi. Kansakunnan kollektiivisessa
muistissa kummittelevat ne edelliset pettymykset ja toistuneet
väkivaltaisuudet.
Kun yhteistä rajaa kuitenkin on se 1300 kilometriä ja
naapurilla on taipumus saada noita kohtauksiaan, käytännön täytyy meillä pakostakin
olla melkoista tasapainoilua. Samalla kun pyritään pitämään niin hyvät välit
kuin kussakin tilanteessa on mahdollista, on pidettävä tiukasti kiinni
itsenäisyydestä, itsemääräämisoikeudesta ja puolustuskyvystä. Naiiviin
hyväuskoisuuteen ei ole varaa mutta ei myöskään vainoharhaisuuteen. Mitään
hyökkäysaikeita ei tietenkään haudota, mutta puolustuksen eteen on syytä tehdä
kaikki mitä voidaan ja tarpeen tullen on oltava valmis myös käyttämään kaikkia
käytettävissä olevia keinoja täysin voimin. Teddy Rooseveltin ”speak softly but carry a big stick”
on yhä
edelleen käyttökelpoinen ohje.
Venäjässä herättää ihmetystä se, että maa, jolla olisi
kaikki edellytykset vaurauteen, onnistuu tuottamaan valtaosalle kansasta
köyhyyttä ja kurjuutta. Maa, jonka kansalaisista yksilöinä hyvin monet pitävät
onnistuu tekemään itsestään oikeastaan kaikkien naapureidensa vihaaman. Sanotaan,
että venäläiset ovat oikeastaan mukavaa kansaa, mutta heillä on tavattoman huono
herraonni. Jotakin kuitenkin on hullusti, kun se herraonni on jatkuvasti ja
toistuvasti niin kehno. Hyvillä johtajilla, jotka paneutuisivat maan ja
kansalaisten hyvinvoinnin kaiken puoleiseen kehittämiseen, ei tunnu olevan
mahdollisuuksia päästä johtoon ja pysyä johdossa. Hengissä pysymisenkin kanssa
on tahtonut olla vaikeuksia. Onko venäläisillä joku yhteiskunnan toimintaan
liittyvä kollektiivinen harha, joka saa heidät aina kääntämään maan kehityksen
väärille raiteille? Venäläiset nimethän eivät ole mitenkään harvinaisia, kun
katsotaan menestyneitä ja ansioituneita tieteen, taiteen, tekniikan ja elinkeinoelämän
toimijoita, mutta lähes poikkeuksetta he ovat tehneet uransa Venäjän
ulkopuolella. Onko niin, että he ovat nähneet ison laivan kurssin kääntämisen
ylivoimaiseksi tehtäväksi ja sen takia emigroituneet. Aivovuoto on sitten jatkuvasti
heikentänyt Venäjän mahdollisuuksia kurssinsa korjaamiseen.
Hämmästystä herättää myös Venäjän itsevaltiaiden into sotimiseen.
Kuitenkin huonosti menneet sodat ovat varsin usein olleet heille kohtalokkaita
ja johtaneet mullistuksiin ja vallankumouksiin. Kun
Venäjän sotahistoriaa katsoo, siitä selviää, että Venäjä on jokseenkin aina
jyllännyt enemmän massalla ja määrällä kuin taidolla. Kun kentällä on ollut
likipitäenkään pariteetti ja vastassa kohtuullisen kehittynyt valtio, menestys
on ollut huono.
Mieleen alkaa tulla epäilys, että parasta mitä Venäjälle ja
etenkin venäläisille voisi tapahtua, olisi perusteellinen sotilaallinen tappio.
Ei ole kerta eikä kaksi, kun sotilaallinen tappio on avannut tien rauhanomaiseen
kehitykseen ja kukoistukseen. Niin kävi suurvaltaa leikkineelle Ruotsille ja
niin kävi myös lebensraumia havitelleelle Saksalle. Ehkä Venäjäkin sitten oppisi
tekemään kunnollisia autoja ja jääkaappeja sen sijaan, että käyttää kaikki voimavaransa
tankkien, tykkien ja hävittäjien rakentamiseen.
