Mark Twain tapasi ruotia pakinoissaan hurskastelua ja
tekopyhyyttä. Eräs tällainen on pakina jalostavasta kirjallisuudesta, joka käsitteli
niitä kansalaisten ylösrakentamiseksi laadittuja tarinoita, joissa kerrottiin,
kuinka hyve ja epäitsekkyys saavat palkkansa. Tarinat päätyivät aina
hyveelliseen opetukseen. Twainia oli jäänyt vaivaamaan kysymys siitä, mitä
tapahtui tarinoiden huippukohdan jälkeen. Niinpä hän tutki asiaa, ja esitti
tutkimuksensa tulokset liittämällä tarinaan jatko-osan. Otettakoon tähän
esimerkiksi tarina kiitollisesta villakoirasta.
Alkuperäinen jalostava tarina kertoi, kuinka hyvänsuopa
lääkäri löysi isännättömän villakoiran, joka oli katkaissut jalkansa. Hän
lastoitti katkenneen koiven ja antoi koiran laputtaa omille teilleen. Muutaman
päivän päästä hän hämmästyksekseen näki ovellaan kiitollisen villakoiran
yhdessä toisen kulkukoiran kanssa, jolta oli myös katkennut jalka.
Hyväntahtoinen lääkäri lastoitti tämän toisenkin koiran jalan ja jäi
ihastelemaan luonnon viisautta joka näin oli osoittanut hyvien tekojen
synnyttämän kiitollisuuden tuloksen.
Jalostava tarina päättyy tähän huippukohtaan. Kirjailijan
tutkimuksen esille tuoma jatko on seuraava.
Seuraavana aamuna hyvänsuopa lääkäri löysi ovensa takaa
molemmat koirat. Ne vallan läähättivät kiitollisuudesta ja niiden seurana oli
kaksi muuta koiraa. Niinikään raajarikkoja. Eipä aikaakaan, kun raajarikot taas
olivat täydessä kunnossa ja läksivät tiehensä jättäen lääkärin entistä
hartaamman ihmetyksen valtaan. Meni
päivä ja tuli seuraava aamu. Nyt oven takana odotti neljä paikattua koiraa ja
neljä uutta raajarikkoa. Seuraavana aamuna oven takana oli kuusitoista koiraa,
joista kahdeksan uutta raajarikkoa. Puoleen päivään mennessä nekin oli
paikattu, mutta lääkärin hurskaaseen ihasteluun alkoi sekoittua maallismielistä
manailun halua. Tuli uusi aamu ja
kolmekymmentäkaksi koiraa, joukossa kuusitoista raajarikkoa. Paikalla vallitsi
juhlava meteli kun raajarikot ulisivat ja paikatut uikkailivat riemusta.
Lääkäri värväsi avukseen kaksi muuta lääkäriä ja selviytyi
hyväntekeväisyysurakastaan ennen pimeän tuloa. Kun seuraava aamu sitten valkeni
ja lääkäri silmäili ovensa eteen leiriytynyttä koirien mahtavaa merta, hänen
mittansa tuli täyteen. Hän totesi, että ei auttane muuta kuin tunnustaa, että
jalostavat kertomukset olivat vieneet hänet harhaan. Hyväntekeväisyys oli
johtanut mahdottomuuksiin. Niinpä hän yritti häätää talonsa eteen leiriytynyttä
koiralaumaa, mutta tuli siinä tallanneeksi sen alkuperäisen koiran hännälle ja
koira puri häntä heti jalkaan. Kuukautta myöhemmin makasi vesikauhun myrkyttämä
hyvänsuopa lääkäri henkitoreissaan. Hän kutsutti ystävät vuoteensa viereen ja
sanoi: ”Varokaa jalostavia kertomuksia. Ne kertovat tarinasta vain toisen
puolen”. Näin sanoen hän käänsi kasvonsa seinään päin ja kuoli.
Otetaan esiin toinen kertomus. Abdirahim HUSU Hussein kirjoitti 8.9.2016 blogimerkinnän
otsikolla: ”Tämä ei ole minun Suomeni”, jonka sisältö
tiivistettynä oli seuraava:
”Suomen vastaanottokeskuksissa eletään tällä
hetkellä sekavissa tunnelmissa. Päällimmäisenä ovat ahdistus, pelko, masennus
ja monet muut negatiiviset tunteet. … Viime aikojen käsittämättömiltä ja
tervettä järkeä uhmaavat turvapaikkapäätökset kuitenkin lisäävät pelkoa ja
stressiä näissä ihmisissä. … On täysin mahdollista, että se, mitä heille
parhaillaan teemme, aiheuttaa joissain heistä terveen harkinnan menetyksen ja
väkivaltaan turvautumisen. … Viime kuukausien aikana olen saanut avunpyyntöjä
monelta pakolaiselta, jotka eivät halua mitään muuta kuin saada jäädä Suomeen. … Jokainen turvapaikkahakemus
käsitellään yksilöllisesti ja ihmisiä mietityttää se, mitkä heidän oikeutensa
ovat ja mitkä ovat turvapaikkaan vaadittavat kriteerit. Liki kaikki kertovat
saman tarinan. ”Minulla ei ole mitään elämää siellä”, he sanovat lähtömaihinsa
viitaten. ”Olen yli 10 000 € velkaa tästä matkasta”.”Mieluummin kuolen täällä
kuin palaan sinne” … Ruotsin ja Tanskan linjaa seuraten Suomen hallituksen
tavoitteena on tehdä Suomesta vähemmän houkutteleva maa pakolaisille, jotta
tänne ei tultaisi. … Tämä ei ole se Suomi, jonka minä olen oppinut tuntemaan.
Suomi, johon aikoinani tutustuin, oli inhimillisempi ja piti kunnia-asianaan
ihmisoikeuksien noudattamista silloinkin, kun muut eivät niin tehneet”.
Blogimerkinnän
innoittajana oli Suomen kiristyvä turvapaikkakäytäntö. Syksyllä 2015 Suomeen
tuli muutaman kuukauden sisällä yli 35 000 turvapaikanhakijaa. Tämä oli
osa Eurooppaan suuntautunutta turvapaikanhakijavyöryä. Sen yhteydessä puhuttiin
paljon Syyrian sisällissodan jalkoihin joutuneiden hädästä, mutta Suomeen
tulleet olivat lähtöisin valtaosin Somaliasta, Irakista ja Afganistanista. Siinä
sivussa kävi myös ilmi, että Suomen turvapaikkakäytännöt olivat alun perinkin
Euroopan väljimpiin kuuluvia. Etuudet olivat muita parempia ja turvapaikka
myönnettiin keskimääräistä helpommin noista maista tulleille. Turvapaikanhakijoiden
kustannukset nousivat vuositasolla yli 1 – 1,5 miljardin luokkaan. Kaikki
pohjoismaat ja myös Suomi kiristivät turvapaikkakäytäntöjään. Kiristysten
jälkeenkin Suomen käytännöt jäivät pääosin Pohjoismaiden väljimmiksi.
Esimerkiksi Ruotsi, toisin kuin Suomi, ei nykyisin myönnä laisinkaan pysyviä
oleskelulupia.
Media ryhtyi kampanjoimaan
kiristynyttä turvapaikkakäytäntöä vastaan. Sunnuntaina 4.9.2016 Hesari kirjoitti
artikkelin jota varten se kertoi haastatelleensa nimettömäksi jääneitä Migrin
entisiä ja nykyisiä työntekijöitä. Artikkelissa tuotiin esiin voimakas huoli tulostavoitteista eli vaadittavien turvapaikkapäätösten
määrästä ja sen mahdollisista
vaikutuksista päätösten oikeellisuuteen. Artikkelin henki oli se, että
kielteisiä päätöksiä tehdään väärin perustein. Kuitenkin haastatelluista vain
kaksi oli mielestään joutunut lähettämään ihmisen vaaraan. Tämä oli heidän
subjektiivinen arvionsa. Artikkelissa ei mainittu sitä, että kielteisen päätöksen
tekemiseen tarvitaan kahden virkailijan päätös kun myönteisen voi tehdä yksi. Myöskään
esiin ei tuotu sitä, että kielteisistä päätöksistä voidaan valittaa
hallinto-oikeuteen ja päätöksessä on valitusohjeet. Myönteisissä päätöksissä
tällaista oikaisutietä ei ole. Valitustietä myös käytetään aktiivisesti. Valittajat
ovat pääosin somaleita, irakilaisia ja afgaaneja. Valitus lähtee hyvin herkästi,
sillä vain suunnilleen yksi tapaus kymmenestä palautetaan uudelleen
harkittavaksi. Tänä vuonna hallinto-oikeuteen arvioidaan tulevan runsaat
10 000 juttua.
Somalia, Irak ja
Afganistan eivät ehkä ole maailman rauhallisimpia maita, mutta riittääkö se
turvapaikan myöntämisen ja elatuksen perusteeksi. Turvapaikkajärjestelmä nimittäin luotiin alun
perin Hitlerin juutalaisvainojen johdosta. Nähtiin, että vainon kohteeksi
joutuneet tarvitsevat turvapaikan ja kaikki heistä eivät välttämättä pysty pääsemään
turvaan ja huolehtimaan toimeentulostaan käyttämällä perinteisen
siirtolaisuuden kanavia. Sitä ei
tarkoitettu siirtolaisuuden oikotieksi ja elatusautomaatiksi. Sellaiseen
suuntaan monet sitä kuitenkin pyrkivät muuttamaan.
Turvapaikkakäsitteen
laajentamisen puolestapuhujien joukossa on varmaankin niitä, jotka pyrkivät
vilpittömästi tekemään hyvää. Valitettavasti se ongelma jota he tällä tavoin
pyrkivät helpottamaan ja ratkaisemaan, ei ole tällä tavoin autettavissa. Itse
asiassa tällä tavoin sitä ongelmaa voidaan vain levittää ja pahentaa. Se
ongelma on nimittäin liiallinen väestönkasvu. Ja jos sitä pyritään hoitamaan rajoittamattoman
muuttoliikkeen avulla, tuloksena on tuo Mark Twainin villakoiraefekti.
Viime vuonna Eurooppaan tuli noin miljoona
turvapaikanhakijaa. Tällä määrällä ei ole mitään vaikutusta Afrikan
väestöongelman ratkaisuun tai edes helpottamiseen, mutta Euroopan se sai
sekaisin. Lienee helppo kuvitella mitä merkitsisi vuosittaisen tulijamäärän
kymmenkertaistaminen ja tämän virran jatkuminen vuodesta vuoteen. Silti tämä
kattaisi vain neljänneksen Afrikan väestönlisäyksestä, joten silläkään ei vielä
olisi mitenkään ratkaisevaa vaikutusta Afrikan väestöongelman kehitykseen. Eikä
tuossa ole vielä lainkaan mukana Lähi-idän, Afganistanin ja Pakistanin väestön
osuutta. Ei tarvita kummoistakaan oivallusta sen asian ymmärtämiseen, että moinen
muuttoliike johtaisi Euroopassa varsin nopeasti romahtaneisiin yhteiskuntiin
jotka eivät kykene auttamaan muita, eivätkä edes huolehtimaan itsestään.
Näiden hyvää tarkoittavien
muuttoliikkeen puolestapuhujien, jotka ilmeisesti eivät ajattele asiaa sen
pidemmälle, lisäksi on muita, joiden motiivit eivät enää olekaan aivan yhtä
puhtaat. Turvapaikkasysteemi nimittäin mahdollistaa monenmoista liiketoimintaa
alkaen ihmissalakuljetuksesta ja päätyen erilaisten valitusten tehtailuun ja
niiden oikeuskäsittelyyn. Siihen väliin mahtuu monenmoisia palveluita
majoituspalveluista, ruokahuollosta, terveyspalveluista, tulkkauspalveluista ja
kotoutuspalveluista alkaen. Palvelujen
kysynnän kasvu vaikuttaa hintoihin. Maahanmuuttovirasto ilmoitti alkukesästä,
että ostopalveluna hankittu majoitusvuorokausi maksoi 66
euroa/henki/vuorokausi. Siitä tulee kuukausivuokraksi 1 980 euroa ja
vuosivuokraksi 24 000 euroa. Viraston kustannustavoite oli 35 euroa, mutta
myyjän markkinat nostivat hintatasoa. On
myös muita tahoja, jotka arvioivat hyötyvänsä. Jotkut työnantajat laskevat
saavansa halpaa työvoimaa, rakennusfirmat laskevat saavansa
talonrakennusurakoita, poliitikot laskevat saavansa äänestäjiä ja niin
edelleen. Monia näistä asioista voidaan tietysti saada normaalin
siirtolaisuudenkin kautta, mutta silloin, kun maassa on korkea työttömyys,
työtä ja leipää ei ole tarjolla ja halukkaita tulijoita on vähän. Verovaroilla
kustannetussa turvapaikkamuutossa tällaista jarrua ei ole. Niinpä turvapaikkaliiketoiminnasta
hyötyjillä on vahva motiivi puhua sen
puolesta. Sehän on normaalia markkinointia.
Bismarck tapasi sanoa,
että politiikka oli mahdollisen taitamista. Ottamatta kantaa hänen politiikkansa
tuloksiin, hänen periaatteensa oli joka tapauksessa oikea ja pätee myös tässä
asiassa. Pienen Irlannin väestöongelma pystyttiin ratkaisemaan laivaamalla väki
harvaanasutulle Pohjois-Amerikan mantereelle, mutta olisi absurdia kuvitella,
että vaikkapa Kiinan väestöongelma olisi voitu ratkaista kuskaamalla väki
Irlantiin. Siksipä sitä ei yritettykään, vaan kiinalaiset päättivät ratkaista
ongelmansa aivan itse. Siinä he myös onnistuivat ja onnistuivat myös saamaan
aikaan huimaavan taloudellisen kasvun, jonka tuloksena onnistuivat nostamaan
köyhyydestä enemmän ihmisiä kuin kaikki maailman muut kehitysohjelmat
yhteensä. Vastaava resepti soveltuu myös
näihin Afrikan ja Lähi-idän maihin. Ongelma on ratkaistava siellä, missä se
esiintyy ja siellä, missä ongelma esiintyy, täytyy olla halu sen
ratkaisemiseen. Kysymys on vain siitä, miten se saadaan tapahtumaan. Narulla
kun ei kuulemma voi työntää.
Afrikan ja Lähi-idän ongelmien
yhteydessä nostetaan esiin kehitysapu. Aivan aiheellisesti. Mutta kaikki se,
mitä kehitysavuksi sanotaan, ei välttämättä ole hyödyksi. Tässä yhteydessä tavataan
ottaa esiin se sanonta, että jos annat miehelle kalan, hänellä on taas huomenna
nälkä mutta jos opetat hänet kalastamaan, hänellä ei enää koskaan ole nälkä. Todellisuus
on hiukan tätä monimutkaisempi. Voi nimittäin käydä kuten tuossa alussa
olleessa Mark Twainin tarinassa. Jos annat miehelle kalan, huomenna hän tuo
mukanaan kaverinsa ja tarvitset kaksi kalaa. Ja ylihuomenna tarvitset tietysti neljä
ja niin edelleen. Tämän lisäksi meillä
on vielä sellaisia kavereita, jotka ovat kehittäneet kalanjakobisneksen, jossa he
saavat leipänsä kalojen jakelusta ja joku kolmas taho (jota yleensä sanotaan
veronmaksajaksi) maksaa ne kalat. Jokainen yrittäjä pyrkii tietysti kasvattamaan
firmaansa ja niin tässäkin tapauksessa. Kysyntä on taattu mutta pullonkaulan
muodostaa se, kuinka paljon maksajasta saadaan irti. Ja tätä pullonkaulaa
pyritään avartamaan voimakkaalla, tunteisiin vetoavalla markkinoinnilla.
Toiseksi paras tapa, niin
maksajan kuin kalan tarvitsijankin kannalta on siis opettaa se kaveri
kalastamaan eli huolehtimaan itsestään. Kaikkein paras tapa on tietysti
motivoida hänet kalastamaan tarjoutumalla ostamaan hänen ylimääräiset kalansa
käyvään hintaan. Ja siinä sivussa hän saa omankin kalantarpeensa tyydytettyä.
Joidenkin tietojen mukaan tämä on juuri se resepti, jota Kiina on alkanut soveltaa
Afrikassa. Ja se on juuri se sama resepti, jolla he ovat nostaneet oman maansa.
Se ei perustu avustamiseen vaan investointeihin, eli kannattavan ja
työllistävän liiketoiminnan pystyttämiseen.