Itsepäisesti huonompaan suuntaan

 

Uutisotsikko kertoi: ”Jos työntekijä ei alistu ay-pomolle, alkaa kiusaaminen”. Tuo alkoi muistuttaa sitä kommunistijohtoisten ammattiliittojen harjoittamaa työmaaterroria, jota täällä esiintyi sodan jälkeen. Ja siitä ajatus eteni siihen, kuinka tämä yhteiskunta on muuttunut viimeisten viidentoista vuoden aikana.

On suorastaan uskomatonta, kuinka yhteiskuntamme on taantunut ja alkeellistunut lyhyessä ajassa. Vielä runsaat kymmenen vuotta sitten yhteiskuntarauha Suomessa oli suorastaan rikkumaton. Talous oli kunnossa, asioista kyettiin neuvottelemaan ja demokratia toimi, ainakin kohtuullisesti. Tietysti silloinkin oli riidanhaastajia ja riidankylväjiä, mutta he olivat kuitenkin enemmänkin poikkeus ja yleensä heidät kuitattiin sellaisina vakiorähisijöinä, joita nyt aina on, mutta joiden purkauksilla ei ole ihmeempää väliä eikä sellaisten sanomalle löytynyt oikeastaan minkäänlaista kaikupohjaa. Tänään tilanne on toisin, niin mediassa kuin politiikassakin. Saamme lukea kuinka ”Ammattiosaston lehti kutsui lakon aikana työskennelleitä rotiksi ja mädiksi omenoiksi”. Tuntuu kuin olisimme menneet ajassa runsaat sata vuotta taaksepäin. Talous syöksyy vauhdilla ja velka kasvaa huimaa vauhtia, mutta tämän asiantilan korjaaminen ei tunnu kiinnostavan juuri ketään, kaikkein vähimmin vastakkainasettelua lietsovaa mediaa ja itsensä sotaisaan uhoon kiihottaneita lakkokenraaleja. Eikä tämä ole suinkaan ainoa yhteiskunnan taantunut alue. Kouluissa esiintyvä väkivalta, jota kaunistellen nimitetään koulukiusaamiseksi ja joka oli joskus 90-luvulla jokseenkin kadonnut ilmiö, on palannut koulujen vitsaukseksi. Sama pätee katurikollisuuteen. Sivistyksen, kohtuullisuuden ja tolkullisuuden pintasilaus on karissut. Rähinäpolitiikka, oklokratia, on syrjäyttämässä demokratian.

Kansainvälisessä politiikassa asiat ovat vielä pahemmin. Kun sukupolvi sitten, 1990-luvulla kirjoitettiin, että historia on saapunut päämääräänsä ja demokratia on tullut yhteisten asioiden hoidon hallitsevaksi malliksi, tänään joudutaan kysymään, kykeneekö demokratia puolustamaan itseään kansan kiihotusta, riidan kylvämistä, väkivaltaa ja sotaa keinonaan käyttäviä tyranneja ja sellaiseksi havittelevia vastaan.   

Miksi tilanne on tällainen. Mikä on aikaan saanut tällaisen kulttuurin romahduksen, sillä tässähän on kysymys romahduksestahan tai parhaassakin tapauksessa voimakkaasta notkahduksesta. Ovatko romahduksen syyt ulkoisia vai sisäisiä. Onko jossain sellainen sylttytehdas tai useampiakin, jotka ruokkivat ja rahoittavat demokraattisen yhteiskunnan turmelemiseen ja hävittämiseen tähtäävää toimintaa. Vai onko kyse siitä, että ajan mittaan kaikki instituutiot väistämättä degeneroituvat, rappeutuvat ja rapautuvat ja näin on päässyt tapahtumaan myös meidän demokraattisille instituutioillemme.

Ulkoa tulevat paineet voivat olla ilmaus kulttuurien törmäyksestä, jossa useammatkin demokratian kilpailijat ovat kohdistaneet huomionsa ja toimensa demokratian horjuttamiseen ja vahingoittamiseen. Yksinvaltaan uskovat hallinnot, uskonnolliseen pappisvaltaan uskovat hallinnot ja rahanvaltaan uskovat hallinnot voivat nähdä hyvinkin perustellusti demokraattisen järjestelmän itselleen uhkaksi ja vähintäänkin omien intressiensä kannalta kiusallisena kilpailijana ja toimintavapauden rajoittajana.

Sisäisen rapeutumisen ilmenemiä voivat olla mukavuudenhalu, tylsistyminen, pinnallistuminen ja leipääntyminen, jotka ovat vallanneet hallintoelimet. Silmät on ummistettu vaaran merkeiltä, yhteiskuntaa uhkaavien ilmiöiden on annettu vapaasti kasvaa, vaaroja ja ongelmia on piiloteltu, aggressiivisille toimijoille on tehty myönnytyksiä ja heitä on yritetty lepytellä. Yhteiskunnan koneiston toiminnan vahingoittamiseen pyrkiviä henkilöitä on päästetty sabotoimaan hallintokoneistoa sisältä päin.  

Vai onko kyse ehkä siitä, että tekniikassa ja taloudessa tapahtuneet muutokset, tässä ehkä erityisesti informaatioteknologian kehitys ovat muuttanut yhteiskunnan tasapainoa ja toimintatapoja niin, että ne asiat, jotka toimivat vanhassa ympäristössä eivät enää toimikaan uudessa ympäristössä.   

Aristoteles aikoinaan määritteli kolme hallintomallia, jotka olivat yksinvalta, harvainvalta ja enemmistövalta. Näistä hän näki olevan olemassa sekä hyvät että huonot variantit. Jokaisella mallilla oli myös omanlaisensa rappeutumistaipumus. Enemmistövallan hyvässä variantissa, josta hän käytti politeia, enemmistö ajattelee kaikkein etua. Huonoista varianteista hän käytti nimityksiä kansanvalta ja oklokratia. Kansanvaltaa hänen käyttämässään merkityksessä nimitettäisiin nykyisin enemmistödemokratiaksi. Siinä enemmistö ajattelee puhtaasti oman ryhmänsä etua.  Kaikkein huonoin variantti oli oklokratia, jossa keskenään taistelevat ryhmät ajavat kukin vain omaa hetkellistä etuaan. Politeialla nähtiin olevan taipumus rappeutua ensin enemmistödemokratiaksi, jossa hetkelliset enemmistöt ajavat muista piittaamatta puhtaasti omaa politiikkaansa. Sillä vuorostaan oli, enemmistöjen vaihtuessa ja sen seurauksena tapahtuvien politiikan jyrkästi heilahdellessa, taipumus hajota oklokratiaksi.  

Kotimaan lakkouutiset tietysti nostavat esiin huolen korporaatioiden ja muiden erillisten intressiryhmien yksisilmäisestä ja kapea-alaisesta omien intressiensä ajamisesta ja vallanhalusta. Näitä aggressiivisia ja kapea-alaisia intressiryhmiähän meillä alkaa olla pilvin pimein. Onko vielä 15 vuotta sitten kohtuullisen hyvin toiminut demokratiamme romahtamassa oklokratiaksi. Kokevatko korporaatiot ja erilaiset intressiryhmä olevansa valtioita valtiossa. Katsovatko ne, että ne voivat käyttää valtiota hyväkseen, lypsää siltä oikeuksia ja etuuksia ilman mitään velvoitteita ja vastuuta. Demokratian toimivuuden kannalta varsin kyseenalaista on esimerkiksi eräiden ammattiliittojen ja eräiden juristien pyrkimys sanella vaaleilla valitulle eduskunnalle, mitä se saa ja mitä se ei saa päättää.

Suomi ei ole yksin ongelmiensa kanssa, vaan ongelmat tuntuvat nyt kohtaavan yleisemminkin erityisesti demokraattisia maita. Ja tämä vain kolmisenkymmentä vuotta siitä, kun ehdittiin julistaa, että historia on tullut perille ja demokratiasta on tullut vallitseva ja vakiintunut hallintomalli. Onko demokratian aika päättymässä ja onko se korvautumassa muilla hallintomalleilla. Ei demokratiakaan tietenkään ole itseisarvoisesti se ainoa oikea ja hyvä hallintomalli. Sitä, kuten kaikkia hallintomalleja täytyy arvioida tulosten kautta. Tulosten valossa se on kuitenkin ollut ylivoimainen kyvyssään tuottaa mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin aineellista kuin henkistäkin. Mutta kykeneekö se puolustautumaan ulkoisia paineita ja sisäisiä rappeutumisilmiöitä vastaan. Kykeneekö se uudistumaan muuttuneiden olosuhteiden vaatimalla tavalla. Ja ennen kaikkea, olemmeko me kansalaisina valmiit puolustamaan demokratiaa ja sen toimivuutta. Se ei nimittäin ole ihan helppo projekti, koska sitä ei voi menestyksellisesti toteuttaa lippuja heiluttelemalla ja sotahuutoja kajauttelemalla vaan se vaatii malttia, tolkkua, lujuutta, joustavuutta, päättäväisyyttä, vastuullisuutta ja laajakatseisuutta.   

Kapitalismin kauhistelua palstoilla

 

Kapitalismin kauhistelu on yksi Ylen kommenttipalstojen vakio-ohjelmista. Olipa jutun aihe lähes mikä tahansa, pian paikalle pölähtää muutamia kommentoijia syyttämään kapitalismia kurjuuden tuottamisesta ja jokseenkin kaikista mahdollisista maapallon ongelmista. Varsin usein kyseessä näyttää olevan samojen vakionimimerkkien harjoittama samojen vakiovirsien ahkera toistelu. Kirjoitustyylistä päätellen sama kirjoittaja saattaa käyttää useampaakin nimimerkkiä, mutta voihan olla myös niin, että tietyn sisältöisten kommenttien kirjoittaminen on annettu jonkun porukan tehtäväksi. Niin tai näin, siinä toteutetaan sitä propagandistien perusreseptiä, jonka mukaan tärkeintä on hyökkäävien väitteiden jatkuva toistelu. Tosiasioiden ja perustelujen sisällyttäminen kommentteihin on tarpeetonta ja heidän kannaltaan jopa vahingollista, sillä sellainen voisi ohjata keskustelua asiakysymyksiin, faktojen punnitsemiseen, väitettyjen asioiden paikkansapitävyyden ja etenkin paikkansa pitämättömyyden tarkasteluun, syytettynä olevan kapitalismin vaihtoehtoihin ja eri vaihtoehtojen hyviin ja huonoihin puoliin. Vaarana olisi siis yleisemminkin asioiden käsittelyn vieminen sellaiseen asiapitoiseen ja jopa pragmaattiseen suuntaan, jossa tarkastellaan ja arvioidaan erilaisten järjestelmien, toimintamallien ja ratkaisujen toimivuutta tai toimimattomuutta toteutuneiden tulosten ja käytännön saavutusten valossa.

Propaganda perustuu ajattelun alkeellistamiseen sellaiseksi yksiulotteiseksi dikotomiseksi joko-tai ajatteluksi, jossa huomio kohdistetaan vain yhteen asiaan ja se on kokonaan hyvä tai kokonaan paha. Ihmisetkin ovat ystäviä tai vihollisia ja ystävät ovat kokonaan hyviä ja viholliset kokonaan pahoja. Ajattelun alkeellistamiseen kuuluu myös se, että kun hyökkäyksen kohde on valittu, sen vaihtoehtojen esittämisen ja vertailu niihin suljetaan kokonaan pois. Kun väitetään vain, että kapitalistinen systeemi ei toimi ja tuottaa vain kurjuutta, silloin ei kerrota, mitkä olisivat vaihtoehtoiset järjestelmät, minkälaisia tuloksia ne ovat saaneet aikaan ja kuinka hyvin ne ovat menestyneet. Ei siis esitetä, mikä olisi mahdollisesti olisi parempi vaihtoehto. Jos näin kuitenkin joskus sattumalta tapahtuu, niin missään tapauksessa ei edetä sen vaihtoehdon nimeämistä pidemmälle, sen ominaisuuksien ja piirteiden luonnehtimiseen puhumattakaan saavutusten kertomisesta ja niiden arvioinnista.  

Mitkä sitten olisivat kapitalistisen järjestelmän vaihtoehtoja. Olisiko vaihtoehtona kollektiiviseen omistukseen perustuva sosialismi tai kommunismi. Olisiko se poliittiseen määräysvaltaan perustuva feodalismi tai merkantilismi. Vai olisiko se peräti kaikista säännöistä vapaa anarkismi tai luontaistalous. Vaihtoehtoja noissa palstojen kommenteissa ei käytännöllisesti katsoen koskaan tuoda esiin ja jos harvinaisena poikkeuksena tuodaan, missään tapauksessa niitä ei perustella millään käytännön tuloksilla. Mikäli vaihtoehtoja joskus tarjotaan, ratkaisuksi tarjotaan jokseenkin poikkeuksetta sosialismia tai kommunismia, mutta niiden käytännön tuloksista visusti vaietaan. Jos joku niistä käytännön tuloksista huomauttaa, silloin kiirehditään selittelemään kovasti, että eivät ne tähän asti tehdyt kurjuudeksi ja orjuudeksi päätyneet yritykset olleet oikeaa sosialismia. Toisin sanoen myönnetään, että sitä ei ole koskaan eikä missään onnistuttu toteuttamaan. Se on siis eräänlainen taivasten valtakunta. Samalla kuitenkin vaaditaan, että juuri se systeemi pitää ottaa käyttöön. Tällöin kuitenkin yritetään sivuuttaa se tosiasia, että sellaisia yrityksiä, vaihtelevilla nimillä mutta samaan ideologiaan perustuen, on yritetty toteuttaa toistuvasti Ranskan vallankumouksesta alkaen ja tuloksena on poikkeuksetta ollut vain kurjuutta ja orjuutta. Jos yritys olisi mennyt pieleen kerran tai kaksi, sellainen menisi vielä kokemattomuuden ja taitamattomuuden tiliin mutta kun se on johtanut säännönmukaisesti samoihin tuloksiin, kyllä vika on silloin itse ideassa eli paradigmassa.

Ehkä eniten, tai lähes eniten, noissa kommenteissa häiritsee argumentoinnin ja ajattelun alkeellisuuden ohella jokseenkin täydellinen piittaamattomuus tosiasioista. Suureen ääneen, ikään kuin itsestään selvyytenä väitetään, että kapitalismi ja markkinatalous on huono ja kurja systeemi, joka tuottaa vain kurjuutta kansalle. Vähääkään huomiota ei kiinnitetä siihen, että kun maailman onnellisimpia maita pannaan järjestykseen, kolmenkymmenen onnellisimman joukossa on vain kolme maata, jotka eivät ole välttämättä selkeästi kapitalistisia markkinatalousmaita. Ne kolme ovat Dubain kaltaisia Lähi-Idän öljyvaltioita, joiden talousjärjestelmässä on selviä feodaalisia piirteitä. Toisaalta, jos listataan kymmenen onnettominta maata, niiden joukossa ei ole yhtään markkinatalousmaata. Esitetään siis perustelemattomia väitteitä, joiden paikkansapitämättömyys on hyvin helppo todentaa. Ehkä tuota kommentoijien tosiasioista piittaamattomuuttakin enemmän häiritsee Ylen farisealainen sensuuri, joka nielee kamelit mutta kuurnii hyttyset eli hyväksyy kyllä nuo karkeita virheitä sisältävät ja aggressiiviset kommentit mutta pysäyttää selvien asiavirheiden ja argumentointivirheiden korjaukset.  

Vielä yksi noiden kommenttien piirre on niille ominainen epämääräinen ja suorastaan virheellinen käsitteiden käyttö. Onko kyse ajattelun epäselvyydestä vai tietoisesta käsitteiden sotkemisesta on tietysti oma kysymyksensä, mutta käsitteiden tietoinen hämärtäminen ja sekoittaminen ansaitsivat jo oman tarinansa. Noissa propagandistien kommenteissa nimittäin huiskitaan sanoja jonkinlaisina leimasimina, piittaamatta siitä, mikä oikeastaan on niiden sisältö ja merkitys.

Mitä siis on kapitalismi ja mitä markkinatalous.  Lyhyesti ja pelkistetysti määriteltynä kapitalismi on yksityiseen omistusoikeuteen ja yrittämisen vapauteen perustuva talousjärjestelmä. Siinä omaisuus ja tuotantovälineet voivat olla kokonaan tai osittain yksityisessä omistuksessa ja hallinnassa. Markkinatalous puolestaan on talousjärjestelmä, jossa tuotettavat hyödykkeet, niiden hinnat ja tuotantomäärät määräytyvät vapaasti markkinoilla kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti. Yritykset ja kuluttajat päättävät itsenäisesti, mitä he haluavat kuluttaa ja tuottaa, ja miten allokoivat resurssinsa ilman valtion väliintuloa.

Kun lähdetään näistä määritelmistä liikkeelle, looginen johtopäätös on, että ne, jotka kertovat haluavansa haluavat hävittää kapitalismin, haluavat siis hävittää yksityisen omistusoikeuden ja yrittämisen vapauden. He haluavat, että tuotettavista hyödykkeistä ja palveluista, niiden hinnoista ja tuotantomääristä päätetään jossakin sitä varten pystytetyssä elimessä.

 Jos keskustelu talousjärjestelmistä etenee joskus edes tähän asti, useimmat alun perin kapitalismin hävittämistä vaatineet selittävät, että eiväthän he noita asioita vaadi vaan ainoastaan kapitalismista ja markkinataloudesta luopumista.  Mutta kun juuri yksityinen omistusoikeus, yrittämisen vapaus ja markkinat ovat ne kapitalismin ja markkinatalouden ydinasiat. Tässä vaiheessa, jos hyvin käy, päästään sitten kiinni sellaisiin asioihin, joita kapitalistisessa markkinasysteemissä pitäisi korjata. Ja niitä asioita kyllä löytyy. Mutta silloin onkin jo päästy puhumaan kapitalistisen systeemin puitteissa tapahtuvista korjauksista. Ja yleensä on niin, että ennen kuin on päästy tähän asti eli puhumaan asiaa, turhan paljon aika ja ruutia on tuhlattu tyhjään polemisointiin vain sen takia, että on lähdetty liikkeelle alkeellisilla argumenteilla ja poleemisilla mutta sisällöltään epämääräisillä käsitteillä.

Niinpä niillä kommenttipalstoilla ei juuri koskaan käydäkään keskusteluja, ei ainakaan sellaisia, jotka etenisivät minnekään, vaan samat poleemikot toistelevat samoja perustelemattomia väitteitään päivästä ja vuodesta toiseen. Joskus ne oikaistaan, usein ne jäävät oikaisematta, mutta oikaisuista huolimatta ne toistetaan seuraavana päivänä. Mitään edistystä tai kehitystä ei tapahdu.  Palstoilla eletään pysähtyneisyyden aikaa.    

Tasa-arvoa vai tasapäisyyttä

 

Onko tasa-arvo, siinä muodossa kuin sitä nykyisin ajetaan, tabu, harha vai kollektivistinen petos. Vai ehkä jopa näitä kaikkea.

Aikoinaan tunnettiin käsitteet sosialismi ja reaalisosialismi. Sosialismia edusti se ihanneyhteiskunta, jossa kaikki saivat tarpeidensa mukaisesti, rakensivat yhteiskuntaa kykyjensä mukaisesti, yksityinen omistus oli korvattu yhteisomistuksella, yhteisesti omistettuja asioita hoidettiin huolella ja kaikkialla vallitsi hyvinvointi. Tiettävästi sellaisen olemassaolosta ei ole ollut yhtään todennettua havaintoa.  Reaalisosialismi oli sitten se sosialistisen systeemin käytännön toteutus, jossa vallitsi puute ja köyhyys. Kukaan ei saanut tarpeidensa mukaisesti poliittista eliittiä lukuun ottamatta. Töitä oltiin tekevinään, mutta mahdollisimman vähän ja huonosti.

Nyt vaikuttaa kovasti siltä, että tämän tasa-arvon kohdalla on syntynyt vastaava kaksoisstandardi. On juhlapuheissa ja julistuksissa esiintyvä idealisoitu tasa-arvo, ja sitten on todellisuudessa esiintyvä reaalitasa-arvo. Nämä eroavat toisistaan melkein kuin yö ja päivä, mutta molemmista käytetään samaa sanaa, jonka nimiin on pakko vannoa, koska siitä sanasta on tullut oikeaan uskontokuntaan kuulumista osoittava velvoittava rituaalinen ilmaus. Sitä kuuluu toistella ja sen nimiin kuuluu vannoa eikä siitä saa pahaa sanaa sanoa eikä epäilyksiä esittää, sillä sen kyseenalaistaminen on tabun rikkominen ja pyhäinhäväistys, ja siitä seuraa ankara julkinen tuomio.

Yleinen kaikki ihmiset sisäänsä sulkeva tasa-arvo, siinä käytännön merkityksessä kuin sitä sanaa käytetään, on harha, jopa useammassakin mielessä. Voiko joku aivan tosissaan ja rehellisesti olla sitä mieltä, että murhia ja raiskauksia huvikseen harjoittava rikollinen ja ympäristölleen viisautta ja hyvinvointia tuottava henkilö olisivat saman arvoisia. Tällainen kysymyksen asettelu on tietysti kärjistetty ja pelkistetty, mutta siihen vastaukseksi saatava sana-akrobatia, jolla yritetään todistella, että ”kyllä kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta ….” kertoo hyvin paljon siitä, että kyseessä on ehkä sittenkin enemmänkin dogmaattinen uskonkappale kuin arkipäivän asia, johon voi ja täytyy suhtautua pragmaattisesti, tarpeen tullen kriittisestikin, tunnistaen hyvät ja huonot puolet sekä ne rajat, joissa sitä on järkevää soveltaa.  

Harhaisuutta edustaa myös se, että sanaa tasa-arvo käytetään hyvin yleisesti merkitsemään tasapäisyyttä, samanlaisuutta, yhden kaavan mukaisuutta. Yhtenä esimerkkinä tästä on se keskustelu, jota nykyisin käydään ennen niin hyvätasoiseksi arvioidun koulumme tulosten ja tason heikkenemisen ympärillä. Ylivoimaista valtavirtaa virallisten tahojen käymässä keskustelussa ja koulun kehittämisen tavoitteista hallitsee puhe koulutuksen tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Kaikille pitää aina antaa ja opettaa saman verran kaikkea. Jos vähänkin näyttää siltä, että toiset saisi jotain parempaa tai ainakin erilaista oppia, olkoonpa se vaikka painotettua opetusta, otetaan se pois äkkiä. Tasa-arvon nimissä ajetaan lisää tasa-arvorahoja huonosti toimiville kouluille, lisää heikoimpien oppijoiden tukea, lisää positiivista diskriminaatiota ja painotetun opetuksen kieltämisestä. Musiikkiluokista pitää päästä eroon, koska ne eriarvoistavat. Kouluvalintaa pitää rajoittaa niin, että kaikissa kouluissa olisi juuri sama määrä eri taustoista tulevia lapsia. Varainkeruu ja luokkaretkien järjestäminen tehdään tasa-arvon nimissä perin vaikeaksi, sillä jos jollakin on vaikeuksia osallistua johonkin toimintaan, se kielletään ja otetaan pois kaikilta. Paheksutaan myös sitä, että vanhempien koulutustausta vaikuttaa liiaksi oppilaan koulumenestykseen, etenkin jos vanhemmat tukevat lastensa oppimista ja hakeutumista esimerkiksi matematiikka- tai liikuntapainotteisiin kouluihin.

Mielessä on käynyt useammin kuin kerran epäilys siitä, että olisikohan koulun tulosten romahdus ollut vähemmän jyrkkä, jos edes osa tasa-arvokeskusteluun uhratusta energiasta olisi laitettu luovaan keskusteluun siitä, miten edistämme Suomessa huippuosaamista kaikilla aloilla ja koulutusmuodoissa?

Jos koulun ja yhteiskunnankin haluttaisiin olevan oikeasti tasa-arvoinen, se tarkoittaisi sitä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet kehittyä omien kykyjensä sallimiin mittoihin oman ominaislaatunsa ja lahjakkuusprofiilinsa mukaisesti. Nyt toimitaan päinvastoin. Poistamalla erilaiset suuntautumisvaihtoehdot, musiikkiluokat, tiedeluokat ja vastaavat pyritään karsimaan pois ja kaikille oppilaille opettamaan samat oppisisällöt riippumatta heidän kyvyistään, lahjakkuusrakenteestaan, oppimistavastaan ja muista ominaisuuksista. Kolusta halutaan tehdä Prokrusteen vuode, jossa oppilaat ajetaan yhteen muottiin typistämällä normien ylittäjät ja yrittämällä venyttää niitä, jotka eivät normia täytä. Kuten olettaa sopii, tuloksena on se, että typistäminen kyllä onnistuu mutta venyttäminen ei. Niinpä sitten sellaiset, jotka tarvitsisivat keskittymiselleen ja oppimiselleen rauhallista ympäristöä istutetaan hälyisiin luokkiin, joissa he eivät pysty oppimaan ja koska häiriköt saavat häiriköidä tasa-arvon nimissä mutta rauhallista ympäristöä tarvitsevilta evätään heidän tarvitsemansa oppimisympäristö – tasa-arvon nimissä.   

Koulu on vain yksi esimerkki siitä, että tasa-arvolla tarkoitetaankin käytännössä yhdenmukaisuutta ja kollektivismia. Muta jos tavoitellaan todellista tasa-arvoa, sitä, jossa jokaisella on yhtäläinen oikeus onnensa tavoittelemiseen, kollektivismi on petos, koska silloin, kun kollektiiveista tehdään enemmän tai vähemmän pakotettu normi, tuloksena on jokseenkin poikkeuksetta Orwellin kuvaama eläinten farmi, jossa ”kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Käytännössä kollektiivissa on suppea kellokkaiden joukko, joka nauttii eduista ja sanelee säännöt ja normit. Tämän lisäksi on suuri yhdenmukaiseen kaavaan puristettu lauma, joka tehtävä on sopeutua saneltuihin normeihin. Kollektivismi tarkoittaa pieniä asuntoja suurissa taloissa, jotka ovat ahtailla tonteilla vierivieressä. Kollektivismi tarkoittaa tyytymistä ja sopeutumista siihen, mitä julkinen valta on katsonut tarpeelliseksi ja riittäväksi, olipa kyse sitten liikenteestä, ravinnosta, terveydenhuollon palveluista, harrastuksista tai mistä muusta tahansa. Kun poliittista eliittiä lukuun ottamatta kaikki tungetaan kollektiivisesti samaan muottiin, sitä sitten väitetään tasa-arvoksi, mutta se on kyllä jotakin aivan muuta. Se on sellainen yhteiskunta, että ”jos sä sanot, että tämä ei nyt tunnu kauhean mukavalta ja mä kaipaisin vähän muutakin, sulle lyödään eteen sellaiset rätingit, joissa todistetaan, että kaikki on niin hyvin kuin voi olla ja sä et millään voi olla toivoa mitään muuta ellet sitten ole suoranainen epäsosiaalinen sabotööri”.