Itsepäisesti huonompaan suuntaan

 

Uutisotsikko kertoi: ”Jos työntekijä ei alistu ay-pomolle, alkaa kiusaaminen”. Tuo alkoi muistuttaa sitä kommunistijohtoisten ammattiliittojen harjoittamaa työmaaterroria, jota täällä esiintyi sodan jälkeen. Ja siitä ajatus eteni siihen, kuinka tämä yhteiskunta on muuttunut viimeisten viidentoista vuoden aikana.

On suorastaan uskomatonta, kuinka yhteiskuntamme on taantunut ja alkeellistunut lyhyessä ajassa. Vielä runsaat kymmenen vuotta sitten yhteiskuntarauha Suomessa oli suorastaan rikkumaton. Talous oli kunnossa, asioista kyettiin neuvottelemaan ja demokratia toimi, ainakin kohtuullisesti. Tietysti silloinkin oli riidanhaastajia ja riidankylväjiä, mutta he olivat kuitenkin enemmänkin poikkeus ja yleensä heidät kuitattiin sellaisina vakiorähisijöinä, joita nyt aina on, mutta joiden purkauksilla ei ole ihmeempää väliä eikä sellaisten sanomalle löytynyt oikeastaan minkäänlaista kaikupohjaa. Tänään tilanne on toisin, niin mediassa kuin politiikassakin. Saamme lukea kuinka ”Ammattiosaston lehti kutsui lakon aikana työskennelleitä rotiksi ja mädiksi omenoiksi”. Tuntuu kuin olisimme menneet ajassa runsaat sata vuotta taaksepäin. Talous syöksyy vauhdilla ja velka kasvaa huimaa vauhtia, mutta tämän asiantilan korjaaminen ei tunnu kiinnostavan juuri ketään, kaikkein vähimmin vastakkainasettelua lietsovaa mediaa ja itsensä sotaisaan uhoon kiihottaneita lakkokenraaleja. Eikä tämä ole suinkaan ainoa yhteiskunnan taantunut alue. Kouluissa esiintyvä väkivalta, jota kaunistellen nimitetään koulukiusaamiseksi ja joka oli joskus 90-luvulla jokseenkin kadonnut ilmiö, on palannut koulujen vitsaukseksi. Sama pätee katurikollisuuteen. Sivistyksen, kohtuullisuuden ja tolkullisuuden pintasilaus on karissut. Rähinäpolitiikka, oklokratia, on syrjäyttämässä demokratian.

Kansainvälisessä politiikassa asiat ovat vielä pahemmin. Kun sukupolvi sitten, 1990-luvulla kirjoitettiin, että historia on saapunut päämääräänsä ja demokratia on tullut yhteisten asioiden hoidon hallitsevaksi malliksi, tänään joudutaan kysymään, kykeneekö demokratia puolustamaan itseään kansan kiihotusta, riidan kylvämistä, väkivaltaa ja sotaa keinonaan käyttäviä tyranneja ja sellaiseksi havittelevia vastaan.   

Miksi tilanne on tällainen. Mikä on aikaan saanut tällaisen kulttuurin romahduksen, sillä tässähän on kysymys romahduksestahan tai parhaassakin tapauksessa voimakkaasta notkahduksesta. Ovatko romahduksen syyt ulkoisia vai sisäisiä. Onko jossain sellainen sylttytehdas tai useampiakin, jotka ruokkivat ja rahoittavat demokraattisen yhteiskunnan turmelemiseen ja hävittämiseen tähtäävää toimintaa. Vai onko kyse siitä, että ajan mittaan kaikki instituutiot väistämättä degeneroituvat, rappeutuvat ja rapautuvat ja näin on päässyt tapahtumaan myös meidän demokraattisille instituutioillemme.

Ulkoa tulevat paineet voivat olla ilmaus kulttuurien törmäyksestä, jossa useammatkin demokratian kilpailijat ovat kohdistaneet huomionsa ja toimensa demokratian horjuttamiseen ja vahingoittamiseen. Yksinvaltaan uskovat hallinnot, uskonnolliseen pappisvaltaan uskovat hallinnot ja rahanvaltaan uskovat hallinnot voivat nähdä hyvinkin perustellusti demokraattisen järjestelmän itselleen uhkaksi ja vähintäänkin omien intressiensä kannalta kiusallisena kilpailijana ja toimintavapauden rajoittajana.

Sisäisen rapeutumisen ilmenemiä voivat olla mukavuudenhalu, tylsistyminen, pinnallistuminen ja leipääntyminen, jotka ovat vallanneet hallintoelimet. Silmät on ummistettu vaaran merkeiltä, yhteiskuntaa uhkaavien ilmiöiden on annettu vapaasti kasvaa, vaaroja ja ongelmia on piiloteltu, aggressiivisille toimijoille on tehty myönnytyksiä ja heitä on yritetty lepytellä. Yhteiskunnan koneiston toiminnan vahingoittamiseen pyrkiviä henkilöitä on päästetty sabotoimaan hallintokoneistoa sisältä päin.  

Vai onko kyse ehkä siitä, että tekniikassa ja taloudessa tapahtuneet muutokset, tässä ehkä erityisesti informaatioteknologian kehitys ovat muuttanut yhteiskunnan tasapainoa ja toimintatapoja niin, että ne asiat, jotka toimivat vanhassa ympäristössä eivät enää toimikaan uudessa ympäristössä.   

Aristoteles aikoinaan määritteli kolme hallintomallia, jotka olivat yksinvalta, harvainvalta ja enemmistövalta. Näistä hän näki olevan olemassa sekä hyvät että huonot variantit. Jokaisella mallilla oli myös omanlaisensa rappeutumistaipumus. Enemmistövallan hyvässä variantissa, josta hän käytti politeia, enemmistö ajattelee kaikkein etua. Huonoista varianteista hän käytti nimityksiä kansanvalta ja oklokratia. Kansanvaltaa hänen käyttämässään merkityksessä nimitettäisiin nykyisin enemmistödemokratiaksi. Siinä enemmistö ajattelee puhtaasti oman ryhmänsä etua.  Kaikkein huonoin variantti oli oklokratia, jossa keskenään taistelevat ryhmät ajavat kukin vain omaa hetkellistä etuaan. Politeialla nähtiin olevan taipumus rappeutua ensin enemmistödemokratiaksi, jossa hetkelliset enemmistöt ajavat muista piittaamatta puhtaasti omaa politiikkaansa. Sillä vuorostaan oli, enemmistöjen vaihtuessa ja sen seurauksena tapahtuvien politiikan jyrkästi heilahdellessa, taipumus hajota oklokratiaksi.  

Kotimaan lakkouutiset tietysti nostavat esiin huolen korporaatioiden ja muiden erillisten intressiryhmien yksisilmäisestä ja kapea-alaisesta omien intressiensä ajamisesta ja vallanhalusta. Näitä aggressiivisia ja kapea-alaisia intressiryhmiähän meillä alkaa olla pilvin pimein. Onko vielä 15 vuotta sitten kohtuullisen hyvin toiminut demokratiamme romahtamassa oklokratiaksi. Kokevatko korporaatiot ja erilaiset intressiryhmä olevansa valtioita valtiossa. Katsovatko ne, että ne voivat käyttää valtiota hyväkseen, lypsää siltä oikeuksia ja etuuksia ilman mitään velvoitteita ja vastuuta. Demokratian toimivuuden kannalta varsin kyseenalaista on esimerkiksi eräiden ammattiliittojen ja eräiden juristien pyrkimys sanella vaaleilla valitulle eduskunnalle, mitä se saa ja mitä se ei saa päättää.

Suomi ei ole yksin ongelmiensa kanssa, vaan ongelmat tuntuvat nyt kohtaavan yleisemminkin erityisesti demokraattisia maita. Ja tämä vain kolmisenkymmentä vuotta siitä, kun ehdittiin julistaa, että historia on tullut perille ja demokratiasta on tullut vallitseva ja vakiintunut hallintomalli. Onko demokratian aika päättymässä ja onko se korvautumassa muilla hallintomalleilla. Ei demokratiakaan tietenkään ole itseisarvoisesti se ainoa oikea ja hyvä hallintomalli. Sitä, kuten kaikkia hallintomalleja täytyy arvioida tulosten kautta. Tulosten valossa se on kuitenkin ollut ylivoimainen kyvyssään tuottaa mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin aineellista kuin henkistäkin. Mutta kykeneekö se puolustautumaan ulkoisia paineita ja sisäisiä rappeutumisilmiöitä vastaan. Kykeneekö se uudistumaan muuttuneiden olosuhteiden vaatimalla tavalla. Ja ennen kaikkea, olemmeko me kansalaisina valmiit puolustamaan demokratiaa ja sen toimivuutta. Se ei nimittäin ole ihan helppo projekti, koska sitä ei voi menestyksellisesti toteuttaa lippuja heiluttelemalla ja sotahuutoja kajauttelemalla vaan se vaatii malttia, tolkkua, lujuutta, joustavuutta, päättäväisyyttä, vastuullisuutta ja laajakatseisuutta.