Onko tasa-arvo, siinä muodossa kuin sitä nykyisin ajetaan,
tabu, harha vai kollektivistinen petos. Vai ehkä jopa näitä kaikkea.
Aikoinaan tunnettiin käsitteet sosialismi ja
reaalisosialismi. Sosialismia edusti se ihanneyhteiskunta, jossa kaikki saivat tarpeidensa
mukaisesti, rakensivat yhteiskuntaa kykyjensä mukaisesti, yksityinen omistus
oli korvattu yhteisomistuksella, yhteisesti omistettuja asioita hoidettiin
huolella ja kaikkialla vallitsi hyvinvointi. Tiettävästi sellaisen
olemassaolosta ei ole ollut yhtään todennettua havaintoa. Reaalisosialismi oli sitten se sosialistisen
systeemin käytännön toteutus, jossa vallitsi puute ja köyhyys. Kukaan ei saanut
tarpeidensa mukaisesti poliittista eliittiä lukuun ottamatta. Töitä oltiin
tekevinään, mutta mahdollisimman vähän ja huonosti.
Nyt vaikuttaa kovasti siltä, että tämän tasa-arvon kohdalla
on syntynyt vastaava kaksoisstandardi. On juhlapuheissa ja julistuksissa
esiintyvä idealisoitu tasa-arvo, ja sitten on todellisuudessa esiintyvä reaalitasa-arvo.
Nämä eroavat toisistaan melkein kuin yö ja päivä, mutta molemmista käytetään
samaa sanaa, jonka nimiin on pakko vannoa, koska siitä sanasta on tullut oikeaan
uskontokuntaan kuulumista osoittava velvoittava rituaalinen ilmaus. Sitä kuuluu
toistella ja sen nimiin kuuluu vannoa eikä siitä saa pahaa sanaa sanoa eikä
epäilyksiä esittää, sillä sen kyseenalaistaminen on tabun rikkominen ja pyhäinhäväistys,
ja siitä seuraa ankara julkinen tuomio.
Yleinen kaikki ihmiset sisäänsä sulkeva tasa-arvo, siinä
käytännön merkityksessä kuin sitä sanaa käytetään, on harha, jopa useammassakin
mielessä. Voiko joku aivan tosissaan ja rehellisesti olla sitä mieltä, että
murhia ja raiskauksia huvikseen harjoittava rikollinen ja ympäristölleen
viisautta ja hyvinvointia tuottava henkilö olisivat saman arvoisia. Tällainen kysymyksen
asettelu on tietysti kärjistetty ja pelkistetty, mutta siihen vastaukseksi
saatava sana-akrobatia, jolla yritetään todistella, että ”kyllä kaikki ihmiset
ovat tasa-arvoisia, mutta ….” kertoo hyvin paljon siitä, että kyseessä on ehkä
sittenkin enemmänkin dogmaattinen uskonkappale kuin arkipäivän asia, johon voi
ja täytyy suhtautua pragmaattisesti, tarpeen tullen kriittisestikin, tunnistaen
hyvät ja huonot puolet sekä ne rajat, joissa sitä on järkevää soveltaa.
Harhaisuutta edustaa myös se, että sanaa tasa-arvo käytetään
hyvin yleisesti merkitsemään tasapäisyyttä, samanlaisuutta, yhden kaavan
mukaisuutta. Yhtenä esimerkkinä tästä on se keskustelu, jota nykyisin käydään
ennen niin hyvätasoiseksi arvioidun koulumme tulosten ja tason heikkenemisen
ympärillä. Ylivoimaista valtavirtaa virallisten tahojen käymässä keskustelussa
ja koulun kehittämisen tavoitteista hallitsee puhe koulutuksen tasa-arvosta ja
yhdenvertaisuudesta. Kaikille pitää aina antaa ja opettaa saman verran kaikkea.
Jos vähänkin näyttää siltä, että toiset saisi jotain parempaa tai ainakin
erilaista oppia, olkoonpa se vaikka painotettua opetusta, otetaan se pois
äkkiä. Tasa-arvon nimissä ajetaan lisää tasa-arvorahoja huonosti
toimiville kouluille, lisää heikoimpien oppijoiden tukea, lisää positiivista
diskriminaatiota ja painotetun opetuksen kieltämisestä. Musiikkiluokista pitää
päästä eroon, koska ne eriarvoistavat. Kouluvalintaa pitää rajoittaa niin, että
kaikissa kouluissa olisi juuri sama määrä eri taustoista tulevia lapsia.
Varainkeruu ja luokkaretkien järjestäminen tehdään tasa-arvon nimissä perin
vaikeaksi, sillä jos jollakin on vaikeuksia osallistua johonkin toimintaan, se kielletään
ja otetaan pois kaikilta. Paheksutaan myös sitä, että vanhempien koulutustausta
vaikuttaa liiaksi oppilaan koulumenestykseen, etenkin jos vanhemmat tukevat
lastensa oppimista ja hakeutumista esimerkiksi matematiikka- tai
liikuntapainotteisiin kouluihin.
Mielessä on käynyt useammin kuin kerran epäilys siitä, että
olisikohan koulun tulosten romahdus ollut vähemmän jyrkkä, jos edes osa
tasa-arvokeskusteluun uhratusta energiasta olisi laitettu luovaan keskusteluun
siitä, miten edistämme Suomessa huippuosaamista kaikilla aloilla ja
koulutusmuodoissa?
Jos koulun ja
yhteiskunnankin haluttaisiin olevan oikeasti tasa-arvoinen, se tarkoittaisi
sitä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet kehittyä omien kykyjensä
sallimiin mittoihin oman ominaislaatunsa ja lahjakkuusprofiilinsa mukaisesti.
Nyt toimitaan päinvastoin. Poistamalla erilaiset suuntautumisvaihtoehdot,
musiikkiluokat, tiedeluokat ja vastaavat pyritään karsimaan pois ja kaikille
oppilaille opettamaan samat oppisisällöt riippumatta heidän kyvyistään,
lahjakkuusrakenteestaan, oppimistavastaan ja muista ominaisuuksista. Kolusta
halutaan tehdä Prokrusteen vuode, jossa oppilaat ajetaan yhteen muottiin
typistämällä normien ylittäjät ja yrittämällä venyttää niitä, jotka eivät
normia täytä. Kuten olettaa sopii, tuloksena on se, että typistäminen kyllä onnistuu
mutta venyttäminen ei. Niinpä sitten sellaiset, jotka tarvitsisivat keskittymiselleen
ja oppimiselleen rauhallista ympäristöä istutetaan hälyisiin luokkiin, joissa he
eivät pysty oppimaan ja koska häiriköt saavat häiriköidä tasa-arvon nimissä
mutta rauhallista ympäristöä tarvitsevilta evätään heidän tarvitsemansa oppimisympäristö
– tasa-arvon nimissä.
Koulu on vain
yksi esimerkki siitä, että tasa-arvolla tarkoitetaankin käytännössä
yhdenmukaisuutta ja kollektivismia. Muta jos tavoitellaan todellista tasa-arvoa,
sitä, jossa jokaisella on yhtäläinen oikeus onnensa tavoittelemiseen,
kollektivismi on petos, koska silloin, kun kollektiiveista tehdään enemmän tai
vähemmän pakotettu normi, tuloksena on jokseenkin poikkeuksetta Orwellin kuvaama
eläinten farmi, jossa ”kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat
tasa-arvoisempia kuin toiset”. Käytännössä kollektiivissa on suppea
kellokkaiden joukko, joka nauttii eduista ja sanelee säännöt ja normit. Tämän
lisäksi on suuri yhdenmukaiseen kaavaan puristettu lauma, joka tehtävä on sopeutua
saneltuihin normeihin. Kollektivismi tarkoittaa pieniä asuntoja suurissa
taloissa, jotka ovat ahtailla tonteilla vierivieressä. Kollektivismi tarkoittaa
tyytymistä ja sopeutumista siihen, mitä julkinen valta on katsonut
tarpeelliseksi ja riittäväksi, olipa kyse sitten liikenteestä, ravinnosta, terveydenhuollon
palveluista, harrastuksista tai mistä muusta tahansa. Kun poliittista eliittiä
lukuun ottamatta kaikki tungetaan kollektiivisesti samaan muottiin, sitä sitten
väitetään tasa-arvoksi, mutta se on kyllä jotakin aivan muuta. Se on sellainen
yhteiskunta, että ”jos sä sanot, että tämä ei nyt tunnu kauhean mukavalta ja mä
kaipaisin vähän muutakin, sulle lyödään eteen sellaiset rätingit, joissa
todistetaan, että kaikki on niin hyvin kuin voi olla ja sä et millään voi olla
toivoa mitään muuta ellet sitten ole suoranainen epäsosiaalinen sabotööri”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti