Onnellisuus ja mittaaminen

Tiivistelmä uutisteksteistä: "Vihreät esittivät, että GPI:n käyttö ihmisten onnellisuuden mittarina mainittaisiin seuraavan hallituksen ohjelmassa. Kun mittari on saatu käyttöön, sen on ohjattava päätöksentekoa."

Onko siis löydetty se taikavarpu, joka auttaa meitä suunnistamaan suoraan kohti onnellista yhteiskuntaa? Valitettavasti asia ei ratkea aivan näin yksinkertaisesti. Tiellä on muutamia selvittämistä vaativia ongelmia. Osa liittyy käsitteiden käyttöön, osa päätöksentekoon ja mittareiden käyttöön päätöksenteon ohjaamisessa, osa mittareiden konstruointiin, mittaamiseen ja tulosten tulkintaan. Myöskään GPI (Genuine Progress Index) ei mittarina ole aivan ongelmaton, mikä ei tarkoita etteikö siinä olisi hyviä piirteitä ja etteikö siitä voisi olla hyötyä päätöksenteon apuvälineenä.     

Heti alkuun on syytä sanoa, että GPI ei ole onnellisuusmittari. Sellaiseksi sitä ei ole tiettävästi koskaan tarkoitettukaan. Se on tarkoitettu bruttokansantuotetta (BKT) täydentäväksi tai sen kanssa kilpailevaksi taloudellisen hyvinvoinnin mittariksi. Taloudellinen hyvinvointi on eri asia kuin onnellisuus.

Ajatus onnellisuudesta yhteiskunnallisen toiminnan päämääränä ei ole uusi. Tämän päivän ajatusmallien voidaan katsoa perityvän valistusajalta.  Utilitaristeilta puolestaan on peräisin muotoilu, jonka mukaan tavoitteena on mahdollisimman suuren onnellisuuden aikaansaamisen mahdollisimman monille. Tavoite ja muotoilu ovat varmasti edelleen päteviä.

Julkisen vallan roolista onnellisuuden tavoittelemisen suhteen on oikeastaan kaksi päälinjaa, jotka molemmat muotoiltiin 1700-luvun lopulla. Toisen määrittelivät  Yhdysvaltain perustuslain laatijat, toisen Ranskan jakobiinit. Yhdysvaltalaisen mallin mukaan oikeus onnen tavoittelemiseen on ihmisen perusoikeus. Valtion tehtävänä on edellytysten ja oikeuksien antaminen, mutta vastuu onnensa hankkimisesta on jokaisella itsellään ja työn saa tehdä jokainen itse. Jakobiinien mukaan ihmiskunnan tavoitteena on onnellisuus, mikä ei välttämättä tarkoita yksilöiden onnellisuutta vaan yhteiskunnan onnellisuutta. Hallituksen tehtävänä on tarpeen vaatiessa pakottaa yksilöt tavoittelemaan onnellisuutta tavalla,  jonka se oikeaksi määrittelee.      

Voin sanoa kokemuksesta, että mittaaminen on usein yllättävän vaikeaa. Tosin se on vaikeaa vain,  jos on tarkoitus saada aikaan oikeita ja hyödyllisiä tuloksia. Se on vaikeaa yritystoiminnassa ja vielä vaikeampaa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Mittarin täytyy mitata sitä mitä sen sanotaan mittaavan. Mittattavien asioiden täytyy olla toiminnan kannalta relevantteja. Mittaaminen on onnistuttava järjestämään niin, että tulokset ovat oikeita ja luotettavia. Mittaamisesta aiheutuvat kustannukset on pystyttävä pitämään kohtuullissa rajoissa. Mittaustulokset on kyettävä tulkitsemaan oikein ja niiiden vaikutus käytännön toimintaan ymmärtämään oikein.

Jos mittaria sanotaan onnellisuusmittariksi, sen täytyy mitata ihmisten onnellisuutta. Tämä voidaan tehdä kysymällä ihmisiltä, kuinka onnellisia he ovat tai mittaamalla sellaisia tekijöitä joiden tuloksena on ihmisten onnellisuus.

Jos käytetään jälkimmäistä tapaa, mittarin täytyy kattaa kaikki onnellisuuteen merkittävästi vaikuttavat tekijät ja vain ne. Jos mittarista puuttuu merkittäviä osa-alueita, se ei anna oikeita tuloksia, eikä siis mittaa onnellisuutta. Samoin käy, jos mittarissa on sellaisia osa-alueita jotka eivät vaikuta onnellisuuteen. Tämän lisäksi osa-alueiden keskinäisten painotusten täytyy olla oikeita. Jos näin ei ole, mittari ei taaskaan mittaa oikein. Itse asiassa osa-alueiden oikea keskinäinen painotus ei edes riitä. Jos jonkun osa-alueen tulos on kovin huono, muiden alueiden hyvätkään arvot eivät välttämättä pysty kompensoimaan tätä yhtä huonoa tulosta.  Mahdollisuus itsensä toteuttamiseen tuskin tekee ihmistä onnelliseksi silloin, kun hänen turvallisuutensa on erittäin huono.  Mittari on siis kyettävä konstruoimaan niin, että mittarilukeman ja onnellisuuden kokemisen välillä on suora korrelaatio. Tämä on myös kyettävä todentamaan. On osoitettava, että mittari on oikein rakennettu ja antaa oikeita tuloksia, eikä ole pelkästään rakentajansa arvomaailman ilmentymä.  

Kun mittaria käytetään päätöksenteon ohjaamiseen, tähän liittyy omat ongelmansa. Mittarit ovat aina luonteeltaan taaksepäin katsovia. Mittarilukema kertoo mihin olemme tulleet, mikä on asiantila  mittaushetkellä. Se ei kerro miten ja miksi olemme sinne tulleet, varsinkaan silloin, kun kyseessä on yksi ainoa lukema.

Päätöksentekijän täytyy pyrkä vaikuttamaan ratkaisuillaan siihen, minne olemme menossa. Hän  reagoi mittarin näyttämien muutoksiin ja pyrkii arvioimaan millä toimenpiteillä mittarilukema saataisiin paranemaan. Jos mittarit antavat harhaanjohtavia lukemia, päätökset voivat olla huonoja ja seuraukset vahingollisia. Mittarin rakenteen tutkiminen voi auttaa selvittämään mitä pitäisi tehdä, että mittarilukeman saataisiin paranemaan. Mittarin sisään on siis rakennettu mittarin laatijan asiantuntemus. Yhteiskunnallisissa mittareissa sinne on rakennettu useimmiten myös mittarin laatijan arvomaailma.

Mikäli päätöksentekijä ei ymmärrä riittävän hyvin päätöksenteon kohteena olevaa asiaa vaan toimii liian sokeasti pelkkien mittareiden varassa, tulokset saattavat olla katastrofaalisia. Meksikon lahden öljykatastrofin taustalta löytyy yhden keskeisen mittarin sokea seuraaminen. Tämä mittari oli arvioitujen tuottojen ja kustannusten suhde. Kyseisen lähteen porauskustannukset olivat ylittäneet budjetin. Tuottoihin ei voitu vaikuttaa joten yritettiin pitää kurissa kustannuksia varotoimista tinkimällä. Tuloksen tunnemme uutisista.

Yhteiskunnallisten asioiden mittaamisessa on omat ongelmansa. Vallassa olevilla poliittisilla toimijoilla on intressi näyttää, että asiat ovat hyvin ja menossa vielä parempaan suuntaan. Oppositiolla saattaa olla päinvastainen intressi. Mittaustulosten käyttäminen oman näkemyksen todisteluun on hyvä ja suosittu keino. Tästä aiheutuu sekä mittareihin, että mittaamiseen kohdistuvia paineita.  Edesmenneessä DDR:ssä harrastettiin tieteellistä sosialismia. Käytössä oli erinomainen mittaripatteri ja tulokset (ainakin julkisuuteen näytetyt) osoittivat, että kansalaiset olivat hyvinvoivia, onnellisia ja tyytyväisiä. Rajalle piti kuitenkin tehdä muuri, etteivät onnelliset ihmiset karkaisi ja lopulta valtio luhistui sisältäpäin.

Onnellisuuden mittaaminen on sukua yritystoiminnassa suoritettavalle asiakastyytyväisyyden mittaamiselle. Siinä yrityksessä, jossa työskentelin, ehkä pahaiten toimiva mittaussysteemi oli asiakastyytyväisyysmittaus. Monien muut  toiminnan laatua  mittaavat järjestelmät olivat ongelmallisempia. Puhtaasti tekniset mittaukset olivat tietysti asia erikseen.

Menettely oli pääpiirteissään seuraava. Asiakkaalta kysyttiin "kuinka tyytyväinen olet meihin toimittajana".  Vastaus kertoi kokonaistyytyväisyyden.  Tämän lisäksi oli joukko yksityiskohtaisempia kysymyksiä kuten "kuinka tyytyväinen olet tuotteidemme laatuun", "kuinka tyytyväinen olet henkilöstömme ammattitaitoon", "kuinka tyytyväinen olet henkilöstömme ystävällisyyteen",  jne. Lopuksi oli mahdollisuus antaa vapaamuotoista palautetta hyviksi tai huonoksi koetuista asioista.  

Kokonaistyytyväisyys oli ratkaiseva asia. Yksityiskohtaisten kysymysten vastaukset olivat selittäviä tekijöitä. Vapaamuotoinen palaute antoi tietoa siitä, olimmeko osanneet kysyä oikeita asioita.

Jos kokonaistyytyväisyys oli hyvä, asiat olivat kunnossa. Ne tekijät, joista oli saatu hyviä arvioita olivat ilmeisesti asiakaan kannalta tärkeimpiä asioita ja selittivät hyvän kokonaistyytyväisyyden. Jatkossa oli siis tärkeintä pitää ne asiat hyvässä kunnossa. Vaikka jotkut osa-alueet olisivat olleet heikompiakin, ne eivät ilmeisesti olleet asiakkaan kannalta niin olennaisia, eivätkä siis saaneet viedä päähuomiota niiltä tärkeämmiltä asioilta.

Jos kokonaistyytyväisyys ei ollut hyvä, asiat eivät olleet kunnossa. Huomio oli nyt kiinnitettävä niihin asioihin, joista oli saatu huono arvosana. Ne selittivät huonoa asiakastyytyväisyyttä ja olivat esisijaisia parannuskohteita. Jos osa-alueista saadut arviot olivat kokonaisuutena selvästi parempia kuin kokonaistyytyväisyys, oli syytä epäillä,  että jotakin olennaista oli jäänyt pois tai kysytty väärällä tavalla. Itse kyselyä täytyi siis korjata.

Jos onnellisuutta halutaan oikeasti ja rehellisesti mitata, luotettavin ja luultavasti myös yksinkertaisin menettely olisi ilmeisesti samankaltainen. Avainkysymyksenä olisi siis "kuinka onnellinen olet".   Tämän täydennyksenä voitaisiin tiedustella, mitkä ovat ne tärkeimmät tekijät, jotka ovat parantamassa vastaajan onnellisuutta ja mitkä asiat ovat heikentämässä vastaajan onnellisuutta.  

Keep it simple.  

Nollatoleranssi ja suhteellisuudentaju

YLEN uutinen.

"Työ- ja elinkeinoministeriön työntekijöistä neljätoista naista ja seitsemän miestä kertoo kokeneensa seksuaalista häirintää. Yhtään valitusta ei ole tullut ilmi, mutta ministeriön sisäinen kyselytutkimus paljasti vakavan ongelman.

- Häirintä on ollut hyvin monenlaista koskettelusta kaksimielisiin vitseihin ja viipyviin katseisiin, kansliapäällikkö Erkki Virtanen kertoo.

Virtanen asettaisi seksuaaliselle häirinnälle mieluiten nollatoleranssin."

Minusta tuntuu, että tässä on nyt suhteellisuudentaju pettänyt. Tällainen kannanotto näinkin herkkään asiaan leimataan helposti vakavan ongelman vähättelyksi ja seksuaalisen häirinnän hyväksymiseksi. Tästä ei nyt kuitenkaan ole kysymys. Mielestäni seksuaalinen häirintä ei ole hyväksyttävää työpaikalla. Olisi kuitenkin syytä määritellä, mikä on seksuaalista häirintää.  Viipyilevä katse tuntuu jo kovin tulkinnanvaraiselta ja subjektiiviselta.

Tässä uutisessa kiinnittää huomiota muutama asia. Tapaukset ovat tulleet esiin nimettömässä kyselyssä, tapaukset ovat todentamattomia, häirinnäksi on luettu kaksimieliset vitsit ja viipyvät katseet. Ilmoitettuja tapauksia on kaksikymmentä. Ministeriön henkilöstön määrä on runsaat 600. Ongelmaa pidetään kuitenkin vakavana.

Se ongelma tässä on mielestäni tuo nollatolesanssi. Sen kautta vakavat tapaukset,
joihin on ehdottomasti syytä puuttua ja täytyy puuttua, tehdään samanpainoisiksi suorastaan tyhjänpäiväisten kanssa.

Nollatoleranssin vaatijat eivät todennäköisesti tule edes ajatelleeksi mitä he tosiasiassa vaativat. Otetaan muutama esimerkki. Romaniassa oli nollatoleranssi Ceausescun arvokkuutta loukkaavan materiaalin julkisen esittämisen suhteen. Toimittaja, joka erehtyi laskemaan sormiensa läpi vajaan kahden sekunnin pätkän, jossa Ceausescu söi, sai ankaran ripityksen ja joutui puoleksi vuodeksi hanttihommiin puolella palkalla. Afganistanissa on nollatoleranssi naisten paljastavan pukeutumisen suhteen.  Pohjois-Koreassa on nollatoleranssi hyvinkin monen asian suhteen.

Suhteellisuudentaju ja kohtuus ovat tietysti vaikeita asioita, mutta suomalaisessa perinteessä on siihen kyllä hyviä neuvoja ja osviittoja, vaikkapa seuraavat kolme. Ensin asia tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan. Nauriin varasta ei hirtetä. Elää ja antaa muidenkin elää. (Tuo viimeinen on tietysti tullut Saksanmaalta tullut, mutta on sieltä tullut meidän perinteeseemme muitakin hyviä ja suositeltavia asioita).

Erään mediakohun anatomia

Kesko  järjesti Marina Congress Centerissä  Kaupan päivä -tapahtuman. Paikalla oli lähes 700 juhlavierasta, sillä samalla juhlittiin Keskon 70-vuotista taivalta. Tilaisuus oli luonteeltaan varsin epävirallinen, kuten firmojen sidosryhmätilaisuudet tapaavat olla.

Tapahtuman pääpuhuja oli pääministeri Mari Kiviniemi. Pääministeri Kiviniemi ja Halmesmäki ovat molemmat Pohjanmaalta, jossa reipasta puhetta harrastetaan ja arvostetaan. Toimittaja Kirsi Heikel ja pääjohtaja Halmesmäki kävivät kevyeen tapaan läpi vuoden tapahtumia. Välillä Heikel ja Halmesmäki puhuivat suoraan pääministerille, välillä toisilleen.

Halmesmäki kehui pääministeriä älykkääksi ja kielitaitoiseksi, melkeinpä täydelliseksi.  Vahinko vain, että hänellä on niin läheiset suhteet pääkilpailijaan eli S-ryhmään. Heikel otti puheenvuoron ja hehkutti, että "kun hän on niin kauniskin"  ja kuinka Venäläisetkin ovat olleet aivan ihastuneet.  Puheenvuoro siirtyi Halmesmäelle,  joka totesi, että tähän halpaan hän ei mene, kun se Audi-mieskin... mutta että ei jäisi väärää kuvaa, kyllä hänestäkin pääministeri on tyylikäs ja edustava, mutta "[...] mutta kyllähän pääministeri on todella tärkein toimitusjohtaja, päätöksentekijä, ja nimikin 'pääministeri', niin sehän viittaa järkeen ja päähän, että se olisi aika hämmentävää, jos olisi kokovartaloministeri. Vai mitä?"

Jatkossa sivuttiin vähän Suomen presidenttejä ja heidän karikatyyrimäisiä ulkoisia ominaisuuksiaan. Mainittiin Mannerheimin viiksivaha, Ahtisaaren kävely, Koiviston otsakiehkura, Kekkosen taideharrastukset ja niin edelleen. Tunnelma oli hyväntuulinen. Läsnäolijoiden mukaan tilaisuus oli oikeasti hauska.

Kauppalehden toimittaja irroitti Halmesmäen esityksestä pari irrallista lausetta, muutti niitä niin, että merkitys kääntyi päinvastaiseksi ja veti niistä kohuosikot. Helsingin Sanomat  peesasi välittömästi tekemällä lyhyen ajan sisällä kolme peräkkäistä nettiuutista, kokosivun jutun printtilehteen, pääkirjoituksen, etusivun jutun Ilta-Sanomiin ja niin edelleen.

RKP:n puheenjohtaja, tasa-arvoministeri Stefan Wallin antaa välittömästi lausunnon ja pitää Keskon pääjohtajan puheita "kokovartaloministeristä" epäonnistuneina. "Jos tämä oli huumoria, niin tällainen huumori ei enää kolahda. Ajat ovat muuttuneet onneksi."

Naisasialiitto Unioni tuomitsee jyrkästi Keskon pääjohtajan kommentit pääministeri Mari Kiviniemestä.

Tasa-arvovaltuutettu on vähän varovaisempi. Tuomitsee luonnollisesti, kuten hänen rooliinsa kuuluu, mutta ei näe syytä juridisiin toimenpiteisiin.

Hesarin taloustoimituksen esimies kauhistee ja rinnastaa Halmesmäen esityksen vammaisten huonoon työllistymiseen,  sukupuolenvaihtajien ylennyksiin  ja kauhistelee  "missä on sivistys Suomessa".  Miten nämä liittyvät Halmesmäen esitykseen, ei oikein aukene lukijalle.

Pääkirjoituksessa  mahdollisesti sama taloustoimituksen esimies  jatkaa kauhistelua.  Keskon johtajalta taas sovinistinen kommentti.  Halmesmäki ei ole ensimmäinen Keskon johtaja, jonka lausunnot voi tulkita sovinistisiksi. Edellisen kerran tähän syyllistyi Keskon varapääjohtaja Timo Karake vuonna 1995.

Politiikan toimittaja oli sitä mieltä, että nyt  on tehty virhe ja pitää pyytää anteeksi.  Toimittaja  ilmoittaa, että Ilta-Sanomat julkaisi juonnon sanasta sanaan niin, että ei voida väittää että tässä reagoitaisiin asiayhteydestään irroitettuihin lauseisiin.  Sen jälkeen hän irroittaa  asiayhteydestä kaksi lausetta ja tulee siihen tulokseen, että Keskon täytyy selittää tai sovinistinen maine pahenee.   Juonnon kuunneltuani totesin, että politiikan toimittaja siteerasi asiayhteydestään irroittamaansa  kohtaa  väärin.  Mutta tarkoitushan  pyhittää keinot.

Suomen Kuvalehden kolumnisti Leena Sharma kirjoittaa: " Keskon pääjohtajan Matti Halmesmäen mielestä pääministeri Mari Kiviniemi on ”kokovartaloministeri”. Halmesmäkeä puolestaan voisi luonnehtia sanalla ”älykääpiö” . Mitäpäs sitä tosiasioista, kun toimittajalla on asenne ja mielipide. Jos ne eivät osu yksiin tosiasioiden kanssa, sitä pahempi tosiasioille.

Ilta-Sanomat - melkein ainoana joukosta - teki journalistisesti oikean teon. Hankki ja julkaisi tilaisuuden juonnon. Mitä siitä paljastuikaan. Kevyttä leikinlaskua suuntaan jos toiseenkin. Samanlaista harrastetaan yleisesti juhlapäivällisillä firman juhlissa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa.  Heitellään pieniä hyväntahtoisia kokkapuheita suuntaan jos toiseenkin. Tunnelma on hyväntuulinen ja mukana olijat viihtyvät. Niin oli tässäkin tapauksessa, kunnes pahansuopa ja ahdasmielinen media iski.  

Oululainen Kaleva oli toinen asialinjalla pysyttäytynyt lehti. "Keskon juhlista noussutta kohua voi toisaalta kuvata myös aikamoiseksi ylireaktioksi. Ilta-Sanomat julkisti perjantaina sana sanalta nauhalta puretun keskustelun, joka tilaisuudessa käytiin. Sanailussa on mukana kosolti huumoria tai ainakin sen yritystä. Kiviniemi-heitot ovat pieni osa kokonaisuutta, eivätkä näytä asiayhteyteen liitettyinä lainkaan niin kammottavilta kuin voisi syntyneestä keskustelusta päätellä. Itse asiassa voi hyvin perustein myös väittää kärpäsestä tehdyn härkäsen."  Tässä maassa on siis vielä hiukan asiallistakin journalismia.

Hesarin vääristellyn uutisoinnin innoittamat lukijat raivoavat keskustelupalstalla:

·         Pärjään lähitulevaisuuden ilman K-kauppaa.

·         Keskon pääjohtaja Halmesmäki on kommenteillaan osoittanut olevansa seksistinen sovinisti, jonka on välittömästi ymmärrettävä erota tehtävästään. Ala-arvoisten seksististen heittojen viljeleminen ei ole hyväksyttävää käytöstä, varsinkin kun kommentoija on mies ja kommentoinnin kohde on naispuolinen.

·         Potkut koko äijälle. En muutenkaan käy sikakalliissa K-kaupassa

·         Aion boikotoida K-ketjun liikkeitä siihen asti, kunnes Halmesmäki pyytää julkisesti anteeksi typeriä puheitaan tai eroaa tehtävästään, mielellään molempia.

·         Vain suomalainen rehvakas ja rääväsuinen mies voi perustella tuollaista puhetta

·         Olen lukevinani rivien välistä, että tässä puolustetaan jotain junttia, joka oli kutsunut pääministeriä päin naamaa kokovartaloministeriksi?

Toki muutamissa kommenteissa ihmeteltiin syntynyttä tai paremminkin synnytettyä kohua. Joissakin yritettiin kehottaa että "kuunelkaa nyt ensin se nauha".  Muutamassa hämmästeltiin sitä, että sopuli toisensa jälkeen on perustanut uutisointinsa, kolumninsa ja kommenttinsa alkuperäiseen uutiseen, jonka virheellisyys on saattanut olla jopa tarkoituksellista.  Tämä ei tietysti vaikuttanut mitenkään lynkkaushenkiseen laumaan, joka oli päässyt hyvään vauhtiin.  Meno oli kuin villissä lännessä. Hirteen vaan, oli syyllinen tai ei. 

Stalinin Neuvostoliitossa huonosta vitsistä sai potkut, hyvästä joutui Siperiaan ja oikein hyvästä lähti henki.  Julkiset tilaisuudet olivat ikäviä, harmaita ja pelon leimaamia. Jokainen punnitsi pikkutarkasti sanojaan ja pitäytyi ehdottomasti oikeaoppisessa liturgiassa. Se kai näidenkin toimijoiden tavoitteena on. 

Politiikan toimittaja ja muutamat muut vaativat anteeksipyyntöä. Onko tässä siis syytä pyytää anteeksi. Sanoisin, että Kauppalehden ja Hesarin olisi kyllä syytä pyytää anteeksi lukijoiltaan, Keskolta ja Halmesmäeltä. Lukijoiltaan harhaanjohtavaa uutisointia sekä  huonoa ja asenteellista journalismia. Keskolta ison asiakkaansa vahingoittamista. Halmesmäeltä vääristeltyä, loukkaavaa ja vahingoittavaa uutisointia.

Hesarin ehkä kannattaisi harkita tykönään miten pitäisi menetellä muutamien toimittajiensa suhteen, jotka käyttävät työnantajansa välineitä oman ideologiansa ajamiseen tavalla, joka vahingoittaa lehden mainetta luotettavana uutisforumina.

PS.

Niin, mitenkä olikaan se taas sovinistinen kommentti,  jonka Karake heitti vain hetki sitten, vuonna 1995 .  Tuolloinhan kysyttiin, miksi naisia ei ole yritysten johtotehtävissä, ja vastaus kuului: "kun naisilla on tämä handicap",  jolla viitattiin lapsiin ja perhe-elämään. Ahkerana golfin pelaajan Karake viittasi tasoitukseen. Tarkoitus oli nähtävästi sanoa, että lasten synnyttäminen ja hoito on ehkä hidastanut naisten urakehitystä. Toimittaja käänsi handicapin vammaksi. Oliko kysymys asiantuntemattomuudesta vai tahallisesta vääristelystä. Sen taitaa tietää vain kyseinen toimittaja itse.

Kuka hyötyisi ruuhkamaksuista

Liikenneministeri  Anu Vehviläinen torjui pääkaupunkiseudulle kaavaillut ruuhkamaksut.  Vehviläinen vastasi eduskunnan kyselytunnilla maksuja kiirehtineille vihreille, että tehtyjen selvitysten pohjalta niiden käyttöönotto ei ole mahdollista.

Tämä oli hyvä ja oikeaan osunut päätös. Kerrataanpa vähän taustaa ja ehdotuksen sisältöä.

Liikenne- ja viestintäministeriön teettämä Helsingin seudun ruuhkamaksuselvitys julkaistiin kesäkuussa 2009. Sitä täydentävä selvitys julkaistiin helmikuun alussa 2011.

Tarkoitus oli selvittää, voidaanko ruuhkamaksuilla edistää liikennepoliittisia tavoitteita kustannustehokkaasti Helsingin seudulla.  Selvityksen tarkoituksena ei ollut valita tai esittää tiettyä ruuhkamaksujärjestelmää käyttöönotettavaksi Helsingin seudulla.

Tutkimuksessa tarkasteltiin kolmea ruuhkamaksumallia, joille annettiin nimet kehämalli, linjamalli ja vyöhykemalli.

Kehämallissa kehä III:n sisäpuolella olisi yksi maksupistekehä, jossa maksu perittäisiin maksupisteen ohittamisesta. Tämä malli on yleensä käytössä siellä, missä tiemaksuja maksuja peritään.

Linjamalli muodostuisi kahdesta kehästä ja kahdesta poikittaisesta maksulinjasta. Tekninen toteutus olisi samanlainen kuin kehämallissa.

Vyöhykemallissa maksu perustuisi ajettuihin kilometreihin. Järjestelmä perustuisi satelliittipaikannukseen ja pitkän kantaman tiedosnsiirtoon ajoneuvolaitteen ja taustajärjestelmän välillä. Järjestelmä vaatisi siten ajoneuvoihin paikannus- ja viestintälaitteet. Selvityksessä ei esitetty kuinka usein ajoneuvo ilmoittaisi sijaintinsa. Tämä vaikuttaa oleellisesti tietoliikenteen määrään ja taustajärjestelmältä vaadittavaan tapahtumankäsittelykapasiteettiin. Koska satelliittipaikannin on helppo mykistää, järjestelmä vaatii täydennykseksi myös valvontaportit, joilla tarkkaillaan, että ajoneuvolaite on toiminnassa ja kuvataan niiden ajoneuvojen rekisterinumerot, joiden laite on mykistetty. Tällaista järjestelmää ei ole vielä toteutettu missään eikä sellaista ole myöskään päätetty ottaa käyttöön missään.

Ruuhkamaksumallien kustannusarvio kerrotaan tehdyn laskentamallilla, joka perustuu kansainväliseen tietämykseen toteutetuista ja suunnitelluista sovelluksista. Mallia ei sen tarkemmin esitellä. Mihin vyöhykemallin kustannusarvio perustuu  jää auki, koska kansainvälisiä toteutuksia ei ole. Laskelmissa arvioitiin lisäksi markkinoiden kehittymisen aiheuttama hintojen lasku. Kuinka suureksi ja miten se arvioitiin, ei käy ilmi raportista. Tietojärjestelmien osalta oletus kehittämiskustannusten laskusta ei vaikuta realistiselta. Kokemuksen mukaan trendi on ollut tosiasiassa nouseva. 

Laskelmien uskottavuutta valaisee ehkä Tukholman esimerkki, jossa valittu ratkaisu vastaa lähinnä linjamallia. Tukholmassa ruuhkamaksut osoittautuivat taloudelliseksi fiaskoksi. Siellä valittu toteutustekniikka oli kuitenkin tässä selvityksessä tarjottavaa gps-paikannukseen perustuvaa tekniikkaa yksinkertaisempi.

”Hankkeen aloituskustannukset, mukana kokeiluvaihe ja laiteinvestoinnit, kohoavat noin 250 miljoonaan euroon. Kun tulot ovat parhaimmillaan 70–80 miljoonaa euroa ja käyttömenot ainakin 30 miljoonaa on vaikea vielä pitkään aikaan puhua taloudellisesta menestyksestä”, Cordi muistuttaa. Hanke myytiin poliittisesti tukholmalaisille lupauksella, että nopeasti syntyvä ylijäämä käytettäisiin julkisen liikenteen parannuksiin tai uuteen ohitustiehen. ”Ruuhkamaksuilla on vain marginaalinen vaikutus Tukholman liikenteeseen. Esimerkiksi tullien sisällä liikenne on todennäköisesti kasvanut, kun kaupungissa asuvat luulevat, että autolla liikkuminen on nyt helpompaa”, väittää liikennesuunnittelun professori Ilja Cordi.

Raportissa esitettyissä laskelmissa kehämallin investointikustannuksiksi arvioitiin 35 miljoonaa euroa ja linjamallin investointikustannuksiksi 171 miljoonaa euroa. Linjamallin investointikustannukset olivat siis  4,8 kertaiset kehämalliin verrattuna. Tukholman kokemusten valossa kustannusarviot vaikuttavat kovin epärealistisilta.

Linjamallin kustannusarvio vaikuttaa erityisen epärealistiselta, tosin arviointia hankaloittaa raportissa esitettyjen tietojen puutteellisuus. Yritetään nyt kuitenkin. Raportin mukaan ajoneuvolaitteita tarvittaisiin 630 000 kpl, hinnaksi arvioitiin 220 euroa ja käyttöiäksi 5 vuotta. Jos hinta-arviota pidetään uskottavana, tästä kertyisi 138 miljoonan euron hankintakustannus ja suunnilleen 28 miljoonan euron vuotuiset uusintakustannukset.

Ajoneuvoja valvovia tienvarsilaitteita arvioitiin tarvittavan 45 kpl. Vyöhykemallissa porttien määräksi arvioitiin 70. Koska ajoneuvolaitteen mykistäminen ja harvassa olevien valvontaporttien väistäminen on helppoa, osa autoilijoista todennäköisesti pimentäisi laitteen ja etsisi sellaisia reittejä joilla voivat välttää harvassa olevat valvontaportit. Lääkkeeksi tähän otettaisiin todennäköisesti valvontaporttien lisääminen, oletettavasti moninkertaiseksi. Kustannukset  luonnollisesti nousisivat vastaavasti.

Kättöönottoa edeltävän henkilötyön määräksi (toteutusprojektin hallinta, operoinnin valmistelu ym. ) arvioitiin vyöhykemallissa 660 htkk ja linjamallissa 694 htkk. Täysin uudenlaisen ratkaisun käyttöönotto ei siis vaatisi sen enempää työtä kuin maailmalla runsaasti käytetyn ratkaisun käyttöönotto. Tämä ei ole lainkaan uskottavaa.

Valvontajärjestelmä käsittää tienvarsilaitteet, liikkuvat valvontayksiköt sekä keskusjärjestelmän laitteet ja ohjelmistot. Valvontajärjestelmän kustannuksiksi arvioitiin kehämallissa 3,5 miljoonaa ja linjamallissa 5,2 miljoonaa. Keskusjärjestelmän kustannuksiksi arvioitiin kehämallissa 7,7 miljoonaa ja linjamallissa 9,2 miljoonaa.  Nämä suhteet eivät ole lainkaan uskottavia.  Turun moottoritien telematiikkahanke maksoi noin 15 miljoonaa. Tien avaamista viivästettiin useita kertoja telematiikan ongelmien takia. Kuitenkin kyseessä oli vain yksi tie ja olennaisesti pienemmät ajoneuvo- ja tapahtumamäärät. Linjamallin desimaalipilkku on luultavasti väärässä paikassa ja tämäkin saattaa olla optimistinen arvio.   

Operointikustannuksiksi arvioitiin kehämallissa 14,4 miljoonaa ja linjamallissa 46,7 miljoonaa.  Vyöhykemalli arvioitiin siis runsaat kolme kertaa kalliimmaksi. Poistot mukaan luettuna kehämallin vuosikustannuksiksi arvioitiin  19,6 miljoonaksi ja vyöhykemallin 84,4 miljoonaksi.  Suhteeksi tulisi siis 1 : 4,3.

Ruuhkamaksujen tuotot olisivat laskelmissa käytetyllä hintatasolla kehämallissa 140 miljoonaa euroa ja vyöhykemallissa 274 miljoonaa euroa. Helsinkiläisiltä perittäisiin täten 2 - 4 kertaa enemmän rahaa kuin tukholmalaisilta.  Vyöhykemallin moninkertaisia kustannuksia katettaisiin tienkäyttäjiltä perittävillä moninkertaisilla maksuilla.

Raportin mukaan kaikki ruuhkamaksumallit olisivat tehokkaita ruuhkien poistajia.  Tukholman ja Lontoon kokemukset eivät oikein tue tätä väitettä.

Raportissa esitetään, että henkilöautolla liikkuvat työmatkalaiset olisivat ruuhkamaksujärjestelmän merkittävin maksajaryhmä. Kaikissa malleissa maksuja  suunnitellaan kuitenkin perittäväksi myös ruuhka-aikojen välillä.

Jatkoselvityksen lähtökohdissa todettiin, että mikäli järjestelmällä tavoitellaan liikennejärjestelmän rahoituksen kehittämistä, järjestelmän kustannukset eivät saisi olla korkeita. Selvityksessä lähdettiin siitä, että järjestelmän kustannukset ovat enintään 10 % järjestelmän tuotosta.

Jatkoselvityksen lähtökohdaksi otettiin sitten ylivoimaisesti kallein ja suurimmat kustannusriskit sisältävä satelliittipaikannukseen perustuva kilometrimaksu. Valintaa perusteltiin sillä, että järjestelmä olisi mahdollisuus laajentaa koko maata koskevaksi kilometrimaksujärjestelmäksi. Työryhmä luonnollisesti päätti, että se ei arvioi järjestelmän kustannuksia.

Vähän ennen jatkoselvitysraportin julkistamista ruuhkamaksutyöryhmän jäsen mainosti Helsingin Sanomissa satelliittipaikannukseen perustuvan seurannan hyviä puolia. Alkoi olla varsin ilmeistä, että kysymys ei ollutkaan mistään mahdollisten ruuhkien helpottamisesta, vaan satelliittipaikannukseen perustuvan järjestelmän markkinoinnista. Työryhmän jäsenten taustaa tarkastelemalla intressi on ilmeinen. Valtakunnallista, paikantamiseen perustuvaa perustuvaa liikenteen verotusta kannatti lausunnossaan mm. älykkään liikenteen verkosto ITS-Finland, jonka varsinaisia jäseniä ovat mm. Digita, Tieto ja Logica.

Satelliittipaikannukseen perustuvan järjestelmän hankkiminen ja levittäminen koko maahan olisi laite- ja järjestelmätoimittajille sekä konsulteille miljardibusiness. Veronmaksajille ja tiellä liikkujille luonnollisesti samansuuruinen rasite.

Pinerolo

Helsingin kaupunki tilasi Guggenheim säätiöltä selvityksen Guggenheim-museon perustamismahdollisuuksista. Guggenheim säätiölle annetaan 2,5 miljoonaa dollaria selvityksen tekemiseen. Selvityksen tekijä saa vapaat kädet. Selvityksen ohjausryhmä on vapaa keskustelufoorumi, joka saa tilannekatsauksia, mutta ei tee päätöksiä, vaikka ryhmässä on päärahoittajien edustajia. Guggenheim säätiö saa palkata avukseen kenet haluaa. Helsingin edustajaksi on nimetty Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela Siren.  Hän on sitä mieltä, että selvitykseen osallistuminen ei vaikuta mitenkään hänen normaaliin työhönsä ja että selvitykseen käytettävät kustannukset eivät ole mistään pois.

Muistui mieleeni Ollin pakina Pinerolo. Kamreeri Jakari ilmoitti saaneensa ostetuksi Pinerolon alkuperäisen taulun. Hän oli joutunut maksamaan siitä hirvittävän summan, mutta katsoi saaneensa  sen suorastaan pilkkahinnalla, katsoen siihen, että "Pinerolo on nykyaikaisen eurooppalaisen taiteen kuuluisimpia nimiä, ellei suorataan kuuluisin".  Jakari kutsui joukon taidetta ymmärtäviä ystäviä Pineroloa katsomaan. Taulua ihasteltiin ja ylisteltiin. Paikalle tuli myös taiteilija Efraim Kemiö, joka herätti suurta tyrmistystä väittämällä röyhkeästi, että taulu oli roskaa. Ja niinhän siinä kävi, että taulu osoittauti hänen Italiassa, Pinerolo nimisellä paikkakunnalla sutaisemakseen harjoitelmaksi. Paikan nimi oli kirjoitettu suurella ja tekijän nimikin löytyi jostakin kulmasta.

Mieleeni hiipi epäilys, että onkohan tässä Guggenheim-hommassakin nyt enemmän intoa kuin ymmärrystä. Selvityksellä on ohjausryhmä joka ei ohjaa mitään. Ilmeisesti se juo kahvia tai jotain parempaa. Taidemuseon johtaja jonka ajankäyttöön tällainen selvitys ei vaikuta mitään. Ilmeisesti vapaata aikaa on viljalti tai selvityksen tekijä saa todella vapaat kädet. Pari miljoonaa, jotka tulevat taivaasta, eivätkä esimerkiksi kaupungin veroista. Mahdetaankohan tässä nyt olla perin naivisti rähmällään Guggenheimiin päin. Ainakin tässä näkyvät klassilliset katastrofiprojektin ainekset.

Selvitystyön nielemä raha on pikkusumma verrattuna mahdollisen Guggenheim-museon rakentamiseen ja ylläpitoon.

The New York Times kertoi muutama vuosi sitten, että Guggenheimia lähestyvien kaupunkien on varauduttava maksamaan 150–200 miljoonaa dollaria museon rakentamiseksi. Säätiölle ei käy mikä tahansa halparatkaisu.

Tämän lisäksi kaupunkien on myös maksettava Guggenheim-säätiölle lisenssimaksua museon perustamiseksi. Useiden kansainvälisten lähteiden mukaan lisenssimaksu on 20–30 miljoonaa euroa.

Tämän lisäksi uudet museot sitoutuvat New York Timesin mukaan ostamaan joka vuosi taidetta tietyllä summalla (esimerkiksi Bilbaossa 10 miljoonalla dollarilla) sekä kattamaan museon toiminnan mahdollisen alijäämän.

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen sanoo, että Helsinki ei vielä ole neuvotellut Guggenheimin kanssa lisenssimaksun suuruudesta. Hän ei myöskään tiedä, millaisia lisenssejä Guggenheim on muilta kaupungeilta pyytänyt. "Meille ei ole viestitetty Guggenheimin puolelta (lisenssimaksusta), emmekä ole sitä kysyneet.". Pajunen sanoo myös, että hän ei tunne olemassaolevaa mallia,  jolla Guggenheim-museoita ylläpidetään.

Kerrataan. Sopimuksen tehnyt kaupunginjohtaja ei ole selvittänyt mahdollisen museon rakentamiseen ja ylläpitoon liittyviä ehtoja eikä kustannuksia. "Emme ole kysyneet ja meille ei ole kerrottu". Kustannukset näyttäisivät olevan 200 miljoonasta ylöspäin. Kuinka paljon ylöspäin on vain arvattavissa. Tällaisessa tilanteessahan normaalisti vakuutetaan, että budjetti on enintään jotakin ja sitä ei missään tapauksessa ylitetä. Kun sopimuksia sitten tehdään, budjetti on selvästi suurempi ja se ylitetään aikanaan reilusti. Vuotuiset käyttökustannukset näyttäisivät olevan jotakin 30 miljoonasta ylöspäin. Kun sopimukset tehdään tässä "emme ole kysyneet ja meille ei ole kerrottu" -hengessä, voi vain arvata kuinka paljon ylöspäin ne kiipeävät.  

Pajusen toimintaa minä tässä hämmästelen. Vanhana kauppiaana hänen pitäisi tietää, että kun ostaja on ylenmäärin innostunut myyjä voi laittaa niin suolaisen hintalapun kuin ikinä haluaa ja sellaiset toimitusehdot kuin suinkin ilkeää.  

Bilbaon Guggenheim museon rakennus on toki saanut runsaasti julkisuutta, mutta Bilbaon kaupungin kohentuminen on kyllä seurausta hyvin paljosta muusta. Espanjan keskushallitus ja ilmeisesti myös EU kaatoi roppakaupalla rahaa saadakseen Bilbaon kohentumaan, Baskimaan rauhoittumaan ja viedäkseen tuulen ETA:n purjeista. Yhtenä esimerkkinä kohentamistoimista vaikkapa teknologiapuisto Bizkaia technology park. Maakuntien miehet tuskin haluavat kaataa Helsinkiin roppakaupalla rahaa.  Nykyisin se raha virtaa aivan päinvastaiseen suuntaan.  

Museona Bilbao osoittautui minulle pieneksi pettymykseksi. Ei huono, mutta ei myöskään maineensa veroinen. Vähintään yhtä hyviä ovat minun silmilläni katsottuna olleet vaikkapa Tanskan Louisiana, Barcelonan Miro-museo, Lissabonin modernin taiteen museo tai Madridin Reina Sofia. Eikä Tallinnan Kumukaan häpeä vertailussa. Tämähän on tietysti makuasiakin, mutta vähän samansuuntaisia kommentteja olen kuullut muiltakin taiteesta kiinnostuneilta.

Elokuvissa menestyselokuvien jatko-osilla on aivan tietty maine. Ettei tässä nyt oltaisi tekemässä suurella innolla ja suurella budjetilla yhtä tällaista jatko-osaa. Parin miljoonan haaskaaminen ei vielä kauheasti kirpaise helsinkiläisen kukkarossa mutta seuraavat vaiheet sitten olisivat jo kirvelevän kalliita. Helsingin veroäyriä on juuri nostettu. Samaan aikaan kannetaan hyvin aiheellista huolta Helsingin budjetin tasapainoon saamisesta  ja suunnitellaan palvelujen leikkaamista. Tämän lisäksi esimerkiksi Helsingin Energian tuloutus tulee tulevaisuudessa putoamaan roimasti.

Jakari käytti Pineroloonsa omia rahojaan, mutta nämä sankarit aikovat käyttää helsinkiläisten rahoja.