Taas demokratiaa

 

Tämä blogi on ollut kotvan aikaa talviunilla ja saman tien kesäunillakin, ja ne harvat aikaansaadut kirjoituksetkin ovat koskeneet vain yhtä aihetta, demokratiaa. Siihen on kyllä hyvä syy. Ei liene liioiteltua sanoa, että demokratia on kriisissä ja jopa muuttunut uhan alaiseksi. Se, mikä oli itsestään selvyys ei enää olekaan itsestään selvyys. Joskus 1990-luvulla, kun Neuvostoliitto hajosi omaan mahdottomuuteensa, demokratia näytti peruuttamattomalta voittajalta ja joku Fukuyama kirjoitti jopa historian lopusta. Ajatuksena oli se, että yhteiskunnallinen kehitys on päässyt maaliin ja liberaalinen demokratia, mitä sillä nyt tarkoitetaankaan, on lopputulos, johon yhteiskunta päätyy.

Toisin kuitenkin kävi. Voitossa piilee usein tuhon tai ainakin kriisin siemen. Voittajaksi itsensä kokeva heittäytyy lepäilemään laakereillaan, ulosmittaamaan voittonsa hedelmiä, tuhlailemaan ja laiminlyö asioiden hoidon. Samaan aikaan kilpailijat ja vastustajat virittäytyvät uuteen taistoon. Ja juuri niin tässä näyttää nyt käyneen. Ukrainan sota on nyt nähtävä jonkinlaisena historian käännekohtana ja herätyssignaalina.  

Kommunismin romahtamisen jälkeen Venäjän uskottiin kehittyvän viimeinkin demokratiaksi ja kommunismin katoavan historian kummajaisena ja epäonnistuneena yritelmänä, yhteiskunnallisen evoluution harha-askeleena ja umpikujana. Venäjän kehityksen edellytykset eivät olleet huonot. Maalla on runsaasti luonnonrikkauksia, väestöstä löytyy lahjakkuuksia ja koulutustasokin on verraten hyvä. Toisin kuitenkin kävi. Kommunismin romahdusta seurasi kaaos. Kaaosta seurasi Putinin hallinto, joka aloitti tuomalla järjestystä sekasortoon, mutta kehittyi asteittain jatkuvasti autoritäärisempään suuntaan ja paneutui talouden kehittämisen sijasta korruptioon, asevarusteluun ja sotaseikkailuihin. Se, mikä alkoi ohjattuna demokratiana, käytännössä eräänlaisena pseudodemokratiana, taantui diktatuuriksi, joka tuo mieleen lähinnä keskiaikaisen feodaalisysteemin tai gepardihattudiktatuurit.

Kiinan uskottiin kehittyvän Dengin uudistuksia seuranneen huiman taloudellisen nousun vaikutuksesta hissun kissun demokraattiseen suuntaan. Oletettiin, että yrittämisen vapaus ja markkinatalous tuovat väistämättä mukanaan myös politiikan demokratisoitumisen. Näin ei tapahtunut. Politiikan kehitys kääntyi autoritääriseen suuntaan ja sitä on seurannut myös talouden kääntäminen valtiojohtoiseen suuntaan. Kommunismin nimiin vannotaan jälleen mutta käytännössä hallintomalli tuo mieleen enemmänkin vanhan yksinvaltaisen keisarillisen hallinnon.

Yksinvaltainen ja lähes aina korruptoitunut hallintomalli tuntuu olevan etenemässä muuallakin, ajankohtaisena esimerkkinä vaikka Turkki.    

Samaan aikaan demokratioiden toimivuus on heikentynyt. Niiden kyky ennakoivaan, aloitteelliseen ja olennaisiin asioihin paneutuvaan politiikkaan tuntuu taantuneen. Suunnistaminen näyttää muuttuneen monilta osin harhailuksi ja reaaliympäristöön perustuva pragmaattisuus teoreettiseksi ja ideologiseksi dogmaattisuudeksi.

Monilla demokraattisilla mailla on johtajuusongelmia. Demokratian perusvahvuuksiin kuulunut johtajakierto on toiminut huonosti. Jotkut johtajat ovat tarrautuneet asemaansa, vaikka parasta-ennen päivämäärä on aikoja sitten mennyt ohi, toisaalla johtoon on noussut joko törmäilijöitä tai pahasti yli-ikäisiä tai sitten täysin vihreitä ja kokemattomia tai muuten vain pinnallisia ja keskinkertaisia johtajia. Kyky nostaa johtoon tasapainoisia, riittävän kokeneita mutta edelleen vireitä johtajia tuntuu olevan heikossa jamassa. Tässä seurassa meidän Sauli Niinistömme poikkeaa silmiinpistävällä tavalla edukseen.

Erilaiset äänekkäät, aggressiiviset ja sovittelemattomat yhden asian liikkeet vaativat huomiota, valtaa ja rahaa. Olipa kysymyksessä wokettajat, canceloijat, LBGTHIJKLMNO-porukka tai mikä muu vastaava tahansa, keskeisenä ominaisuutena ovat vaatimusten esittäminen, riidan haastaminen, hyökkäävyys ja uhriutuminen. Tärkeintä tuntuu olevan vastakkainasettelujen kärjistäminen.  Jopa katastrofisen epäonnistumisen jälkeen edesmenneeksi uskottu kommunismikin yrittää taas nostaa päätään.

Mikä se on sitten demokratian tarkoitus, jonka perusteella voitaisiin arvioida, että onko se hyvä vai huono ja toimiiko se hyvin tai huonosti. Sitä lienee vaikea arvioida liittämättä sitä yhteiskunnan tarkoitukseen tai toiminta-ajatukseen. Jos yhteiskunnan tarkoituksena pidetään esimerkiksi mahdollisimman mahtavien palatsien rakentamista hallitsevalle yksinvaltiaalle, demokratia ei varmaan ole se paras hallintomuoto. Jos yhteiskunnan tarkoitukseksi nähdään vaurauden ja hyvinvoinnin tuottaminen, mahdollisimman paljon hyvinvointia mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla, demokratia tuntuisi olevan hyvin kilpailukykyinen, ellei suorastaan ylivoimainen hallintomalli. Kun maat pannaan järjestykseen henkeä kohti lasketun bruttokansantuotteen mukaan, parinkymmenen kärkijoukkoon kuuluu vain demokratioita. Kun maita pannaan järjestykseen onnellisuuden mukaan, tulos on sama. 

On ilmeistä, että demokratia on pystynyt tuottamaan hyvinvointia paremmin kuin mikään muu tunnettu järjestelmä mutta herää kysymys, onko se riittävän vakaa, pystyykö se puolustautumaan sisäisiä ja ulkoisia uhkaajia vastaan, pystyykö se selviämään ongelmistaan ja erilaisista rappeutumisilmiöistä kuten korruptoitumisesta ja politiikan toimijoiden leipääntymisestä. Ja mitkä sitten oikeastaan ovat demokratian kilpailijat, mitkä ovat sen uhkatekijät ja mitkä ovat sen toimivuuden kulmakivet?

Muinaiset kreikkalaiset tunsivat kolme hyvää hallitsemisen tappaa, kuningasvallan, aristokratian ja demokratian. He tunsivat niille myös kolme kehnoa vastinparia, tyrannian, oligarkian ja oklokratian eli rahvaanvallan. Tämä jaottelu on edelleen käyttökelpoinen. 

Kussakin mallissa hyvän ja huonon ero on toimintatavoissa ja tuloksissa. Kuningasvallassa, joka käytännössä tarkoitti yksinvaltaa, hyvä kuningas oli valistunut yksinvaltias, joka toimi kansan parhaaksi sekä piti yllä järjestystä ja oikeudenmukaisuutta. Aristokratiassa hallinnosta vastasi viisas ja valistunut eliitti, joka huolehti kaukonäköisesti maan edusta ja teki sen kansalaisten kannalta hyviä päätöksiä. Demokratiassa kansalaiset pyrkivät hyvinvoinnin kehittämiseen harkiten ja maltilla. Hyvien hallintomallien tunnuspiirre oli rakentaminen, hyvinvoinnin tuottaminen.

Näiden hallintomallien huonoissa versioissa tyranni toimi omaksi edukseen, riisti ja orjuutti kansaa. Oligarkiassa ahnas eliitti ryösti työn hedelmät kansalta itselleen. Oklokratiassa rahvas pyrki käyttämään valtiota hyväkseen, kähveltämään julkisia varoja, vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan, kaaos ja epäjärjestys. Huonoille hallintomalleille ominaista oli keskittyminen muiden tekemien tulosten ulosmittaamiseen ja rosvoamiseen.

Jos pitäydymme muinaisten kreikkalaisten jaotuksessa, demokratian kilpailijoita tai vihollisia ovat kuningasvalta eli yksinvalta ja aristokratian eli eliitin valta. Kaikilla niistä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Kaikilla niistä on omat ominaiset rappeutumistaipumuksensa. Kaikilla on myös ainakin jossain määrin toisistaan poikkeavat arvomaailmat. Kaikki nimeävät kuitenkin tärkeäksi, ehkä tärkeimmäksi arvoksi kansan hyvinvoinnin, niin henkisen kuin aineellisenkin. Tässä suhteessa demokratia on ollut viimeisen sadan vuoden aikana ylivoimainen, mutta onko se sitä tulevaisuudessakin. Mitkä ovat sen kulmakivet ja mitkä sen uhkatekijät, niin sisäiset kuin ulkoisetkin. Pystyykö se puolustautumaan kilpailijoitaan vastaan ja pystyykö se välttämään rappeutumisen. Siinäpä pohdittavaa.