Huumorin kauhistus

 

Sattuipa silmiini essee, jossa toimittaja kertoi olevansa kyllästynyt nauramaan rikkaille tai ehkä yleisemmin television sarjoihin, joiden sisältönä on rikkaisiin kohdistuva satiiri, joka hyödyntää toisteista keinovalikoimaa. Hänen mielestään kuva ihmisyydestä kapenee, jos kerta toisensa jälkeen tietyt ihmisryhmät sivuutetaan tai heitä kuvataan silotellusti.

Kaikkia tällainen lähestymistapa ei miellyttänyt. Eräs kommentoija suorastaan raivosi penäämällä, että ”Missä on ne elokuvaohjaajat ja näyttelijät, jotka haluaa nauraa ja potkia maassa makaavia, niin kuin Ylellä halutaan? Miksi tyytyä nauramaan vain köyhille, miksei myös esim. naisille, maahanmuuttajille, vähemmistökansoille kuten saamelaisille, romaaneille, tataareille, juutalaisille, jne? Kehitysvammaisille myös, samoin seksuaalivähemmistöille. Kyllä Ylellä on nyt vihdoin saavutettu tämä oikea asenne, seuraavan hallituksen teemahengessä! Orjille nauraminen, se se vasta on hauskaa puuhaa! Mutta vielä hauskempaa on nauraa Auschwitzin uhreille, tai Hiroshiman ja Nagasakin asukkaille! Kyllä pitäisi perustaa erityinen Yle-päivä, jossa jokainen saisi potkia ja pilkata itseään heikommassa asemassa olevia. Se on paljon hauskempaa, kuin pilkata itseään ylivoimaisesti vahvemmassa asemassa olevaa. Kyllä Yle ansaitsisi näistä ideoista nyt valtiollisen palkinnon!”

Hänelle huumori oli vakava asia, totinen asia, vihattava asia. Valitettavasti tällainen suhtautuminen ei ole niinkään harvinaista. Tulipa siinä listattua myös melkoinen luettelo sellaisia kansanryhmistä, joiden yhteydessä saa esittää huumoria vaan on tyydyttävä käyttämään vain poliittisesti korrekteja ilmauksia. Tämä oli jo suorastaan sitä tabu-ajattelua, jossa tietyistä asioista ei saa puhua lainkaan tai niihin saa viitata vain etiketin määrittelemillä ja sallimilla ilmauksilla.

Mistä tällainen kiihtymys saattaisi johtua? Päällimmäisenä tulee mieleen epäilys, että tuossa sekoitettiin keskenään huumori, satiiri ja pilkka. Satiiri ja pilkka tietysti ovat jossain määrin toistensa sukulaisia, mutta ne ovat silti hyvin erilaisia asioita. Siinä missä pilkkaaja hyökkää pilkan kohdetta vastaan ja pitää kohdettaan vihollisena, ellei suorastaan verivihollisena, satiiri suhtautuu kohteeseensa kevyesti ja pyrkii sanomaan, että ei tuo asia nyt niin haudan vakava ole. Siinä missä pilkkaajalla on ehdoton, jyrkkä ja hyökkäävä asenne, joka kieltää muunlaisen ajattelun, satiirin ominaisuuksia ovat kyseenalaistaminen ja monitulkintaisuus. Siinä missä pilkkaajan maalina on pilkan kohde, satiirin maalina on tosikkomaisuus ja turhan tärkeys. Pilkkaaja pyrkii lyömään kohteensa kanveesiin, satiirikko pyrkii tuomaan esiin kohteen pönöttävän turhantärkeyden ja ehkä havahduttamaan satiirin kohteenkin havaitsemaan sen ja hellittämään siitä edes hiukkasen verran.

Pahaksi ja sietämättömäksi ei yhteiskuntaa kuitenkaan tee huumori, ei edes satiiri vaan tosikkomaisuus.  Se on se pelottava pakkopaita, johon vallanhaluiset yksilöt ja ryhmät haluavat ihmiset vangita. Se on se toimintamalli, jolla hyökätään ajattelun ja sananvapautta vastaan. Diktaattorit vaativat alamaisilta totisia ilmeitä ja tosikkomaista asennetta. He vaativat, että Johtajaan, oikeaan uskoon ja oikeaan oppiin pitää suhtautua kunnioituksella ja totisella naamalla. Johtajaa ja oikeaa oppia ei saa epäillä ei tulkita eikä sille saa hymyillä. Toisin kuin tosikkomaisuus, huumori haastaa ajattelemaan. Se tekee vaikeatkin asiat siedettäviksi, siinä missä tosikkomaisuus tekee minkä tahansa asian sietämättömäksi.

Huumoria on vaikea, ehkä mahdotonkin määritellä, mutta oivaltaminen ja asioiden näkeminen epäsovinnaisista näkökulmista sekä tietynlainen selviämisen eetos kuuluvat siihen oikeastaan aina tai lähes aina. Niin kauan, kun on huumoria, on uskoa elämään. Siinä missä pahassa paikassa toinen toteaa pippurisella huumorilla höystettynä että "eipä tässä kurjuutta kuummempaa" toinen valittaa surkeasti, kuinka kaikki on surkeaa ja kurjaa. Ei tarvinne sanoa, kummanko elämän laatu on parempi, vaikka ulkoiset olot olisivat täsmälleen samat.

Arkista elämää kuvaavasta jokseenkin silottelemattomasta huumorista tulee mieleen pari vanhaa brittisarja "Vielä virtaa" (Last of the Summer Wine) ja ”Pokka pitää” (Keeping up appearances). Vielä virtaa oli mainio sarja ja tällaisen 80 ikävuoden kieppeissä olevan papparaisen näkökulmasta suorastaan herkullinen. Naurettiinko siinä ylhäältä alas vai naurettiinko henkilöiden mukana, tiedä häntä. Mutta olisiko sitä onnistuttu tekemään hauskaa katsottavaa, jos koko ajan olisi varottu, että tuleeko nyt sanottua ja esitettyä jotakin sopimatonta resupekka Composta tai muista sankareista. No, onneksi ei kauheasti varottu sitä, että tuliko nyt esitettyä jotakin, josta joku saattaa pahoittaa mielensä vaan etsittiin niitä elämän moninaisia sattumuksia ja huumorin näkökulmia ja niinpä katsojia löytyi ja sarjaa tuotettiin katsojien iloksi yli 30 vuotta. Toinen vastaava sarja, Pokka pitää teki huumoria hienostelevan Hyacinthin kuin ylipainoisen laiskuri Onslown kuin muunkin lähipiirin edesottamuksista ja varmasti moni tunnistaa omasta lähipiiristään muutaman Hyacinthin ja Onslown, jotka nauroivat hereästi omille vastineilleen.  

Kun huumoriin tuodaan mukaan poliittinen korrektius tai oikeastaan mikä tahansa sitä ohjaava ja rajaava aatteellinen kehys, se lakkaa olemasta huumoria ja siitä tulee virkahuumoria tai suoranaista julistusta. Siitä tulee ennalta tiedettävää, kaavamaista ja puisevaa. Aikoinaan itäisessä naapurissamme oli Krokodil-niminen pilalehti ja ikävystyttävämpää julkaisua ei välttämättä ole helppo keksiä. Voi suorastaan sielunsa silmillä nähdä ja kuulla, kun lehden toimittajat kokoontuvat käskynjaolle perehtymään huumoritiedottamisesta vastaavan virkamiehen antamaa tehtävälistaa siitä, mitkä instanssit ja minkälaisella tyylillä täytyy lehden seuraavassa numerossa huomioida. Kirjoitetaanko saamattomista maatyöläisistä hyväntahtoisen ojentava pakina, piirretäänkö Amerikan imperialisteista pureva pilakuva ja niin edespäin. Jos haluaa saada osuvan kuvan tämänkaltaisesta toimituksellista luomisprosessista, kannatta lukea Ilja Ilfin ja Jevgenij Petrovin kirjoittama pakina nimeltään ”Robinsonin luominen”, jos onnistuu sen löytämään. Tarinan mehukkuus tietysti jää puuttumaan, kun siitä kertoo pelkän tarinan rungon, mutta koska se saattaa olla vaikeahkosti käsiin saatavissa, täytynee tyytyä tähän epätyydyttävään referaattiin.

Tarina alkoi tilanteesta, jossa lehden toimitusta oli moitittu siitä, että siinä oli liikaa mahtipontisuutta ja liian vähän nuorisoa kiehtovia tarinoita. Niinpä päätettiin tilata kirjailijalta jatkoromaani, jossa olisi raikasta ajanvietettä ja jännittäviä juonenkäänteitä. Aiheeksi valikoitui neuvostovenäläinen Robinson Crusoe. Kirjailija sai tehtävän ja toi jonkun ajan kuluttua tarkastettavaksi jatkokertomuksen rungon, joka otettiin toimitukselliseen käsittelyyn. Esitys muistutti suuressa määrin alkuperäisen Robinson Crusoen tapahtumakulkua, jossa haaksirikosta pelastunut Robinson selviää erilaisista vaikeuksista ja seikkailuista. Toimitus ei ollut tähän tyytyväinen vaan halusi siihen lisättäväksi aidon neuvostovenäläisiä piirteitä. Aluksi sinne lisätiin tuotantoneuvosto, joka tietysti tarvitsi tulenkestävän kassakaapin jäsenmaksujen säilytystä varten. Kirjailija kyllä yritti selittää, että saarenhan piti olla autio, mutta kun oikea neuvostohenki vaati, että tuotantoneuvosto täytyy olla, ja niin myös ne pelastettiin saarelle. Seuraavaksi lisättiin myymäläkontrollikomitea sekä kokouspöytä ja muu tarvittava rekvisiitta pöytäkirjojen kirjoittamista varten ja askel askeleelta tuli lisää väkeä, tavaraa ja toimielimiä. Saari muuttui niemeksi, ammattiyhdistykset olivat toiminnassa ja kokouksia pidettiin. Ja lopulta Robinson heitettiin ulos tarpeettomana. Niinpä sitten lopulta saatiin tulos, joka oli aidon neuvostohengen mukainen, poliittisesti korrekti, oikeaoppinen, toteutti jatkuvasti toistettua kaavaa ja oli mahtipontinen.

Siinä missä huumori suosii yllätyksiä ja vaihtelevia näkökulmia, tosikkomainen ajattelu ja siihen perustuva politiikka on taipuvainen loksahtamaan aina samaan kaavaan, koska siitä puuttuu joustavuus ja vaihtoehtoisten näkökulmien hyväksyminen. Normista poikkeamista pidetään vähintäänkin vaarallisena ja usein suorastaa rikollisena. Tämän takia politiikan ei pitäisi olla liian totista touhua. Jos siitä tulee sellaista, ja valitettavasti meillä on niin tapahtunut viime vuosina, se alkaa hyvin helposti saada sen Orwellin Iso Veli valtion piirteitä, jossa valvova silmä tarkkailee ja valvova korva kuuntelee kiellettyjä sanoja, kiellettyjä ajatuksia ja poikkeamia oikeaksi päätetyistä normeista. Pikemminkin on niin, että huumoria tarvitaan erityisesti politiikassa. Huumori edustaa joustavaa ajattelua ja avointa asennetta erilaisiin asioihin ja vaihtoehtoihin. Politiikan tekeminen nimittäin on, tai ainakin sen pitäisi olla, parhaiten toimivien ratkaisujen etsimistä monimutkaisissa tilanteissa, joissa on eri tahojen välisiä intressiristiriitoja. Sellaisten solmujen avaaminen vaatii joustavaa ajattelua ja hiukan mielikuvitustakin. Tosikkomaisella suhtautumisella ja jäykällä asenteella ei ratkaisuja löydy ja jos johonkin ratkaisuun kaikesta huolimatta päästään, se ei suinkaan ole paras saavutettavissa oleva vaan pikemminkin huonoin edes jotenkuten hyväksyttävissä olevista. Huumorin käyttäminen ei tarkoita sitä, että asiat pantaisiin leikiksi vaan sitä, että sen sijaan että ärhenneltäisiin ”tuota me emme tule ikinä hyväksymään ja tämä on meille ehdoton kynnyskysymys” voidaan sanoa vähän leppoisammin että ”ei kai myö nyt niin juntturassa olla, ettei tuon parempoo keksitä, jos oikeen yritettään”.

Huumorin ja joustavan ajattelun liitto on tärkeä niin politiikassa kuin politiikan ulkopuolisessa arkielämässä ja oikeastaan se kukoistaakin arkielämässä paljon yleisemmin kuin politiikan vainiolla. Ei siis ihme, että turuilla ja toreilla onnistutaan löytämään paljon hupia poliitikkojen tekemisistä silloinkin, kun perusteita mielensä pahoittamiseen olisi jopa runsaasti. Mutta mitenkä sen huumorin ja joustavan ajattelun saisi nousemaan arkielämästä sinne politiikan vainioilla, kas siinäpä kysymys. Sellainen kehitys toteuttaisi mainiosti demokratia periaatteitahan, mutta poliitikkojen itsetyytyväisyys taitaa muodostaa pahan tulpan. Siellä kuvitellaan varsin yleisesti, että ajatuksenvirran pitää kulkea ylhäältä poliitikoilta alas hallintoalamaisten suuntaan. Siitä voinemme olla jokseenkin varmoja, että joku Twitterin tapainen töksähtelevä some-väline ei tämän suunnan korjaajana toimi alkuunkaan, pikemminkin päinvastoin, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.        

Pieniä mietteitä uskonnosta pääsiäisenä

 

Pitkänperjantain aamuna muistui mieleen lapsuusvuosilta runosäe, taisi olla Oiva Paloheimon, joka lausuttiin jokseenkin pateettisella nuotilla: ”Päivä on pilvinen, sillä pitkänäperjantaina päivä on pilvinen”. Tänä vuonna päivä ei ollut pilvinen pitkänäperjantaina, vaan aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Oli oikeastaan ensimmäinen kevätpäivä.

En koe olevani mitenkään uskonnollinen henkilö. Silti näen, että uskonnossa paljon kunnioitettavia ja arvostettavia asioita, sellaisia arvoja, joiden mukaan on hyvä suunnata elämänsä ja sellaisia ohjeita, joita on syytä noudattaa. Toisaalta niissä on myös paljon sellaista, joka tuntuu turhalta ja jotkut piirteet tuntuvat suorastaan vahingollisilta.  

En koe olevani myöskään uskonnon vastainen henkilö. Ihminen on uskonnollinen olento. Käytännössä kaikilla kulttuureilla on ollut omat uskontonsa. Kulttuurit ovat synnyttäneet uskontoja ja uskonnot ovat muovanneet kulttuureja. Uskonnoilla on omat opinkappaleensa, pyhät kirjansa ja oppisisältönsä. Uskontojen todellinen olemus kuitenkin käy parhaiten ilmi siitä, mitä ne ovat käytännössä, miten ne ilmenevät käytännön elämässä, ei niinkään julkilausutuista ja toistelluista sanoista ja sanonnoista. Uskontojen hyvyyttä tai huonoutta voidaan arvioida tarkastelemalla, minkälaisia yhteisöjä, yhteiskuntia ja kulttuureja niiden kautta on muodostunut. Tässä suhteessa kristinuskon ja varsinkin sen protestanttisten muotojen tulokset vaikuttavat varsin kelvollisilta.

Kaikki uskonnollisia tarpeita tyydyttävät liikkeet eivät kulje uskontojen nimellä. Erityisesti tämä pätee sellaisiin poliittisiin liikkeisiin, joista löytyvät oikeastaan kaikki uskonnon piirteet. Niillä on omat opinkappaleensa, omat puhetapansa ja toisteltavat lauseensa, omat rituaalinsa, jopa omat pukeutumistapansa. Ne katsovat omistavansa ehdottoman totuuden, jopa silloinkin, kun käytännön havainnot osoittavat heidän toimintaohjeidensa tuottavan onnettomuutta ja todellisuutta koskevien väitteidensä olevan selvästi paikkansa pitämättömiä. Ne eivät katso, että heidän kanssaan toista mieltä olevat ovat ainoastaan väärässä vaan pitävät heitä syntisinä. Kun ihminen katsotaan syntiseksi, hän ei enää ole väärässä vain jossakin yksittäisessä asiassa vaan kokonaan ja kaikkinensa paha ja torjuttava. Ne ihmisoikeudet, jotka oikeassa olijat katsovat olevan omalla kohdallaan luovuttamattomia, eivät koske heidän kanssaan toista mieltä olevia syntisiä. Tällaiset korvikeuskonnot ovat yleensä dogmaattisempia ja suvaitsemattomampia, kuin uskonnon nimellä kulkevat uskonnot. Ne pyrkivät hallitsemaan ihmisten elämää totaalisemmin, kuin uskonnon nimellä kulkevat uskonnot konsanaan.  

Uskonnollisessa keskustelussa tulee jokseenkin väistämättä vastaan kysymys: ”Uskotko Jumalaan”. Tähän joudun vastaamaan, että en tiedä ja väitän, että ei kysyjäkään tiedä, eikä voikaan tietää. Kysymys Jumalan olemassaolosta on ratkaisematon, jos sillä tarkoitetaan sitä, että onko jossakin jonkinlainen olento, joka täyttää Jumalan tuntomerkit maailman luojana, kaiken tietävänä ja asioiden kulkua tietoisesti ohjaavana olentona. Ei ole kiistatonta positiivista näyttöä siitä, että tällainen olento jossakin muodossa todella olisi olemassa. Vahvoja uskomuksia kyllä on, mutta ei objektiivisesti todennettua näyttöä. Toisaalta ei ole myöskään todistuksia siitä, etteikä näin voisi olla jossakin muodossa, ei tietenkään tuimannäköisenä liehuvapartaisena henkilönä pilven laidalla, mutta jossakin muodossa, jolle emme oikein keksi edes selkeää ilmausta.

Ihmismielessä asuvan jumala-käsitteen olemassaoloa, sen sijaan voidaan pitää varmana. Siksi paljon sitä tukevaa kiistatonta todistusaineisto on historian aikana kertynyt. Käytännössä kaikissa uskonnoissa on käsitys jumalasta. Kristinuskon yhden ainoan Jumalan ohella on ollut erilaisia metsänhenkiä, kodin jumalia, Zeuksia ja Jupitereita, Amoneita ja Osiriksia. Jopa kungfutselaisuudessa, joka keskittyi lähinnä maallisiin asioihin, yliluonnollisten henkiolentojen olemassaolo katsottiin itsestään selvyydeksi, mutta oltiin sitä mieltä, että niistä ei voida tietää mitään varmaa, joten ne on syytä jättää rauhaan mutta suhtautua niihin kunnioittavasti. Tämä on ehkä hyvä suhtautuminen Jumalaan ja jumalan tahtoon.

Sellainen henkilö, joka väittää tietävänsä Jumalan tahon ja esittämiensä mielipiteiden edustavan Jumalan mielipidettä edustaa suorastaan huimaavaa hybristä.  Maailmankaikkeus on ollut olemassa erinäisiä miljardeja vuosia ja siinä on erinäisiä miljardeja galakseja, joissa kussakin on erinäisiä miljardeja tähtiä ja planeettoja. Sitten yhden galaksin yhdessä sivuhaarassa on yksi keskikokoinen tähti, jota kiertää muutama planeetta, joista yhden pinnalla sattuu ainakin hetken aikaa asumaan erinäisiä olentoja, mukaan luettuna muutama miljardi ihmistä. Ja näiden useissa asioissa keskenään eri mieltä olevien ihmisten joukkoon ilmestyy muutamia sellaisia keskenään eri mieltä olevia henkilöitä, jotka väittävät toimivansa koko tämän systeemin luoneen Jumalan näkemyksiä ja mielipiteitä edustavina auktoriteetteina.

Ehkä on sittenkin parasta lähteä siitä, että uskonnot ovat ihmisten luomuksia ja heille kuuluu vastuu siitä, kuinka hyviä tai huonoja ne ovat ja kuinka hyvän tai huonon maailman niiden noudattaminen tuottaa. Jos uskonto, mikä se kulloinkin sattuu olemaan, tuottaa hävitystä, tuskaa ja kärsimystä, ei sitä voi panna Jumalan viaksi. Kyllä siitä täytyy vastuu ottaa ihan itse. Toisaalta, jos uskonto tuottaa mielenrauhaa, hyväntahtoisuutta ja jopa onnea, ehkä silloin voi antaa sitä muovanneille ihmisille ansiota siitä, että he ovat aikojen kuluessa onnistuneet kerryttämään siihen viisautta ja hyvyyttä.   

Pieniä mietteitä politiikasta vaalien alla

 

Eduskuntavaalit lähestyvät ja vaalikoneiden jyrinä kaikuu kautta median. Niinpä sitten tuli mieleen pari pientä kysymystä, joita voisi puntaroida äänestyspäätöksensä perustaksi. Ensimmäinen kysymys on se, että mikä on se valtion paradigma eli toiminta-ajatus. Mihin päämääriin valtion tulisi pyrkiä ja minkälaisia tavoitteita myös ehdokkaan tulisi siten ajaa. Seuraava kysymys on että, minkälainen olisi se poliittinen linja ja toimintamalli, jota noudattamalla ehdokkaan tämän toiminta-ajatuksen toteuttamista parhaiten edistäisi.

Varsin hyvältä valtion toiminta-ajatukselta tuntuisi sellainen, että valtion päämääränä on tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin aineellista kuin henkistäkin, mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla.  

Tästä toiminta-ajatuksesta seuraa moninaisia asioita. Ei varmaan ole hyvä, jos hyvinvointierot ovat kovin jyrkkiä, koska kokonaishyvinvoinnin määrä alkaa siitä kärsiä.  Jos kovin suuria panoksia käytetään muutaman harvan henkilön hyvinvoinnin vähäiseen kasvattamiseen, samojen panosten toisenlaisella jakamisella saavutettaisiin enemmän hyvinvointia suuremmalle joukolle. Jos esimerkiksi oligarkin huvipursi kasvatetaan 70 metrisestä 120 metriseksi se maksaa tavattoman paljon, mutta tuskin lisää hänen hyvinvointiaan mitenkään hirveän paljoa. Jos samalla rahalla hankittaisiin vaikkapa tuhannelle hengelle mukava matkavene ja hyvinvoinnin kokonaismäärä ilmeisesti kasvaisi silloin paljon enemmän.

Toisaalta yleisen hyvinvoinnin kartuttamisesta on syytä palkita tekijää niin, että hyödyttäessään yhteisöä hän hyötyy myös itse. Vastaavasti jokaisen on myös syytä osallistua hyvinvoinnin kartuttamiseen kykyjensä mukaan ainakin oman hyvinvointinsa osalta sen verran, hän ansaitsee oman hyvinvointinsa itseään tyydyttävään tasoon asti siinä määrin kuin suinkin kykenee. Jos hän ei näin tee, vaan heittäytyy vapaamatkustajiksi ja edellyttää muiden huolehtivan hänen tarpeidensa tyydytyksestä, muiden hyvinvointi kärsii hänen takiaan.

Ilmaus ”mahdollisimman kestävällä tavalla” on olennainen osa paradigmaa niin luonnonvarojen kuin muidenkin varojen käytön osalta. Jos väestön määrä on liian suuri suhteessa ympäristön kantokykyyn, ympäristön kantokyky alkaa rajoittaa hyvinvoinnin hankkimista ainakin pidemmällä aikavälillä, mutta todennäköisesti jo varsin nopeasti. Jos rahoja käytetään enemmän kuin tienataan, velka alkaa rajoittaa tulevien polvien hyvinvointia. Vanhan sanonnan mukaan ei kannata kusta pakkasella housuihinsa, sillä se voi lämmittää hetken, mutta pian tulee kahta kauheampi vilu. Vähän pelkistetysti sanottuna, luonnonvarojen käyttömahdollisuus on kääntäen verrannollisessa suhteessa väentiheyteen ja muiden varojen käyttömahdollisuus suoraan verrannollinen tuotantoon. Niukkuuden ihannointi ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo sen enempää luonnonvarojen kuin muidenkaan varojen käytön kohdalla, mutta kohtuus on kyllä hyvä ohjenuora. Suu on syytä pitää säkkiä myöten niin luonnonvarojen kuin muidenkin varojen käytössä.   

Miten sitten pitäisi määritellä se poliittinen linja, jolla tämän paradigman toteuttaminen todennäköisesti parhaiten toteutuisi? Vaalikoneet näyttävät käyttävän poliittisen kentän määrittelyyn jokseenkin yleisesti kahden akselin määrittämää nelikenttää. Esimerkiksi Hesari näyttää suosivan sellaista, jossa akseleina ovat vasemmisto-oikeisto ja konservatiivi - liberaali. Sitä, mitä ne sitten varsinaisesti tarkoittavat, se ei kyllä määrittele. Vaikutelmaksi on jäänyt, että määräävänä tekijänä ovat toimittajan mieltymykset, sympatiat ja antipatiat. Tämän lisäksi konservatiivi – liberaali akseli on käsitteellisestikin epälooginen, koska konservatiivin vastakohta on radikaali eikä suinkaan liberaali ja liberaalin vastakohta puolestaan on autoritäärinen, eikä suinkaan konservatiivi.

Vasemmisto – oikeisto akselille on kyllä löydettävissä johdonmukainenkin määritelmä, mutta se vain täytyy kirjoittaa näkyviin, koska sillä saralla löytyy melkein yhtä monta määritelmää kuin on määrittelijääkin.  

Edellä olevasta saadaan kuitenkin kehitettyä poliittisen kentän määrittelyyn kolme käyttökelpoista akselia, nimittäin konservatiivi – radikaali, liberaali – autoritäärinen ja vasemmisto – oikeisto. Kun neljänneksi akseliksi lisätään pragmaattinen – dogmaattinen, saadaan koordinaatisto, jolla pitäisi pärjätä jo varsin pitkälle.

Konservatiivi - radikaali akselilla on kysymys suhtautumisesta muutoksiin. Jyrkkä konservatiivi pitää kaikkea muutosta pahana, innokkaalle radikaalille, muutos on itseisarvo ja hän rakastaa revoluutiota. Tällä akselilla maltillinen konservatiivi tuntuisi hyvältä ehdokkaalta. Hän on sellainen henkilö, joka suosii evoluutiota mutta kavahtaa revoluutiota. Sellaisia asioita ja instituutioita, jotka toimivat kohtuullisen hyvin ja ovat kestäneet ajan haasteen, ei kannata lähteä radikaalisti muuttamaan ainakaan ilman hyviä perusteluja. Muutokset puolestaan kannattaa testata, silloin kun suinkin mahdollista, ensin pienessä mittakaavassa, jotta nähtäisiin, toimivatko ne ja miten niitä kannattaa parantaa ennen laajempaan käyttöön viemistä. Tällä tavoin ei ehkä saada säihkettä ja säpinää, mutta todennäköisesti saadaan toimivia systeemejä ja vältetään katastrofeja.

Liberaalinen-autoritäärinen akselilla on kysymys suhtautumisesta vapauteen ja vapauden rajoituksiin. Liberalismi on vapautta korostava ideologia, autoritäärisyys puolestaan perustuu auktoriteetin vallalle. Jos liberaalisuus viedään äärimmilleen, se alkaa lähestyä anarkismia eli sitä, että kaikki esivalta ja vapauden rajoitukset ovat pahasta. Pitkälle idealisoitua liberalismin periaatetta edustaa näkemys, jonka mukaa jokainen saa tehdä aivan mitä haluaa, edellyttäen, että se ei vahingoita muita eikä loukkaa muiden vapautta ja toisaalta, kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Kaikilla on siis vain vapauksia mutta ei välttämättä velvollisuuksia ja jokainen vastatkoon itsestään ja omasta onnestaan niin kuin parhaiten taitaa ja kykenee. Autoritääristä laitaa puolestaan edustaa näkemys, jonka mukaan auktoriteetti, olipa se sitten esivalta, ruhtinas, uskonnollinen johtaja tai muu auktoriteetti, sanelee mikä on oikein, mikä on väärin, mitä on tehtävä, mitä ei saa tehdä ja jopa sen, miten on ajateltava. Kansalaisen tehtävä on totella ja noudattaa normeja. Tällä akselilla liberaalille puolelle, mutta ei mitenkään ääripäähän asemoituva ehdokas tuntuu hyvältä valinnalta. Vapaus on hyvä lähtökohta, mutta toimiva yhteiskunta tarvitsee myös sääntöjä, velvollisuuksia, normeja ja vapauden rajoituksia. Niillä on kuitenkin syytä olla hyvät ja asialliset perusteet, kuten henkilön oma hyöty, yhteisön hyöty tai haittojen ja ongelmien ehkäisy.

Pragmaattinen-dogmaattinen akselilla on kysymys siitä, onko ohjenuoraksi otettava käytännön tulokset ja vaikutukset vai määritelty oppirakennelma eli dogmi. Pragmaatikon mielestä käytäntö on teorian koetinkivi, ja tulokset punnitsevat teorioiden ja päätösten hyvyyden tai huonouden. Hyvää on se, mikä tuottaa hyviä tuloksia ja se, mikä tuottaa huonoja tuloksia ei ole hyvää. Dogmaatikko nojaa määriteltyyn oppirakennelmaan, usein iskulauseita toistellen, ja punnitsee asioita sen mukaan, kuinka hyvin tai huonosti ne ovat dogmien mukaisia. Paitsi poliittisista ideologioista, dogmeja ja oppirakennelmia sitten löytyy niin uskonnoista, korvikeuskonnosta kuin muistakin ideologioista. Tällä akselilla ehdokkaan asemoituminen vahvasti pragmaattiselle puolelle on vähintäänkin suotavaa, sillä lopultakin, tuloksethan ne ratkaisevat. Oppirakennelmille on kyllä paikkansa ja niitä on hyvä kehitellä jo harjoituksenkin vuoksi, sillä teorioillakin on oma ja tärkeä roolinsa, mutta kuten sanottu, käytäntö punnitsee teorian. Jos teoria tuntuu paperilla hyvältä, mutta sen mukaisen toiminnan tulokset ovat huonoja, silloin on korjattava joko toteutustapaa, teoriaa tai molempia ja jos sekään ei auta, teoria on syytä heittää romukoppaan. Siinä missä pragmaatikko korjaa teoriaa ja toteutustapoja, dogmaatikkoa luonnehtii sanonta, jonka mukaan autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe, ja vielä autuaampia ne, jotka näkevät mutta siitä huolimatta uskovat.  

Neljäs akseli on sitten vasemmisto-oikeisto akseli, joka määrittelijästä riippuen määritellään vähän miten sattuu. Jos määrittelijä kokee itsensä vasemmistolaiseksi, hänen määrittelynsä mukaan kaikki se, mitä hän hyvänä pitää on vasemmalla ja kaikki paha oikealla. Oikeistolaiseksi itsensä kokeva käyttää tietysti edellisen määrittelyn peilikuvaa. Asialle on siis syytä kehittää joku johdonmukainen määritelmä, jossa voidaan pitäytyä jotensakin perustellusti ja johdonmukaisesti. Koska oikeisto määritellään yleensä vielä sekavammin kuin vasemmisto, lienee viisainta lähteä vasemmistosta. Käsite syntyi Ranskan vallankumouksen tuloksena ja siitä pitäen sen esiintymismuoto on ollut jokseenkin vakaa. Vasemmiston tunnusmerkkeinä ovat kollektivismi ja suuri valtio, sellainen kattava komento- ja-holhousvaltio. Sitä ovat perinteisesti edustaneet joukkoliikkeet. Sen ilmenemismuotoja ovat korkea verotus, valtion vahva rooli yksilön elämässä, joukkokasvatus, jota edustavat sitä varten rakennetut suuret koulut ja päiväkodit, joukkoliikenne, suuret kerrostalot ja pienet asunnot. Sen vastapoolia, oikeistoa, puolestaan luonnehtivat individualismi, pieni valtio – sellainen yövartijavaltio, joka puuttuu mahdollisimman harvoihin asioihin - ja jokseenkin rajoittamaton elinkeinovapaus.

Ehdokkaan asemoituminen jonnekin akselin keskivaiheille, ehkä vähän keskiviivan oikealle puolelle, tuntuu tässä hyvältä ratkaisulta. On monia asioita, joissa valtiolla on syytä olla näkyvä rooli niiden yövartijavaltion perinteisten järjestyksenpidon, oikeuslaitoksen ja puolustuksen lisäksi. Elinkeinovapaus, yrittämisen vapaus ja markkinatalous ovat tärkeitä asioita, mutta myös jonkinasteinen elinkeinoelämän sääntely on tarpeen. Yhteiskunnan turvaverkot ovat tarpeellisia, mutta ne eivät saa muodostua riippumatoksi, joissa voi kelliä muiden kustannuksella. Yhteiskunnan rooli on tarpeellinen koulutuksessa, niin koulutuksen ja koulutusmahdollisuuksien tarjoajana kuin koulutuksen laadun ja tason varmistajanakin. Yhteiskunnalla on hyvä olla näkyvä rooli terveydenhuollossa, mutta sen rinnalla yksityinen terveydenhuolto on hyvin tarpeellinen sekä julkisen terveydenhuollon täydentäjänä että sen laadulle vertailukohdan antavana kilpailijana.  

Kun nyt on päästy niin pitkälle, että ehdokkaalle on löydetty jonkinlainen poliittinen linja, lopuksi voidaan vähän katsastaa hänen henkilökohtaisia ominaisuuksiaan. On ominaisuuksia, jotka eivät ole tärkeitä, vaikka niistä mediassa paljon porua onkin. Ikä ja sukupuoli ovat toisarvoisia asioita. Puhetaito ja karismakaan eivät ole mikään primäärisen tärkeitä. Ne kyllä auttavat ehdokasta menestymään, mutta äänestäjän kannalta ne eivät sittenkään ole niitä tärkeimpiä asioita. Ehdokkaan ymmärrys, kyky nähdä nenäänsä pidemmälle ja tehdä hyviä ratkaisuja ovat ensisijaiset asiat. Seuraavaksi tulee kyky viedä hyviä ratkaisuja ja hyviä asioita eteenpäin. Ideaali ehdokas on siis viisas ja ahkera, mutta viisas ja laiskakin on usein hyvä valinta. Pahin mahdollinen sen sijaan ei ole edes se tyhmä ja ahkera vaan huonoja asioita ajava kyvykäs ja ahkera.

Ja lopuksi pari sanaa siitä, miten ehdokkaan pitäisi suhtautua valtaan. Tässä tulee mieleeni sanonta, jonka mukaan on kahdenlaista valtaa. On ”power to” ja ”power over”, eli valtaa saada aikaan asioita ja valtaa sen itsensä vuoksi. Valta on väline eli työkalu ja työkalujen kanssa täytyy tulla luontevasti toimeen. Niitä on osattava käyttää. Valta ei saa olla nautintoaine, joka humalluttaa. Valitsijan vaativana tehtävänä on tunnistaa, mitä koulukuntaa ehdokas edustaa. Sellainen ehdokas, joka ei osaa valtaa käyttää, voi olla hyvä tuki joukkueelle, jos muut ominaisuudet ovat kohdallaan, mutta joukkue tarvitsee myös johtajia, jotka käyttävät valtaa luontevasti ja vastuullisesti. Ja lopultakin, niitä, joille valta on itseisarvo, tulee kaihtaa viimeiseen asti sillä ennemmin tai myöhemmin he tekevät itsekkäistä syistä kalliita ja kohtalokkaita ratkaisuja.