Vuoden 1990 paikkeilla demokratia näytti voittajalta.
Puhuttiin jopa historian lopusta eli siitä, että yhteiskuntajärjestelmien
kehitys on saavuttanut päämääränsä ja tästä eteenpäin demokraattinen järjestelmä
vallitsee kautta maailman. Neuvostoliitto ja sen edustama sosialistinen
järjestelmä oli romahtanut sisäänpäin. Kiina oli jo paljon aikaisemmin luopunut
maolaisesta kommunismista ja siirtynyt markkinatalouteen. Yhden puolueen
järjestelmän liberalisoitumista pidettiin lähes selvänä. Käytännöllisesti
katsoen kaikki maailman vauraat maat olivat monipuoluedemokratioita.
Markkinatalouden ja monipuoluedemokratian yhdistelmä näytti ylivoimaisen
tehokkaalta.
Nyt, vain kolmekymmentä vuotta myöhemmin, demokratiat ovat,
muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, käytännöllisesti katsoen
kaikkialla kriisissä ja kehitys näyttää kulkevan vauhdilla huonompaan suuntaan.
Nykymuotoisen demokratian menestyksen kausi on lopultakin
hämmästyttävän lyhyt. Laajemmassa mitassa se alkoi vasta ensimmäisen
maailmansodan päättymisestä. Sitä ennen vakaaksi demokratiaksi katsottavia
valtioita olivat oikeastaan vain anglosaksiset maat eli USA ja Brittiläisen
kansainyhteisön maat sekä Ruotsi ja Tanska, eipä juuri muuta. Ranska ei ollut
onnistunut vakiinnuttamaan sen enempää tasavaltaa, kuninkaan valtaa kuin
keisarinkaan valtaa. Saksa, Itävalta-Unkari, Venäjä ja Japani olivat tiukasti
monarkistisessa komennossa. Kiinan tila oli lähes sekasortoinen. Latinalaisessa
Amerikassa sotilasvallankumoukset seurasivat toisiaan.
Maailmansotien välisenä aikana demokratian menestys oli
vähintäänkin kirjavaa. Sodan tuloksena tosin syntyi tai synnytettiin joukko
demokratioita, mutta niiden toimivuus ja vakaus olivat heikkoja. Viro, Puola,
Saksa, Italia ja Espanja päätyivät enemmän tai vähemmän tiukkaan
autoritääriseen järjestelmään. Niinpä demokratian varsinaisen voittokulun
ajaksi jää oikeastaan vai 1900-luvun jälkipuolisko. Se on historiallisesti
katsoen lyhyt aika.
Tällä hetkellä demokratiat ovat yleisesti kriisissä ja
tilanteessa on paljon samoja piirteitä kuin maailmansotien välisenä aikana,
jolloin uudet demokratiat eivät selvinneet talouslamasta. Niin Weimarin
tasavalta kuin Italian demokratiakin ajautuivat sisäiseen riitelyyn ja päätöksentekokyvyttömyyteen,
joka johti diktatuuriin, jota harhaanjohtavasti nimitetään
äärioikeistolaiseksi, mutta jonka perustana itse asiassa on korporatistinen
sosialismi. Samantapainen kehitys tapahtui myös Baltian maissa ja Puolassa.
Demokratian toimivuuden edellytyksenä on yhteistyökyky,
jota nuorista demokratioista ei riittävässä määrin löytynyt. Yhteistyökyvyn
perustana ovat riittävä koheesio ja luottamus, jotka puolestaan vaativat
yhteiskunnalta riittävää homogeenisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kohtuuden
kulttuuria. Weimarin tasavalta ja Italian demokratia kaatuivat yhteiskunnan
fragmentoitumiseen. Äärivasemmiston yhteistyökielteisyydellä ja sovittelemattomuudella
oli siinä merkittävä rooli. Toimivia hallituskokoonpanoja ei saatu aikaan,
yhteiskunnassa ei pystytty tekemään välttämättömiä ratkaisuja ja demokratia
lakkasi toimimasta.
Demokratian vahvuutena on pidetty sitä, että se kykenee
oppimaan virheistään. Jos valitut edustajat osoittautuvat huonoiksi, heitä ei
valita uudelleen. Ajoittaisia kriisejä tulee ja tietty turbulenssi ja
sählääminen kuuluvat demokratian luonnollisiin ominaisuuksiin, mutta niin
kuuluu oppimis- ja korjausmekanismikin. Huonosta kuninkaasta on vaikea päästä
hallitusti eroon, mutta huonosta kansanedustajasta päästään seuraavissa
vaaleissa. Diktaattori voi jatkaa tuhoisaa politiikkaa kansalaisten
mielipiteistä piittaamatta mutta kehnoa politiikkaa ajava puolue menettää
mandaattinsa seuraavissa vaaleissa. Näin ainakin olemme tottuneet ajattelemaan.
Demokratian vahvuutena on nähty myös se, että kehitystä
tehdään samanaikaisesti laajalla alueella, kehittämiseen voivat osallistua
periaatteessa kaikki yhteiskunnan jäsenet sen sijaan, että vain suppea ryhmä
ohjaisi ja päättäsi, mitä tehdään ja mihin kiinnitetään huomiota. Luonnonvalinta
sitten johtaa hyvien ajatusten menestymiseen ja huonojen karsiutumiseen.
Nyt demokratia kuitenkin näyttää olevan kriisissä. Kun
kiinalaisessa merkistössä kriisi on yhtä aikaa uhka ja mahdollisuus, olemme
tottuneet ajattelemaan, että demokratian tapauksessa se on lähinnä
mahdollisuus. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Voi myös käydä niin, että
demokratia sittenkin osoittautuu liian epävakaaksi voidakseen jatkuvasti
menestyä. Avainkysymykseksi nousee, osaako ja kykeneekö demokratia puolustamaan
itseään niin sisäisiä kuin ulkoisiakin uhkaajia vastaan. Ja tällöin täytyy
vielä muistaa, että ne, jotka sanovat puolustavansa demokratiaa eivät
välttämättä puolusta demokratiaa.
