Liberaalinen konservatiivi

Media näyttää ryhtyneen käyttämään liberaali-konservatiivi jaottelua vanhan vasemmisto-oikeisto jaottelun sijasta puhuessaan politiikan toimijoista. Toimittajien mielestä vasemmisto-oikeisto jaottelu on vanhentunut ja se on syytä korvata uudella. Eduskuntavaalien aikoihin ainakin Helsingin Sanomat, käytti käsitteitä liberaali ja konservatiivi toistensa vastinpareina ja on tehnyt näin siitä lähtien. Juha Akkanen kirjoitti kolumnissaan (HS 4.1.2012)  "Nykyään puoluekentän jako oikeistoon ja vasemmistoon on menettänyt paljon merkitystään.  ... Nykyisin käyttökelpoisempi jaottelu syntyy arvoista: onko puolue arvokonservatiivi vai arvoliberaali?"   Tapa näyttää levinneen. Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen YLE otsikoi  "Suomen seuraava presidentti on joko konservatiivi tai liberaali".

Tämä kertoo melkoisesta käsitesekaannuksesta ja epäselvästä ajattelusta. Aivan aluksi kannattaa heittää pois se arvo- etuliite. Se on vain tarpeetonta tekstipöhöä. Varsinainen virhe kuitenkin on siinä, että liberaalin vastakohta ei ole konservatiivi vaan autoritäärinen ja konservatiivin vastakohta ei ole liberaali vaan radikaali.

Konservatismi on suuntaus, joka pyrkii säilyttämään vanhaa ja jolle on ominaista haluttomuus äkkinäisiin muutoksiin. Konservatiivin mielestä kaikki muutos ei ole edistystä. Olemassa olevat käytännöt ovat muotoutuneet kokemuksen tuloksena, ne on todettu käytännössä toimiviksi ja niissä olevien puutteiden kanssa on totuttu elämään. Kumouksellinen uudistaminen voi konservatiivin mielestä rikkoa yhteiskunnan monimutkaisen järjestyksen ja aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiukka konservatiivi haluaa torjua muutokset. Maltillinen konservatiivi puoltaa evoluutiota, mutta kavahtaa revoluutiota.

Radikalismi on suuntaus, joka pyrkii saamaan aikaan perusteellisia muutoksia. Kantasanana on radix, juuri. Radikaalin mielestä muutos on välttämätöntä. Se on itseisarvo. Vanhat käytännöt ovat hänen mielestään aikansa eläneitä ja ne korvattava uusilla. Käytännön pitkäikäisyys on vika sinänsä. Vanhat rakenteet ja käytännöt täytyy muuttaa juuriaan myöten, koska vähittäinen muutos jättää vanhat juuret jäljelle. Kumouksellinen uudistaminen on siis tarpeen. Jyrkkä radikaali haluaa vallankumousta. Maltillisempi radikaali haluaa vauhdikkaita muutoksia ilman turhia kokeiluja.  

Liberaalisuus on suuntaus, jonka perustana on vapaus ja ihmisten itsemääräämisoikeus. Kantasanana on liber, vapaus. Liberaaleilla on näkemyseroja sen suhteen, kuinka ehdoton vapauden vaatimus on ja miten eri asioita koskeva vapaudet suhtautuvat toisiinsa. Vapaudet nimittäin pyrkivät tallomaan toistensa varpaille. Klassillisen liberalismin määritelmän mukaan ihmisten tulee saada päättää itse omista asioistaan niin kauan kuin he eivät vahingoita muita. Heidän tunnuslauseensa on "elää ja antaa toistenkin elää".  Liberalismin ehdottomimman suuntauksen mukaan kaikki hallinto ja vapauden rajoitukset ovat pahasta. Tämän näkemyksen mukaan "yksilöllä on oikeus hallita itseään, kaikki ulkoinen hallinto on tyranniaa".  Tällöin jopa orkesterissa soittaminen on pahasta. 

Autoritäärisyys on suuntaus, jonka mukaan ihmisten täytyy toimia ulkoa annettujen normien mukaisesti. Ne voivat olla perinteestä tai uskonnosta tulevia yhteisön normeja tai valtaa käyttävän ryhmän asettamia normeja. Normien noudattamista täytyy valvoa tavalla tai toisella. Käytännössä sitä varten tarvitaan hallinto, joka tulkitsee mitkä asiat ovat normien mukaisia ja mitkä eivät. Se asettaa sanktioita normien rikkojille ja havaitessaan rikkeitä panee toimeen rangaistuksia. Hallinto pyrkii estämään ja torjumaan normeihin kohdistuvan kritiikin. Autoritäärinen hallinto toimii ilman vapaasti valittua kansanedustusta, tai edustuksellisuus on rajattu hallinnon kannattajiin.  Autoritääriseen järjestelmään kuuluu komennon lisäksi autoritäärinen alistuminen, joka tarkoittaa johdettavien alistuvaa ja kritiikitöntä suhtautumista asetettuja normeja ja niiden asettajia kohtaan. Autoritäärisyydessäkin on aste-eroja alkaen hyvää tarkoittavasta paternalismista ja päätyen diktatooriseen hirmuvaltaan.

Vastinpareista konservatismi-radikalismi ja liberaalisuus-autoritäärisyys muodostuu se vanha tuttu nelikenttä.

Konservatiivinen liberaali kunnioittaa perinteisiä arvoja ja suhtautuu muutoksiin varauksellisesti. Hän ei välttämättä suhtaudu niihin kielteisesti, mutta haluaa harkita. Hän kannattaa evoluutiota mutta ei revoluutiota. Hän suvaitsee näkemyksiä jotka poikkeavat hänen omistaan, vaikka ei pitäisikään niitä oikeina.  Hän voi sanoa: "mielestäni olet väärässä, mutta tarpeen tullen olen kyllä valmis puolustamaan oikeuttasi mielipiteesi esittämiseen".   Hän voisi olla vanhan koulun herrasmies tai rouvashenkilö, joka ei pidä kaikkia nykyajan kotkotuksia aivan järkevinä, mutta suhtautuu niihin suopean ymmärtäväisesti

Autoritäärinen konservatiivi pitäytyy tiukasti perinteisiin arvoihin ja toimintatapoihin. Hänelle kuri ja järjestys ovat tärkeitä asioita. Hänen mielestään muutokset ovat etupäässä haitallisia ja muutosten vaatijat epäilyttäviä. Esivaltaa pitää kunnioittaa ja sen tahtoa täytyy noudattaa. Esimerkki autoritäärisestä konservatiivista voisi olla vaikkapa tsaari Nikolai I.  

Radikaali liberaali uskoo ihmiseen ja vapauteen. Hänen mielestään yksilöllä on oikeus hallita itseään ja ulkoinen hallinto on epäilyttävää, ellei suorastaan tyranniaa. Hänen mielestään yhteistoiminnan täytyy olla vapaaehtoista. Suhteet toisiin ihmisiin tai asioihin saavat perustua vain yksilön omaan haluun ja voivat olla niin ohimeneviä ja kompromissittomia kuin halutaan. Hän haluaa perustaa ihanneyhteiskunnan, jossa kaikki toteuttavat itseään. Esimerkkejä tästä tyypistä ovat vaikkapa Bakunin  tai Matti Kurikka, joka perusti Kanadaan Sointulan yhteisön. 

Autoritäärinen radikaali on ankaran hyveellinen itse määrittelemiensä normien mukaisesti. Hän tietää mikä on oikein, millainen on ihanneyhteiskunta ja hän haluaa muodostaa sellaisen vaikka pakolla. Hän tekee vallankumouksen ja ryhtyy diktaattoriksi. Esimerkkejä autoritäärisestä radikaalista ovat Robespierre, Camille Desmoulins  ja muut Ranskan vallankumouksen jakobiinit.

Vaikka puolueiden ja poliittisten toimijoiden luonnetta voidaan kuvata nelikentällä tarkemmin kuin yksiakselisella kuvauksella, silläkään ei välttämättä pystytä tekemään kovin osuvaa kuvausta. Syynä ovat ihmisten ja puolueiden ominaisuudet.  

Ihminen ei ole mitenkään johdonmukaisen looginen rakennelma. Sama henkilö voi olla joissakin asioissa liberaali, toisissa konservatiivi. Hän voi puoltaa joissakin asioissa vapautta ja toisissa vahvoja normeja. Itse asiassa ihmisiä, jotka pitäytyvät tiukan loogisesti joissakin määritellyissä periaatteissa pidetään usein jossain määrin omituisina. He päätyvät usein absurdeihin tuloksiin. Poliittinen filosofi William Godwin otti lähtökohdakseen yksilön oikeuden yksilölliseen harkintaan, koska se maksimoisi tuotettavan hyödyn. Hän päätyi siihen tulokseen, että kaikki mitä termillä yhteistyö tarkoitetaan, on jollakin lailla pahaa. Lahjomaton Robespierre puolestaan taisteli tinkimättömästi korkean moraalin ja kollektiivisen vapauden puolesta katkomalla eri mieltä olevien kauloja. 

Myöskään poliittiset puolueet eivät ole läheskään aina johdonmukaisia rakennelmia. Jotkut puolueet on perustettu ideologisista lähtökohdista toteuttamaan määriteltyjä tavoitteita. Ne ovat eräänlaisia projekteja ja ainakin aluksi suhteellisen yhtenäisiä. Toiset puolueet ovat luonteeltaan pikemminkin laumoja. Ne eivät muodostu niinkään saman ideologian ja samat tavoitteet  jakavista ihmisistä vaan samankaltaisen identiteetin omaavista ihmisistä. Identiteetin määrääjänä voi olla sosiaaliryhmä, asuinpaikka, ikä, ammattiryhmä jne. Myös niillä puolueilla, jotka on perustettu alunperin projektiksi, on taipumus muuttua laumoiksi. Näin varsinkin silloin, kun niiden alkuperäiset tavoitteet on onnistuttu pääosin toteuttamaan eikä yhtä vetovoimaisia uusia ole onnistuttu kehittämään.

Ihminen ei ollenkaan välttämättä kannata sitä puoluetta, jonka ohjelma vastaa parhaiten hänen analyyttisesti harkitsemalla kehittämiään näkemyksiä, vaan sitä puoluetta, joka parhaiten vastaa hänen laumaidentiteettiään. Analyyttisen ja kriittisen arvioinnin tuloksena muodostettu mielipide ei siis määrää puolueen valintaa, vaan puolueen valinta määrää mielipiteen.

Kun puolue on luonteeltaan lauma ja sen perustana on ryhmäidentiteetti, ei sitä välttämättä pystytä sijoittamaan millekään akselille tai mihinkään nelikenttään. Puolue kyllä tarvitsee yhteisiä tunnusmerkkejä, yhteisiä mielipiteitä, jotka pitävät sitä koossa. Niiden ei kuitenkaan tarvitse olla mitenkään johdonmukaisia. Ne muodostuvat erilaisten ryhmäprosessien tuloksena ja ne voivat olla keskenään hyvinkin ristiriitaisia. Niiden ei myöskään tarvitse kattaa mitenkään laajalti keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kapea-alaiset marginaaliasiat kelpaavat yhteiseksi tunnusmerkiksi yhtä hyvin kuin laajavaikutteiset asiat. Itse asiassa ne toimivat lauman tunnusmerkkeinä ja koossapitäjinä usein jopa paremmin

Jos, kuten toimittajat näyttävät sanovan, puoluekentän jako oikeistoon ja vasemmistoon on menettänyt merkitystään, onko jako konservatiiveihin ja liberaaleihin on sitten käyttökelpoisempi ja tuoko se kuvaan jotakin uutta.

Käsitteet vasemmisto ja oikeisto syntyivät Ranskan vallankumouksen aikana. Tasavaltalaiset istuivat kansalliskokouksessa vasemmalla ja monarkistit oikealla.  Kun kauimpana vasemmalla istuneet jakobiinit jätetään kuvasta pois, jako vasemmistoon ja oikeistoon näyttäisi olevan tosiasiallisesti sama kuin jako liberaaleihin ja konservatiiveihin.

Voi tietysti olla niin, että toimittajat haluavat korvata vasemmisto-oikeisto jaotuksen liberaali-konservatiivi jaotuksella brändäyssyistä.  Edesmenneen Neuvostoliiton ja 70-luvun taistolaisvuosien perintönä vasemmisto -termillä on huono kaiku.  Se myy huonosti.  Toimittajien kannattaa siis vaihtaa nimitys paremmin myyvään. Siinä sivussa saa myös tehtyä muutaman jutun ja sillä lailla leipänsä tienatuksi.

"Nimet muuttuu vain,
ja niillä peitetään
ettei mikään muutu lain
ihminen säilyy entisellään"