Huumorin kauhistus

 

Sattuipa silmiini essee, jossa toimittaja kertoi olevansa kyllästynyt nauramaan rikkaille tai ehkä yleisemmin television sarjoihin, joiden sisältönä on rikkaisiin kohdistuva satiiri, joka hyödyntää toisteista keinovalikoimaa. Hänen mielestään kuva ihmisyydestä kapenee, jos kerta toisensa jälkeen tietyt ihmisryhmät sivuutetaan tai heitä kuvataan silotellusti.

Kaikkia tällainen lähestymistapa ei miellyttänyt. Eräs kommentoija suorastaan raivosi penäämällä, että ”Missä on ne elokuvaohjaajat ja näyttelijät, jotka haluaa nauraa ja potkia maassa makaavia, niin kuin Ylellä halutaan? Miksi tyytyä nauramaan vain köyhille, miksei myös esim. naisille, maahanmuuttajille, vähemmistökansoille kuten saamelaisille, romaaneille, tataareille, juutalaisille, jne? Kehitysvammaisille myös, samoin seksuaalivähemmistöille. Kyllä Ylellä on nyt vihdoin saavutettu tämä oikea asenne, seuraavan hallituksen teemahengessä! Orjille nauraminen, se se vasta on hauskaa puuhaa! Mutta vielä hauskempaa on nauraa Auschwitzin uhreille, tai Hiroshiman ja Nagasakin asukkaille! Kyllä pitäisi perustaa erityinen Yle-päivä, jossa jokainen saisi potkia ja pilkata itseään heikommassa asemassa olevia. Se on paljon hauskempaa, kuin pilkata itseään ylivoimaisesti vahvemmassa asemassa olevaa. Kyllä Yle ansaitsisi näistä ideoista nyt valtiollisen palkinnon!”

Hänelle huumori oli vakava asia, totinen asia, vihattava asia. Valitettavasti tällainen suhtautuminen ei ole niinkään harvinaista. Tulipa siinä listattua myös melkoinen luettelo sellaisia kansanryhmistä, joiden yhteydessä saa esittää huumoria vaan on tyydyttävä käyttämään vain poliittisesti korrekteja ilmauksia. Tämä oli jo suorastaan sitä tabu-ajattelua, jossa tietyistä asioista ei saa puhua lainkaan tai niihin saa viitata vain etiketin määrittelemillä ja sallimilla ilmauksilla.

Mistä tällainen kiihtymys saattaisi johtua? Päällimmäisenä tulee mieleen epäilys, että tuossa sekoitettiin keskenään huumori, satiiri ja pilkka. Satiiri ja pilkka tietysti ovat jossain määrin toistensa sukulaisia, mutta ne ovat silti hyvin erilaisia asioita. Siinä missä pilkkaaja hyökkää pilkan kohdetta vastaan ja pitää kohdettaan vihollisena, ellei suorastaan verivihollisena, satiiri suhtautuu kohteeseensa kevyesti ja pyrkii sanomaan, että ei tuo asia nyt niin haudan vakava ole. Siinä missä pilkkaajalla on ehdoton, jyrkkä ja hyökkäävä asenne, joka kieltää muunlaisen ajattelun, satiirin ominaisuuksia ovat kyseenalaistaminen ja monitulkintaisuus. Siinä missä pilkkaajan maalina on pilkan kohde, satiirin maalina on tosikkomaisuus ja turhan tärkeys. Pilkkaaja pyrkii lyömään kohteensa kanveesiin, satiirikko pyrkii tuomaan esiin kohteen pönöttävän turhantärkeyden ja ehkä havahduttamaan satiirin kohteenkin havaitsemaan sen ja hellittämään siitä edes hiukkasen verran.

Pahaksi ja sietämättömäksi ei yhteiskuntaa kuitenkaan tee huumori, ei edes satiiri vaan tosikkomaisuus.  Se on se pelottava pakkopaita, johon vallanhaluiset yksilöt ja ryhmät haluavat ihmiset vangita. Se on se toimintamalli, jolla hyökätään ajattelun ja sananvapautta vastaan. Diktaattorit vaativat alamaisilta totisia ilmeitä ja tosikkomaista asennetta. He vaativat, että Johtajaan, oikeaan uskoon ja oikeaan oppiin pitää suhtautua kunnioituksella ja totisella naamalla. Johtajaa ja oikeaa oppia ei saa epäillä ei tulkita eikä sille saa hymyillä. Toisin kuin tosikkomaisuus, huumori haastaa ajattelemaan. Se tekee vaikeatkin asiat siedettäviksi, siinä missä tosikkomaisuus tekee minkä tahansa asian sietämättömäksi.

Huumoria on vaikea, ehkä mahdotonkin määritellä, mutta oivaltaminen ja asioiden näkeminen epäsovinnaisista näkökulmista sekä tietynlainen selviämisen eetos kuuluvat siihen oikeastaan aina tai lähes aina. Niin kauan, kun on huumoria, on uskoa elämään. Siinä missä pahassa paikassa toinen toteaa pippurisella huumorilla höystettynä että "eipä tässä kurjuutta kuummempaa" toinen valittaa surkeasti, kuinka kaikki on surkeaa ja kurjaa. Ei tarvinne sanoa, kummanko elämän laatu on parempi, vaikka ulkoiset olot olisivat täsmälleen samat.

Arkista elämää kuvaavasta jokseenkin silottelemattomasta huumorista tulee mieleen pari vanhaa brittisarja "Vielä virtaa" (Last of the Summer Wine) ja ”Pokka pitää” (Keeping up appearances). Vielä virtaa oli mainio sarja ja tällaisen 80 ikävuoden kieppeissä olevan papparaisen näkökulmasta suorastaan herkullinen. Naurettiinko siinä ylhäältä alas vai naurettiinko henkilöiden mukana, tiedä häntä. Mutta olisiko sitä onnistuttu tekemään hauskaa katsottavaa, jos koko ajan olisi varottu, että tuleeko nyt sanottua ja esitettyä jotakin sopimatonta resupekka Composta tai muista sankareista. No, onneksi ei kauheasti varottu sitä, että tuliko nyt esitettyä jotakin, josta joku saattaa pahoittaa mielensä vaan etsittiin niitä elämän moninaisia sattumuksia ja huumorin näkökulmia ja niinpä katsojia löytyi ja sarjaa tuotettiin katsojien iloksi yli 30 vuotta. Toinen vastaava sarja, Pokka pitää teki huumoria hienostelevan Hyacinthin kuin ylipainoisen laiskuri Onslown kuin muunkin lähipiirin edesottamuksista ja varmasti moni tunnistaa omasta lähipiiristään muutaman Hyacinthin ja Onslown, jotka nauroivat hereästi omille vastineilleen.  

Kun huumoriin tuodaan mukaan poliittinen korrektius tai oikeastaan mikä tahansa sitä ohjaava ja rajaava aatteellinen kehys, se lakkaa olemasta huumoria ja siitä tulee virkahuumoria tai suoranaista julistusta. Siitä tulee ennalta tiedettävää, kaavamaista ja puisevaa. Aikoinaan itäisessä naapurissamme oli Krokodil-niminen pilalehti ja ikävystyttävämpää julkaisua ei välttämättä ole helppo keksiä. Voi suorastaan sielunsa silmillä nähdä ja kuulla, kun lehden toimittajat kokoontuvat käskynjaolle perehtymään huumoritiedottamisesta vastaavan virkamiehen antamaa tehtävälistaa siitä, mitkä instanssit ja minkälaisella tyylillä täytyy lehden seuraavassa numerossa huomioida. Kirjoitetaanko saamattomista maatyöläisistä hyväntahtoisen ojentava pakina, piirretäänkö Amerikan imperialisteista pureva pilakuva ja niin edespäin. Jos haluaa saada osuvan kuvan tämänkaltaisesta toimituksellista luomisprosessista, kannatta lukea Ilja Ilfin ja Jevgenij Petrovin kirjoittama pakina nimeltään ”Robinsonin luominen”, jos onnistuu sen löytämään. Tarinan mehukkuus tietysti jää puuttumaan, kun siitä kertoo pelkän tarinan rungon, mutta koska se saattaa olla vaikeahkosti käsiin saatavissa, täytynee tyytyä tähän epätyydyttävään referaattiin.

Tarina alkoi tilanteesta, jossa lehden toimitusta oli moitittu siitä, että siinä oli liikaa mahtipontisuutta ja liian vähän nuorisoa kiehtovia tarinoita. Niinpä päätettiin tilata kirjailijalta jatkoromaani, jossa olisi raikasta ajanvietettä ja jännittäviä juonenkäänteitä. Aiheeksi valikoitui neuvostovenäläinen Robinson Crusoe. Kirjailija sai tehtävän ja toi jonkun ajan kuluttua tarkastettavaksi jatkokertomuksen rungon, joka otettiin toimitukselliseen käsittelyyn. Esitys muistutti suuressa määrin alkuperäisen Robinson Crusoen tapahtumakulkua, jossa haaksirikosta pelastunut Robinson selviää erilaisista vaikeuksista ja seikkailuista. Toimitus ei ollut tähän tyytyväinen vaan halusi siihen lisättäväksi aidon neuvostovenäläisiä piirteitä. Aluksi sinne lisätiin tuotantoneuvosto, joka tietysti tarvitsi tulenkestävän kassakaapin jäsenmaksujen säilytystä varten. Kirjailija kyllä yritti selittää, että saarenhan piti olla autio, mutta kun oikea neuvostohenki vaati, että tuotantoneuvosto täytyy olla, ja niin myös ne pelastettiin saarelle. Seuraavaksi lisättiin myymäläkontrollikomitea sekä kokouspöytä ja muu tarvittava rekvisiitta pöytäkirjojen kirjoittamista varten ja askel askeleelta tuli lisää väkeä, tavaraa ja toimielimiä. Saari muuttui niemeksi, ammattiyhdistykset olivat toiminnassa ja kokouksia pidettiin. Ja lopulta Robinson heitettiin ulos tarpeettomana. Niinpä sitten lopulta saatiin tulos, joka oli aidon neuvostohengen mukainen, poliittisesti korrekti, oikeaoppinen, toteutti jatkuvasti toistettua kaavaa ja oli mahtipontinen.

Siinä missä huumori suosii yllätyksiä ja vaihtelevia näkökulmia, tosikkomainen ajattelu ja siihen perustuva politiikka on taipuvainen loksahtamaan aina samaan kaavaan, koska siitä puuttuu joustavuus ja vaihtoehtoisten näkökulmien hyväksyminen. Normista poikkeamista pidetään vähintäänkin vaarallisena ja usein suorastaa rikollisena. Tämän takia politiikan ei pitäisi olla liian totista touhua. Jos siitä tulee sellaista, ja valitettavasti meillä on niin tapahtunut viime vuosina, se alkaa hyvin helposti saada sen Orwellin Iso Veli valtion piirteitä, jossa valvova silmä tarkkailee ja valvova korva kuuntelee kiellettyjä sanoja, kiellettyjä ajatuksia ja poikkeamia oikeaksi päätetyistä normeista. Pikemminkin on niin, että huumoria tarvitaan erityisesti politiikassa. Huumori edustaa joustavaa ajattelua ja avointa asennetta erilaisiin asioihin ja vaihtoehtoihin. Politiikan tekeminen nimittäin on, tai ainakin sen pitäisi olla, parhaiten toimivien ratkaisujen etsimistä monimutkaisissa tilanteissa, joissa on eri tahojen välisiä intressiristiriitoja. Sellaisten solmujen avaaminen vaatii joustavaa ajattelua ja hiukan mielikuvitustakin. Tosikkomaisella suhtautumisella ja jäykällä asenteella ei ratkaisuja löydy ja jos johonkin ratkaisuun kaikesta huolimatta päästään, se ei suinkaan ole paras saavutettavissa oleva vaan pikemminkin huonoin edes jotenkuten hyväksyttävissä olevista. Huumorin käyttäminen ei tarkoita sitä, että asiat pantaisiin leikiksi vaan sitä, että sen sijaan että ärhenneltäisiin ”tuota me emme tule ikinä hyväksymään ja tämä on meille ehdoton kynnyskysymys” voidaan sanoa vähän leppoisammin että ”ei kai myö nyt niin juntturassa olla, ettei tuon parempoo keksitä, jos oikeen yritettään”.

Huumorin ja joustavan ajattelun liitto on tärkeä niin politiikassa kuin politiikan ulkopuolisessa arkielämässä ja oikeastaan se kukoistaakin arkielämässä paljon yleisemmin kuin politiikan vainiolla. Ei siis ihme, että turuilla ja toreilla onnistutaan löytämään paljon hupia poliitikkojen tekemisistä silloinkin, kun perusteita mielensä pahoittamiseen olisi jopa runsaasti. Mutta mitenkä sen huumorin ja joustavan ajattelun saisi nousemaan arkielämästä sinne politiikan vainioilla, kas siinäpä kysymys. Sellainen kehitys toteuttaisi mainiosti demokratia periaatteitahan, mutta poliitikkojen itsetyytyväisyys taitaa muodostaa pahan tulpan. Siellä kuvitellaan varsin yleisesti, että ajatuksenvirran pitää kulkea ylhäältä poliitikoilta alas hallintoalamaisten suuntaan. Siitä voinemme olla jokseenkin varmoja, että joku Twitterin tapainen töksähtelevä some-väline ei tämän suunnan korjaajana toimi alkuunkaan, pikemminkin päinvastoin, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.