Sisällissodan valepukuinen siunaus

Valepukuiseksi siunaukseksi sanotaan sellaista onnettomuutta, josta pidemmällä aikavälillä katsottuna koitui myös merkittävää hyvää.

Viime vuonna juhlittiin Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä. Tänä vuonna sitten muisteltiin sisällissotaa. Juhlimiseenhan moisessa ei mitään syytä ollut. Käytiin pientä polemiikkia siitä, oliko se sisällissota, vapaussota vai punakapina. Kaikille noille nimityksille on oikeutuksensa. Sisällissota on jokseenkin neutraali yleisnimitys. Vapaussota on sikäli perusteltu, että kapinan masinoijina ja takapiruina toimivat Pietarin bolsevikit ja kapinan onnistuminen olisi johtanut itsenäisyyden menetykseen.  Punakapina taas oli kapinoitsijoiden itsensä käyttämä termi ja kapinastahan siinä oli kysymys.

Vasemmalla laidalla keskityttiin kapinan uhrien muistelemiseen ja siinä samalla myös voittaneen puolen syyllistämisyrityksiin. Totta tietysti on, että uhreja oli liikaa ja monet heistä myös ansaitsevat myötätunnon. Silti tuossa suoranaisen marttyyrimyytin rakentelussa on vahva hurskastelun maku. Siinä unohdetaan tietoisesti, että kapinan aloittivat punaiset saatuaan aseapua sekä toverillista yllytystä Pietarista. Punaiset myös aloittivat poliittisten vastustajiensa murhaamisen heti kapinan alussa. Ajat olivat ylipäätään väkivaltaisia, elettiin keskellä ensimmäistä maailmansotaa, ja tuloksena kapinasta oli lopulta se, että tuulta kylväneet joutuivat myrskyä niittämään. Monet uhriksi joutuneista olivat epäilemättä toimineet hyvässä uskossa, mutta he joutuivat kantamaan vastuun johtajiensa päätöksistä ja vasemmiston ääriainesten tekemisistä. 

  

Kapinan johtajat väistivät vastuunsa Suomessa. He pakenivat tuhansien muiden punaisten kanssa Venäjälle, lähinnä Pietariin, varastettuaan matkarahoikseen Suomen Pankin ulkomaanvaluutat. Siellä he alkoivat viettää ylellistä elämää Pietarin parhaissa ravintoloissa ja hotelleissa. Venäjälle paenneiden rivijäsenten elämä puolestaan oli köyhää ja se herätti voimakasta tyytymättömyyttä. Puolueen johto tukahdutti heidän esittämänsä arvostelun erottamalla arvostelijoita. Tukahdutettu tyytymättömyys oli sitten pontimena Kuusisen klubin murhiin, jossa tämä mauseroppositio harvensi puolueen johtoa. Stalin puolestaan harvensi myöhemmin raskaalla kädellä niin rivimiehiä kuin johtajiakin. Kävi siis niin, että pahimmat pukarit pakenivat ja jättivät pettämänsä rivijäsenet kantamaan vastuun, mutta lopulta heitä kohtasi monin verroin ankarampi karsinta kuin Suomeen jääneitä.

Suomen puolella kehitys kulki toiseen suuntaan. Kapinasta syrjässä olleet maltilliset käynnistivät sosialidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla jo syksyllä 1918. Puolue otti vallankumousta vastustavan reformistisen kannan ja oli mukana vuoden 1919 eduskuntavaaleissa saaden 80 paikkaa. Tanner itse oli Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Suomen valtuuskunnan jäsenenä. Eheytyminen siis alkoi nopeasti, joskaan se ei sujunut kitkattomasti. Melkoinen kitkan aiheuttaja oli Venäjällä perustettu Suomen Kommunistinen Puolue, joka toimi Suomessa maanalaisena, mutta se ei kuitenkaan pystynyt estämään eheytymistä. Niinpä sitten syksyllä 1939, kun Stalin alkoi Hitlerin suosiollisella avustuksella haalia takaisin Venäjän ensimmäisessä maailmansodassa menettämiä alueita, Suomi pystyi puolustautumaan yhtenäisenä ja päättäväisesti. Ja tämä oli se sisällissodan valepukuinen siunaus. Miten olisi käynyt, jos politiikan vaikuttajina olisivat tuolloin Suomessa olleet Tannerin ja Voionmaan sijaan Otto Ville Kuusiset, Tuomas Hyrskymurrot, Ali Aaltoset, Kullervo Mannerit ja muut toverit.

Mies vaietkoon seurakunnassa

Åbo Akademin tiloissa oli tarkoitus järjestää seminaari ”Tasa-arvo miesnäkökulmasta – provosoiva itsestäänselvyys”.  Yle Svenskanin oli tarkoitus taltioida kyseinen seminaari. Seminaarin paneelikeskustelun moderaattorina oli tarkoitus toimia Bettina S –keskusteluohjelmasta tunnettu toimittaja Bettina Sågbom. Tilaisuuteen oli kutsuttu mm. Ruotsissa tunnettu muusikko ja tv-persoona Alexander Bard. Seminaarissa oli tarkoitus esittää dokumentti ”The Red Pill”, joka kertoo miesten oikeuksia ajavasta liikkeestä. Dokumentissa keskustellaan mm. miesten itsemurhista, syrjäytymisestä ja terveysongelmista. Dokumentin rahoittajilla väitettiin olevan yhteyksiä äärioikeistoon. Itse dokumentissa ei ainakaan Bettina S nähnyt mitään ihmeellistä. Seminaarin tarkoituksena oli herättää keskustelua siitä, onko kaikille itsestään selvää, että tasa-arvosta voi keskustella myös miehen näkökulmasta. Bardin mukaan pääteemana oli se, miten miehet ja naiset voivat olla tasa-arvoisia vaikka ovatkin erilaisia.

Åbo Akademin projektitutkija Blanka Henriksson pani alulle ja lähetti kollegoilleen vetoomuksen, jossa vaadittiin seminaarin kieltämistä yliopiston tiloissa. Vetoomukseensa hän kertoi saaneensa mukaan 35 nimeä ja uskoi, että olisi saanut vielä 20 lisää. Hänen mielestään jotkut tilaisuuteen kutsutuista henkilöistä olivat sanoneet julkisesti rasistisia ja seksistisiä kommentteja eivätkä olleet hänen mielestään ”oikeita henkilöitä puhumaan yliopistossamme”. Hänen mielestään ”on hienoa saada tilaisuuksia, joissa tuodaan esiin myös miesten näkökulmia, mutta niissä ei kuitenkaan kannata tuoda esiin ajatuksia, että naiset eivät olisi sorrettuja tai valehtelisivat kertoessaan häirinnästä”. Åbo Akademin rehtori Mikko Hupa päätti yhdessä johtoryhmänsä kanssa kieltää tilaisuuden.  Hänen kantansa oli: ”Kannatamme monenlaisia keskusteluja, mutta tässä oli elementtejä jotka koettiin halventaviksi” ja ”totta kai sananvapaus on tärkeää, mutta kaikkea ei tarvitse sallia joka paikassa”.

Henrikssonin mielestä siis on hienoa, että miehetkin saavat puhua, mutta tietysti vain jos he tyytyvät puhumaan vain hänen hyväksymistään asioista ja hänen hyväksymällään tavalla. Rehtorin mielestä taas sananvapaus on hieno asia, mutta ei sitä saa käyttää silloin, kun joku haluaa sen kieltää. Tässä tapauksessa ilmeisesti Henriksson kollegoineen halusi ja rehtori tuntuu olevan sitä lullukkaväkeä, joka kiltisti myöntyy kun äkäisesti käsketään. Niinpä hän sitten kielsi sen tilaisuuden.

Mikä suuret ja painavat asiat tässä seminaarissa olivat niin paheksuttavia, että seminaarin kieltäminen tuli heidän mielestään välttämättömäksi.

Yksi tekijä oli ilmeisesti Bardin henkilö. Hän oli joutunut kotimaassaan kohun keskelle kun oli sanonut #metoo liikkeen menneen liian pitkälle ja että osa häirinnästä kertoneista tarinoista oli paikkansa pitämättömiä tai perättömiä juoruja. Tässä tuskin on mitään oikeasti skandaalimaista ja kuohuttavaa, jonka perusteella Bard voitaisiin määritellä jonkinlaiseksi naisvihamieliseksi väkivaltaa lietsovaksi räyhääjäksi. Pikemminkin hän on vain todennut yksinkertaisen tosiasian. Esimerkkinä näistä #metoo ylilyönneistä meillä vaikka Tommi Metsäkedon tapaus, jossa neljä naista oli levitellyt somessa laulajaa herjaavia kirjoituksia, joissa häntä syytettiin sarja-ahdistelijaksi ja raiskaajaksi. Oikeus totesi naisten levitelleen paikkansa pitämättömiä juoruja ja syyllistyneen kunnianloukkaukseen sekä tuomitsi heidät sakkoihin.

Seminaarin kieltämistä vaatineet henkilöt esittivät syytöksen, jonka mukaan tilaisuuden rahoittajilla olisi yhteyksiä äärioikeistolaisiin piireihin. Mitään näyttöä tästä he eivät esittäneet, eivätkä edes nimenneet, mitä nämä piirit mahdollisesti olisivat.  

Vetoomuksen kirjoittajat esittivät pääsyyksi kieltämiseen tilaisuuden luonteen. Se ei ollut heidän mielestään keskusteleva. Järjestäjät kyllä halusivat paneelikeskusteluun feministejä ja olivat jo buukanneetkin pari henkilöä, mutta kun kohu alkoi, nämä henkilöt vetäytyivät seminaarista. Monet kovat feministit olivat kieltäytyneet kutsusta tulla keskustelemaan koska he inhoavat Bardia. He ehdottivat kyllä keskustelijaksi erästä ruotsalaista feministibloggaajaa, joka oli julkisesti sanonut, että miehet ovat sairaus.  Tilaisuuden kieltäminen ylipäätään sillä perusteella, että ”se ei ole keskusteleva” on jokseenkin omituista. Vielä omituisempaa se on, kun samat tahot olivat kieltäytyneet keskusteluun osallistumisesta.  

Åbo Akademin ohella hyökkäyksen kohteeksi joutui myös Yle Svenskan, jonka Bettina Sågbom oli lupautunut paneelikeskustelun moderaattoriksi. Hänen mukaansa heille oli tullut todella paljon paskaa niskaan ja hän itse oli joutunut koko ajan menemään someen korjaamaan asiavirheitä.  Yle oli kuitenkin Åbo Akademita ryhdikkäämpi, asettui toimittajansa tueksi, eikä antanut hyökkäyksien vaikuttaa itseensä.

Muutamissa some-keskustelun kommenteissa useammatkin vihreät miesoletetut (oletettu tuntuu tässä jotenkin perustellulta täsmennykseltä) osoittivat kovastikin ymmärrystä Åbo Akademin kieltolinjalle. Perustelut olivat, kuten tavataan sanoa, kiinnostavia. Heidän mukaansa ”yliopistolla on oikeus valita, ketä sinne kutsutaan puhumaan” ja ”tällainen tilaisuus ei tarkkaan ottaen kuulu yliopiston tehtäviin” ja jopa ”jäämme odottamaan milloin Katri Helena tulee yliopistolle luennoimaan tuonpuoleisesta saamistaan viesteistä ja jos ei kutsua tule niin kyllä on taas mieli pahoitettu akateemisen keskustelun rajoittamisesta”. Heidän ajattelumallinsa voitaisiin tiivistää vaikkapa muotoon: Kieltäminen on se normaali lähtökohta ja oletus. Jos ei ole pakko sallia, sallimiselle täytyy löytyä tosi hyvät perustelut.

Tämän kieltämistä ajaneen porukan toimintatavoista tulivat mieleen lähinnä ympäristöään terrorisoivat tyttöjengit ja niiden käyttämät menetelmät. Masinoidaan hirveä häly ja hyökkäys, jossa tosiasioilla ei ole väliä, oleellista on vain että viholliseksi katsotun kimppuun käydään joukolla ja hirveällä metelillä.

Tällaisen jutun arviointi menee helposti naiset-vastaan-miehet vastakkainasetteluun, mutta siinä kyllä mennään pieleen. Kyllä tämän jengin miesviha tietysti oli ilmeinen, mutta kysymyksessä taisi olla kolmannen aallon feministejä edustava porukka. Kun ajattelee niitä tuntemiaan naisia, niin eivät he alkuunkaan kuulu tuon toiminta- ja ajatusmalliin edustajiin vaan ovat hyvän suhteellisuudentajun omaavia tasapainoisia, järkeviä ja yhteistyökykyisiä ihmisiä. Ja tässäkin tapauksessa julkisuudessa jupakkaan rauhallisen asiallisesti ja järkevästi suhtautunut Bettina S. on selvästi nainen mutta toisaalta, kiellon antanut rehtori oli mies ja kieltoa puoltaneet vihreät kirjoittajat miehiä.

Tavallaan tässä ei ole mitään uutta. Maailman sivu on ollut olemassa itseään täynnä olevia,  toraisia naisihmisiä, jotka elävät riitelystä ja riitelyä varten. Yleensä heihin on myös osattu suhtautua tyyliin: ”Ainahan se Mari on ollut omalaatuisensa eikä se ole koskaan tullut toimeen kenenkään kanssa. Mahtaneeko tulla toimeen edes itsensä kanssa. Mutta ei sitä kannata säikkyä eikä siitä kannata välittää. Jos sen mielen mukaan yrittää elää niin kohta ei voi silmää räpäyttää eikä askelta ottaa”. Joskus he ovat päässeet joksikin aikaa jotakin pikkukylää terrorisoimaan, mutta hyvin pian siihen menoon on kyllästytty. Uutta ehkä on, että somen mukana heidän äänensä kantautuu laajemmalle ja jotkut ilmiötä tuntemattomat saattavat ottaa heidät hetkellisesti jopa tosissaan. Ihminen kun on laumaeläin, ja aina löytyy niitä, jotka säikkyvät tai seuraavat kovinta melua ainakin hetken aikaa.