Sisällissodan valepukuinen siunaus

Valepukuiseksi siunaukseksi sanotaan sellaista onnettomuutta, josta pidemmällä aikavälillä katsottuna koitui myös merkittävää hyvää.

Viime vuonna juhlittiin Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä. Tänä vuonna sitten muisteltiin sisällissotaa. Juhlimiseenhan moisessa ei mitään syytä ollut. Käytiin pientä polemiikkia siitä, oliko se sisällissota, vapaussota vai punakapina. Kaikille noille nimityksille on oikeutuksensa. Sisällissota on jokseenkin neutraali yleisnimitys. Vapaussota on sikäli perusteltu, että kapinan masinoijina ja takapiruina toimivat Pietarin bolsevikit ja kapinan onnistuminen olisi johtanut itsenäisyyden menetykseen.  Punakapina taas oli kapinoitsijoiden itsensä käyttämä termi ja kapinastahan siinä oli kysymys.

Vasemmalla laidalla keskityttiin kapinan uhrien muistelemiseen ja siinä samalla myös voittaneen puolen syyllistämisyrityksiin. Totta tietysti on, että uhreja oli liikaa ja monet heistä myös ansaitsevat myötätunnon. Silti tuossa suoranaisen marttyyrimyytin rakentelussa on vahva hurskastelun maku. Siinä unohdetaan tietoisesti, että kapinan aloittivat punaiset saatuaan aseapua sekä toverillista yllytystä Pietarista. Punaiset myös aloittivat poliittisten vastustajiensa murhaamisen heti kapinan alussa. Ajat olivat ylipäätään väkivaltaisia, elettiin keskellä ensimmäistä maailmansotaa, ja tuloksena kapinasta oli lopulta se, että tuulta kylväneet joutuivat myrskyä niittämään. Monet uhriksi joutuneista olivat epäilemättä toimineet hyvässä uskossa, mutta he joutuivat kantamaan vastuun johtajiensa päätöksistä ja vasemmiston ääriainesten tekemisistä. 

  

Kapinan johtajat väistivät vastuunsa Suomessa. He pakenivat tuhansien muiden punaisten kanssa Venäjälle, lähinnä Pietariin, varastettuaan matkarahoikseen Suomen Pankin ulkomaanvaluutat. Siellä he alkoivat viettää ylellistä elämää Pietarin parhaissa ravintoloissa ja hotelleissa. Venäjälle paenneiden rivijäsenten elämä puolestaan oli köyhää ja se herätti voimakasta tyytymättömyyttä. Puolueen johto tukahdutti heidän esittämänsä arvostelun erottamalla arvostelijoita. Tukahdutettu tyytymättömyys oli sitten pontimena Kuusisen klubin murhiin, jossa tämä mauseroppositio harvensi puolueen johtoa. Stalin puolestaan harvensi myöhemmin raskaalla kädellä niin rivimiehiä kuin johtajiakin. Kävi siis niin, että pahimmat pukarit pakenivat ja jättivät pettämänsä rivijäsenet kantamaan vastuun, mutta lopulta heitä kohtasi monin verroin ankarampi karsinta kuin Suomeen jääneitä.

Suomen puolella kehitys kulki toiseen suuntaan. Kapinasta syrjässä olleet maltilliset käynnistivät sosialidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla jo syksyllä 1918. Puolue otti vallankumousta vastustavan reformistisen kannan ja oli mukana vuoden 1919 eduskuntavaaleissa saaden 80 paikkaa. Tanner itse oli Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Suomen valtuuskunnan jäsenenä. Eheytyminen siis alkoi nopeasti, joskaan se ei sujunut kitkattomasti. Melkoinen kitkan aiheuttaja oli Venäjällä perustettu Suomen Kommunistinen Puolue, joka toimi Suomessa maanalaisena, mutta se ei kuitenkaan pystynyt estämään eheytymistä. Niinpä sitten syksyllä 1939, kun Stalin alkoi Hitlerin suosiollisella avustuksella haalia takaisin Venäjän ensimmäisessä maailmansodassa menettämiä alueita, Suomi pystyi puolustautumaan yhtenäisenä ja päättäväisesti. Ja tämä oli se sisällissodan valepukuinen siunaus. Miten olisi käynyt, jos politiikan vaikuttajina olisivat tuolloin Suomessa olleet Tannerin ja Voionmaan sijaan Otto Ville Kuusiset, Tuomas Hyrskymurrot, Ali Aaltoset, Kullervo Mannerit ja muut toverit.