Toiveajattelua ja anekauppaa

Maapallon väestömäärä on nyt 7,6 miljardia ja se kasvaa 1,2 % vuosivauhdilla mikä merkitsee yli 90 miljoonan ihmisen lisäystä vuodessa.

Ihmisen vaikutus ilmaston lämpenemiseen, siitä aiheutuvat uhkat ja uhkien torjumiseksi tarvittavat toimenpiteet ovat mediassa ja julkisessa keskustelussa päivittäin. On hämmästyttävää, että muutoksen tärkein ajuri, ihmisten määrä ja väestönkasvu sivuutetaan niin vähäisellä huomiolla. Silloinkin kun ne huomioidaan keskustelua leimaa toiveajattelu ja anekuppamentaliteetti. Ajatellaan, että kyllä se siitä itsekseen asettuu, varsinkin jos lisätään kehitysapua eikä suljeta rajoja.

Väestönkasvu ja liikaväestö eivät suinkaan ole kaikkialla maailmassa esiintyviä ongelmia, mutta ne ovat koko maailmaan vaikuttavia ongelmia. Suurin piirtein voidaan sanoa, että Amerikoissa tilanne on hallussa, mantere pystyy kantamaan väestönsä, väentiheys on kohtuullinen ja väestön kasvuvauhti hallinnassa. Asukkaita on miljardi, pinta-alaa 38 miljoonaa neliökilometriä, väentiheys 26 asukasta neliökilometrille ja väestö lisääntyy alle prosentin vuodessa.  Australiassa ja Oseaniassa on jopa tilaa. Väkeä on runsaat 40 miljoonaa ja väentiheys 5 asukasta neliökilometrille. Euraasian mantereella on tasapaino-ongelmia. Itä ja länsipäässä, Kiinassa ja EU-Euroopassa on suuri väestöntiheys mutta väestönkasvu hallinnassa.  Kiinassa asuu 1,4 miljardia ihmistä ja väentiheys on 150 asukasta neliökilometrillä mutta väestönkasvu on vain 0,39 % vuodessa ja kokonaan pysähtymässä. EU-Euroopassa asuu runsaat 500 miljoonaa ihmistä, pinta-ala on 4,4 miljoonaa neliökilometriä, väentiheys 120 asukasta neliökilometrille ja luontainen väestönkasvu pysähtynyt. Venäjällä on jopa tilaa, mutta se tila on Siperiassa. Väkeä on 140 miljoonaa, pinta-alaa runsaat 16 miljoonaa neliökilometriä, väentiheys 9 asukasta neliökilometrille ja väestönkasvu pysähtynyt.  Etelä-Aasian tilanne on hankala. Väestöntiheys on korkea, väkeä on oikeastaan liikaa ja väestön kasvunopeuskin on korkea, joskin laskusuunnassa. Väkeä on runsaat 1,8 miljardia, väentiheys 290 asukasta neliökilometrille ja väestön kasvunopeus edelleen 1,2 % vuodessa, joskin kasvuvauhti on puolittunut kymmenessä vuodessa. Varsinaisiksi ongelma-alueiksi jäävät Länsi-Aasia ja Afrikka joissa köyhyys ja väestöongelma ruokkivat toisiaan. Ja juuri noihin alueisiin kohdistuu se toiveajattelu ja anekauppamentaliteetti.

Kun puhutaan väestönkasvusta, nostetaan mielellään esiin se, että väestönkasvu on hidastunut. Huomiotta jätetään se, että vaikka prosentuaalinen kasvu, on hidastunut, määrällinen kasvu ei ole sitä tehnyt, sillä prosentuaalinen kasvu on luonteeltaan eksponentiaalista kasvua.  Jos joskus vuoden 1960 paikkeilla, kun väkeä oli 3 miljardia ja väestön kasvunopeus lähes 2 %, se merkitsi vain 55 miljoonan ihmisen vuotuista lisäystä.  Vuoden 1800 paikkeilla, kun väkeä oli miljardi, jopa 3 % kasvuvauhtikin olisi tuonut vain 30 miljoonan ihmisen vuotuisen lisäyksen.  Nyt, kun kasvunopeus on 1,2 % se merkitsee yli 90 miljoonan lisäystä 7,5 miljardin väestöön. Jos väestön määrä on parinkymmenen vuoden päästä noussut 9 miljardiin ja kasvuvauhti pudonnut 1 % tasoon, lisää tulee edelleen 90 miljoonaa ihmistä vuodessa, ja näiden 90 miljoonan ruokkimiseen tarvittava pinta-ala joudutaan ottamaan jatkuvasti niukemmaksi käyvästä viljelykelpoisesta maasta.  Maata nimittäin ei enää tehdä lisää.

Kovin paljon huomiota ei ole myöskään saanut se, että kasvuvauhdin pudotuksesta merkittävä osa tulee yhden maan, Kiinan osalle. Kun miljardin ihmisen suuruisen väestön kasvuvauhti on pudonnut 1970-luvun alkupuolen 2,6 % tasolta nykyiselle 0,39 % tasolle, se on merkittävä muutos koko maapallonkin mittakaavassa. Jos Kiinan väestön kasvuvauhti olisi laskenut vaikka muun maailman tahdissa keskimääräiseen 1,2 % tasoon, maapallon vuotuinen väestön lisäys olisi nyt 10 miljoonaa suurempi.

Esiin ei myöskään nosteta sitä, että Länsi-Aasiassa ja Afrikassa kehitys on ollut hidasta. Länsi-Aasiassa kasvuvauhti on edelleen 2 % tasossa, joskin hienokseltaan laskemassa. Afrikassa kasvuvauhti on yli 2,5 % ja jopa prosentuaalinenkin väestönkasvu on pikemminkin nopeutunut kuin hidastunut. Tämä kasvu mitätöi muualla saavutetut tulokset.

Afrikan ja Länsi-Aasian väestönkasvun ongelmienkäsittely tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa. Näiden alueiden ongelmia kyllä käsitellään paljonkin, mutta väestön lisäyksen merkitystä ja osuutta niiden synnyttäjänä kierretään kuin kissa kuumaa puuroa. Sitä joko vältellään tai jos se huomioidaan, käsittely on kaavamaista. Esitetään, että kehitysapua on lisättävä. Esitetään, että on satsattava naisten koulutukseen. Selitetään, että väestönkasvu kyllä tasaantuu, kun köyhyys ensin poistetaan. Ja julistetaan, että meidän on valmistauduttava ottamaan vastaan suuri määrä ilmastopakolaisia.

Kun puhutaan kehitysavusta, jokseenkin aina rajoitutaan puhumaan avun määrästä ja vaaditaan, että sitä on kasvatettava. Sen sijaan sivuutetaan se, mitä sillä on saatava aikaan. Ei puhuta vaikuttavuudesta. Erityisesti vältetään avun ja ohjelmien kytkemistä väestönkasvuun, joka kuitenkin on lähes jokaisessa kohdemaassa niiden tulevaisuuden kannalta keskeinen asia. Se on suurelta osin anekauppaa, jolla ostetaan hyvää omaatuntoa sen sijaan, että edistettäisiin kohdemaan kestävää kehitystä ja kasvua irti avun tarpeesta.

Jos itse termi, kehitysapu, on omiaan johtamaan ajatukset väärille urille. Ajatus jatkuvasta avusta, jossa vastaanottaja on jatkuvasti avun varassa, on jo perusteiltaan huono. Tilannetta ei paljoa paranna, jos termi ”kehitysapu” korvataan termillä ”kehitysyhteistyö”.  Kehitysapu pitäisi nähdä investointina vastaanottajamaan tulevaisuuteen niin, että apu tulee aikanaan tarpeettomaksi ja se voidaan lopettaa. Nykyisin toimintamalli on lähes päinvastainen. Kehitysapua toimittavat instituutiot pyrkivät turvaamaan toimintansa jatkuvuuden ja kasvattamaan liikevaihtoaan sen sijaan, että pyrkisivät tekemään itsensä tarpeettomiksi. Niinpä toimintaa mitataan etupäässä panosmittareilla. Yksittäisissä projekteissa voi olla tulosmittareitakin, mutta maakohtaiset tulosmittarit puuttuvat. Tällaisia olisivat esimerkiksi väestönkasvu, syntyvyys, työllisyysaste ja köyhyys. Tällaiset mittarit sitten voivat toimia lähtökohtana kehitysinvestointien suunnittelulle ja vaikuttavuuden arvioinnille. Silloin vastaanottajamaalla täytyy olla sananvaltaa projektien määrittelyssä ja vastuu tulosten saavuttamisessa niin, että ohjelmien jatko ja volyymi riippuvat tulosten saavuttamisesta.

Kun käsiteltäväksi otetaan ne keinot, joilla väestönkasvua pyritään hidastamaan, on tapana keskittyä enemmän niiden humaanisuuteen tai miellyttävyyteen kuin vaikuttavuuteen. On muodikasta puhua vaikkapa tyttöjen koulutuksesta. Se on tietysti hyvä asia, mutta mikä on sen vaikuttavuus. Saavutetaanko sillä riittäviä tuloksia riittävän nopeasti. Keinojen humaanisuus on kyllä hyvä ja tavoiteltava asia jo senkin takia, että sellaisten lanseeraaminen on helpompaa kuin karvaampien lääkkeiden tarjoilu. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos väestönkasvun pysäyttäminen ei onnistu, seuraukset ovat hyvin epähumaaneja ja silloin Kiinan yhden lapsen politiikan tapaiset, kovaotteisena pidetyt menetelmät ovat selvästi se pienempi paha.

Nopean väestönkasvun maille ei haluta tyrkyttää tavoitteita eikä keinoja väestönkasvunsa pysyttämiseen. Tähän on tietysti hyvä perustekin. Tyrkyttäminen herättää torjuntaa ja kannettu vesi ei pysy kaivossa. Yhtenä varomisen syynä ovat varmasti myös siirtomaa-ajan synnit ja niistä kumpuava syyllisyydentunto. Syyllisyydentunto on kuitenkin harvoin hyvä opas kun etsitään ratkaisuja tulevaisuuden ongelmien ehkäisyyn. Sitä, mikä on tehty 100 – 200 vuotta sitten, ei enää pysty muuttamaan, niin tekijät kuin teoista kärsijätkin ovat maanneet haudassa vähintään sata vuotta. Nyt on kysymys heidän jälkeläisistään, ja siitä, että pitää rakentaa parempaa tulevaisuutta. Silloin anekauppa, jossa toinen osapuoli ostaa hyvää omaatuntoa almuja jakamalla ja toinen jättäytyy niiden varaan, on tavattoman huono menettely. Se on sekä vahingollista että vastuutonta. Se on sellaista toimintaa, josta seuraavat sukupolvet vuorostaan saavat aihetta syyllisyydentuntoon.   

Yhtä kaikille sopivaa patenttiratkaisua väestönkasvun pysäyttämiseen ei varmaankaan ole olemassa. Keinojen toimivuus ja käyttöön otettavuus riippuvat kunkin yhteiskunnan luonteesta.  Siksi keinojen valinnan täytyy olla viimekädessä kunkin maan oma asia. Tuloksellisuus on lopultakin se tärkein asia. Kiina valitsi yhden lapsen politiikan. Siinä yhteiskunnassa se osoittautui tehokkaaksi. Se mahdollisti koulutuksen lisäämisen ja oli avain köyhyyden poistamiseen. Muunlaisissa yhteiskunnissa saattavat muunlaiset keinot olla paremmin toteutettavissa ja ehkä yhtä tepsiviä. Ratkaisevia kuitenkin ovat tulokset, ei se, vastaavatko keinot meidän mieltymyksiämme.

Puhe muuttoliikkeeseen varautumisesta on vastuutonta. Sellainen on omiaan luomaan mielikuvaa siitä, että muuttoliike voisi olla jonkinlainen varaventtiili tai peräti vaihtoehto väestön kasvun pysäyttämiselle. Sellainen se ei ole. Mittasuhteet ovat aivan liian suuret. Jos arviot Afrikan väestömäärän kaksinkertaistumisesta vuoteen 2050 mennessä 2,4 miljardiin ja nelinkertaistumisesta vuoteen 2100 mennessä 4,2 miljardiin toteutuvat, Euraasian mantereen ainoa harvaanasuttu alue joka on edes teoriassa riittävän suuri ottamaan vastaan merkittävän osan tästä lisäyksestä, on Siperia. Sen pinta-ala on suunnilleen 10 miljoonaa neliökilometriä. Jos jätetään huomiotta se erittäin todennäköinen tilanne, että Venäjä ei suostu luovuttamaan Siperiaa muuttoliikkeen käyttöön, moisen muuttoliikkeen seurauksena olisi huima energian käytön lisäys. Sen vaikutus energian kulutukseen ja ilmastonmuutokseen on jokseenkin sama kuin jos Siperiaan perustettaisiin kolme uutta Kiinaa lämmittämään arktisia asuinsijojaan.

Monissa puheenvuoroissa vaaditaan Eurooppaa vastaanottamaan paljon enemmän maahanmuuttajia. Sellainen on absurdia puhetta, joka ei lainkaan huomioi asian mittasuhteita. Jos Euroopan väkimäärä vaikkapa kaksinkertaistettaisiin maahanmuuton kautta, se nielisi vain 15 % ennakoidusta väestönkasvusta. Lähtöalueilla tällaisen merkitys olisi marginaalinen mutta Euroopassa vaikutus olisi tuhoisa.

Yksinkertainen tosiasia on, että maapallo on täynnä. On pakko lähteä siitä, että mikään maa ei voi enää ratkoa väestöongelmiaan siirtämällä ne jonkun muun alueen kannettavaksi. Niitä ei ratkaista anekaupalla. Niistä ei päästä pakoon toiveajattelulla. Se ongelma on ratkaistava paikan päällä, siellä missä se esiintyy.    

Vuohi kaalimaan vartijana

Elokuun lopussa lehdissä kirjoiteltiin, että ”Suomen Kuvalehti hyökkää  JSN:n puheenjohtajaa vastaan”. Suomen Kuvalehden jutussa ruodittiin Elina Grundströmin kyseenalaisia henkilöstöjohtamisen taitoja. Julkisen sanan neuvoston toimiston työilmapiiri oli kiristynyt pian sen jälkeen, kun Elina Grundström oli aloittanut neuvoston päätoimisena puheenjohtajana. Useat lähteet olivat kertoneet lehdelle, että toimiston henkilösuhteet jäätyivät muutamassa kuukaudessa vuonna 2016 ja että henkilökunta vaihtui aluksi tiuhaan. Ilmapiiri kärsi jatkuvasta mikromanageeraksesta ja tekstien sanelusta. Grundström oli kohdellut työntekijöitään epätasa-arvoisesti, määrännyt toimiston nuoren työntekijän itselleen kahvinkeittäjäksi, arvostellut työntekijöiden osaamista toisten kuullen, palkannut hyvän ystävänsä tyttären, huutanut ja itkettänyt työntekijöitä.

Grundström oli myös yrittänyt haalia itselleen lisää valtaa. Hänen kerrottiin esimerkiksi ehdottaneen JSN:n kannatusyhdistykselle, että puheenjohtaja voisi yksin tehdä langettavia päätöksiä. Tällöin hän olisi päässyt yksin sanelemaan päätöksiä JSN:n nimissä. Yhdistys torjui ehdotuksen. 

Grundström oli myös yrittänyt estää Suomen Kuvalehteä julkaisemasta JSN:ää koskevaa juttua.  Hän oli toimittanut Suomen Kuvalehdelle laajan vastineen ja vaatinut, että se on julkaistava sellaisenaan. Hän oli syyttänyt Suomen Kuvalehteä asiavirheistä, mutta esittänyt sellaiseksi vain sen, että Suomen Kuvalehden mukaan puheenjohtajan valinnut kannatusyhdistys oli ollut tietoinen siitä, että Grundström oli saanut potkut Vihreän Langan päätoimittajan tehtävästä ja että lehden työntekijät olivat tukeneet päätoimittajan vaihdosta. Grundström kiisti vastineessaan lähteneensä Vihreästä Langasta henkilöstöongelmien vuoksi ja kiisti jyrkästi saaneensa potkut. Aivan tällaista Suomen Kuvalehti ei tosin ollut väittänytkään, vaan oli kertonut, että Grundström ”ajettiin ulos”. Suomen Kuvalehden mukaan Grundströmin vastineessa oli niin paljon paikkansapitämättömiä tietoja, että sitä ei voitu julkaista.

Julkisen sanan neuvosto on median itsesäätelyelin, joka tulkitsee hyvää journalistista tapaa. Se on itse laatinut hyvää journalistista tapaa määrittelevät säännöt ja itse valvoo niiden noudattamista. Vaikuttaa siltä, että JSN:ssä on nyt vuohi kaalimaan vartijana. Hyvän journalistisen tavan vartijana vaikuttaa olevan vahvat subjektiiviset näkemykset omaava vallanhaluinen henkilö,  jolle on olemassa vain yksi totuus ja yksi oikea näkökulma, hänen omansa. Sananvapautta ja hyvää lehtimiestapaa vartioi sen tyyppinen journalisti, jota vastaan sananvapautta ja hyvää lehtimiestapaa on tarpeen puolustaa.

JSN:n rooli median itsesäätelyelimenä on jo itsessään kyseenalainen. Median omat edustajat ovat laatineet itselleen säännöt, toimivat jutuissa sekä asianajajina, että tuomareina ja vieläpä päättävät, mitä juttuja suostuvat ylipäätään ottamaan käsiteltäväkseen. Tällaisena se on jäänne keskiaikaisen ammattikuntalaitoksen päiviltä, jolloin ammattikunta säänteli tuotteidensa laatua, valvoi ammattitaidon periytymistä sukupolvelta toiselle, päätti alalle päästettävistä toimijoista ja suojeli alaa ulkopuoliselta kilpailulta. Puhtaasti ammattikunnan sisäisenä elimenä, ja siinäkin vain yhdistykseen kuuluvien toimijoiden keskinäisissä asioissa, JSN:llä on mandaatti toimia yhdistyksen jäsenten keskinäisenä välien selvittelijänä ja erotuomarina. Yhdistyksen ulkopuolisiin toimijoihin nähden se on vahvasti jäävi.

Onko JSN:llä sitten eväitä esiintyä median objektiivisena laadunvalvojana ja luotettavuuden takaajana. Kuten aikoinaan ammattikuntalaitoksessa, tällainen omavalvonta voi toimia kohtuullisesti silloin kun sitä suorittavat vastuuntuntoiset ja velvollisuudentuntoiset tekijät. Nämä ehdot täyttäviä puheenjohtajia JSN:llä on ollut ja he ovat nostaneet neuvoston arvovaltaa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että JSN:llä pitäisi olla jonkinlainen virallinen asema tai muodollinen valta muuna kuin yhtenä lausunnonantajana muiden joukossa. Helposti käy nimittäin niin, kuten nyt näyttää käyneen, että omavalvonnasta tulee edunvalvontaa ja jopa oman edun valvontaa.  

Silloin, kun JSN:ssä valtaa käyttelee itsekeskeinen henkilö, jolla on vahvat poliittiset mieltymykset, sympatiat ja antipatiat, siitä ei enää voida puhua minkäänlaisena median laadunvalvojana ja luotettavuuden vahtina. Sen vaikutus saattaa olla pikemminkin päinvastainen, yhdistyksen vaikutushaluisimpien toimijoiden subjektiivisten näkemysten ja mielipiteiden edistäminen. Tällöin yhdistyksen ulkopuolella toimiva vaihtoehtomedia tulee hyvinkin tarpeelliseksi, sillä vallan vahtikoiraksi julistautunut media tarvitsee vahtikoiran.  Vaikka se sitten sattuisi olemaan vähän takkuinen räksyttävä rakki, se tekee kuitenkin hyödyllistä työtä nostellessaan esiin median vinoutumia, itsesensuuria ja laiminlyöntejä. Media huomaa tällöin olevansa pakotettu nostamaan esiin sellaisiakin uutisia, jotka se mieluiten hautaisi näkymättömiin ja tämä merkitsee sitä, että vallan vahtikoirakin joutuu tekemään työnsä tarmokkaammin kuin muuten tekisi.

Kaikesta anakronistisuudestaan huolimatta JSN:lle on edelleen tarvetta, mutta vain jos se osoittautuu jälleen tämän tarpeen mittaiseksi. Tätä taustaa vasten Suomen Kuvalehden juttukin on ymmärrettävä. Siinä näkyy huoli JSN:n tulevaisuudesta. JSN:n arvovalta on ollut henkilöiden arvovaltaa, sellaista arvovaltaa, joka täytyy jatkuvasti ansaita osoittautumalla luottamuksen arvoiseksi. Se katoaa hyvin helposti ja sen palauttaminen on vaikeaa. Nyt vaikuttaa siltä, että JSN:n kannatusyhdistys on väsähtänyt eikä siltä löydy intoa eikä tarmoa ongelmallisen asiantilan korjaamiseen. Pikemminkin se tyytyy puolustelemaan kyseenalaista valintaansa jonka syynä mahdollisesti oli hyvien hakijoiden puute. Jos näin on, se on merkki siitä, että aika on ajanut JSN:n ohi. Se ei enää kiinnosta parhaita hakijoita. Jos näin on, se on oikeastaan vahinko, sillä tilalle on tunkemassa erilaisia itsensä nimittäneitä hyvän journalistisen tavan valvojia, faktan tarkastajia ja muita totuuden torvia, joita tuntuu sikiävän kovin helposti, varsinkin jos sellaisille on tarjolla julkista rahoitusta, veikkausvoittovaroja tai muuta vastaavaa. Vakaumuksen syvällä rintaäänellä ne julistautuvat näiden roolien haltijoiksi ynnä keräävät niistä palkkoja, palkkioita ja apurahoja. Mutta avoimeksi jää, kuka valvoisi näitä valvojia ja kuka tarkastaisi heidän faktansa.  

Tyhmä, typerä vai fiksu

Älykkyys ja tyhmyys ovat suuria intohimoja herättäviä keskustelun aiheita. Näin on varsinkin, jos siirrytään yksilötasolta ryhmätasolle. Ei aikaakaan, kun silloin törmätään poliittiseen korrektiuteen. Jonkun ryhmän luonnehtiminen tyhmäksi tai älykkääksi on rasismia, tai nöyristelyä tai jotakin muuta tuomittavaa ja paheksuttavaa. Eikä aikaakaan, kun joku ryhtyy tivaamaan, että mitä sinä tarkoitat tuolla älykkyydellä. Se puolestaan on sitten hyvä kysymys johon on kyllä helppo vastata, mutta vain jos vastauksen laadulle ei pane kovin korkeita kriteerejä. Hyvän, selkeän, oikeaksi osoitettavan ja kohtuullisen kattavan vastauksen antaminen sen sijaan on vaikeaa.

Kysymykseen vastaamista voidaan lähestyä vastakohdan kautta. Älykkyyden vastakohtana pidetään tyhmyyttä. Tyhmä on ihminen, jonka aivojen suorituskyky ei riitä tietyntasoisten tehtävien ratkaisuun. Prosessorista ei löydy kierroksia jonkin  vaatimustason ylittävien tehtävien hoitamiseen vaan käy kuten Sven Dufvalle, päin oikeaan, päin vasempaan, päin mäntyyn aina vaan. Ihmisen väittäminen tyhmäksi herättää helposti mielipidemyrskyn. Siinä tullaan tabujen alueelle, se ei ole poliittisesti korrektia, se on sopimatonta ja ihmisarvoa loukkaavaa. Ihmistä saa sanoa lyhyeksi mutta ei tyhmäksi. Ja kuitenkin, kun rimaa nostetaan kyllin korkealle, niin tyhmiä kuin lyhyitäkin me olemme herra paratkoon jokainen.

Tyhmyys on eri asia kuin typeryys. Typerä on ihminen, joka ei syystä tai toisesta halua tai suostu käyttämään sitä aivokapasiteettia joka hänellä on. Hän siis toimii tahallaan väärin, esittää ja ajaa asioita joiden hän tietää olevan paikkansa pitämättömiä, ja usein myös vahingollisia. Hän tietää, että niiden tueksi ei ole kunnon perusteluja ja saattaa tukea niitä tuulesta temmatuilla väitteillä. Hän kieltäytyy huomioimasta todeksi tietämiään asioita ja argumentteja, koska hän ei pidä niistä. Typeryys on tahallista ja usein tarkoitushakuista tyhmyyttä. Ihmistä ei voida moittia tyhmyydestä, se ei olisi oikein, mutta typeryydestä moittiminen on hyvinkin aiheellista.

Mutta mitä sitten on se älykkyys. Muista kerran kuulleeni huomautuksen, että joku henkilö käveli älykkään näköisesti. Ensi kuulemalta se tuntui omituiselta, mutta tarkemmin ajateltuna sitten ei. Käveleviä robotteja ja muita vastaavia suunnittelevat tietävät, että liikkumisen ja tasapainon hallitsemisen suunnittelu on erinomaisen vaativaa. Se on yksi tekoälyn haasteista, eikä lainkaan helpommasta päästä. Sama asia tulee mieleen, kun näkee tai omalta kohdaltaan muistaa, kuinka paljon lapsen liikkumisen ja hienomotoriikan kehittymiseen menee aikaa.

Joidenkin tutkimusten mukaan monet linnut ovat varsin älykkäitä. Kun katsoo, kuinka pääskyset sujahtavat olemattoman pienistä aukoista, on pakko uskoa, että liikkumista hallitsee tavattoman nopeasti ja tarkasti toimiva prosessori. Ehkä siis se toistaiseksi määrittelemätön perinteinen käsitys älykkyydestä on turhan kapea. Ehkä älykkyytenä pitäisi aivojen kaikkea prosessointikykyä, olipa kyseessä sitten liikkeen hallitseminen, näköhavainnon hallitseminen, muistiaineksen käsitteleminen, ylimalkaan kaiken aistien tuoman ja muistissa olevan aineksen koordinoitu prosessointi.

Älykkyyttä ovat tietysti ne asiat, joita perinteisesti älykkyytenä pidetään, kuten kyky oppia ja soveltaa opittua, kyky ymmärtää ja käsitellä abstrakteja asioita, kyky käsitteiden tunnistamiseen ja niiden erottamiseen toisistaan, kyky asioiden välisten suhteiden ja niiden muodostamien kokonaisuuksien hahmottamiseen, kyky loogiseen päättelyyn, kyky kielen ymmärtämiseen ja tuottamiseen ja niin edelleen.

Älykkyys on eri asia kuin fiksuus, joka puolestaan on typeryyden vastakohta. Älykkyydessä on kyse siitä, kuinka paljon kierroksia prosessorista löytyy. Fiksuudessa - tai typeryydessä -  on kyse siitä, kuinka sitä prosessointivoimaa käytetään, käytetäänkö sitä tarkoituksenmukaisella tavalla, tehdäänkö oikeita asioita ja tehdäänkö niitä oikein, niin että saadaan hyviä tuloksia. Tyhmäkin ihminen voi olla fiksu. Hän saa ehkä vähemmän aikaan tai toimii rajoitetummissa puitteissa, mutta toimii järkevästi ja ansaitsee kaiken arvostuksen.

Tässä kesällä meidän tupaamme eksyi pari pesäpaikkaa etsivää, tutkimusmatkalla ollutta pääskystä. Tuvan ikkunoista näkyi ulkomaailmaa ja eteiseen avautuvasta ovesta vai pimeä eteinen. Linnuilla oli hetken aikaa vaikeuksia tiensä ulos löytämiseen. Aluksi ne kokeilivat ikkunoita, jokseenkin systemaattisesti, eivät niihin törmäillen vaan tunnustellen. Kierrettyään ikkunat, ne sitten sujahtivat ulos ovesta. Fiksuja lintuja.   

Tabuja ja totalitarismia

Valtuustossa käsiteltiin erään kävelykadun roskaisuusongelmaa ja sitä, kuinka se haittaa kadun käyttöä. Kunnanvaltuutettu ja terveysalan yrityksen paikallisjohtaja erehtyi kysymään, mitä aiotaan tehdä ihmisroskalle. Jokainen normaalijärjellä varustettu ihminen kyllä ymmärsi puhujan tarkoittaneen, että jos kadun ilmettä aiotaan parantaa siivoamalla roskat, mitä aiotaan tehdä kadulle pesiytyneille ryyppyremmeille. Asiayhteydestä pikaisesti keksitty rinnastus oli tietysti täysin sopimaton. Puhuja pyysi sitä anteeksi, jopa kahteen kertaan, mutta se oli myöhäistä. Potkut tuli.

Koulun rehtoria haastateltiin koulussa esiintyneestä seksuaalisesta häirinnästä. Erehtyi sanomaan, että ei sitä koskaan saa kokonaan karsituksi kun pojat on niin pillun perään. Rehtori erehtyi käyttämään turhan rentoa puhetapaa sinänsä paikkansa pitävässä lausahduksessa. Tuossa tilanteessa kun olisi kuulunut käyttää vakavan huolestunutta kapulakieltä. No, potkuthan siinä tuli.

Molemmat puheenvuorot ovat tietysti sopimattomia ja moitteet paikallaan, mutta seuraukset eivät olleet missään suhteessa tekoihin. Ketään tai mitään ei ollut vahingoitettu, mutta siitä ei ollutkaan kyse. Kyse oli tabujen rikkomisesta. Oli esitetty kiellettyjä asioita, käytetty kiellettyä ilmausta, suhtauduttu rennosti asiaan, johon kuuluu suhtautua juhlavan pönöttävästi.

Tabut ovat totalitääristen järjestelmien rakennusaineita. On asioita, joista ei saa puhua. On asioita, joista täytyy aina puhua tietyllä tavalla ja tiettyjä ilmauksia käyttäen. On asioita, joita täytyy toistella kuin uskontunnustusta konsanaan. Erityisen raskauttavaa on huumorin ja rentojen ilmausten käyttö, sillä se juoruaa, että puhuja ei suhtaudu haudan vakavasti tabun alaiseen normiin ja tabun asettajan auktoriteetin. Tabun rikkominen on raskas rikos. Se on pyhäinhäväistys, majesteettirikos. Silloin ei kysytä, mikä on oikeus ja kohtuus, onko rangaistus missään suhteessa rikokseen. Rangaistus on tarkoitettu pelokkeeksi muille, jotka saattaisivat kyseenalaistaa tabun tai esittää jonkinlaista lievääkin ymmärrystä sen rikkomista kohtaan. Tabun rikkojalle tuomitun rangaistuksen tarkoitus on sulkea hänet yhteiskunnan ulkopuolelle, se on kirkonkirous joka kohde menettää yhteiskunnalliset oikeutensa ja jonka kimppuun voidaan rangaistuksetta hyökätä. Tabun rikkojalle tuomitun rangaistuksen on tarkoitus alleviivata tabun asettaja auktoriteettia.

Sanoilla ja puheilla on keskeinen asema autoritäärisissä järjestelmissä. Niille sana on teko, mutta teko voidaan toisaalta myös korvata tai kumota sanalla. Näin siksi, että sanoilla on helppo rakentaa pilvilinnoja, teoilla se on tavattoman paljon vaikeampaa. Nämä totalitääristen järjestelmien pilvilinnat puolestaan ovat jokseenkin poikkeuksetta kuin keisarin uusia vaatteita. Kukaan ei niitä oikeasti näe mutta kaikki vakuuttavat niiden loistoa, ylenpalttisuutta ja erinomaista tyylikkyyttä sillä voi sitä, joka niin ei tee. Häntä kohtaa tabunrikkojan kohtalo.

Sanat ovat myös totalitääristen järjestelmien suuria uhkaajia, sillä pilvilinnat, jotka on sanoilla rakennettu, voidaan myös sanoilla kaataa. Sopimaton lause voi paljastaa, että keisarilla ei olekaan vaatteita. Sen takia sanoilla tehdyt rikokset, tabujen rikkominen, keisarin uusien vaatteiden paljastaminen huijaukseksi, ovat rikoksista pahimpia.

Totalitääriset järjestelmät perustuvat pelolla hallitsemiseen. Alamaiset pyrkivät ennakoimaan autoritääristen johtajien tahdon. He kiirehtivät tuomitsemaan tabujen rikkojat ennen kuin autoritäärinen inkvisitio ennättää syyttää heitä vitkastelusta tai ennen kuin he joutuvat masinoidun hyökkäyksen kohteeksi. Siitä tässäkin tapauksessa oli kyse. Kun terroristi puukottaa ihmisiä hengiltä torilla, asiaa puidaan oikeudessa vuosikausia ja pyritään kaikin tavoin varmistamaan, että syytetyn oikeusturvaa ei mitenkään vaaranneta ja varmistamaan, että hän saa varmasti esittää oman näkemyksensä asiasta ja toimitettua viestinsä perille. Tabun rikkojan asia puolestaan ei pääse edes oikeuteen asti. Kenttäoikeus antaa ja toteuttaa tuomion samalla istumalla. Tuomion saanut ei voi eikä uskalla puolustaa oikeuksiaan, sillä se kertoisi, että hän ei kadu riittävästi ja kirkonkirous vain jatkuisi.

Tunnetuin esimerkki tällaisesta totalitäärisestä terrorista oli Kiinan kulttuurivallankumous. Se oli kampanja, jonka tarkoitus oli vapauttaa Kiina ”liberaalista porvaristosta” ja jatkaa vallankumouksellista luokkataistelua. Tähän tarkoitusta toteuttamaan mobilisoitiin opiskelijoiden muodostamia punakaarteja, joita kulttuurivallankumouksen nimissä yllytettiin tuhoamaan neljä vanhaa eli vanhat ajatukset, vanhat tavat, vanhat tottumukset ja vanha kulttuuri. Ne oli korvattava uusilla vallankumouksellisilla arvoilla.  Aluksi punakaartit järjestivät kampanjoita opettajia, koulun virkamiehiä ja porvarillisten perheiden jäseniä vastaan. Kampanjat yltyivät ennen pitkää hallitsemattomaksi riehumiseksi, jossa uhriksi saattoi joutua kuka tahansa. Miljoonat joutuivat terrorin kohteiksi. Uhreja nöyryytettiin, pahoinpideltiin ja kidutettiin. Kulttuuriaarteita tuhottiin. Näin pitkällä meillä ei tietenkään olla, ei ainakaan vielä, mutta samantapaisia piirteitä ja pyrkimyksiä on selvästi näkyvissä.

Akateeminen katurahvas ja lullukkaväki

Georgia Tech -ylïopiston matematiikan emeritusprofessori Ted Hill ja Pennsylvania State -yliopiston matematiikan professori tekivät älykkyyden jakautumista koskevan tutkimusartikkelin, jossa he lähestyivät aihetta evoluutiobiologiaan nojautuvalla matemaattisella mallilla. Tutkimuksen lähtökohtana oli Darvinin aikanaan tekemä havainto, jonka mukaan useilla eläinlajeilla on sukupuoltenvälisiä eroja siinä, kuinka suurta ominaisuuksien vaihtelua lajin sisällä esiintyy. Tämän selittämiseksi on kehitetty erilaisia teorioita. Tässä mallissa käytettiin perustana teoriaa, jonka mukaan yhden sukupuolen harjoittama suurempi valikoivuus johtaa vastakkaisessa sukupuolessa suurempaan ominaisuuksien vaihtelevuuteen.   

Mallin soveltamiskohteena oli niin sanottu GMVH-hypoteesi (Greater Men Variability Hypothesis)  jonka mukaan miesten ja naisten älykkyyden normaalijakautumat poikkeavat toisistaan siten, että miespopulaatiossa on suurempi vaihtelu. Arkikielellä sanottuna, miesten joukossa on enemmän neroja ja enemmän idiootteja. Tämä ei sinänsä ole mikään uusi asia. Tämän havainnon sisältäviä tilastollisia tutkimuksia on ollut esillä jo ainakin 1930-luvulta asti, tunnetuimpana ehkä Skotlannissa tehty tutkimus, joka käsitti lähes kaikki vuonna 1921 syntyneet lapset.  

Artikkeli hyväksyttiin julkaistavaksi Mathematical Intelligencer -lehdessä vuoden 2017 huhtikuussa. Lehti julkaisee osiossaan erityisesti kiistanalaisia aiheita koskevia tutkimuksia. Lehden toimitus ja muut aihetta tutkineet akateemikot pitivät artikkelia mielenkiintoisena lisänä aiheesta käytävään keskusteluun.

Aihe leimahti samoihin aikoihin julkiseen keskusteluun, kun Google antoi potkut työntekijälle, joka oli pohtinut biologisten tekijöiden vaikutusta Kalifornian teknologiaklusterin sukupuolijakaumaan.

Naismatemaatikkoja edustava WIM-järjestö puuttui asiaan. Sen mukaan tutkimus voitaisiin ymmärtää seksististen ajatusmallien tukemisena. Järjestö syytti tutkijoita tieteellisestä rasismista ja epätasa-arvoisten rakenteiden vahvistamisesta. WIM lähetti myös tutkimusta rahoittaneelle Yhdysvaltain tiedesäätiölle valituksen, jossa julkaisun väitettiin edistävän pseudotieteellisiä ajatuksia, jotka ”ovat haitallisia naisten etenemiselle tiedeyhteisössä”.

Mathmatical Intelligencer ilmoitti pahoitellen, että vaikka artikkeli oli jo hyväksytty, se vetäytyy julkaisusta, koska tieto tulevasta julkaisusta oli herättänyt äärimmäisen vahvoja reaktioita. Myöhemmin kävi ilmi, että päätöksen takana oli Chicagon Yliopiston matematiikan professori Amie Wilkinsonin tekemä valitus.

Lokakuussa New York Journal on Mathematics (NYJM) -verkkojulkaisu kertoi julkaisevansa artikkelin mielellään marraskuun alussa. Artikkeli ehti olla verkossa kolme päivää ennen kuin se katosi jäljettömiin. Se oli poistettu. Kävi ilmi, että Wilkinsonin aviomies kuului NYMJ:n toimitukseen ja uhkasi erota vieden mukanaan osan toimituksesta sekä uhkasi loata julkaisun nimen ja vainota sitä lehden tuhoon asti.

Tapaus näyttää herättänen monenlaisia reaktioita.

Oli niitä, jotka puolustivat artikkelin julkaisua. Heidän näkemyksenä mukaan artikkelin hylkäämisen, silloin kun niin tapahtuu, pitää perustua tieteelliseen epäpätevyyteen. Sellaisesta ei tässä tapauksessa ollut kysymys. Artikkelissa oli kyllä asioita, joita voitiin asettaa kiistansalaiseksi, mutta tieteellinen debatti etenee niin, että kiistanalaisiin osiin kirjoitetaan vastineita. Tällainen etenemistapa on tieteen etenemisen perusasioita.

Oli myös huomattavan paljon niitä, jotka myönnyttelevät. Heidän mielestään artikkeli ei ole väärässä, teoria on ainakin mahdollinen ja kiistanalaiset osatkin antoivat pohjan debatille, mutta artikkelia ei silti pitäisi julkaista. Perustelut sille miksi ei, ovat sitten varsin kirjavia.

Yleensä perusteluissa esitettiin, että artikkelia ei pitäisi julkaista sosiaalisista ja poliittisista syistä. Jos älykkyyden suurempi jakauma miespopulaatiossa hyväksyttäisiin, se saattaisi haitata naisten hakeutumista huippuvirkoihin koska he ovat emotionaalisesti haavoittuvampia ja voivat helpommin luovuttaa tällaisen tiedon takia.   

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi kuitenkin, että kirjoittajat haluavat esiintyä sovinnollisina ja pelkäsivät päälleen kaatuvaa vihaa, jos uskaltaisivat puoltaa artikkelin julkaisemista.

Hämmästyttävää tai suorastaan järkyttävää tässä oli se, että hyökkäyksen syynä ei ollut se, että tutkimus olisi epäpätevä eli huuhaata vaan se, että se oli on sopimaton ja rikkoi joidenkin henkilöiden tabuja. Tämä on huolestuttavaa nimenomaan tieteen tekemisen kannalta. Olennaista tässä jutussa nimittäin ei ole, pitääkö esitetty teoria paikkansa. Se ei ole edes tärkeää. Jos teoria on paikkansa pitämätön, se osoitetaan debatin kautta. Jos se on silkkaa huuhaata, se on jopa helppo osoittaa. Teorioiden testaaminen tieteentekijöiden käymän väittelyn kautta on tieteellisen toiminnan standardimenetelmä. Sitä se on ollut Sokrateen ajoita asti.

Olennaista on se, että artikkelia vastaan hyökänneet eivät halunneet päästää teoriaa käsittelevää artikkelia julkisuuteen ja debatin kohteeksi. He tekivät kaikkensa tämän estämiseksi ja mikä huolestuttavinta, siinä myös onnistuivat. Ja he pyrkivät tekivät tämän poliittisin perustein, esittämällä, että se saattaisi mahdollisesti olla heidän edustamalleen intressiryhmälle jotenkin haitaksi. Ja tämän he tekivät selkään puukottamalla, painostamalla ja uhkailemalla julkaisijoita ja niitä, jotka puolsivat artikkelin julkaisua. Toiminta muistutti enemmän tyttölaumojen kiusaamiskilpailuja kuin tieteellisen yhteisön toimintaa.

Huolestuttavaa on myös se, että tällainen ilmiö on päässyt pesiytymään tiedeyhteisöön. Tämä ei nimittäin ole mitenkään yksittäinen ja ainutlaatuinen tapaus. Tiedeyhteisössä on toki aina ollut kuppikuntia ja kiistoja, mutta ne on ainakin pyritty perustelemaan tieteellisillä näkemyseroilla. On nimittäin niin, että silloin, kun tulokset saadaan tutkimuksen, analyysin, mittaamisen ja arvioinnin tuloksina, kysymys on tieteestä. Silloin kun tulokset on ennalta määrätty eikä niihin saa tutkimuksilla kajota, kun jotkut asiat ovat tabuja joita ei saa käsitellä saati sitten kyseenalaistaa, kysymys on uskonnosta. Ja silloin, kun tuloksista päätetään huutoäänestyksellä, kysymys on politiikasta ja jopa primitiivisestä politiikasta.

Entäs mistä tämän jutun otsikko tuli? Ranskan vallankumouksen ensimmäisessä vaiheessa valistuksen kotimaan parhaat aivot olivat laatimassa Ranskalle perustuslakia ja yhteiskuntajärjestystä, jonka piti olla maailman paras ja edistynein. Kyllä tässäkin vaiheessa esiintyi katurahvaan aikaansaamia mellakoita, mutta se ei estänyt vakavaa lainsäädäntötyötä. Toisessa vaiheessa jakobiinit ja mellakoiva katurahvas ottivat vallan ja tuhosivat parissa vuodessa edellisen vaiheen aikaansaannokset. Tämän teki mahdolliseksi kansalliskokouksen lullukkaväki, jolta ei löytynyt ryhtiä eikä uskallusta tämän kehityksen estämiseksi eikä pysäyttämiseksi vaikka heillä oli kansalliskokouksessa enemmistö.

Ahdistusta ja äärijärjestöjä

Greenpeacen Mari Pukarainen kertoi Helsingin Sanomille liittyneensä tähän äärijärjestöön eksistentiaalisen ahdistuksen vallassa. Hänen mielestään tässä järjestössä tapahtuva vaikuttamistyö auttoi häntä pysymään järjissään. Hän purki ahdistustaan ja riittämättömyydentunteitaan agitoimalla muita mukaan järjestön toimintaan, osallistumaan ehdokkaana vaaleihin tai vaikuttamalla puolueiden ehdokasasetteluun tai ohjelmiin. Jostakin, mitä ilmeisimmin ulkoapäin oli synnytetty paine jota hän ei kyennyt itse hallitseman vaan joka vaati purkautumistietä ulospäin.

Miten tällainen eksistentiaalinen ahdistus syntyy tai synnytetään. Perustana on mitä ilmeisimmin se, että ihminen on laumaeläin, joka hakee hyväksyntää ja pyrkii sitä saadakseen noudattamaan lauman normeja. Kun hänen niskaansa ladataan runsaasti odotuksia ja vaatimuksia, joista monet voivat olla sinänsä hyviäkin, hän kokee riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Minkälainen ja kuinka voimakas tämä tunne on, riippuu osittain hänen perusluonteestaan, osittain siitä, kuinka jatkuvasti, vaativasti, ehdottomasti tai syyttävästi näitä vaatimuksia esitetään.

Ihminen voi suhtautua näihin normiodotuksiin monin tavoin. Hän voi kokea ne haasteina ja kehitysyllykkeinä. Hän voi tarkastella niitä kriittisesti ja arvioida, mitkä niistä ovat parempia, mitkä huonompia, mitkä ovat tärkeämpiä, mitkä vähemmän tärkeitä ja, mikä tärkeintä, mihin hänen kykynsä, voimansa ja aikansa riittävät. Tai sitten hän voi ahdistua päälleen kaadetuista maailman murheista ja syyllisyyden taakasta.

Jos viimemainittu vaihtoehto toteutuu, hän on äärijärjestöjen riistaa. Ne lupaavat hyväksynnän ja synninpäästön edellyttäen, että niiden käsiin joutunut rekryytti tekee niiden tahdon mukaisesti, juoksee niiden asioilla, antaa niille työpanoksensa, aikansa ja rahansa. Tämän hyväksynnän hän saa niin kauan kuin hän toimii järjestön tahdon mukaisesti. Jos hän pyrkii itsenäistymään, edessä on entistä rankempi syyllistäminen.

Kuinka suuri rooli koululla, medialla ja kasvatuksella on tällaisen ahdistuksen syntyyn, joka tekee ihmisen alttiiksi autoritääristen äärijärjestöjen harjoittamalle värväykselle. Synnyttävätkö ne paineita, mutta eivät edistä sellaista itsenäisyyden ja lujuuden kasvua, joka tekisi ihmisen kykeneväksi paineiden hallintaan ja kriittiseen arviointiin. Onko jäänyt kokonaan syrjään se Fransiskus Assisilaisen sanomaksi esitetty: ”Herra, anna minulle voimaa korjata se, minkä voin korjata, hyväksyä se, mihin en voi vaikuttaa ja oppia erottamaan nämä kaksi toisistaan”.

Koulu pyrkii kasvattamaan oppilaita hyväksymään ja noudattamaan yhteiskunnan hyväksi katsomia arvoja ja normeja. Koulun tavoitteeksi määritellään oppilaiden kasvattaminen ihmisyyteen, eettisesti vastuulliseen yhteiskunnan jäsenyyteen, elämän, toisten ihmisten ja luonnon kunnioittamiseen, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen, ihmisarvon loukkaamattomuuteen, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämiseen, vastuullisuuteen, hyviin tapoihin ja kestävän kehityksen edistämiseen. Kasvatusta itsenäisyyteen ja kriittisyyteen ei mainita. Oppilas on objekti, jota kasvatetaan, ei subjekti, jonka kasvua tuetaan. Entisajan suoranuottisen autoritäärisyyden on korvannut tukahduttava kapalointi. Ei ihme, että osa oppilaista ei pahemmin piittaa moisesta pakkopullasta ja toinen osa ahdistuu, syyllistyy ja altistuu äärijärjestöjen värväykselle sen sijaan, että kasvaisi itsenäisiksi, hyvän itsetunnon omaaviksi ihmisiksi, jotka osaavat suhtautua kriittisesti näiden järjestöjen harjoittamaan markkinointiin.

Media rakastaa sensaatioita, hälyjä, hälyttäviä uutisia, kiihkeitä sävyjä, kärpästenkasvattamista härkäsiksi. Suhteellisuudentaju ja analyyttisyys eivät nykyisin kuulu median vahvoihin puoliin. Ne vaativat perehtymistä ja syventymistä niin toimittajilta kuin lukijoiltakin. Lehtien toimituksissa sellainen koetaan raskassoutuisena ja vanhanaikaisena journalismina. Mieluummin julkaistaan suurten otsikoiden alla twiiittejä joissa älähdetään, ärähdetään, tyrmistytään, ryöpytetään, kauhistutaan, pöyristytään ja noustaan takajaloilleen. Asiat ovat tyrmistyttäviä skandaaleja, ollaan katastrofin kynnyksellä ja menossa perikatoon. Välillä hurskaasti kauhistellaan ilmapiiriä, yhteiskunnan jakautumista ja vastakkainasettelua. Sitten otsikoissa jatkuvat tutut paniikki, tyrmistyminen ja katastrofit. Eipä ole ihme, jos paniikki tarttuu sellaisiin ihmisiin, jotka ovat itsestään epävarmoja, eivät ole oppineet kriittisesti arvioimaan lukemaansa eivätkä oppineet ymmärtämään, että ei kannata aivan kirjaimellisesti uskoa sellaista, joka jatkuvasti huutaa susi, susi, susi, susi. Kun media vielä silittelee myötäkarvaan näitä Greenpeacen kaltaisia äärijärjestöjä sen sijaan, että harjoittaisi niiden suhteen kriittistä ja tutkivaa journalismia, se on omalta osaltaan johdattamassa näitä maailmantuskasta kärsiviä ihmisiä äärijärjestöjen huomaan.      

Oikeisto-vasemmisto jakoko muka vanhentunut

Media on alkanut soveltaa poliittiseen kenttään jakoa liberaaleihin ja konservatiiveihin vanhan vasemmisto-oikeisto jaon sijaan. Sen mielestä vasemmisto-oikeisto jako on vanhentunut ja poliittisia toimijoita on tämän takia vaikea sijoittaa tälle akselille. On tietysti totta, että moni-ilmeisiä yhteiskunnallisia näkemyksiä on vaikea sijoittaa yksiulotteiselle akselille kun toimija voi joissakin asioissa olla lähellä akselin yhtä päätä ja toisissa asioissa toista päätä. Ratkaisuksi valittu yksiulotteisen kuvaajan korvaaminen toisella yksiulotteisella kuvaajalla tuskin tuo parannusta, varsinkaan kun ratkaisu kertoo lähinnä ajattelun sekavuudesta. Liberaalin vastapuolella ei nimittäin ole konservatiivi vaan autoritäärinen ja konservatiivia vastapäätä ei seiso liberaali vaan radikaali.

Miksi sitten on otettu käyttöön tällainen kummajainen, jossa liberaalinen konservatiivi on samanaikaisesti akselin molemmissa päissä ja autoritäärinen radikaali ei löydä sijaa ollenkaan. Onko syynä pyrkimys mielikuvien manipulointiin. Latautuneita termejä käyttämällä, kohdetta koskevat mielikuvat pyritään irrottamaan objektiivisista havainnoista. Tällainen puolestaan on omiaan johtamaan käsitteiden hämärtymiseen. Yksi esimerkki tuosta käsitteiden hämärtymisestä tuli vastaan EVAN arvo- ja asennetutkimuksen 2018 tuloksissa. Sen mukaan perussuomalaiset, jotka mediassa esitetään yleensä äärikonservatiiveina, ovat yhtä liberaaleja kuin vihreät, jotka puolestaan esitetään kaikkein liberaaleimpina.

Mielikuvia käytetään välineinä henkien taistelussa ja kannattajien haalinnassa. Omaan jengiin pyritään liittämään liittämän positiivisia mielikuvia herättäviä sanoja ja vihollisjengiin negatiivisia mielikuvia herättäviä sanoja. Tämä voi olla syynä siihen, että vasemmisto -sana haluttiin korvata liberaali -sanalla. Neuvostoliiton romahdus pilasi perusteellisesti vasemmiston brändin. Käytännölliseti katsoen kukaan enää halunnut tunnustautua vasemmistolaiseksi. Sillä tuotenimellä ei enää pystytty myymään, joten tilalle piti etsiä uusi nimitys ja liberaali -sana herätti positiivisia mielikuvia.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen pöly on nyt laskeutunut ja sen mukana termien mielikuvarasitteet vähentyneet. Niinpä voidaan palata takaisin siihen kysymykseen, onko vasemmisto-oikeistojako oikeasti vanhentunut vai onko se edelleen käyttökelpoinen.   Löytyykö oikeisto-vasemmisto -asetelmalle kohtuullisen objektiivinen tunnusmerkistö, joka toimisi paremmin kuin tuo onneton liberaali-konservatiivi käsitesotku.

Vasemmisto ja oikeisto termit ovat perua Ranskan vallankumouksen ajalta, jolloin radikaalit jakobiinit istuivat vasemmalla ja konservatiiviset kuninkaanvallan kannattajat oikealla. Jakobiinien perillisiä kuten bolseviikkeja, kommunisteja ja sosialisteja on siitä pitäen nimitetty vasemmistopuolueiksi. Konservatiivipuolueita on vastaavasti nimitetty oikeistopuolueiksi. Ranskan vallankumouksen jälkeen vasemmiston ominaispiirteet ovat muuttuneet suhteellisen vähän. Oikeiston puolella on tapahtunut enemmän muutoksia, lähinnä talouselämän muutosten ja yhteiskunnan demokratisoitumisen johdosta ja näkemysten hajonta on siellä kasvanut suuremmaksi mutta se on jo oma tarinansa.

Käydäänpä siis hahmottelemaan vasemmiston ja oikeiston ominaispiirteitä eri elämän alueilla.

Yksilö ja yhteisö

Vasemmistolle on ominaista kollektivismi, oikeistolle individualismi.

Kollektivismi on ollut vasemmistolaisuuden ytimessä Bastiljin valtauksesta alkaen. Vasemmisto kannattaa yhteisomistusta, kerrostaloja, vuokralla asumista ja kommuuniasumista, joukkoliikennettä ja yhteiskäyttöautoja sekä joukkokasvatusta.  Henkilökohtainen omistusoikeus ei ole korkealla vasemmiston agendalla vaan se on pikemminkin epäilyttävä asia, jonka käyttöaluetta on hyvä rajoittaa. Kollektiivinen omistus on ensisijalla yksityisomistukseen verrattuna. Hyödykkeiden käyttö ei silloin perustu omistusoikeuteen, vaan se mielellään korvataan henkilöille luovutettavalla käyttöoikeudella. Henkilöt halutaan nähdä kollektiivin osina ja halutaan vahvistaa heidän sidoksiaan kollektiiviin ja riippuvuuttaan kollektiivista.

Oikeiston ajattelun ytimessä ovat individualismi ja omistusoikeus. He kannattavat pientaloja, omistusasumista, yksityisautoilua ja yksilöllistä kasvatusta. He katsovat, että omistaja huolehtii omistamistaan asioista paremmin, huolellisemmin ja taloudellisemmin kuin kasvoton kollektiivi. Oikeistolaisen näkemysten mukaan henkilöiden osallistuminen ja yhteisöllisyys ovat hyviä asioita, mutta yhteisöjen toimintaan osallistumisen tulee perustua vapaaehtoisuuteen ja yhteisiin intresseihin.

Yhteiskunnan rooli

Vasemmisto kannattaa suurta valtiota ja suurta julkista sektoria. Oikeisto kannattaa pientä valtiota, niin sanottua yövartijavaltiota, ja rajoitettua julkista sektoria. 

Vasemmisto näkemyksen mukaan valtiolla ja julkishallinnolla tulee olla suuri rooli. Se kannattaa suurta valtiota (big state), hyvinvointivaltiota, holhousvaltiota, miten sitä sitten halutaankaan nimittää. Tähän liittyvät kattavat palvelut ja korkea verotus. Terveydenhuolto, koulutus, erilaiset sosiaalipalvelut, eläkejärjestelyt ja muut vastaavat ovat julkishallinnon tehtäviä. Se vastaa niiden järjestämisestä sekä päättää niiden tasosta ja laajuudesta. Valtion tehtävänä on myös yhteisien arvojen määrittely ja niiden toteutumisen valvonta. Tässä tarkoituksessa se voi puuttua henkilöiden elämään varsin laajoissakin puitteissa. 

Oikeisto kannattaa pientä valtiota, niin sanottua yövartijavaltiota. Sen näkemyksen mukaan valtion ensisijaisena tehtävänä on ulkoisesta ja sisäisestä turvallisuudesta sekä omaisuudensuojasta huolehtiminen ja yksilön vapauksien turvaaminen. Palveluiden tuottaminen tulee hoitaa mahdollisimman pitkälti yksityisten yritysten kautta, joskin julkishallinto voi toimia tässä tilaajan roolissa. Valtion harjoittama henkilöiden elämän sääntely pitää minimissään silloin, kun kyse ei ole turvallisuudesta tai omaisuudensuojasta.

 

Poliittinen järjestelmä

Vasemmistolle on ominaista puolueorganisaatioiden vahva rooli ja usein myös pyrkiminen yksipuoluejärjestelmään. Monipuoluejärjestelmässä äänestäjän valintavaihtoehtoja pyritään kaventamaan blokkivaaleilla, muodostamalla ennen vaaleja yhteistoimintaan sitoutuvien puolueiden blokkeja. Ehdokasasettelussa pyritään listavaaleihin, jossa puolueorganisaatio päättää sekä ehdokkaista että siitä, missä järjestyksessä he tulevat valituksi. Vaalisalaisuutta voidaan heikentää esimerkiksi käyttämällä eri blokeille erivärisiä äänestyslippuja. Äänestäjän tehtäväksi jää lähinnä vain blokin valinta. Puolueiden toiminta pyritään järjestämään mahdollisimman pitkälti julkisen rahoituksen kautta ja yksityistä rahoitusta kontrolloimaan ja rajoittamaan. Julkisella rahoituksella pyritään siihen, että politiikkaa voidaan hoitaa ammattina.   

Oikeistolaisen näkemyksen mukaan politiikka perustuu monipuoluejärjestelmään, mutta puoluekentän hajanaisuutta voidaan pyrkiä rajoittamaan esimerkiksi äänikynnysten avulla. Oikeisto näkee puoluetoiminnan enemmän vapaaehtoistyönä kuin ammattina. Puolueorganisaatiot pyritään pitämään keveinä, lähinnä vaaliorganisaatioina. Tämä on kuitenkin ideaali, josta käytännössä tingitään. Oikeistolaisen näkemyksen mukaan vaalit ovat ensisijassa henkilövaaleja,  joissa äänestäjä äänestää henkilöä ja puoluetta. Tässä järjestyksessä. Vaalisalaisuuden tulee olla rikkumaton. Oikeistolaisen näkemyksen mukaan poliittisen toiminnan julkinen rahoitus on pidettävä rajoitettuna ja poliittiset tehtävät nähdään enemmän luottamustoimina kuin ammattina.

Sosiaaliturva

Vasemmisto kannattaa laajaa ja kattava sosiaaliturvaa. Vasemmiston näkemyksen mukaan valtion tehtävänä on ihmisten hyvinvoinnin turvaaminen ja ihmisellä on oikeus edellyttää, että valtio yhteiskunta huolehtivat hänen hyvinvoinnistaan.

Oikeistolaisen ajattelun mukaan jokainen on oman onnensa seppä. Vastuu hyvinvoinnista on jokaisella itsellään. Yhteiskunnan tehtävänä on tarjota turvaverkko sellaisia tilanteita varten, joissa ihminen ei pysty itse huolehtimaan hyvinvoinnistaan. Turvaverkko ei kuitenkaan saa olla riippumatto, johon voi asettua lepäämään.

Tiedonvälitys ja sananvapaus

Vasemmisto kannattaa kontrolloitua viestintää ja valtion omistamia joukkoviestimiä. Oikeisto kannattaa vapaata viestintää ja yksityisessä omistuksessa olevia joukkoviestimiä.

Sekä vasemmalla, että oikealla vannotaan sananvapauden nimiin. Erojen löytäminen tuntuu aluksi vaikealta, sillä molemmilla puolilla on liberaali siipensä, joka aidosti kannattaa sananvapautta, ja autoritäärinen siipensä, joka sitä kernaasti rajoittaa. Molemmilla puolilla myös vaaditaan sananvapautta itselle ja tarjotaan rajoituksia vastapuolelle. Pinnallisesti katsoen eroa ei juuri ole, mutta käytännössä profiloituminen sananvapauden suhteen on suhteellisen selkeää.

Vasemmisto on kehittänyt monenlaisia eufemismeja, joiden taakse sananvapauden rajoittaminen piilotetaan. Jo Ranskan vallankumouksen aikana jakobiinit julistivat, että sananvapaus on kaikilla, paitsi kansanvihollisilla. Kansanvihollisia olivat ne, jotka esittivät vääriä mielipiteitä tai sopimattomasti kohdennettua kritiikkiä. He pääsivät helposti tekemään läheistä tuttavuutta giljotiinin kanssa. Neuvostoaikaan giljotiinin korvasi reipas, työteliäs ja pitkäkestoinen leireily Siperiassa. Tämän päivän vasemmisto on keksinyt eufemismin sananvastuu, joka tarkoittaa sananvapauden rajoittamista. Sananvastuuseen perustuen voidaan sitten rajoittaa väärien ihmisten esiintymistä, väärien mielipiteiden ja faktojen esittämistä, vääriin henkilöihin ja kansanryhmiin kohdistuvaa arvostelua. Ja tämä kaikki tehdään sananvapauden nimissä.

Oikeiston puolella sanavapauden rajoittaminen tehdään suoranuottisemmin tyyliin ”turpa tukkoon kommareilta”. 

Talouselämä

Vasemmisto kannattaa julkisen sektorin yritystoimintaa ja suunnitelmataloutta. Sen näkemyksen mukaan valtiolla tulee olla elinkeinoelämässä vahva rooli ohjaajana, sääntelijänä, kontrolloijana ja toimijana. Tietyt taloudellisen toiminnan alueet kuten opetustoimi, terveydenhuollon pääosa, liikenneväylät ja kunnallistekniikka täytyy pitää yhteiskunnan omistuksessa. Valtio voi ja sen tulee toimia myös yrittäjänä, mahdollisesti ainoana yrittäjänä, esimerkiksi pankkitoiminnassa, teollisuudessa ja kaivostoiminnassa.    

Oikeistolainen ajattelu perustuu markkinatalouteen, yksityiseen yritystoimintaan ja elinkeinovapauteen. Valtion roolina on lähinnä lainsäädännöllisten puitteiden asettaminen yritystoiminnalle ja yritystenvälisten pelisääntöjen valvonta. Valtion osallistuminen yritystoimintaan on epäsuotavaa, ja jos niin tapahtuu, valtion omistamien yritysten toimintakenttä täytyy pitää rajattuna ja niiden täytyy toimia samoilla pelisäännöillä kuin yksityistenkin. 

Rikollisuus

Vasemmisto näkee rikollisuuden olevan suurelta osin yhteiskunnan tuote, jolloin rikollinen on myös uhri. Vasemmisto suhtautuu ymmärtävästi, jopa myötätuntoisesti omaisuusrikoksiin sekä henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin. Sen sijaan se suhtautuu hyvinkin ankarasti talousrikoksiin, varsinkin verorikosten kaltaisiin rikoksiin, jotka kohdistuvat valtioon. Vasemmisto suhtautuu ankarasti myös valtion kulloinkin määrittelemien yhteiskunnallisten normien rikkomiseen, olipa kyse sitten vihapuheeksi kutsutuista mielipiteen ilmauksista tai nopeusrajoitusten rikkomisesta.

Oikeiston ajatusmaailmassa laki ja järjestys ovat korkealla sijalla. Niinpä suhtautuminen omaisuus- ja väkivaltarikoksiin on tiukka. Sama koskee suhtautumista yhteisen omaisuuden vahingoittamiseen. Sen sijaan verorikosten kaltaisiin, valtioon kohdistuviin rikoksiin suhtaudutaan paljon ymmärtäväisemmin ja ajatusrikoksia ei yleensä nähdä lainkaan rikoksina.

Suhtautuminen uskontoihin

Vasemmisto suhtautuu uskontoihin nuivasti. Se pitää niitä taikauskoina ja näkee ne jonkinlaisina aatteellisina kilpailijoina. Vasemmisto haluaa pitää valtion ja kirkot toisistaan erillään. Vasemmiston näkemyksen mukaan uskonnoilla ei tule olla näkyvää roolia julkisessa elämässä.

Oikeisto suhtautuu uskontoihin myönteisesti. Yleensä tämä kuitenkin koskee vain alueen valtauskontoa, jonka kilpailijoihin voidaan suhtautua hyvinkin kielteisesti. Uskonnot nähdään usein liittolaisina ja politiikkaa tehdään myös uskonnollisten järjestöjen kautta. Uskonnollisten symbolien näkymistä julkisessa elämässä pidetään hyväksyttävänä, jopa toivottavana.

Taide

Vasemmistolaisen näkemyksen mukaan taiteella on yhteiskunnallinen tehtävä ja yhteiskunnan kuuluu tukea taiteilijoita sekä vaikuttaa taiteen tekemiseen ja sisältöön.

Oikeistolaisen näkemyksen mukaan taiteella ei ole yhteiskunnallista tehtävää vaan tehtävä on lähinnä esteettinen ja kulttuurinen. Taiteilijat nähdään lähinnä yrittäjinä ja taidelaitokset yrityksinä joskin oopperan ja museoiden kaltaisten instituutioiden rahoitus koetaan tarpeelliseksi. 

Yhteiskunnallisen aseman ja vaurauden perusta

Vasemmalla yhteiskunnallisen aseman perustana on poliittinen toiminta ja yhteiskunnan eliitin muodostaa poliittinen nomenklatuura. Henkilökohtaisen vaurauden hankkiminen pohjautuu poliittisessa koneistossa kohoamiseen. Vauraus ei välttämättä ilmene omistusoikeutena vaan omistusoikeuden kaltaisena käyttöoikeutena, joka voi olla sidottu poliittiseen asemaan.

Oikeistossa yhteiskunnallisen aseman perustana on yritystoiminta ja yhteiskunnallisen eliitin muodostavat menestyneet yritysjohtajat. Henkilökohtainen vaurastuminen perustuu omiin liiketoimiin tai erimuotoisiin yrityksistä kerättäviin tuloihin. 

Sijoittuminen eräille yleisesti käytetyille akseleille

Radikaali – konsevatiivi -akselilla vasemmalla ollaan yleensä radikaaleja, oikealla koservatiiveja.

Liberaali -autoritäärinen akselilla selvää eroa ei löydy. Niin oikealla kuin vasemmallakin on sekä liberaaleja että autoritäärisiä.

Pragmaattinen -dogmaattinen akselilla oikealla ollaan enemmän pragmaattisia, vasemmalla nojaudutaan enemmän teoreettisiin oppirakennelmiin ja niiden dogmeihin.

Lopuksi

Oikeistolle ja vasemmistolle on edelleen löydettävissä jokseenkin selvät tuntomerkit. Tässä esitetty hahmotelma ei tietenkään ole mitenkään kattava eikä myöskään yksiselitteinen siinä mielessä, että yksi ja sama henkilö voi myös olla jossakin asiassa oikealla, toisessa vasemmalla, mutta niinhän tapahtuu aina, kun moninaista ilmiötä kuvataan yksiulotteisella akselilla. Monilla elämän alueilla oikeisto-vasemmisto -jaolla ei myöskään ole merkitystä. Urheiluhulluja ja urheilun vieroksujia löytyy molemmilta laidoilta. Luonnonsuojelu on korkeassa kurssissa molemmilla laidoilla, joskin toteutustapoja koskevissa näkemyksissä voi olla eroja.

Olisi varmaan aika palata näihin vanhoihin oikeisto ja vasemmisto -käsitteisiin ja heittää romukoppaan se onneton liberaali-konservatiivi -sotku jossa sille autoritääriselle radikaalille ei ole lainkaan paikkaa.  

Argumentoijia, taktikkoja ja sönköttäjiä

Hyvä väittely on elämän suola. Se antaa makua elämään. Toisin kuin suola, se ei ole epäterveellistä suurinakaan määrinä joskin runsaasti ja jatkuvasti käytettynä se saa hengenravinnon maistumaan yksitoikkoiselta.

Nettiväittelijät ja miksei muutkin väittelijät voidaan jakaa kolmeen tyyppiin, argumentoijiin, taktikoihin ja sönköttäjiin. Tämä tyypittely ei tietenkään ole ainoa mahdollinen eivätkä tyypit juuri koskaan esiinnyt puhtaina, sönköttäjiä mahdollisesti lukuun ottamatta. 

Argumentoija luottaa argumenttien voimaan. Hänen intohimonaan on oikeassa oleminen, mutta hänelle on tärkeämpää olla oikeassa väittelyn lopussa kuin sen alussa. Jos väittelyn kuluessa tulee vastaan uutta informaatiota, sellaisia uusia argumentteja joiden valossa on perusteltua muuttaa mielipidettä, hän tekee niin ja omaksuu uuden mielipiteen. Niinpä hän, kaiken esille tulleen tiedon perusteella on jälleen oikeassa. Argumentoija huomioi ja hyväksyy vastapuolen hyvin perustellut argumentit. Hän panee ne kuitenkin tiukkaan testiin niin paikkansapitävyyden, painavuuden kuin relevanssinkin suhteen. Hän pyrkii pitämään väittelyn asiassa, karsimaan rönsyilyä epärelevanteille ja toisarvoisille sivupoluille, puhumattakaan nyt kokonaan muihin asioihin harhailusta. Hän pyrkii välttämään vastapuolen loukkaamista. Hänen mielestään asiat taistelevat, eivät henkilöt. Tämä ei tarkoita, etteikö hän saattaisi olla ajoittain sarkastinen tai piikikäs, mutta pejoratiiveja ja tahallisen loukkaavaa kielenkäyttöä hän ei harrasta, paitsi mahdollisesti silloin, jos vastapuolella on sönköttäjä.

Taktikoijan päämääränä on väittelyn voittaminen. Hän panee vastapuolen argumentit tiukkaan testiin kuten argumentoijakin. Hän voi pyrkiä ohittamaan huomiotta vastapuolen argumentit, varsinkin jos ne ovat painavia. Jos se ei onnistu, hän voi vähätelllä niiden merkitystä tai pyrkiä mitätöimään ne vähämerkityksisillä tai epärelevanteilla vasta-argumenteilla. Hän voi turvautua saivarteluun silloin, kun kokee sen tarpeelliseksi. Itse hän voi käyttää harhautuksia, paikkansa pitämättömiä tai huonosti perusteltuja argumentteja.  Hän voi vedota auktoriteettina epäluotettavaksi tietämiinsä lähteisiin tai asenteellisuutensa takia epäluotettavaksi tietämiinsä asiantuntijoihin. Argumenttien paikkansa pitävyyden ja relevanssin punnitseminen on hänen mielestään vastapuolen asia. Heikossa asemassa ollessaan hän voi pyrkiä johtamaan väittelyn sivupoluille tai kokonaan muihin asioihin. Hän voi olla hyökkäävä tai piikikäs mutta harvemmin tahallisen loukkaava. Hänelle henkilöt taistelevat, ei niinkään asiat. Vastustaja ei ole hänelle vihollinen, mutta matsi on voitettava.

Sönköttäjän tarkoituksena on häiriköiminen ja vastaan paneminen. Hän ei paljoa piittaa vastapuolen argumenteista. Hän ei ymmärrä niitä, ymmärtää tahallaan väärin tai ohittaa ne. Hänen omat kommenttinsa, varsinaisia argumentteja ne ovat vain harvoin, sisältävät pelkkiä perustelemattomia mielipiteitä, ovat paikkansa pitämättömiä tai kokonaan asian sivussa. Ainoa, mitä niistä käy selvästi ilmi on se, että sönköttäjä on eri mieltä ja hänellä on paljonkin vastapuolta vastaan. Asioista hänellä on harvoin perusteltuja mielipiteitä, pompöösejä julistuksia hän kyllä voi esittää. Omia argumenttejaan, jos hänellä sellaisia on, hän ei suostu panemaan testiin ja vastapuolen argumentteja hän ei halua eikä osaa testata. Hänelle on tärkeintä hyökätä joitakin henkilöitä tai ryhmiä vastaan. Niinpä hän viljelee pejoratiiveja ja loukkaavaksi tarkoitettua kieltä. Omalta osaltaan hän on herkkä loukkaantumaan ja uhriutumaan. Hänen tarkoituksenaan on oman näränsä purkaminen tai öykkäröintihalunsa toteuttaminen sekä huomion hakeminen, ei minkään asian puolesta toimiminen tai niiden arvioiminen tai punnitseminen.Hän kyllä meuhkaa ja messuaa joitakin asioita vastaan ja ehkä joidenkin puolestakin, mutta niillä on hänelle arvoa vain meuhkaamisessa ja messuamisessa tarvittavina välineinä.            

Peruuttamattomia ja korjattavissa olevia virheitä

Viisaat osaavat ennakoida. Tavan talliaiset oppivat naapurin virheistä tai edes omista virheistään. Pahimmat tolvanat eivät opi edes omista virheistään. Kantapään kautta oppiminen on yleensä kallista ja kivuliasta, mutta oppi menee useimmiten perille. 

Kantapäänkautta -menetelmä kuitenkin toimii, ellei kyseessä ole peruuttamaton virhe eli sellainen virhe että korjaaminen on myöhäistä silloin, kun virhe tunnistetaan virheeksi. Tällaisia virheitä ovat esimerkiksi hyppääminen lentokoneesta ilman laskuvarjoa tai tsunamin ihasteleminen rantaviivalla. Peruuttamattomia virheitä tekevät niin yksilöt kuin yhteisötkin.  

Kun valtio tuhlaa yli varojensa, kyseessä on korjattavissa oleva virhe. Edessä on kivulias oppimiskokemus, vyötä kiristetään, velkoja maksellaan ja suu pannaan taas säkkiä myöten. Aikanaan siitä toivutaan, oppi menee perille ja säilyy yleensä muistissa niin kauan kun oppirahojen maksajat ovat ohjaksissa.

Korjattavissa olevat virheet voivat tehdä kipeää, mutta ne eivät ole kohtalokkaita. Kohtalokkaita ovat peruuttamattomat virheet. Ne ovat kuin jyrkkenevä jäätikkörinne. Jos vaaraa ei ennakoida ja havaita ajoissa, paluu tulee mahdottomaksi ja peli on menetetty. Maailmassa on tällä hetkellä ainakin kolme uhkatekijää, jotka voivat kääntyä peruuttamattomiksi virheiksi. Ne ovat väestönkasvu, ilmaston muutos ja muuttoliike.

Väestön kasvu

Maapallon väestö on kasvanut 1800-luvun alun miljardista nykyiseen 7,4 miljardiin. Tästä määrästä puolet on tullut vuoden 1970 jälkeen, vajaassa 50 vuodessa. Vuoteen 2050 mennessä väkiluvun arvioidaan kasvavan 9,8 miljardiin. Tämä luku on noussut vuonna 2001 tehdystä arviosta 500 miljoonalla. Kun seuraa mediaa ja julkista keskustelua, on  ilmeisistä, että nämä luvut tunnetaan heikosti ja niiden merkitystä ja mittasuhteita ei ymmärretä oikeastaan lainkaan.

Joskus 1960-luvun alkupuolella maailman keskeiseksi uhkatekijäksi arvioitiin nälänhädän uhka. Nälänhätiä oli tietysti ollut kautta historian, mutta ne olivat olleet paikallisia ja tilapäisiä. Syynä olivat olleet luonnonkatastrofit, huonot säät tai yhteiskunnalliset olosuhteet kuten Stalinin, Maon tai Pol Potin hallinnon toimet. Ravintoa olisi ollut saatavissa muualta maailmasta jos osto ja kuljetus olisi kyetty järjestämään tai haluttu järjestää. 1960-luvun alussa alettiin pelätä, että maailman ravinnontuotantokyky ei kohta enää riittäisi kasvavan väestön tarpeisiin. Tuolloin ratkaisuksi tuli vuosien 1960-85 aikana tapahtunut vihreä vallankumous, siirtyminen luomuviljelystä tehomaatalouteen. Ratkaisun avaimina olivat uudet lajikkeet, keinokastelu, lannoitteet, torjunta-aineet ja koneistuminen sekä uuden viljelymaan käyttöönotto. Kehittyneissä maissa viljojen sadot kaksinkertaistuivat ja maailmanlaajuisesti kolminkertaistuivat.

Tällä on kuitenkin ollut hintansa. Lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttö on aiheuttanut ongelmia ympäröivälle luonnolle, viljelymaan käyttöönotto on vienyt tilaa luonnonvaraisilta eläimiltä, keinokastelu on alentanut pohjavesiä ja johtanut maaperän suolaantumiseen. Yhden ongelma ratkaiseminen on poikinut toisia ongelmia eikä ratkaisu ole edes pysyvä. Mikäli väestönkasvu jatkuu, sama ongelma on jälleen edessä, mutta suurempana ja vaikeammin ratkaistavana. Ennen pitkää joudutaan kehittämään ja käyttöönottamaan uusia geenitekniikan kaltaisia ratkaisuja joilla puolestaan voi olla omat sivuvaikutuksensa.   

Väestönkasvu on oikeastaan maailman kaikkien merkittävimpien ongelmien perussyy. Paitsi kasvavana ravintotuotannon tarpeena se näkyy kasvavana energian tarpeena, kasvavana tilantarpeena, kasvavana liikenteenä sekä näistä seuraavana eläimistön sekä muun luonnon köyhtymisenä ja päästöjen kasvuna. Ilmastonmuutoksen taustalta löytyy väestön kasvu. Useimpien vakavien konfliktien taustalta löytyy väestön kasvu. Väestönkasvu on köyhyyden poistamisen esteenä siellä, missä sitä ei ole saatu hallintaan.

Suurimmassa osassa maapalloa väestökehitys on saatu hallintaan ja siellä missä näin on tapahtunut, vaikutukset ovat vahvasti myönteisiä. Näyttävin esimerkki on tietysti Kiina, jossa Dengin lanseeraama yhden lapsen politiikka on osaltaan mahdollistanut ja saanut aikaan paitsi väestönkasvun merkittävän hidastumisen, myös huiman taloudellisen kehityksen ja elintason nousun. Maa, jossa yli 80 % kansasta eli Maon aikana äärimmäisessä köyhyydessä, on ohittanut Euroopan köyhimmät maat henkeä kohti lasketun bruttokansantuotteen määrässä ja äärimmäinen köyhyys on käytännössä kokonaan kadonnut. Vastaava, joskin vähemmän näyttävä kehitys on tapahtunut Etelä-Amerikassa. Tiheään asutun läntisen Euroopan väestönkasvu olisi käytännössä pysähtynyt, ellei sitä ruokittaisi muuttoliikkeellä. Ongelma-alueiksi jäävät Afrikka ja Lounais-Aasia, Turkista Bangladeshiin ulottuva Aasian vyöhyke.

Väestön kasvu on kiihtynyt ennen kaikkea Afrikassa. Tämä on yllättänyt tutkijat. Afrikan väestön ennustetaan kasvavan nykyisestä 1,2 miljardista 2,4 miljardiin vuoteen 2050 mennessä ja 4,4 miljardiin vuosisadan loppuun mennessä. Tämä on 200 miljoonaa enemmän kuin vielä pari vuotta sitten ennakoitiin.  Lounais-Aasian väestön arvioidaan kasvavan nykyisestä 1,7 miljardista vuoteen 2050 mennessä suunnilleen 2,5 miljardiin ja vuosisadan loppuun mennessä 3 miljardiin.

Väestöongelma siis rajautuu oikeastaan näille kahdelle alueelle ja siellä se on myös ratkaistava. Se ei ole pelkästään näiden alueiden oma asia, sillä maailma on rajallinen ja yhdellä alueella syntyvät ongelmat pyrkivät leviämään myös ympäristöön. Vaihtoehtoja on varsinaisesti kaksi. Joko Afrikka ja Etelä-Aasia onnistuvat pysäyttämään väestönkasvunsa tai niiden ongelmat kärjistyvät, kurjuus ja konfliktit lisääntyvät. Edellinen on selvästi humaanimpi ja kestävämpi ratkaisu vaikka sen aikaansaamiseen käytettäisiin yhden lapsen politiikan kaltaisia tiukkojakin keinoja. Muuttoliike ei ole ratkaisu, mutta siitä enemmän omassa kappaleessaan.

Teknologian kehitys on pystynyt kompensoimaan monia väestönkasvun tuomia ongelmia. Usko teknologian rajattomaan kaikkivoipuuteen on kuitenkin vaarallinen. Jos ongelmien annetaan kasvaa siinä uskossa, että niille keksitään ratkaisu tulevaisuudessa ja niitä ratkaisuja ei sitten löydykään, seuraukset ovat vähintäänkin ikäviä. Siinä käy niin kuin sille tuhlaajapojalle, joka rillutteli ja teki velkaa siinä uskossa, että velat maksetaan perintörahoilla. Kun sitten selvisi, että mitään perintörahoja ei tule ja mafian perintätoimisto kolkutteli ovella, oli myöhäistä katua.

Vuonna 1972 Rooman klubi julkaisi MIT:n professorien kirjoittaman raportin ”Kasvun rajat”. Kirjan pääsanoma oli, että väestö ja talous eivät voi ikuisesti kasvaa samaa tahtia. Raja tulee jossakin vastaan. Monet mallin perusteella suoraviivaisesti tehdyistä ennusteista osoittautuivat paikkansa pitämättömiksi. Öljyä löytyi lisää, vihreä vallankumous kasvatti elintarviketuotantoa, metallien kierrätys ehkäisi metallien puutetta, niukaksi käyneille materiaaleille kehitettiin korvaajia. Tuudittauduttiin sellaiseen uskoon, että kyllä ratkaisut löytyvät tulevaisuudessakin. Mallin perussanoma, resurssien käytön rajaton kasvu rajallisessa tilassa on mahdoton, ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään. Se pätee edelleen ja resurssien käytön ytimessä on ihmisten määrä. Mitä enemmän resurssien jakajia, sitä vähemmän niitä on käytettävissä henkeä kohti.  Vain ratkaistavien ongelmien mittakaava  on kasvanut väestön kaksinkertaistuttua raportin kirjoittamisen jälkeen.

Monia ongelmia voidaan hoitaa ja on hoidettu ottamalla käyttöön tehokkaampia, materiaaleja ja energiaa säästäviä tuotantomenetelmiä, kierrättämällä materiaaleja kehittämällä tuottavampia viljelytapoja.  Mikään näistä ei kuitenkaan ratkaise perusongelmaa, ne vain siirtävät kriisin rajaa kauemmaksi. Monet ratkaisut myös poikivat uusia ongelmia. Öljyä ja hiiltä kyllä löytyy, mutta ongelmaksi tulee hiilidioksidi. Maatalouden tuotantoa pystytään kasvattamaan, mutta ongelmaksi tulee sen vaikutus muuhun luontoon. 

Yhtä vähän ratkaisuna on vähempään tyytymisen ideologia. Se vain siirtää kriisiä kauemmaksi ja se mikä oli aluksi vapaaehtoista muuttuu pakolliseksi ja paljon ankarammassa muodossa, vähempi muuttuu entistä vähemmäksi. Ongelman ytimessä on väestön määrä ja se voidaan ratkaista vain pysäyttämällä väestön kasvu ja mieluiten kääntämällä se laskuun. Mitä suuremmaksi väestö kasvaa, sitä suuritöisempi on tämän ongelman ratkaisu, sitä jyrkempiä ikärakenteen muutoksia ja muita vastaavia ongelmia on luvassa. Mikään muuttoliike ei tätä ongelmaa ratkaise. Se vain levittää ongelmaa ja edistää sen kasvua.

Ilmaston muutos 

Ilmastonmuutos, sen aiheuttamat uhkat ja sen torjuminen ovat kestouutisia.  Äärimmäisenä uhkana nähdään, että maapallon lämpötilan noususta voi tulla peruuttamaton prosessi ja maapallosta sen seurauksena Venuksen kaltainen elinkelvoton pätsi.

Tapahtuneita muutoksia pyritään selittämään ja tulevaa kehitystä ennustamaan ilmastoa simuloivien mallien avulla. Mallit perustuvat tunnettuihin fysiikan lakeihin mutta ilmastosysteemi on tavattoman monimutkainen eikä välttämättä edes kaikin osin tunnettu. Niinpä mallit ovat pakostakin ilmastosysteemin yksinkertaistettuja kuvauksia, jotka on pyritty parametroinnin avulla saamaan käyttäytymään simuloitavan kohteen tavoin. Vaikka perusfysiikka on tunnettu, systeemin monimutkaisuus tuottaa epävarmuuksia ja mallien antamat tulokset poikkeavat toisistaan.

Aiheesta käyty julkinen keskustelu on saanut ajoittain suorastaan uskonnollisen kiivailun sävyn. Paniikkijournalismia harjoittava media trivialisoin asioita. Ilmastoskeptikot puolestaan puuttuva kärkkäästi mallien epätarkkuuksiin ja median harjoittamaan trivialisointiin. Kuitenkin perusfysiikka, kuten kasvihuonekaasujen vaikutustapa, on hyvin tunnettu ja ihmisen vaikutuksesta tapahtuvan ilmaston lämpenemisen riski hyvin perusteltu.

Vaikka huomioimme, että ilmastomalleihin erilaisine parametrointeineen liittyy epävarmuuksia ja epävarmuuksia on erilaissa skenaarioissakin, riski on sen luonteinen, että sitä ei kannata kasvattaa. Perinteisessä riskianalyysissä arvioidaan riskien suuruutta suhteessa saatavissa oleviin hyötyihin. Tässä tapauksessa, asia mahdollisimman karkeasti esittäen, toisessa vaakakupissa on mahdollisuus polttaa vapaammin fossiilisia polttoaineita ja toisessa vaakakupissa maailmanloppu. Nykytiedon valossa saatavissa olevat hyödyt eivät oikeuta riskien kasvattamista.

Vaikka ongelman ratkaisun tarpeesta on jokseenkin laaja konsensus, asian ideologisoituminen vaikeuttaa hyvin toimivien käytännön ratkaisujen aikaan saamista. Käden vääntö siitä, kenelle ja miten vastuut tulosten saavuttamisesta jaetaan, ovat tietysti tällaisissa tapauksissa normaaleja, mutta ideologisoituminen vaikeuttaa omalta osaltaan tulosten saavuttamista. Kysytään ”kenen joukossa seisot” sen sijaan että kysyttäisiin ”toimiiko tämä, mitkä ovat tämän toiminnan vaikutukset”. Jos yksi maa pyrkii osoittamaan oikeaoppisuuttaan ajamalla alas paljon energiaa käyttävää mutta sinänsä energiatehokasta teollisuutta ja aikaansaa saman tuotannon siirtymisen rajojensa ulkopuolelle, huonommalla energiatehokkuudella toimiviin laitoksiin, toiminta on lähinnä hurskastelua. Jos maa ideologisista syistä luopuu vähäpäästöisestä ydinvoimasta ja korvaa sen hiilivoimalla, kysymys on niin ikään hurskastelusta. Eikä kuvaa paljoa kaunista se, että rakennetaan paljon tuulivoimaa joka tarvitsee paljon säätöenergiaa joka tuotetaan hiiltä polttamalla. Ei asioita paljoa auta myöskään se jos EU, jonka osuus maailman päästöistä on suunnilleen 11%, ajaa tiukoilla rajoituksilla alas omat päästönsä ja niitä aiheuttavan tuotannon ja muut alueet ottavat sen tuotannon hoitaakseen ja lisäävät päästöjään kaksin verroin. Tässä asiassa jos missä, pragmatismi on paras ja suorastaan ainoa ohjenuora. Tulokset ratkaisevat, eivät symboliset teot. 

Maahanmuutto

Kansainvaellusten mittasuhteet saavuttamaan pyrkivä maahanmuutto on erityisesti Eurooppaan, tarkemmin sanottuna EU-Eurooppaan kohdistuva uhka. Eurooppa on pieni, tiheästi asuttu Euraasian mantereen niemeke, jonka väkiluku on osapuilleen 500 miljoonaa, pinta-ala 4,3 miljoonaa neliökilometriä ja väestöntiheys lähes 120 asukasta/neliökilometri. Alueen pinta-ala on vajaat puolet Kiinan tai USA:n pinta-alasta, neljännes Venäjän pinta-alasta ja vajaat 15 % Afrikan pinta-alasta. Väestöntiheys on jokseenkin sama kuin Kiinassa. Tällaisena se sopii huonosti massamaahanmuuton kohteeksi. Maahanmuuttajia vastaanottamalla se ei pystyisi ratkaisemaan tai edes näkyvällä tavalla lieventämään väestöräjähdyksen alueiden, Afrikan ja Lounais-Aasian väestöongelmia, mutta Euroopan kannalta moisen yrityksen seuraukset olisivat tuhoisia. Voi yrittää kuvitella mitä tapahtuisi, jos Eurooppaan tulisi joka vuosi 10 miljoonaa maahanmuuttajaa, kun tiedetään mitä tapahtui vuona 2015, jolloin Eurooppaan tuli hiukan yli miljoona turvapaikanhakijaa. Kuitenkin tuo 10 miljoonaa vuodessa olisi vain vajaat 20 % Afrikan ja Lounais-Aasian ennakoidusta väestönkasvusta.   

Media tuntuu vannovan monikulttuurisuuden nimiin. Käytännössä monikulttuuriset yhteiskunnat eivät usein ole mitenkään auvoisia. Kulttuurisesti toisistaan kaukana olevien väestöjen asuttaminen samoille alueille on usein omiaan tuottamaan epävakaita, konfliktialttiita yhteiskuntia. Jakolinjat ovat tavallisimmin uskonnollisia, etnisiä tai kielellisiä. Esimerkkejä ongelmista, usein verisistä ongelmista, ei ole vaikea löytää. Tuoreimmat esimerkit Euroopassa ovat Jugoslavian hajoaminen ja siihen liittyvät veriset konfliktit sekä Neuvostoliiton hajoaminen. Vihreä linja erottaa edelleen Kyproksen kreikkalais- ja turkkilaisväestöt. Jopa ulkopuolisen silmiin niin läheiset väestöt kuin Pohjois-Irlannin protestantit ja katoliset tai Belgian flaamit ja vallonit ovat sopineet tavattoman huonosti saman katon alle. Muualta maailmasta ovat sitten tuttuja itsenäisyytensä saavuttaneen Intian verinen jakautuminen Intiaksi ja Pakistaniksi, Ruandan hutut ja tutsit, Sudanin sisällissota, Burman rohingyat ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Pohjois-Amerikan intiaanien kohtalo on tietysti äärimmäinen esimerkki maahanmuuton tuloksena syntyneistä rinnakkaisyhteiskunnista ja sen seurauksista. Pohjois-Amerikan eurooppalaiset maahanmuuttajat ja alkuperäisväestö, intiaanit elivät kauan rintarinnan. Alkuperäisväestö, erityisesti Cherokee, Choctaw, Chickasaw, Creek, and Seminole intiaanit, sopeutuivat maahanmuuttajiin, omaksuivat osia heidän kulttuuristaan, kehittivät monia taloudellisia siteitä, puhuivat myös englantia ja omaksuivat kristinuskonkin. Cherokee intiaaneilla oli oma kirjakieli, sillä julkaistu sanomalehti ja jopa USA:n perustuslakia mallina käyttäen laadittu perustuslakikin. Historiasta nämä tunnetaan viitenä sivistyneenä kansana tai heimona. Sitten tuli vuosi 1830 ja Indian Removal Act. Intiaanit päätettiin siirtää Mississipin taakse. Loppu on sitten tunnettua ja surullista historiaa. Käenpoika oli kasvanut suureksi ja työnsi pesän alkuperäiset asukkaat laidan yli.    

On tietysti helppo sanoa, että eihän monikulttuurinen yhteiskunta saa tuollainen olla. Kokonaan toinen asia on, mitä oikeasti tapahtuu, kun kehittyy toisiinsa integroitumattomia rinnakkaisyhteiskuntia. Ne voivat toimia jonkun aikaa, ehkä pitkänkin aikaa, mutta kuinka kauan aikaa. Mutta mitä sitten tapahtuu, jos konflikti syttyy, ja se voi syttyä nopeastikin. Jugoslavia pysyi koossa Titon aikana ja sitä pidettiin jopa sosialistisista valtioista liberaaleimpana, mutta Titon ote oli hervonnut, räjähdys syttyi äkkiä, eikä siinä ollut kyse vain muutaman serbipoliitikon harjoittamasta kiihotuksesta. Jos valmista potentiaalia ei olisi ollut olemassa, räjähdystä ei olisi voinut tapahtua.

Tänään oireet viittaavat vahvasti siihen, että samanlaista räjähdyspotentiaalia ollaan rakentamassa esimerkiksi Saksaan, Ranskaan ja Ruotsiin. Kun tällainen kehitys etenee riittävän pitkälle, se muuttuu peruuttamattomaksi. Tätä havainnollistaa hyvin Pohjois-Amerikan intiaanien kohtalo. Vielä seitsemänvuotisen sodan aikana jota Englanti kävi Pohjois-Amerikassa Ranskaa vastaan, monet intiaaniheimot toimivat Englannin liittolaisina. Lokakuussa 1763 annetussa kuninkaallisessa julistuksessa Appalakeista lähteen oleva alue määriteltiin intiaanien alueeksi, jonne uudisasutusta ei saa ulottaa. Mutta aika kului, maahanmuuttajien määrä kasvoi ja he eivät enää tarvinneet liittolaisia. Kehitys oli muuttunut peruuttamattomaksi, alkuperäisväestön peli oli pelattu. 

Summa summarum

Eipä tämä kauheasti optimismia herätä jos kolmesta potentiaalisesti kohtalokkaasta ongelmasta yleisesti tunnustetaan ja tunnistetaan vain yksi ja senkin kohdalla ideologinen paatos haittaa pragmaattisten ratkaisujen aikaansaamista. Toisen, kaikkein keskeisimmän ongelman kohdalla sitten painetaan pää pensaaseen ja esitetään enintään toivotaan, toivotaan -tyyppisiä ratkaisuja ja kolmatta suorastaan ruokitaan. Jos tässä olisi kyse urheilusta ja kolmesta ratkaisumatsista joista yhdessä päästäisiin niukin naukin tasapeliin, toisessa tulisi selvästi takkiin ja kolmannessa varsinainen rökäletappio, valmentaja lähtisi taatusti vaihtoon. Tässä on kuitenkin kyse paljon vakavammasta asiasta ja valmentajan roolissa olemme me itse.