Ahdistusta ja äärijärjestöjä

Greenpeacen Mari Pukarainen kertoi Helsingin Sanomille liittyneensä tähän äärijärjestöön eksistentiaalisen ahdistuksen vallassa. Hänen mielestään tässä järjestössä tapahtuva vaikuttamistyö auttoi häntä pysymään järjissään. Hän purki ahdistustaan ja riittämättömyydentunteitaan agitoimalla muita mukaan järjestön toimintaan, osallistumaan ehdokkaana vaaleihin tai vaikuttamalla puolueiden ehdokasasetteluun tai ohjelmiin. Jostakin, mitä ilmeisimmin ulkoapäin oli synnytetty paine jota hän ei kyennyt itse hallitseman vaan joka vaati purkautumistietä ulospäin.

Miten tällainen eksistentiaalinen ahdistus syntyy tai synnytetään. Perustana on mitä ilmeisimmin se, että ihminen on laumaeläin, joka hakee hyväksyntää ja pyrkii sitä saadakseen noudattamaan lauman normeja. Kun hänen niskaansa ladataan runsaasti odotuksia ja vaatimuksia, joista monet voivat olla sinänsä hyviäkin, hän kokee riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Minkälainen ja kuinka voimakas tämä tunne on, riippuu osittain hänen perusluonteestaan, osittain siitä, kuinka jatkuvasti, vaativasti, ehdottomasti tai syyttävästi näitä vaatimuksia esitetään.

Ihminen voi suhtautua näihin normiodotuksiin monin tavoin. Hän voi kokea ne haasteina ja kehitysyllykkeinä. Hän voi tarkastella niitä kriittisesti ja arvioida, mitkä niistä ovat parempia, mitkä huonompia, mitkä ovat tärkeämpiä, mitkä vähemmän tärkeitä ja, mikä tärkeintä, mihin hänen kykynsä, voimansa ja aikansa riittävät. Tai sitten hän voi ahdistua päälleen kaadetuista maailman murheista ja syyllisyyden taakasta.

Jos viimemainittu vaihtoehto toteutuu, hän on äärijärjestöjen riistaa. Ne lupaavat hyväksynnän ja synninpäästön edellyttäen, että niiden käsiin joutunut rekryytti tekee niiden tahdon mukaisesti, juoksee niiden asioilla, antaa niille työpanoksensa, aikansa ja rahansa. Tämän hyväksynnän hän saa niin kauan kuin hän toimii järjestön tahdon mukaisesti. Jos hän pyrkii itsenäistymään, edessä on entistä rankempi syyllistäminen.

Kuinka suuri rooli koululla, medialla ja kasvatuksella on tällaisen ahdistuksen syntyyn, joka tekee ihmisen alttiiksi autoritääristen äärijärjestöjen harjoittamalle värväykselle. Synnyttävätkö ne paineita, mutta eivät edistä sellaista itsenäisyyden ja lujuuden kasvua, joka tekisi ihmisen kykeneväksi paineiden hallintaan ja kriittiseen arviointiin. Onko jäänyt kokonaan syrjään se Fransiskus Assisilaisen sanomaksi esitetty: ”Herra, anna minulle voimaa korjata se, minkä voin korjata, hyväksyä se, mihin en voi vaikuttaa ja oppia erottamaan nämä kaksi toisistaan”.

Koulu pyrkii kasvattamaan oppilaita hyväksymään ja noudattamaan yhteiskunnan hyväksi katsomia arvoja ja normeja. Koulun tavoitteeksi määritellään oppilaiden kasvattaminen ihmisyyteen, eettisesti vastuulliseen yhteiskunnan jäsenyyteen, elämän, toisten ihmisten ja luonnon kunnioittamiseen, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen, ihmisarvon loukkaamattomuuteen, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämiseen, vastuullisuuteen, hyviin tapoihin ja kestävän kehityksen edistämiseen. Kasvatusta itsenäisyyteen ja kriittisyyteen ei mainita. Oppilas on objekti, jota kasvatetaan, ei subjekti, jonka kasvua tuetaan. Entisajan suoranuottisen autoritäärisyyden on korvannut tukahduttava kapalointi. Ei ihme, että osa oppilaista ei pahemmin piittaa moisesta pakkopullasta ja toinen osa ahdistuu, syyllistyy ja altistuu äärijärjestöjen värväykselle sen sijaan, että kasvaisi itsenäisiksi, hyvän itsetunnon omaaviksi ihmisiksi, jotka osaavat suhtautua kriittisesti näiden järjestöjen harjoittamaan markkinointiin.

Media rakastaa sensaatioita, hälyjä, hälyttäviä uutisia, kiihkeitä sävyjä, kärpästenkasvattamista härkäsiksi. Suhteellisuudentaju ja analyyttisyys eivät nykyisin kuulu median vahvoihin puoliin. Ne vaativat perehtymistä ja syventymistä niin toimittajilta kuin lukijoiltakin. Lehtien toimituksissa sellainen koetaan raskassoutuisena ja vanhanaikaisena journalismina. Mieluummin julkaistaan suurten otsikoiden alla twiiittejä joissa älähdetään, ärähdetään, tyrmistytään, ryöpytetään, kauhistutaan, pöyristytään ja noustaan takajaloilleen. Asiat ovat tyrmistyttäviä skandaaleja, ollaan katastrofin kynnyksellä ja menossa perikatoon. Välillä hurskaasti kauhistellaan ilmapiiriä, yhteiskunnan jakautumista ja vastakkainasettelua. Sitten otsikoissa jatkuvat tutut paniikki, tyrmistyminen ja katastrofit. Eipä ole ihme, jos paniikki tarttuu sellaisiin ihmisiin, jotka ovat itsestään epävarmoja, eivät ole oppineet kriittisesti arvioimaan lukemaansa eivätkä oppineet ymmärtämään, että ei kannata aivan kirjaimellisesti uskoa sellaista, joka jatkuvasti huutaa susi, susi, susi, susi. Kun media vielä silittelee myötäkarvaan näitä Greenpeacen kaltaisia äärijärjestöjä sen sijaan, että harjoittaisi niiden suhteen kriittistä ja tutkivaa journalismia, se on omalta osaltaan johdattamassa näitä maailmantuskasta kärsiviä ihmisiä äärijärjestöjen huomaan.