Peruuttamattomia ja korjattavissa olevia virheitä

Viisaat osaavat ennakoida. Tavan talliaiset oppivat naapurin virheistä tai edes omista virheistään. Pahimmat tolvanat eivät opi edes omista virheistään. Kantapään kautta oppiminen on yleensä kallista ja kivuliasta, mutta oppi menee useimmiten perille. 

Kantapäänkautta -menetelmä kuitenkin toimii, ellei kyseessä ole peruuttamaton virhe eli sellainen virhe että korjaaminen on myöhäistä silloin, kun virhe tunnistetaan virheeksi. Tällaisia virheitä ovat esimerkiksi hyppääminen lentokoneesta ilman laskuvarjoa tai tsunamin ihasteleminen rantaviivalla. Peruuttamattomia virheitä tekevät niin yksilöt kuin yhteisötkin.  

Kun valtio tuhlaa yli varojensa, kyseessä on korjattavissa oleva virhe. Edessä on kivulias oppimiskokemus, vyötä kiristetään, velkoja maksellaan ja suu pannaan taas säkkiä myöten. Aikanaan siitä toivutaan, oppi menee perille ja säilyy yleensä muistissa niin kauan kun oppirahojen maksajat ovat ohjaksissa.

Korjattavissa olevat virheet voivat tehdä kipeää, mutta ne eivät ole kohtalokkaita. Kohtalokkaita ovat peruuttamattomat virheet. Ne ovat kuin jyrkkenevä jäätikkörinne. Jos vaaraa ei ennakoida ja havaita ajoissa, paluu tulee mahdottomaksi ja peli on menetetty. Maailmassa on tällä hetkellä ainakin kolme uhkatekijää, jotka voivat kääntyä peruuttamattomiksi virheiksi. Ne ovat väestönkasvu, ilmaston muutos ja muuttoliike.

Väestön kasvu

Maapallon väestö on kasvanut 1800-luvun alun miljardista nykyiseen 7,4 miljardiin. Tästä määrästä puolet on tullut vuoden 1970 jälkeen, vajaassa 50 vuodessa. Vuoteen 2050 mennessä väkiluvun arvioidaan kasvavan 9,8 miljardiin. Tämä luku on noussut vuonna 2001 tehdystä arviosta 500 miljoonalla. Kun seuraa mediaa ja julkista keskustelua, on  ilmeisistä, että nämä luvut tunnetaan heikosti ja niiden merkitystä ja mittasuhteita ei ymmärretä oikeastaan lainkaan.

Joskus 1960-luvun alkupuolella maailman keskeiseksi uhkatekijäksi arvioitiin nälänhädän uhka. Nälänhätiä oli tietysti ollut kautta historian, mutta ne olivat olleet paikallisia ja tilapäisiä. Syynä olivat olleet luonnonkatastrofit, huonot säät tai yhteiskunnalliset olosuhteet kuten Stalinin, Maon tai Pol Potin hallinnon toimet. Ravintoa olisi ollut saatavissa muualta maailmasta jos osto ja kuljetus olisi kyetty järjestämään tai haluttu järjestää. 1960-luvun alussa alettiin pelätä, että maailman ravinnontuotantokyky ei kohta enää riittäisi kasvavan väestön tarpeisiin. Tuolloin ratkaisuksi tuli vuosien 1960-85 aikana tapahtunut vihreä vallankumous, siirtyminen luomuviljelystä tehomaatalouteen. Ratkaisun avaimina olivat uudet lajikkeet, keinokastelu, lannoitteet, torjunta-aineet ja koneistuminen sekä uuden viljelymaan käyttöönotto. Kehittyneissä maissa viljojen sadot kaksinkertaistuivat ja maailmanlaajuisesti kolminkertaistuivat.

Tällä on kuitenkin ollut hintansa. Lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttö on aiheuttanut ongelmia ympäröivälle luonnolle, viljelymaan käyttöönotto on vienyt tilaa luonnonvaraisilta eläimiltä, keinokastelu on alentanut pohjavesiä ja johtanut maaperän suolaantumiseen. Yhden ongelma ratkaiseminen on poikinut toisia ongelmia eikä ratkaisu ole edes pysyvä. Mikäli väestönkasvu jatkuu, sama ongelma on jälleen edessä, mutta suurempana ja vaikeammin ratkaistavana. Ennen pitkää joudutaan kehittämään ja käyttöönottamaan uusia geenitekniikan kaltaisia ratkaisuja joilla puolestaan voi olla omat sivuvaikutuksensa.   

Väestönkasvu on oikeastaan maailman kaikkien merkittävimpien ongelmien perussyy. Paitsi kasvavana ravintotuotannon tarpeena se näkyy kasvavana energian tarpeena, kasvavana tilantarpeena, kasvavana liikenteenä sekä näistä seuraavana eläimistön sekä muun luonnon köyhtymisenä ja päästöjen kasvuna. Ilmastonmuutoksen taustalta löytyy väestön kasvu. Useimpien vakavien konfliktien taustalta löytyy väestön kasvu. Väestönkasvu on köyhyyden poistamisen esteenä siellä, missä sitä ei ole saatu hallintaan.

Suurimmassa osassa maapalloa väestökehitys on saatu hallintaan ja siellä missä näin on tapahtunut, vaikutukset ovat vahvasti myönteisiä. Näyttävin esimerkki on tietysti Kiina, jossa Dengin lanseeraama yhden lapsen politiikka on osaltaan mahdollistanut ja saanut aikaan paitsi väestönkasvun merkittävän hidastumisen, myös huiman taloudellisen kehityksen ja elintason nousun. Maa, jossa yli 80 % kansasta eli Maon aikana äärimmäisessä köyhyydessä, on ohittanut Euroopan köyhimmät maat henkeä kohti lasketun bruttokansantuotteen määrässä ja äärimmäinen köyhyys on käytännössä kokonaan kadonnut. Vastaava, joskin vähemmän näyttävä kehitys on tapahtunut Etelä-Amerikassa. Tiheään asutun läntisen Euroopan väestönkasvu olisi käytännössä pysähtynyt, ellei sitä ruokittaisi muuttoliikkeellä. Ongelma-alueiksi jäävät Afrikka ja Lounais-Aasia, Turkista Bangladeshiin ulottuva Aasian vyöhyke.

Väestön kasvu on kiihtynyt ennen kaikkea Afrikassa. Tämä on yllättänyt tutkijat. Afrikan väestön ennustetaan kasvavan nykyisestä 1,2 miljardista 2,4 miljardiin vuoteen 2050 mennessä ja 4,4 miljardiin vuosisadan loppuun mennessä. Tämä on 200 miljoonaa enemmän kuin vielä pari vuotta sitten ennakoitiin.  Lounais-Aasian väestön arvioidaan kasvavan nykyisestä 1,7 miljardista vuoteen 2050 mennessä suunnilleen 2,5 miljardiin ja vuosisadan loppuun mennessä 3 miljardiin.

Väestöongelma siis rajautuu oikeastaan näille kahdelle alueelle ja siellä se on myös ratkaistava. Se ei ole pelkästään näiden alueiden oma asia, sillä maailma on rajallinen ja yhdellä alueella syntyvät ongelmat pyrkivät leviämään myös ympäristöön. Vaihtoehtoja on varsinaisesti kaksi. Joko Afrikka ja Etelä-Aasia onnistuvat pysäyttämään väestönkasvunsa tai niiden ongelmat kärjistyvät, kurjuus ja konfliktit lisääntyvät. Edellinen on selvästi humaanimpi ja kestävämpi ratkaisu vaikka sen aikaansaamiseen käytettäisiin yhden lapsen politiikan kaltaisia tiukkojakin keinoja. Muuttoliike ei ole ratkaisu, mutta siitä enemmän omassa kappaleessaan.

Teknologian kehitys on pystynyt kompensoimaan monia väestönkasvun tuomia ongelmia. Usko teknologian rajattomaan kaikkivoipuuteen on kuitenkin vaarallinen. Jos ongelmien annetaan kasvaa siinä uskossa, että niille keksitään ratkaisu tulevaisuudessa ja niitä ratkaisuja ei sitten löydykään, seuraukset ovat vähintäänkin ikäviä. Siinä käy niin kuin sille tuhlaajapojalle, joka rillutteli ja teki velkaa siinä uskossa, että velat maksetaan perintörahoilla. Kun sitten selvisi, että mitään perintörahoja ei tule ja mafian perintätoimisto kolkutteli ovella, oli myöhäistä katua.

Vuonna 1972 Rooman klubi julkaisi MIT:n professorien kirjoittaman raportin ”Kasvun rajat”. Kirjan pääsanoma oli, että väestö ja talous eivät voi ikuisesti kasvaa samaa tahtia. Raja tulee jossakin vastaan. Monet mallin perusteella suoraviivaisesti tehdyistä ennusteista osoittautuivat paikkansa pitämättömiksi. Öljyä löytyi lisää, vihreä vallankumous kasvatti elintarviketuotantoa, metallien kierrätys ehkäisi metallien puutetta, niukaksi käyneille materiaaleille kehitettiin korvaajia. Tuudittauduttiin sellaiseen uskoon, että kyllä ratkaisut löytyvät tulevaisuudessakin. Mallin perussanoma, resurssien käytön rajaton kasvu rajallisessa tilassa on mahdoton, ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään. Se pätee edelleen ja resurssien käytön ytimessä on ihmisten määrä. Mitä enemmän resurssien jakajia, sitä vähemmän niitä on käytettävissä henkeä kohti.  Vain ratkaistavien ongelmien mittakaava  on kasvanut väestön kaksinkertaistuttua raportin kirjoittamisen jälkeen.

Monia ongelmia voidaan hoitaa ja on hoidettu ottamalla käyttöön tehokkaampia, materiaaleja ja energiaa säästäviä tuotantomenetelmiä, kierrättämällä materiaaleja kehittämällä tuottavampia viljelytapoja.  Mikään näistä ei kuitenkaan ratkaise perusongelmaa, ne vain siirtävät kriisin rajaa kauemmaksi. Monet ratkaisut myös poikivat uusia ongelmia. Öljyä ja hiiltä kyllä löytyy, mutta ongelmaksi tulee hiilidioksidi. Maatalouden tuotantoa pystytään kasvattamaan, mutta ongelmaksi tulee sen vaikutus muuhun luontoon. 

Yhtä vähän ratkaisuna on vähempään tyytymisen ideologia. Se vain siirtää kriisiä kauemmaksi ja se mikä oli aluksi vapaaehtoista muuttuu pakolliseksi ja paljon ankarammassa muodossa, vähempi muuttuu entistä vähemmäksi. Ongelman ytimessä on väestön määrä ja se voidaan ratkaista vain pysäyttämällä väestön kasvu ja mieluiten kääntämällä se laskuun. Mitä suuremmaksi väestö kasvaa, sitä suuritöisempi on tämän ongelman ratkaisu, sitä jyrkempiä ikärakenteen muutoksia ja muita vastaavia ongelmia on luvassa. Mikään muuttoliike ei tätä ongelmaa ratkaise. Se vain levittää ongelmaa ja edistää sen kasvua.

Ilmaston muutos 

Ilmastonmuutos, sen aiheuttamat uhkat ja sen torjuminen ovat kestouutisia.  Äärimmäisenä uhkana nähdään, että maapallon lämpötilan noususta voi tulla peruuttamaton prosessi ja maapallosta sen seurauksena Venuksen kaltainen elinkelvoton pätsi.

Tapahtuneita muutoksia pyritään selittämään ja tulevaa kehitystä ennustamaan ilmastoa simuloivien mallien avulla. Mallit perustuvat tunnettuihin fysiikan lakeihin mutta ilmastosysteemi on tavattoman monimutkainen eikä välttämättä edes kaikin osin tunnettu. Niinpä mallit ovat pakostakin ilmastosysteemin yksinkertaistettuja kuvauksia, jotka on pyritty parametroinnin avulla saamaan käyttäytymään simuloitavan kohteen tavoin. Vaikka perusfysiikka on tunnettu, systeemin monimutkaisuus tuottaa epävarmuuksia ja mallien antamat tulokset poikkeavat toisistaan.

Aiheesta käyty julkinen keskustelu on saanut ajoittain suorastaan uskonnollisen kiivailun sävyn. Paniikkijournalismia harjoittava media trivialisoin asioita. Ilmastoskeptikot puolestaan puuttuva kärkkäästi mallien epätarkkuuksiin ja median harjoittamaan trivialisointiin. Kuitenkin perusfysiikka, kuten kasvihuonekaasujen vaikutustapa, on hyvin tunnettu ja ihmisen vaikutuksesta tapahtuvan ilmaston lämpenemisen riski hyvin perusteltu.

Vaikka huomioimme, että ilmastomalleihin erilaisine parametrointeineen liittyy epävarmuuksia ja epävarmuuksia on erilaissa skenaarioissakin, riski on sen luonteinen, että sitä ei kannata kasvattaa. Perinteisessä riskianalyysissä arvioidaan riskien suuruutta suhteessa saatavissa oleviin hyötyihin. Tässä tapauksessa, asia mahdollisimman karkeasti esittäen, toisessa vaakakupissa on mahdollisuus polttaa vapaammin fossiilisia polttoaineita ja toisessa vaakakupissa maailmanloppu. Nykytiedon valossa saatavissa olevat hyödyt eivät oikeuta riskien kasvattamista.

Vaikka ongelman ratkaisun tarpeesta on jokseenkin laaja konsensus, asian ideologisoituminen vaikeuttaa hyvin toimivien käytännön ratkaisujen aikaan saamista. Käden vääntö siitä, kenelle ja miten vastuut tulosten saavuttamisesta jaetaan, ovat tietysti tällaisissa tapauksissa normaaleja, mutta ideologisoituminen vaikeuttaa omalta osaltaan tulosten saavuttamista. Kysytään ”kenen joukossa seisot” sen sijaan että kysyttäisiin ”toimiiko tämä, mitkä ovat tämän toiminnan vaikutukset”. Jos yksi maa pyrkii osoittamaan oikeaoppisuuttaan ajamalla alas paljon energiaa käyttävää mutta sinänsä energiatehokasta teollisuutta ja aikaansaa saman tuotannon siirtymisen rajojensa ulkopuolelle, huonommalla energiatehokkuudella toimiviin laitoksiin, toiminta on lähinnä hurskastelua. Jos maa ideologisista syistä luopuu vähäpäästöisestä ydinvoimasta ja korvaa sen hiilivoimalla, kysymys on niin ikään hurskastelusta. Eikä kuvaa paljoa kaunista se, että rakennetaan paljon tuulivoimaa joka tarvitsee paljon säätöenergiaa joka tuotetaan hiiltä polttamalla. Ei asioita paljoa auta myöskään se jos EU, jonka osuus maailman päästöistä on suunnilleen 11%, ajaa tiukoilla rajoituksilla alas omat päästönsä ja niitä aiheuttavan tuotannon ja muut alueet ottavat sen tuotannon hoitaakseen ja lisäävät päästöjään kaksin verroin. Tässä asiassa jos missä, pragmatismi on paras ja suorastaan ainoa ohjenuora. Tulokset ratkaisevat, eivät symboliset teot. 

Maahanmuutto

Kansainvaellusten mittasuhteet saavuttamaan pyrkivä maahanmuutto on erityisesti Eurooppaan, tarkemmin sanottuna EU-Eurooppaan kohdistuva uhka. Eurooppa on pieni, tiheästi asuttu Euraasian mantereen niemeke, jonka väkiluku on osapuilleen 500 miljoonaa, pinta-ala 4,3 miljoonaa neliökilometriä ja väestöntiheys lähes 120 asukasta/neliökilometri. Alueen pinta-ala on vajaat puolet Kiinan tai USA:n pinta-alasta, neljännes Venäjän pinta-alasta ja vajaat 15 % Afrikan pinta-alasta. Väestöntiheys on jokseenkin sama kuin Kiinassa. Tällaisena se sopii huonosti massamaahanmuuton kohteeksi. Maahanmuuttajia vastaanottamalla se ei pystyisi ratkaisemaan tai edes näkyvällä tavalla lieventämään väestöräjähdyksen alueiden, Afrikan ja Lounais-Aasian väestöongelmia, mutta Euroopan kannalta moisen yrityksen seuraukset olisivat tuhoisia. Voi yrittää kuvitella mitä tapahtuisi, jos Eurooppaan tulisi joka vuosi 10 miljoonaa maahanmuuttajaa, kun tiedetään mitä tapahtui vuona 2015, jolloin Eurooppaan tuli hiukan yli miljoona turvapaikanhakijaa. Kuitenkin tuo 10 miljoonaa vuodessa olisi vain vajaat 20 % Afrikan ja Lounais-Aasian ennakoidusta väestönkasvusta.   

Media tuntuu vannovan monikulttuurisuuden nimiin. Käytännössä monikulttuuriset yhteiskunnat eivät usein ole mitenkään auvoisia. Kulttuurisesti toisistaan kaukana olevien väestöjen asuttaminen samoille alueille on usein omiaan tuottamaan epävakaita, konfliktialttiita yhteiskuntia. Jakolinjat ovat tavallisimmin uskonnollisia, etnisiä tai kielellisiä. Esimerkkejä ongelmista, usein verisistä ongelmista, ei ole vaikea löytää. Tuoreimmat esimerkit Euroopassa ovat Jugoslavian hajoaminen ja siihen liittyvät veriset konfliktit sekä Neuvostoliiton hajoaminen. Vihreä linja erottaa edelleen Kyproksen kreikkalais- ja turkkilaisväestöt. Jopa ulkopuolisen silmiin niin läheiset väestöt kuin Pohjois-Irlannin protestantit ja katoliset tai Belgian flaamit ja vallonit ovat sopineet tavattoman huonosti saman katon alle. Muualta maailmasta ovat sitten tuttuja itsenäisyytensä saavuttaneen Intian verinen jakautuminen Intiaksi ja Pakistaniksi, Ruandan hutut ja tutsit, Sudanin sisällissota, Burman rohingyat ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Pohjois-Amerikan intiaanien kohtalo on tietysti äärimmäinen esimerkki maahanmuuton tuloksena syntyneistä rinnakkaisyhteiskunnista ja sen seurauksista. Pohjois-Amerikan eurooppalaiset maahanmuuttajat ja alkuperäisväestö, intiaanit elivät kauan rintarinnan. Alkuperäisväestö, erityisesti Cherokee, Choctaw, Chickasaw, Creek, and Seminole intiaanit, sopeutuivat maahanmuuttajiin, omaksuivat osia heidän kulttuuristaan, kehittivät monia taloudellisia siteitä, puhuivat myös englantia ja omaksuivat kristinuskonkin. Cherokee intiaaneilla oli oma kirjakieli, sillä julkaistu sanomalehti ja jopa USA:n perustuslakia mallina käyttäen laadittu perustuslakikin. Historiasta nämä tunnetaan viitenä sivistyneenä kansana tai heimona. Sitten tuli vuosi 1830 ja Indian Removal Act. Intiaanit päätettiin siirtää Mississipin taakse. Loppu on sitten tunnettua ja surullista historiaa. Käenpoika oli kasvanut suureksi ja työnsi pesän alkuperäiset asukkaat laidan yli.    

On tietysti helppo sanoa, että eihän monikulttuurinen yhteiskunta saa tuollainen olla. Kokonaan toinen asia on, mitä oikeasti tapahtuu, kun kehittyy toisiinsa integroitumattomia rinnakkaisyhteiskuntia. Ne voivat toimia jonkun aikaa, ehkä pitkänkin aikaa, mutta kuinka kauan aikaa. Mutta mitä sitten tapahtuu, jos konflikti syttyy, ja se voi syttyä nopeastikin. Jugoslavia pysyi koossa Titon aikana ja sitä pidettiin jopa sosialistisista valtioista liberaaleimpana, mutta Titon ote oli hervonnut, räjähdys syttyi äkkiä, eikä siinä ollut kyse vain muutaman serbipoliitikon harjoittamasta kiihotuksesta. Jos valmista potentiaalia ei olisi ollut olemassa, räjähdystä ei olisi voinut tapahtua.

Tänään oireet viittaavat vahvasti siihen, että samanlaista räjähdyspotentiaalia ollaan rakentamassa esimerkiksi Saksaan, Ranskaan ja Ruotsiin. Kun tällainen kehitys etenee riittävän pitkälle, se muuttuu peruuttamattomaksi. Tätä havainnollistaa hyvin Pohjois-Amerikan intiaanien kohtalo. Vielä seitsemänvuotisen sodan aikana jota Englanti kävi Pohjois-Amerikassa Ranskaa vastaan, monet intiaaniheimot toimivat Englannin liittolaisina. Lokakuussa 1763 annetussa kuninkaallisessa julistuksessa Appalakeista lähteen oleva alue määriteltiin intiaanien alueeksi, jonne uudisasutusta ei saa ulottaa. Mutta aika kului, maahanmuuttajien määrä kasvoi ja he eivät enää tarvinneet liittolaisia. Kehitys oli muuttunut peruuttamattomaksi, alkuperäisväestön peli oli pelattu. 

Summa summarum

Eipä tämä kauheasti optimismia herätä jos kolmesta potentiaalisesti kohtalokkaasta ongelmasta yleisesti tunnustetaan ja tunnistetaan vain yksi ja senkin kohdalla ideologinen paatos haittaa pragmaattisten ratkaisujen aikaansaamista. Toisen, kaikkein keskeisimmän ongelman kohdalla sitten painetaan pää pensaaseen ja esitetään enintään toivotaan, toivotaan -tyyppisiä ratkaisuja ja kolmatta suorastaan ruokitaan. Jos tässä olisi kyse urheilusta ja kolmesta ratkaisumatsista joista yhdessä päästäisiin niukin naukin tasapeliin, toisessa tulisi selvästi takkiin ja kolmannessa varsinainen rökäletappio, valmentaja lähtisi taatusti vaihtoon. Tässä on kuitenkin kyse paljon vakavammasta asiasta ja valmentajan roolissa olemme me itse.