Luonnonlait, tuottavuus ja juustohöylä

Joitakin päiviä sitten mediassa iloittiin, kun S&P säilytti Suomen luottoluokituksen AAA:ssa ja arvioi näkymät vakaiksi. Hyvä niin, mutta jostakin syystä en aivan jaa tätä optimismia ja euforiaa. Valtion budjetti vuodelle 2013 on 7 miljardia alijäämäinen. Se merkitsee 13 % vajausta. Vuodelle 2012 oli budjetoitu 7,4 miljardin alijäämä, mutta toteutunut alijäämä oli 8,7 miljardia.  Koska talouden näkymät ovat heikommat kuin budjettia laadittaessa ja laskusuunta on jyrkkenemässä, alijäämä tulee kasvamaan selvästi budjetoitua suuremmaksi, mikäli korjaaviin toimiin ei ripeästi ryhdytä. Arviot liikkuvat siinä 9 miljardin paikkeilla. Valtion velka kasvaa nopeasti ja se tulee johtamaan ennemmin tai myöhemmin luottoluokituksen alenemiseen, korkojen nousuun ja velanhoitokustannusten jyrkkään nousuun. Perinteisen viisauden mukaan tällaisessa tilanteessa pitää lisätä tuloja, vähentää menoja tai molempia. Jos sitä ei tehdä oma-aloitteisesti ja hallitusti, se täytyy tehdä myöhemmin pakon edessä, äkkijyrkästi ja paljon huonommin hallitusti. Lykkääminen lisää kipuja.

Suomen kansantuotteen kasvu on pysähtynyt ja verotuksen taso on jo nyt Euroopan korkeimpia. Eurooppa puolestaan on poikkeuksellisen korkean verotuksen maanosa. Tulojen lisääminen verotusta kiristämällä on siis vaikeaa, kenties jopa mahdotonta, koska  verotuksen kiristäminen johtaa helposti taantuman jyrkkenemiseen ja verotulojen laskuun. Menojen vähentäminen tuntuisi siis järkevämmältä vaihtoehdolta. Valitettavasti menojen leikkaukset ja säästäminen ovat monille poliitikoille ne kaikista rumimmat kuviteltavissa olevat sanat. Heidän näkemyksensä mukaan leikkaukset tarkoittavat julkisten palveluiden heikennyksiä ja hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Julkisten palveluiden tasoa moititaan nykyiselläänkin kovin heikoksi, eikä palvelujen heikentäminen tietenkään ole mitenkään innostava vaihtoehto. Olisi ihanteellista, jos säästöjä voitaisiin toteuttaa julkisten palveluiden tasoa heikentämättä. Se voi tapahtua oikeastaan vain tuottavuutta parantamalla. Jos katsotaan, että valtion tehtävä on tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia mahdollisimman monille, tuottavuuden parantaminen tarkoittaa sitä, että on kyettävä tuottamaan enemmän hyvinvointia pienemmillä kustannuksilla.

Tuottavuuden parantamisen tarve on toki tiedostettu valtionhallinnossa. Valtiolla oli jopa tuottavuusohjelma, joka päättyi vuoden 2011 lopussa. Tiedotusvälineiden mukaan se ei kyllä ollut mikään menestys ja valtiontalouden tarkastusvirastokin esitti varsin voimakasta kritiikkiä. Ohjelmaa kritisoitiin siitä, että siinä keskityttiin lähes pelkästään henkilötyövuosien karsimiseen ja se tehtiin monin paikoin sattumanvaraisesti. Sen seurauksena palvelukyky heikkeni ja henkilöstö joutui kärsimään kasvavista työkiireistä ja stressistä. Toisaalta, paikoitellen saatiin kyllä tiettävästi hyviäkin tuloksia.

On kolme mahtavaa lakia, jotka pyrkivät vaikuttamaan tuottavuutta heikentävästi. Yksi näistä on peräti aito luonnonlaki eivätkä kaksi muutakaan ole juuri sen vähäisempiä. Ne ovat Parkinsonin ensimmäinen laki, jatkavuuden laki ja alenevan rajahyödyn laki.  

Parkinsonin ensimmäisen lain mukaan henkilökunnan määrä virastoissa kasvaa tasaisella nopeudella riippumatta suoritettavan työn määrästä. Alaisten määrä kertoo byrokraatin statuksen, joten byrokraatit pyrkivät huolehtimaan urakehityksestään hankkimalla itselleen lisää alaisia. Yksikön tehtävien määrällä ei ole vaikutusta henkilökunnan määrän kasvunopeuteen, koska työ kasvaa täyttämään kaiken siihen käytettävissä olevan ajan  ja byrokraatit kasvattavat työn määrää keksimällä työtä toinen toisilleen. Jos henkilö joutuu kymmenen hengen yksikössä kirjoittelemaan lausuntoja kolmen kollegansa töihin, sadan hengen yksikössä hän saa pöydällensä  kolmenkymmenen kollegan hengentuotteet lausunnon antamista varten.   

Mekaniikan ensimmäisen peruslain eli jatkavuuden lain mukaan kappale jatkaa tasaista suoraviivaista liikettä vakionopeudella tai pysyy levossa, mikäli siihen ei vaikuta ulkoisia voimia tai vaikuttavien ulkoisten voimien summa on nolla. Organisaatioihin sovellettuna jatkavuuden laki tarkoittaa sitä, että organisaatio jatkaa entisten tehtäviensä suorittamista entisillä tavoilla, mikäli ulkoiset voimat eivät puutu sen toimintaan. Tähän eivät vaikuta maailman muutokset eikä niiden vaikutus sen enempää tehtävien tarpeellisuuteen kuin toimintatapojen tarkoituksenmukaisuuteenkaan. Maailma ympärillä muuttuu, mutta organisaatio jatkaa samaa vanhaa rataansa. Organisaatiotutkijat tietävät kertoa, että suurista organisaatioista löytyy aina yksiköitä, joiden tarkoitusta kukaan ei osaa sanoa ja joiden tuotoksia ei käytetä missään. Siitä huolimatta ne jatkavat toimintaansa samalla tavalla kuin ovat aina ennenkin tehneet.   

Alenevan rajahyödyn lain mukaan lisäpanostuksella saatava lisähyöty pienenee jatkuvasti. Aluksi pienillä investoinneilla saadaan suuria hyötyjä, koska parannukset kohdistuvat suurimpien tarpeiden tyydyttämiseen ja pahimpien epäkohtien korjaamiseen. Parannuskohteet ovat aluksi ilmeisiä ja korjausten tekeminen yleensä suhteellisen helppoa. Kehityksen jatkuessa parannusten tekeminen muuttuu vaikeammaksi, saavutettavat hyödyt pienenevät ja niiden aikaansaamiseksi tarvittavat kustannukset kasvavat. Ajan mittaan päädytään tilanteeseen, jossa investointikustannukset ja toimenpiteiden sivutuotteena syntyvät haitat kasvavat niillä saavutettavia hyötyjä suuremmiksi. Investointien kokonaisvaikutus kääntyy negatiiviseksi.

Mitä näiden voimien vaikutus näkyy julkishallinnon organisaatioiden toiminnassa?

Parkinsonin lain mukaan organisaatio pyrkii jatkamaan kasvuaan riippumatta siitä, onko sille tarvetta tai tehtäviä. Voidakseen kasvaa, se tarvitsee rahaa. Yksityisessä yrityksessä kasvun rajat asettaa tulorahoitus. Organisaation on hankittava tulorahoitusta voidakseen jatkaa kasvuaan. Julkishallinnossa organisaation on saatava rahansa budjetin kautta. Budjettirahoituksessa ei ole tulorahoitusta vastaavia automaattisia rajoittimia, mutta organisaatio joutuu kilpailemaan muiden, samoja rahoja tavoittelevien, niinikään kasvamaan pyrkivien organisaatioiden kanssa.  Sen täytyy siis pystyä perustelemaan lisääntyvä rahantarpeensa rahainvartijoille. Tähän sillä on käytettävissään kaksi pääasiallista keinoa. Sen voi kasvattaa näkyvyyttään ja täten mielikuvaa omasta tärkeydestään tai se voi perustella resurssitarpeitaan mitattavilla suureilla. Nämä ovat pikemminkin toisiaan täydentäviä kuin keskenään kilpailevia menetelmiä. Ensimmäinen menettely on tarkoitettu vetoamaan tunteeseen. Jälkimmäisen tarkoitus on luoda mielikuva objektiivisesti perustellusta rationaalisesta tarpeesta.

Näkyvyyden kasvattamisen tarkoituksena on synnyttää suuressa yleisössä sellainen tunnereaktio, joka pakottaa rahanvartijat antamaan organisaatiolle lisää rahaa.  Kansa on saatava vaatimaan lisää rahaa vaikkapa teiden kunnossapitoon tai poliisien palkkaamiseen. Tosiasiassa tässä ei kuitenkaan tarvita läheskään aina yleisen mielipiteen tukea. Riittää, että pystytään synnyttämään mielikuva sellaisesta. Se saadaan aikaan syöttämällä tiedotusvälineisiin tunteisiin vetoavia tarinoita. Voidaan julistaa vaikkapa, että "yksikin liikenneonnettomuus on liikaa". Niinpä täytyy saada uusia, leveämpiä teitä joille asetetaan entistä matalampia nopeusrajoituksia joiden valvontaan tarvitaan erilaisia uusia automaattisia järjestelmiä.  Vastaavasti jossakin muussa asiassa  " nollatoleranssi on välttämätön" joten asiaa vahtimaan tarvitaan lisää virkamiehiä ja järjestelmiä. Tiukan paikan tullen voidaan perustella, että "rahan ajatteleminen tällaisessa asiassa on moraalitonta ja sydämetöntä". Tällä voidaan perustella miljardihankintaa, jolla voidaan mahdollisesti säästää yksi ihmishenki vuodessa.

Keskimääräinen kansanedustaja on taipuvainen uskomaan, että media edustaa yleistä mielipidettä tai ainakin, että yleinen mielipide seuraa median mielipidettä. Niinpä rahojen saamiseen ei tarvita sitä yleistä mielipidettä. Hyvät suhteet muutamiin toimittajiin riittävät. Niiden muutaman toimittajan avulla saadaan syntymään illuusio yleisestä mielipiteestä, eikä sitten enää tarvitse mitenkään perustella, miten haluttuun tarkoitukseen käytettävä rahamäärä tuottaisi enemmän hyötyjä ja onnea kuin saman rahamäärän käyttäminen johonkin muuhun tarkoitukseen.

Mitattaviin suureisiin perustuvan tavan tarkoituksena on objektiivisilta ja rationaaliselta näyttävien perustelujen esittäminen budjetin kasvattamiselle. Yksi konsulttien vakiohokemista on "mitä et mittaa, sitä et paranna". Siinä on tietysti totuuden siemen, mutta se ei ota kantaa siihen, mitataanko oikeita asioita ja mitataanko niitä oikein.  Niinpä rahaa kaipaava organisaatio ryhtyy mittaamaan suoritteitaan. Suoritteet ovat mitattavia suureita jotka kertovat suoritetuista toimenpiteistä, ei varsinaisista tuloksista. Suoritteiden ei tarvitse olla tarpeellisia eikä hyödyllisiä. Niiden tärkein ominaisuus on mitattavuus.

Tulokset ovat organisaation lopputuotteita, yleensä asioita joille on tarvetta ja joista on hyötyä. Organisaation kannalta tulosten mittaaminen saattaa olla vaarallista. Kustannuksia voidaan verrata hyötyihin, väitetyt hyödyt voidaan jopa kyseenalaistaa. Kysytään, kannattaako tien parantamiseen käyttää 50 miljoonaa jos 50 henkilön päivittäinen työmatka lyhenee 5 minuutilla.  Ennen pitkää tulee vastaan myös alenevan rajahyödyn laki, jonka mukaisesti todellisten hyötyjen näyttäminen tulee kierros kierrokselta vaikeammaksi. Niinpä organisaation kannalta on turvallisempaa keskittyä tuottamaan ja mittaamaan suoritteita; hakemusten käsittelykertoja, pidettyjä valistustilaisuuksia, annettuja koulutustunteja jne. Kysymykset vaikuttavuudesta ja hyödyllisyydestä voidaan yleensä hoitaa korkealentoisella retoriikalla, jos niitä ei pystytä torjumaan suoranaisena saivarteluna. Tiukan paikan tullen voidaan vedota siihen, että kysyjä ei ymmärrä koko asiasta mitään, kun kyselee asioita jotka ovat kaikille asiaa tunteville itsestään selviä. 

Niinpä organisaatio keskittyy tuottamaan ja mittaamaan suoritteita. Päälliköt hoputtavat alaisiaan tekemään enemmän suoritteita. Alaiset tuottavat suoritteita hiki hatussa. Kaikille tahoille pystytään todistamaan, että organisaatiossa ei todellakaan laiskotella vaan kiirettä on liiankin kanssa. Hyödystä ja vaikuttavuudesta puhuminen olisi tämän kiireen keskellä erittäin loukkaavaa.   

Jatkavuuden lain mukaisesti organisaatio pyrkii jatkamaan sellaisten asioiden tekemistä joita se on tottunut tekemään, sellaisilla tavoilla joita se on tottunut käyttämään. Tämä ei riipu siitä, onko näille asioille tarvetta, onko niille kysyntää tai onko niistä hyötyä. Organisaatio, joka on tottunut tuottamaan hallinnollisia määräyksiä, pyrkii jatkamaan hallinnollisten määräysten tuottamista. Organisaatio, joka on tottunut tuottamaan normeja tai direktiivejä, pyrkii tuottamaan lisää normeja ja direktiivejä. Organisaatio, joka on tottunut tekemään hallinnollisia laatikkoleikkejä, tekee hallinnollisia laatikkoleikkejä. Se jolla on vasara, näkee kaikki ongelmat nauloina. Jos lääkärinaikoja joutuu jonottamaan, laitetaan terveydenhuollon organisaatio uusiksi. Jos lääkärinaikoja joutuu edelleen jonottamaan, laitetaan terveydenhuollon organisaatio uusiksi. Jos lääkärinaikoja joutuu yhä vieläkin  jonottamaan -  yllätys, yllätys - laitetaan terveydenhuollon organisaatio uusiksi.

Vähenevän rajahyödyn laki tulee näkyviin, kun organisaatiot pyrkivät soveltamaan samoja vanhoja temppuja yhä pienempiin ja pienempiin kohteisiin. Joskus huomattiin, että vakavan onnettomuuden sattuessa olisi hyvä, jos joku huolehtisi myös ihmisistä. Kun kaikki liikenevät voimavarat käytettiin itse onnettomuuden hoitamiseen, ihmiset säntäilivät paniikissa ja hätääntyneinä sinne sun tänne ja huomattiin, että olisi hyvä, jos joku vähän rauhoittelisi niitä pahimmin hätääntyneitä. Keksittiin kriisiapu. Kriisiavun hoitaminen organisoitiin ja organisaatio ryhtyi työllistämään ja kasvattamaan itseään. Niinpä kriisiapua nyttemmin tyrkytetään yhä vähäpätöisempiin kohteisiin ja yhden ammattiauttajan asemesta niihin toimitetaan ammattiauttajaryhmiä. Liiketoiminnan volyymi on onnistuttu moninkertaistamaan ja kriisiavun rynnistyksen kohteiksi joutuneet ihmiset alkavat tarvita kriisiapua kriisiavusta toipumiseen.

Organisaatiot siis pyrkivät kasvamaan ja samalla kasvattamaan omaa tehottomuuttaan. Nousukaudet mahdollistavat organisaatioiden lihomisen ja tehottomuuden lisääntymisen. Nousukaudet eivät kuitenkaan ole ikuisia, kuten kokemuksesta hyvin tiedämme. Nousukausien jälkeen tulee laskukausia ja laskukausien aikana tarve leikata ylimääräisiä kustannuksia. Voisi kuvitella, että laskukausien aikana pyrittäisiin karsimaan vähimmän tärkeitä kustannuksia ja tämän ansiosta tuottavuus taas parantuisi. näin ei välttämättä kuitenkaan tapahdu. 

Kun rahat vähenevät ja määrärahojen leikkaus uhkaa organisaatiota, organisaatio ryhtyy puolustautumaan. Tällaisessa tilanteessa suosittu puolustautumistapa on palvelujen leikkaaminen sieltä, missä leikkaukset tuntuvat kipeimmiltä. Tästä on organisaatiolle monta etua. Ensiksikin, näin voidaan todistella, että ollaan jo niin tiukoilla, että joudutaan tinkimään jo aivan ydinasioistakin. Toiseksi, leikkauksista voidaan nostaa julkinen häly ja tällä tavoin saada sekä leikkauksista kärsivät asiakkaat, että suuri yleisö organisaation liittolaisiksi. Jos taktiikka onnistuu, tällä tavoin saadaan leikatut rahat takaisin budjettiin, parhaassa tapauksessa jopa vähän enemmänkin.  Ehkä kaikkein tehokkain tapa on budjetin leikkausten kohdentaminen lakisääteisiin palveluihin. Muut toiminnot säästyvät tällöin leikkauksilta ja lakisääteisten palvelujen kohdalla budjettiylityksestä tulee suoranainen pakko.

Kun leikkauksissa käytetään juustohöylää, eli organisaatiolle annetaan menokehys ja se saa itse päättää miten se leikkaukset kohdistaa, sillä on siis taipumus kohdistaa leikkaukset sinne, missä niistä aiheutuu eniten kipua ja säästää vähemmän tarpeelliset mutta mukavammat menokohteet. Niinpä organisaatioon kertyy jatkuvasti roskaa eli sellaisia toimintoja joista ei ole merkittävää hyötyä, jos hyötyä ollenkaan, mutta jotka tarjoavat kaikenlaista muuta mukavaa puuhastelua. Kun tarpeellisimmasta päästä karsitaan, turhimmat jäävät jäljelle. Usein myös vakanssien karsiminen kohdistuu suorittavaan portaaseen ja päälliköt jäävät. Kun leikkauksissa käytetään juustohöylää, organisaation tuottavuus ei suinkaan kasva. Se alenee.

Jos ja kun tuottavuutta halutaan parantaa, juustohöylää parempi työkalu on giljotiini. Tällöin menetellään niin, että etsitään kustannus/hyötysuhteeltaan huonoimmat organisaatiot ja organisaation osat ja lakkautetaan ne. Jos niissä on joitakin selvästikin tarpeellisia toimintoja, siirretään ne johonkin jäljelle jäävään organisaatioon. Tarvittaessa tehtävien mukana voidaan ehkä siirtää jopa muutamia suoritusportaan ammattilaisia ja asiantuntijoitakin.   Jos giljotiinin käyttö kuulostaa liian julmalta, menettelyä voidaan tietysti verrata rikkaruohojen kitkemiseen.  Jos rikkaruohoista halutaan päästä eroon, ne on kitkettävä juurineen. Muutaman lehden pois napsaamisesta ei juuri hyötyä ole.

On tunnetusti helppoa kirjoitella kuinka julkiset menot paisuvat, tehottomuus kasvaa ja jos vanhaa rataa jatketaan, konkurssi on edessä. Tällaisten kirjoitelmien tekijöille heitetään oikeutetusti kysymys: "no miten sinä sitten tämän asian hoitaisit".  Muotoiltuaan Parkinsonin ensimmäisen lain, C. Northcote Parkinson tuli puntaroi tätä samaa kysymystä. Hän tuli siihen tulokseen, että hänen löytämällään lailla ei ole mitään suoranaista poliittista arvoa, kuten ei tieteellisillä löydöillä yleensäkään. Kasvitieteilijän tehtävä ei ole kitkeä rikkaruohoja. Hän kertoo vain kuinka nopeasti ne kasvavat. Jääköön siis rikkaruohojen kitkijöiden tehtäväksi erottaa rikkaruohot hyötykasveista.

Rasismi, tämän päivän neuvostovastaisuus

Ajattelin olla kommentoimatta sen enempää tätä rasismikeskustelua, joka nyt näyttää vellovan vähän joka puolella, mutta kun se alkoi herättää deja-vu tuntemuksia niiltä vähemmän miellyttäviltä suomettumisen vuosilta, muutin sitten mieleni.

Keskustelussa (vai pitäisikö sanoa Putinilaisittain, ohjatussa keskustelussa) rasismin käsitteeseen on pyritty rakentamaan samankaltaista mekanismia kuin neuvostovastaisuuden käsitteeseen 70-luvulla. Koko inhimillisten suhteiden kirjo esiintyi  silloin venäläisiin suhtautumisessa. Jotkut pitivät heistä enemmän, jotkut vähemmän. Jotkut ystävystyivät, jotkut hoitivat asioita asioina, jotkut olivat varautuneita. Jotkut potivat suoranaista ryssävihaa. Suurin osa kansasta piti toimivien suhteiden ylläpitämistä silloiseen Neuvostoliittoon järkevänä ja luontevana.  Aivan todellistakin vihamielisyyttä oli toki olemassa ja neuvostovastaisuuden käsite rakennettiin sen pohjalle, laajentamalla ja liioittelemalla sen tulkintaa lähes rajattomasti. Kaikki mahdollinen Venäjään ja venäläisiin kohdistuva negatiivinen tai negatiiviseksi tulkittavissa oleva puhe leimattiin neuvostovastaisuudeksi. Se joka sanoi Ladassa tai Mossessa olevan vikoja, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka huomautti Kannaksen teiden tai Viipurin talojen  huonosta kunnosta, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka virnuili, kuinka paljon vodkaa sai ostettua nailonsukilla, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka paheksui Tshekkoslovakian miehitystä, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka suosi Karjala-olutta syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Loputtomasti.

Tänä päivänä rasismista yritetään rakentaa samanlaista leimakirvestä jollainen neuvostovastaisuus aikanaan oli. Humalainen mölisee raitiovaunussa. Jos kohteena on joku muu, kuin kantasuomalainen, se on rasismia. Vanha mummo rähisee tummaihoiselle lapselle. Ei ainoastaan hän, vaan kaikki suomen mummot ovat rasisteja. Malediiveilta peräisin olevalta suomalaiselta kysytään, mistä hän on kotoisin. Se on rasismia. Maahanmuuttajataustainen poika ei pääse jalkapallojoukkueensa aloituskokoonpanoon. Se on rasismia. Kassajonossa kiilaavalle maahanmuuttajalle huomautetaan kiilaamisesta. Se on rasismia.

Tässäkin tapauksessa pohjalta löytyy varmaan myös aivan todellista rotuun tai etniseen taustaan perustuvaa syrjintää, mutta se esiintymistä liioitellaan ja tulkintaa laajennetaan ad absurdum.  Tätä ajattelumallia kuvatkoon pari esimerkkejä käydystä keskustelusta.

”Me ollaan lähdetty määrittelemään mitä se rasisminvastaisuus tarkoittaa että sinun pitää tunnistaa ja tunnustaa se rasismin olemassaolo siellä koulussa jo ennen kuin edes vaikka yhtään rasistista tapausta on tullut esiin. Sen jälkeen totta kai on helpompaa puuttua.” Satu Kanninen, rasismin vastaisen työn asiantuntija, Pelastakaa Lapset ry Yle-aamussa 10.1.2013. Asiantuntija siis toteaa, että vaikka mitään ongelmaa ei olisikaan, kuulijat pitää vakuuttaa sen olemassaolosta ja saada tunnustamaan syntisyytensä.

"Rasismin kaltaisia sosiaalisia ilmiöitä tutkitaan haastattelemalla ihmisiä ja kysymällä heiltä: oletko kohdannut rasismia? Tällöin tulos riippuu väkisinkin haastatellun subjektiivisesta tulkinnasta. Tiedetoimittaja Hamilo varmasti hakee taustansa vuoksi konkreettisia mittatikkuja tällekin ilmiölle. [Subjektiivisiin kokemuksiin perustuvien] rasismitutkimusten tulosten kiistäminen vetoamalla niissä esiintyvän rasismitulkinnan subjektiivisuuteen on rasismin vähättelyä, ei muuta. [Tämä] kirjoitus oli vastaus tiedetoimittaja Hamilon älyttömälle vaateelle siitä, että rasismia pitäisi tutkia vastoin nykytapaa "objektiivisesti". Tutkimustuloksista voi kiistellä, mutta ei niitä voi tyrmätä kritisoimalla menetelmää, joka on tässä tapauksessa ainoa oikea eli ihmisiltä itseltään kysyminen."  Jaakko Köhli, US Puheenvuoro 10.1.2013

"Katsoin pitkästä aikaa Ylen A-studion, jonka illan jakson aiheena oli suomalainen rasismi. Ohjelmassa esiintyi kuitenkin kaksi nettikeskusteluihinkin osallistunutta henkilöä, joitten kirjallinen ja suullinen tuotanto kertoo rasismiin liittyvästä erittäin vaikeasta ilmiöstä: rasismin denialismista.

Mutta minkä ihmeen takia näinkin älykkääseen debatointiin kykenevien henkilöiden on vaikeaa ymmärtää sitä, että rasismi yhteiskunnallisena ilmiönä on oikeasti erittäin paljon kiinni siitä miten sen kohde asian subjektiivisesti kokee? A-studion tapauksessa rasismin denialismia edustivat varsin vahvasti perussuomalaisten piirisihteeri Kristina Ljundqvist ja tiedeasioista kirjoittava Marko Hamilo. Hamilo on keskustelijoista hämmästyttävä tapaus. Puuttuuko mieheltä oikeasti empatiakykyä, vai trollaako hän vain yrittämällä esittää neutraalia ja saivartelemalla subjektiivisten ja objektiivisten kirjausten sekä rikostilastojen nyanssien taakse?" Ossi Mäntylahti, US Puheenvuoro 10.1.2013

Kirjoittajat siis vastustavat ilmiön objektiivista mittaamista ja vaativat, että asianomistajan, eli kantajan lausumat on aina otettava sellaisenaan todesta. Tämän ajattelutavan mukaan riita-asiat pitäisi ratkaista oikeudessa aina kantajan hyväksi, koska kantajan subjektiivisen kokemuksen hyväksyminen on ainoa oikea tapa. Mäntylahti jopa näytti pitävän olemassa olevan objektiivisen tiedon käyttöä saivarteluna. Hän oli keksinyt tämän rasimi-ilmiön epäilemistä kuvaamaan niin hienon sanan kuin denialismi. Sillä oli ilmeisesti tarkoitus mitätöidä kaikki, mitä denialistiksi leimattava henkilö saattaisi esittää. Tuli mieleen Teuvo Pakkalan vanha tuttu stiiknafuulia, joka sekin oli kumoamaton ja kaiken kritiikin ylitse käypä mahtisana.  

Rohkenen olla herrojen kanssa eri mieltä. Rasismin konkreettisiin ilmenemismuotoihin kyllä voidaan ottaa kantaa ilman tutkimuksia. Tekoja ja käyttäytymismalleja voidaan pitää tuomittavana, siedettävänä tai hyväksyttävänä. Väitteisiin suomalaisten yleisestä rasistisuudesta sen sijaan ei voida ottaa kantaa ilman kohtuullisen luotettavaa ja objektiivista mittaustietoa. Ei ainakaan millään luottamusta herättävällä tavalla. Tutkimusmenetelmä ja tutkimuksen toteuttamistapa vaikuttavat olennaisesti tulosten luotettavuuteen. Huonosti tai tarkoitushakuisesti toteutetuilla kyselytutkimuksilla voidaan osoittaa aivan mitä tahansa. Haastattelututkimuksilla voidaan saada esiin myös hyvänlaatuista ja varsin luotettavaa tietoa, mutta hyvien haastattelututkimusten tekeminen on vaativaa. Eräs tällainen tutkimus on 30 maassa toteutettava European Social Survey, jonka uusin kierros toteutettiin vuosina 2010/11. Alustavien tietojen mukaan sen tulokset näyttäisivät Suomen  olevan Euroopan vähiten tai toiseksi vähiten rasistinen maa. Suhteellisen objektiivista tietoa saadaan myös esimerkiksi rikostilastoista, joista voidaan katsoa rasistisesti motivoitujen rikosten määriä. Myöskään ne eivät anna tukea väitteille suomalaisten huomattavasta rasistisuudesta.

Koko polemiikin aikana oikeastaan ainoat esiin nostetut selvät ja konkreettiset rasismin ilmentymät olivat rasistisia huuteluita. Edes rikostilastoihin ei vedottu. Rasistinen huutelu ei tietysti ole mitenkään hyväksyttävää, kuten ei mikään muukaan loukkaava huutelu. Rasismin ohella sellaisen syynä voi olla esimerkiksi alkoholismi tai mielenterveyden ongelmat. Ilmiö on ikävä, koska pieni määrä häiriköitä pystyy tuottamaan harmia suurelle joukolle ihmisiä. Se on kuitenkin selvä ja rajattu ongelma. Jos keskustelun tarkoituksena on ongelmiin puuttuminen siinä mielessä, että niihin pyritään saamaan korjausta, silloin kannattaa myös pitäytyä siinä ongelmassa, eikä ryhtyä levittelemään yleisiä epämääräisiä ja huonosti perusteltuja syytöksiä.   

Neuvostovastaisuuden vahtimisessa oli kyse vallankäytöstä. Neuvostovastaisuus oli hyvä leimakirves, jolla saattoi lyödä viroista ja asemista kilpailijoita sekä poliittisia vastustajia. Sen suojissa saattoi tehdä hämäriä liiketoimia, liiketoimien tutkijat kun saattoi leimata neuvostovastaisiksi. Toimittajakin sai päivittäisen leipänsä tienattua, paljastamalla jonkun neuvostovastaisen, ellei mitään muuta jutunjuurta tuntunut löytyvän.

Myös tämän rasismikohun kohdalla kannattaa tehdä kysymys, mistä on kysymys, tai kysyä Hercule Poirotin tapaan: kuka hyötyy?

Yksi ilmeinen hyötyjä on tietysti media. Lehtiä saadaan myytyä, toimittajat saavat senttinsä kirjoitettua ja ohjelmaminuuttinsa tehtyä.

Toisia hyötyjiä ovat nämä vähemmistöihin kohdistuvista palveluista leipänsä saavat ja siihen liiketoimintansa perustavat. Tällaisia ovat erilaiset rasisminvastaisen työn asiantuntijat, monikulttuurisuuskoordinaattorit ja muut vastaavat. Valtion budjettialijäämän kasvaessa ja kuntien talouden kiristyessä julkisen talouden säästöt käyvät välttämättömiksi. Heidänkin leipäpuutaan saattaa siis uhata karsiminen ja hyökkäys on nähtävästi katsottu parhaaksi puolustukseksi.

Kolmas mahdollinen hyötyjä ovat poliitikot ja poliittiset liikkeet. Rasismi on yleisesti mielletty pahaksi asiaksi. Se joka tuo mieleen ku-klux-klanin ja holokaustin. Syyllistämällä ja synnintuntoa levittämällä voidaan aina tavoitella kannattajia ja lyödä vastustajia. Siinä tosin piilee se vaara, että mahdollisten äänestäjien perusteeton leimaaminen rasisteiksi saattaa potkaista takaisin.    

Neljäs mahdollinen hyötyjä saattaa olla nykyinen poliittinen johto. Kun asioiden hoidossa on ongelmia, on vanha temppu pyrkiä suuntaamaan huomio toisaalle. Kysymys saattaa olla vanhasta kunnon harhautuksesta. Poliittisen johdon kannalta kiusallisia asioita on kertynyt melkoinen joukko. Tällaisia ovat vaikkapa maan talouden tila ja ilmeisen negatiivinen kehityssuunta, suuri ja kasvamaan pyrkivä budjettialijäämä, verojen korotukset, telakkateollisuuden kriisi, rikkidirektiivin vaikutukset vientiin, kuntauudistuksen ja sote uudistuksen punaisen langan katoaminen, ellei suorastaan umpisolmuun ajautuminen... Listaa voisi jatkaa. Piilossa saattaa olla vielä joukko uusia jobinposteja, joiden julkisuuteen nouseminen olisi kovin epämiellyttävää. Vaarana on sellaisen käsityksen syntyminen, että asioita on ennakoitu huonosti, hankkeita on valmisteltu huonosti ja on toimittu taitamattomasti. On siis vaarattomampaa suunnata keskustelua rasismiin, todelliseen tai kuviteltuun.    

On tietysti vielä sekin mahdollisuus, että alun perin tarkoituksena oli vain tehdä vain Abu-Hannan seuraavan kirjan markkinointia tukeva puffi, mutta juttu otti paremmin tulta, kuin kukaan olisi osannut arvata, toivoa tai pelätä.

Yllä olevat vaihtoehdot eivät tietystikään ole toisensa poissulkevia, eivätkä kata kaikkia mahdollisuuksia. Kukin taho saattaa lietsoa rasismikeskustelua omista intresseistään lähtien.   

Heppoisten asiaperusteiden varassa olevat kohut ja uskomukset elävät aikansa ja sitten lakastuvat. Vahvan sponsorin varassa tällaisia uskomuksia voidaan pitää hengissä pitkänkin aikaa. Myyttiselle neuvostovastaisuuden käsitteelle tällaisia vahvoja sponsoreita olivat Kekkonen ja Neuvostoliitto. Suomalaisten rasistisuutta koskevalle myytille ei yhtä vahvoja sponsoreita taida löytyä.    

Se suuri rasismikeskustelu

Nyttemmin on suuri rasismikeskustelu päässyt hyvään vauhtiin. Eräs 80-vuotias mummo oli sättinyt toimittaja Ubayya Abu-Hannan tummaihoista adoptiotytärtä. Toimittaja joutui pakenemaan tätä hirvittävää rasismia apurahan turvin Hollantiin, joka osoittautuikin kaikenpuoleiseksi onnelaksi. Joku saattaisi epäillä tätä reaktiota liioitelluksi. Kyseessähän olisi saattanut olla häiriytynyt vanhus, joita heitäkin joskus liikkuu ihmisten ilmoilla. Tällaisen epäilyksen Abu-Hanna torjui tarmokkaasti ilmoittamalla, että kyseinen mummo kyllä edusti kaikkia Suomen mummoja. Eikä syrjintätapaus edes ollut lajissaan ainoa. Kun Abu-Hanna oli kutsuttu Suomen itsenäisyyspäivävastaanotolle, hänen   tytärtään ei ollut kutsuttu mukaan. Tästä teosta Abu-Hanna kyllä ojensi presidentille asianmukaisen nootin, jossa hän ilmoitti, että presidentti ei sitten ole tervetullut hänen lapsensa syntymäpäiville.

Asia olisi ehkä jäänyt tähän. Suomen kansa olisi todettu rasistiseksi ja katumuksen merkiksi toimittajalle olisi kerätty kolehti valtion varoista. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin ei ymmärtänyt mitä hänen rauhaansa kuuluu ja kirjoitti vastineen, jossa uskalsi epäillä toimittaja Abu-Hannan liioittelevan kärsimyksiään. Olihan hän saanut myös kaikenlaisia etuja, palkkioita ja huomionosoituksia. Katastrofi oli valmis, kun tuhannet kansalaiset ilmaisivat kannatuksensa Appelsinin kirjoitukselle ja taputtivat karvaisia rasistinkäsiään. Kävi ilmi, että palautteista peräti 80 % oli Appelsinia puoltavia. Kansa ei siis ottanut nöyrästi vastaan siihen kohdistettuja moitteita, eikä ymmärtänyt säkkiin ja ripotella tuhkaa päänsä päälle. Monet yrittivät päinvastoin väittää, ettei Suomi ole mitenkään rasistinen maa ja ettei kaikki ole rasismia, mitä rasismiksi väitetään. Uskaliaimmat yrittivät jopa väittää, että Suomessa on suhteellisen vähän rasismia useimpiin muihin maihin verrattuna. Olipa niitäkin, jotka rohkenivat epäillä, että Abu-Hanna olisi keskimääräistä hankalampi luonne, ja taipuvainen liioittelemaan kielteisiä kokemuksiaan.  Oli siis aika käynnistää vastaisku ja kansanvalistuskampanja.     

Kampanja käynnistyikin reippaasti pääkirjoitustasolla, kolumneilla, valikoitujen asiantuntijoiden haastatteluilla ja niin edelleen. Joku saattaisi verrata ilmiötä sopulilauman käyttäytymiseen, mutta tämä vertaus olisi sekä asiaton, että asiantuntematon. Eläintieteen asiantuntijat nimittäin tietävät, että sopuli ei ole laumaeläin. Iltalehti kirjoitti, että Suomen on syytä katsoa Abu-Hannan peiliin ja opeteltava sietämään kritiikkiä. Ruben Stiller ehdotti, että Ilta-Sanomien olisi syytä nousta juoksuhaudoista ja keskittyä tutkimaan suomalaisen arjen rasismia. Hän arveli, että herne on sittenkin suomalaisen valkoisen uusnationalistin nenässä ja lopetti ihmettelemällä: "Mikä ihme teitä muuten vaivaa?" Keskisuomalaisen kolumnisti ihmetteli, saako täällä hoilottaa fasismin ja avoimen rasismin sanomaa täysin rinnoin ja ihmetteli hänkin, mikä teitä oikein vaivaa. Kaleva totesi laimeasti, että Suomessa ilmenee rasismia ja epäasiallista suhtautumista ihonväriltään erilaisia ihmisiä ja yleensä muualta muuttaneita kohtaan. On siis aika puhua rasismista. Itä-Savo kirjoitti, että suvaitsevaisuuteen on pitkä matka. Demari kirjoitti, että rasismille tarvitaan vastavoima. Biaudet korosti, ettei rasismi ja alentuva kohtelu ole milloinkaan hyväksyttävää.  Yle teki asiasta oman ohjelmansa ja kyseli nettisivuillaan "Millaisia kokemuksia sinulla on rasismista?"  Johanna Korhosen mielestä suomalainen keskustelu rasismista olisi hupaisaa jos se ei olisi niin surkeaa. Hän ilmoitti nauraneensa ääneen lukiessaan Appelsinin kirjoituksen, koska se paljasti hänen mielestään, että Suomessa ollaan aivan pihalla siitä, mitä rasismi on, eivätkä suomalaiset osaa tai halua tunnustaa omaa rasismiaan.

Alkoi lupaavasti näyttää siltä, että kansa on taas pantu ojennukseen ja asia on järjestyksessä. Joku Mauno Koivisto - muuten se sama henkilö, joka asiantuntemattomuudessaan vertasi toimittajia sopuleihin - oli sanonut aikanaan, että ei pidä provosoitua kun provosoidaan.  Siinä neuvossa saattaa olla jotakin perääkin, mutta ei siitä pidä vetää sellaista johtopäätöstä, etteikö pitäisi syyllistyä kun syyllistetään. Monen näppäimistön voimin oli nyt onnistuttu vakuuttamaan, että Suomi on poikkeuksellisen rasistinen maa. Siis katukaa te syntiset.

Onnettomuudeksi tämä tarina ei päättynyt tähän. Sosiaalipolitiikan professori Heikki Ervasti nosti esiin tuoreimman, 30 Euroopan maassa säännöllisesti tehtävän European Social Survey -tutkimuksen. Sen mukaan, horrible dictu, suomalaisten ulkomaalaisasenteet ovat Euroopan myönteisimpiä. Suomessa on maailman vähiten rasismia. Nyt sitten joudumme ihmettelemään, pitäisikö meidän uskoa tällaisia arvovaltaisia tutkimuksia enemmän kuin toimittajien mielipiteitä.