Rasismi, tämän päivän neuvostovastaisuus

Ajattelin olla kommentoimatta sen enempää tätä rasismikeskustelua, joka nyt näyttää vellovan vähän joka puolella, mutta kun se alkoi herättää deja-vu tuntemuksia niiltä vähemmän miellyttäviltä suomettumisen vuosilta, muutin sitten mieleni.

Keskustelussa (vai pitäisikö sanoa Putinilaisittain, ohjatussa keskustelussa) rasismin käsitteeseen on pyritty rakentamaan samankaltaista mekanismia kuin neuvostovastaisuuden käsitteeseen 70-luvulla. Koko inhimillisten suhteiden kirjo esiintyi  silloin venäläisiin suhtautumisessa. Jotkut pitivät heistä enemmän, jotkut vähemmän. Jotkut ystävystyivät, jotkut hoitivat asioita asioina, jotkut olivat varautuneita. Jotkut potivat suoranaista ryssävihaa. Suurin osa kansasta piti toimivien suhteiden ylläpitämistä silloiseen Neuvostoliittoon järkevänä ja luontevana.  Aivan todellistakin vihamielisyyttä oli toki olemassa ja neuvostovastaisuuden käsite rakennettiin sen pohjalle, laajentamalla ja liioittelemalla sen tulkintaa lähes rajattomasti. Kaikki mahdollinen Venäjään ja venäläisiin kohdistuva negatiivinen tai negatiiviseksi tulkittavissa oleva puhe leimattiin neuvostovastaisuudeksi. Se joka sanoi Ladassa tai Mossessa olevan vikoja, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka huomautti Kannaksen teiden tai Viipurin talojen  huonosta kunnosta, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka virnuili, kuinka paljon vodkaa sai ostettua nailonsukilla, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka paheksui Tshekkoslovakian miehitystä, syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Se joka suosi Karjala-olutta syyllistyi neuvostovastaisuuteen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Loputtomasti.

Tänä päivänä rasismista yritetään rakentaa samanlaista leimakirvestä jollainen neuvostovastaisuus aikanaan oli. Humalainen mölisee raitiovaunussa. Jos kohteena on joku muu, kuin kantasuomalainen, se on rasismia. Vanha mummo rähisee tummaihoiselle lapselle. Ei ainoastaan hän, vaan kaikki suomen mummot ovat rasisteja. Malediiveilta peräisin olevalta suomalaiselta kysytään, mistä hän on kotoisin. Se on rasismia. Maahanmuuttajataustainen poika ei pääse jalkapallojoukkueensa aloituskokoonpanoon. Se on rasismia. Kassajonossa kiilaavalle maahanmuuttajalle huomautetaan kiilaamisesta. Se on rasismia.

Tässäkin tapauksessa pohjalta löytyy varmaan myös aivan todellista rotuun tai etniseen taustaan perustuvaa syrjintää, mutta se esiintymistä liioitellaan ja tulkintaa laajennetaan ad absurdum.  Tätä ajattelumallia kuvatkoon pari esimerkkejä käydystä keskustelusta.

”Me ollaan lähdetty määrittelemään mitä se rasisminvastaisuus tarkoittaa että sinun pitää tunnistaa ja tunnustaa se rasismin olemassaolo siellä koulussa jo ennen kuin edes vaikka yhtään rasistista tapausta on tullut esiin. Sen jälkeen totta kai on helpompaa puuttua.” Satu Kanninen, rasismin vastaisen työn asiantuntija, Pelastakaa Lapset ry Yle-aamussa 10.1.2013. Asiantuntija siis toteaa, että vaikka mitään ongelmaa ei olisikaan, kuulijat pitää vakuuttaa sen olemassaolosta ja saada tunnustamaan syntisyytensä.

"Rasismin kaltaisia sosiaalisia ilmiöitä tutkitaan haastattelemalla ihmisiä ja kysymällä heiltä: oletko kohdannut rasismia? Tällöin tulos riippuu väkisinkin haastatellun subjektiivisesta tulkinnasta. Tiedetoimittaja Hamilo varmasti hakee taustansa vuoksi konkreettisia mittatikkuja tällekin ilmiölle. [Subjektiivisiin kokemuksiin perustuvien] rasismitutkimusten tulosten kiistäminen vetoamalla niissä esiintyvän rasismitulkinnan subjektiivisuuteen on rasismin vähättelyä, ei muuta. [Tämä] kirjoitus oli vastaus tiedetoimittaja Hamilon älyttömälle vaateelle siitä, että rasismia pitäisi tutkia vastoin nykytapaa "objektiivisesti". Tutkimustuloksista voi kiistellä, mutta ei niitä voi tyrmätä kritisoimalla menetelmää, joka on tässä tapauksessa ainoa oikea eli ihmisiltä itseltään kysyminen."  Jaakko Köhli, US Puheenvuoro 10.1.2013

"Katsoin pitkästä aikaa Ylen A-studion, jonka illan jakson aiheena oli suomalainen rasismi. Ohjelmassa esiintyi kuitenkin kaksi nettikeskusteluihinkin osallistunutta henkilöä, joitten kirjallinen ja suullinen tuotanto kertoo rasismiin liittyvästä erittäin vaikeasta ilmiöstä: rasismin denialismista.

Mutta minkä ihmeen takia näinkin älykkääseen debatointiin kykenevien henkilöiden on vaikeaa ymmärtää sitä, että rasismi yhteiskunnallisena ilmiönä on oikeasti erittäin paljon kiinni siitä miten sen kohde asian subjektiivisesti kokee? A-studion tapauksessa rasismin denialismia edustivat varsin vahvasti perussuomalaisten piirisihteeri Kristina Ljundqvist ja tiedeasioista kirjoittava Marko Hamilo. Hamilo on keskustelijoista hämmästyttävä tapaus. Puuttuuko mieheltä oikeasti empatiakykyä, vai trollaako hän vain yrittämällä esittää neutraalia ja saivartelemalla subjektiivisten ja objektiivisten kirjausten sekä rikostilastojen nyanssien taakse?" Ossi Mäntylahti, US Puheenvuoro 10.1.2013

Kirjoittajat siis vastustavat ilmiön objektiivista mittaamista ja vaativat, että asianomistajan, eli kantajan lausumat on aina otettava sellaisenaan todesta. Tämän ajattelutavan mukaan riita-asiat pitäisi ratkaista oikeudessa aina kantajan hyväksi, koska kantajan subjektiivisen kokemuksen hyväksyminen on ainoa oikea tapa. Mäntylahti jopa näytti pitävän olemassa olevan objektiivisen tiedon käyttöä saivarteluna. Hän oli keksinyt tämän rasimi-ilmiön epäilemistä kuvaamaan niin hienon sanan kuin denialismi. Sillä oli ilmeisesti tarkoitus mitätöidä kaikki, mitä denialistiksi leimattava henkilö saattaisi esittää. Tuli mieleen Teuvo Pakkalan vanha tuttu stiiknafuulia, joka sekin oli kumoamaton ja kaiken kritiikin ylitse käypä mahtisana.  

Rohkenen olla herrojen kanssa eri mieltä. Rasismin konkreettisiin ilmenemismuotoihin kyllä voidaan ottaa kantaa ilman tutkimuksia. Tekoja ja käyttäytymismalleja voidaan pitää tuomittavana, siedettävänä tai hyväksyttävänä. Väitteisiin suomalaisten yleisestä rasistisuudesta sen sijaan ei voida ottaa kantaa ilman kohtuullisen luotettavaa ja objektiivista mittaustietoa. Ei ainakaan millään luottamusta herättävällä tavalla. Tutkimusmenetelmä ja tutkimuksen toteuttamistapa vaikuttavat olennaisesti tulosten luotettavuuteen. Huonosti tai tarkoitushakuisesti toteutetuilla kyselytutkimuksilla voidaan osoittaa aivan mitä tahansa. Haastattelututkimuksilla voidaan saada esiin myös hyvänlaatuista ja varsin luotettavaa tietoa, mutta hyvien haastattelututkimusten tekeminen on vaativaa. Eräs tällainen tutkimus on 30 maassa toteutettava European Social Survey, jonka uusin kierros toteutettiin vuosina 2010/11. Alustavien tietojen mukaan sen tulokset näyttäisivät Suomen  olevan Euroopan vähiten tai toiseksi vähiten rasistinen maa. Suhteellisen objektiivista tietoa saadaan myös esimerkiksi rikostilastoista, joista voidaan katsoa rasistisesti motivoitujen rikosten määriä. Myöskään ne eivät anna tukea väitteille suomalaisten huomattavasta rasistisuudesta.

Koko polemiikin aikana oikeastaan ainoat esiin nostetut selvät ja konkreettiset rasismin ilmentymät olivat rasistisia huuteluita. Edes rikostilastoihin ei vedottu. Rasistinen huutelu ei tietysti ole mitenkään hyväksyttävää, kuten ei mikään muukaan loukkaava huutelu. Rasismin ohella sellaisen syynä voi olla esimerkiksi alkoholismi tai mielenterveyden ongelmat. Ilmiö on ikävä, koska pieni määrä häiriköitä pystyy tuottamaan harmia suurelle joukolle ihmisiä. Se on kuitenkin selvä ja rajattu ongelma. Jos keskustelun tarkoituksena on ongelmiin puuttuminen siinä mielessä, että niihin pyritään saamaan korjausta, silloin kannattaa myös pitäytyä siinä ongelmassa, eikä ryhtyä levittelemään yleisiä epämääräisiä ja huonosti perusteltuja syytöksiä.   

Neuvostovastaisuuden vahtimisessa oli kyse vallankäytöstä. Neuvostovastaisuus oli hyvä leimakirves, jolla saattoi lyödä viroista ja asemista kilpailijoita sekä poliittisia vastustajia. Sen suojissa saattoi tehdä hämäriä liiketoimia, liiketoimien tutkijat kun saattoi leimata neuvostovastaisiksi. Toimittajakin sai päivittäisen leipänsä tienattua, paljastamalla jonkun neuvostovastaisen, ellei mitään muuta jutunjuurta tuntunut löytyvän.

Myös tämän rasismikohun kohdalla kannattaa tehdä kysymys, mistä on kysymys, tai kysyä Hercule Poirotin tapaan: kuka hyötyy?

Yksi ilmeinen hyötyjä on tietysti media. Lehtiä saadaan myytyä, toimittajat saavat senttinsä kirjoitettua ja ohjelmaminuuttinsa tehtyä.

Toisia hyötyjiä ovat nämä vähemmistöihin kohdistuvista palveluista leipänsä saavat ja siihen liiketoimintansa perustavat. Tällaisia ovat erilaiset rasisminvastaisen työn asiantuntijat, monikulttuurisuuskoordinaattorit ja muut vastaavat. Valtion budjettialijäämän kasvaessa ja kuntien talouden kiristyessä julkisen talouden säästöt käyvät välttämättömiksi. Heidänkin leipäpuutaan saattaa siis uhata karsiminen ja hyökkäys on nähtävästi katsottu parhaaksi puolustukseksi.

Kolmas mahdollinen hyötyjä ovat poliitikot ja poliittiset liikkeet. Rasismi on yleisesti mielletty pahaksi asiaksi. Se joka tuo mieleen ku-klux-klanin ja holokaustin. Syyllistämällä ja synnintuntoa levittämällä voidaan aina tavoitella kannattajia ja lyödä vastustajia. Siinä tosin piilee se vaara, että mahdollisten äänestäjien perusteeton leimaaminen rasisteiksi saattaa potkaista takaisin.    

Neljäs mahdollinen hyötyjä saattaa olla nykyinen poliittinen johto. Kun asioiden hoidossa on ongelmia, on vanha temppu pyrkiä suuntaamaan huomio toisaalle. Kysymys saattaa olla vanhasta kunnon harhautuksesta. Poliittisen johdon kannalta kiusallisia asioita on kertynyt melkoinen joukko. Tällaisia ovat vaikkapa maan talouden tila ja ilmeisen negatiivinen kehityssuunta, suuri ja kasvamaan pyrkivä budjettialijäämä, verojen korotukset, telakkateollisuuden kriisi, rikkidirektiivin vaikutukset vientiin, kuntauudistuksen ja sote uudistuksen punaisen langan katoaminen, ellei suorastaan umpisolmuun ajautuminen... Listaa voisi jatkaa. Piilossa saattaa olla vielä joukko uusia jobinposteja, joiden julkisuuteen nouseminen olisi kovin epämiellyttävää. Vaarana on sellaisen käsityksen syntyminen, että asioita on ennakoitu huonosti, hankkeita on valmisteltu huonosti ja on toimittu taitamattomasti. On siis vaarattomampaa suunnata keskustelua rasismiin, todelliseen tai kuviteltuun.    

On tietysti vielä sekin mahdollisuus, että alun perin tarkoituksena oli vain tehdä vain Abu-Hannan seuraavan kirjan markkinointia tukeva puffi, mutta juttu otti paremmin tulta, kuin kukaan olisi osannut arvata, toivoa tai pelätä.

Yllä olevat vaihtoehdot eivät tietystikään ole toisensa poissulkevia, eivätkä kata kaikkia mahdollisuuksia. Kukin taho saattaa lietsoa rasismikeskustelua omista intresseistään lähtien.   

Heppoisten asiaperusteiden varassa olevat kohut ja uskomukset elävät aikansa ja sitten lakastuvat. Vahvan sponsorin varassa tällaisia uskomuksia voidaan pitää hengissä pitkänkin aikaa. Myyttiselle neuvostovastaisuuden käsitteelle tällaisia vahvoja sponsoreita olivat Kekkonen ja Neuvostoliitto. Suomalaisten rasistisuutta koskevalle myytille ei yhtä vahvoja sponsoreita taida löytyä.