Itsepäisesti huonompaan suuntaan

 

Uutisotsikko kertoi: ”Jos työntekijä ei alistu ay-pomolle, alkaa kiusaaminen”. Tuo alkoi muistuttaa sitä kommunistijohtoisten ammattiliittojen harjoittamaa työmaaterroria, jota täällä esiintyi sodan jälkeen. Ja siitä ajatus eteni siihen, kuinka tämä yhteiskunta on muuttunut viimeisten viidentoista vuoden aikana.

On suorastaan uskomatonta, kuinka yhteiskuntamme on taantunut ja alkeellistunut lyhyessä ajassa. Vielä runsaat kymmenen vuotta sitten yhteiskuntarauha Suomessa oli suorastaan rikkumaton. Talous oli kunnossa, asioista kyettiin neuvottelemaan ja demokratia toimi, ainakin kohtuullisesti. Tietysti silloinkin oli riidanhaastajia ja riidankylväjiä, mutta he olivat kuitenkin enemmänkin poikkeus ja yleensä heidät kuitattiin sellaisina vakiorähisijöinä, joita nyt aina on, mutta joiden purkauksilla ei ole ihmeempää väliä eikä sellaisten sanomalle löytynyt oikeastaan minkäänlaista kaikupohjaa. Tänään tilanne on toisin, niin mediassa kuin politiikassakin. Saamme lukea kuinka ”Ammattiosaston lehti kutsui lakon aikana työskennelleitä rotiksi ja mädiksi omenoiksi”. Tuntuu kuin olisimme menneet ajassa runsaat sata vuotta taaksepäin. Talous syöksyy vauhdilla ja velka kasvaa huimaa vauhtia, mutta tämän asiantilan korjaaminen ei tunnu kiinnostavan juuri ketään, kaikkein vähimmin vastakkainasettelua lietsovaa mediaa ja itsensä sotaisaan uhoon kiihottaneita lakkokenraaleja. Eikä tämä ole suinkaan ainoa yhteiskunnan taantunut alue. Kouluissa esiintyvä väkivalta, jota kaunistellen nimitetään koulukiusaamiseksi ja joka oli joskus 90-luvulla jokseenkin kadonnut ilmiö, on palannut koulujen vitsaukseksi. Sama pätee katurikollisuuteen. Sivistyksen, kohtuullisuuden ja tolkullisuuden pintasilaus on karissut. Rähinäpolitiikka, oklokratia, on syrjäyttämässä demokratian.

Kansainvälisessä politiikassa asiat ovat vielä pahemmin. Kun sukupolvi sitten, 1990-luvulla kirjoitettiin, että historia on saapunut päämääräänsä ja demokratia on tullut yhteisten asioiden hoidon hallitsevaksi malliksi, tänään joudutaan kysymään, kykeneekö demokratia puolustamaan itseään kansan kiihotusta, riidan kylvämistä, väkivaltaa ja sotaa keinonaan käyttäviä tyranneja ja sellaiseksi havittelevia vastaan.   

Miksi tilanne on tällainen. Mikä on aikaan saanut tällaisen kulttuurin romahduksen, sillä tässähän on kysymys romahduksestahan tai parhaassakin tapauksessa voimakkaasta notkahduksesta. Ovatko romahduksen syyt ulkoisia vai sisäisiä. Onko jossain sellainen sylttytehdas tai useampiakin, jotka ruokkivat ja rahoittavat demokraattisen yhteiskunnan turmelemiseen ja hävittämiseen tähtäävää toimintaa. Vai onko kyse siitä, että ajan mittaan kaikki instituutiot väistämättä degeneroituvat, rappeutuvat ja rapautuvat ja näin on päässyt tapahtumaan myös meidän demokraattisille instituutioillemme.

Ulkoa tulevat paineet voivat olla ilmaus kulttuurien törmäyksestä, jossa useammatkin demokratian kilpailijat ovat kohdistaneet huomionsa ja toimensa demokratian horjuttamiseen ja vahingoittamiseen. Yksinvaltaan uskovat hallinnot, uskonnolliseen pappisvaltaan uskovat hallinnot ja rahanvaltaan uskovat hallinnot voivat nähdä hyvinkin perustellusti demokraattisen järjestelmän itselleen uhkaksi ja vähintäänkin omien intressiensä kannalta kiusallisena kilpailijana ja toimintavapauden rajoittajana.

Sisäisen rapeutumisen ilmenemiä voivat olla mukavuudenhalu, tylsistyminen, pinnallistuminen ja leipääntyminen, jotka ovat vallanneet hallintoelimet. Silmät on ummistettu vaaran merkeiltä, yhteiskuntaa uhkaavien ilmiöiden on annettu vapaasti kasvaa, vaaroja ja ongelmia on piiloteltu, aggressiivisille toimijoille on tehty myönnytyksiä ja heitä on yritetty lepytellä. Yhteiskunnan koneiston toiminnan vahingoittamiseen pyrkiviä henkilöitä on päästetty sabotoimaan hallintokoneistoa sisältä päin.  

Vai onko kyse ehkä siitä, että tekniikassa ja taloudessa tapahtuneet muutokset, tässä ehkä erityisesti informaatioteknologian kehitys ovat muuttanut yhteiskunnan tasapainoa ja toimintatapoja niin, että ne asiat, jotka toimivat vanhassa ympäristössä eivät enää toimikaan uudessa ympäristössä.   

Aristoteles aikoinaan määritteli kolme hallintomallia, jotka olivat yksinvalta, harvainvalta ja enemmistövalta. Näistä hän näki olevan olemassa sekä hyvät että huonot variantit. Jokaisella mallilla oli myös omanlaisensa rappeutumistaipumus. Enemmistövallan hyvässä variantissa, josta hän käytti politeia, enemmistö ajattelee kaikkein etua. Huonoista varianteista hän käytti nimityksiä kansanvalta ja oklokratia. Kansanvaltaa hänen käyttämässään merkityksessä nimitettäisiin nykyisin enemmistödemokratiaksi. Siinä enemmistö ajattelee puhtaasti oman ryhmänsä etua.  Kaikkein huonoin variantti oli oklokratia, jossa keskenään taistelevat ryhmät ajavat kukin vain omaa hetkellistä etuaan. Politeialla nähtiin olevan taipumus rappeutua ensin enemmistödemokratiaksi, jossa hetkelliset enemmistöt ajavat muista piittaamatta puhtaasti omaa politiikkaansa. Sillä vuorostaan oli, enemmistöjen vaihtuessa ja sen seurauksena tapahtuvien politiikan jyrkästi heilahdellessa, taipumus hajota oklokratiaksi.  

Kotimaan lakkouutiset tietysti nostavat esiin huolen korporaatioiden ja muiden erillisten intressiryhmien yksisilmäisestä ja kapea-alaisesta omien intressiensä ajamisesta ja vallanhalusta. Näitä aggressiivisia ja kapea-alaisia intressiryhmiähän meillä alkaa olla pilvin pimein. Onko vielä 15 vuotta sitten kohtuullisen hyvin toiminut demokratiamme romahtamassa oklokratiaksi. Kokevatko korporaatiot ja erilaiset intressiryhmä olevansa valtioita valtiossa. Katsovatko ne, että ne voivat käyttää valtiota hyväkseen, lypsää siltä oikeuksia ja etuuksia ilman mitään velvoitteita ja vastuuta. Demokratian toimivuuden kannalta varsin kyseenalaista on esimerkiksi eräiden ammattiliittojen ja eräiden juristien pyrkimys sanella vaaleilla valitulle eduskunnalle, mitä se saa ja mitä se ei saa päättää.

Suomi ei ole yksin ongelmiensa kanssa, vaan ongelmat tuntuvat nyt kohtaavan yleisemminkin erityisesti demokraattisia maita. Ja tämä vain kolmisenkymmentä vuotta siitä, kun ehdittiin julistaa, että historia on tullut perille ja demokratiasta on tullut vallitseva ja vakiintunut hallintomalli. Onko demokratian aika päättymässä ja onko se korvautumassa muilla hallintomalleilla. Ei demokratiakaan tietenkään ole itseisarvoisesti se ainoa oikea ja hyvä hallintomalli. Sitä, kuten kaikkia hallintomalleja täytyy arvioida tulosten kautta. Tulosten valossa se on kuitenkin ollut ylivoimainen kyvyssään tuottaa mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin aineellista kuin henkistäkin. Mutta kykeneekö se puolustautumaan ulkoisia paineita ja sisäisiä rappeutumisilmiöitä vastaan. Kykeneekö se uudistumaan muuttuneiden olosuhteiden vaatimalla tavalla. Ja ennen kaikkea, olemmeko me kansalaisina valmiit puolustamaan demokratiaa ja sen toimivuutta. Se ei nimittäin ole ihan helppo projekti, koska sitä ei voi menestyksellisesti toteuttaa lippuja heiluttelemalla ja sotahuutoja kajauttelemalla vaan se vaatii malttia, tolkkua, lujuutta, joustavuutta, päättäväisyyttä, vastuullisuutta ja laajakatseisuutta.   

Kapitalismin kauhistelua palstoilla

 

Kapitalismin kauhistelu on yksi Ylen kommenttipalstojen vakio-ohjelmista. Olipa jutun aihe lähes mikä tahansa, pian paikalle pölähtää muutamia kommentoijia syyttämään kapitalismia kurjuuden tuottamisesta ja jokseenkin kaikista mahdollisista maapallon ongelmista. Varsin usein kyseessä näyttää olevan samojen vakionimimerkkien harjoittama samojen vakiovirsien ahkera toistelu. Kirjoitustyylistä päätellen sama kirjoittaja saattaa käyttää useampaakin nimimerkkiä, mutta voihan olla myös niin, että tietyn sisältöisten kommenttien kirjoittaminen on annettu jonkun porukan tehtäväksi. Niin tai näin, siinä toteutetaan sitä propagandistien perusreseptiä, jonka mukaan tärkeintä on hyökkäävien väitteiden jatkuva toistelu. Tosiasioiden ja perustelujen sisällyttäminen kommentteihin on tarpeetonta ja heidän kannaltaan jopa vahingollista, sillä sellainen voisi ohjata keskustelua asiakysymyksiin, faktojen punnitsemiseen, väitettyjen asioiden paikkansapitävyyden ja etenkin paikkansa pitämättömyyden tarkasteluun, syytettynä olevan kapitalismin vaihtoehtoihin ja eri vaihtoehtojen hyviin ja huonoihin puoliin. Vaarana olisi siis yleisemminkin asioiden käsittelyn vieminen sellaiseen asiapitoiseen ja jopa pragmaattiseen suuntaan, jossa tarkastellaan ja arvioidaan erilaisten järjestelmien, toimintamallien ja ratkaisujen toimivuutta tai toimimattomuutta toteutuneiden tulosten ja käytännön saavutusten valossa.

Propaganda perustuu ajattelun alkeellistamiseen sellaiseksi yksiulotteiseksi dikotomiseksi joko-tai ajatteluksi, jossa huomio kohdistetaan vain yhteen asiaan ja se on kokonaan hyvä tai kokonaan paha. Ihmisetkin ovat ystäviä tai vihollisia ja ystävät ovat kokonaan hyviä ja viholliset kokonaan pahoja. Ajattelun alkeellistamiseen kuuluu myös se, että kun hyökkäyksen kohde on valittu, sen vaihtoehtojen esittämisen ja vertailu niihin suljetaan kokonaan pois. Kun väitetään vain, että kapitalistinen systeemi ei toimi ja tuottaa vain kurjuutta, silloin ei kerrota, mitkä olisivat vaihtoehtoiset järjestelmät, minkälaisia tuloksia ne ovat saaneet aikaan ja kuinka hyvin ne ovat menestyneet. Ei siis esitetä, mikä olisi mahdollisesti olisi parempi vaihtoehto. Jos näin kuitenkin joskus sattumalta tapahtuu, niin missään tapauksessa ei edetä sen vaihtoehdon nimeämistä pidemmälle, sen ominaisuuksien ja piirteiden luonnehtimiseen puhumattakaan saavutusten kertomisesta ja niiden arvioinnista.  

Mitkä sitten olisivat kapitalistisen järjestelmän vaihtoehtoja. Olisiko vaihtoehtona kollektiiviseen omistukseen perustuva sosialismi tai kommunismi. Olisiko se poliittiseen määräysvaltaan perustuva feodalismi tai merkantilismi. Vai olisiko se peräti kaikista säännöistä vapaa anarkismi tai luontaistalous. Vaihtoehtoja noissa palstojen kommenteissa ei käytännöllisesti katsoen koskaan tuoda esiin ja jos harvinaisena poikkeuksena tuodaan, missään tapauksessa niitä ei perustella millään käytännön tuloksilla. Mikäli vaihtoehtoja joskus tarjotaan, ratkaisuksi tarjotaan jokseenkin poikkeuksetta sosialismia tai kommunismia, mutta niiden käytännön tuloksista visusti vaietaan. Jos joku niistä käytännön tuloksista huomauttaa, silloin kiirehditään selittelemään kovasti, että eivät ne tähän asti tehdyt kurjuudeksi ja orjuudeksi päätyneet yritykset olleet oikeaa sosialismia. Toisin sanoen myönnetään, että sitä ei ole koskaan eikä missään onnistuttu toteuttamaan. Se on siis eräänlainen taivasten valtakunta. Samalla kuitenkin vaaditaan, että juuri se systeemi pitää ottaa käyttöön. Tällöin kuitenkin yritetään sivuuttaa se tosiasia, että sellaisia yrityksiä, vaihtelevilla nimillä mutta samaan ideologiaan perustuen, on yritetty toteuttaa toistuvasti Ranskan vallankumouksesta alkaen ja tuloksena on poikkeuksetta ollut vain kurjuutta ja orjuutta. Jos yritys olisi mennyt pieleen kerran tai kaksi, sellainen menisi vielä kokemattomuuden ja taitamattomuuden tiliin mutta kun se on johtanut säännönmukaisesti samoihin tuloksiin, kyllä vika on silloin itse ideassa eli paradigmassa.

Ehkä eniten, tai lähes eniten, noissa kommenteissa häiritsee argumentoinnin ja ajattelun alkeellisuuden ohella jokseenkin täydellinen piittaamattomuus tosiasioista. Suureen ääneen, ikään kuin itsestään selvyytenä väitetään, että kapitalismi ja markkinatalous on huono ja kurja systeemi, joka tuottaa vain kurjuutta kansalle. Vähääkään huomiota ei kiinnitetä siihen, että kun maailman onnellisimpia maita pannaan järjestykseen, kolmenkymmenen onnellisimman joukossa on vain kolme maata, jotka eivät ole välttämättä selkeästi kapitalistisia markkinatalousmaita. Ne kolme ovat Dubain kaltaisia Lähi-Idän öljyvaltioita, joiden talousjärjestelmässä on selviä feodaalisia piirteitä. Toisaalta, jos listataan kymmenen onnettominta maata, niiden joukossa ei ole yhtään markkinatalousmaata. Esitetään siis perustelemattomia väitteitä, joiden paikkansapitämättömyys on hyvin helppo todentaa. Ehkä tuota kommentoijien tosiasioista piittaamattomuuttakin enemmän häiritsee Ylen farisealainen sensuuri, joka nielee kamelit mutta kuurnii hyttyset eli hyväksyy kyllä nuo karkeita virheitä sisältävät ja aggressiiviset kommentit mutta pysäyttää selvien asiavirheiden ja argumentointivirheiden korjaukset.  

Vielä yksi noiden kommenttien piirre on niille ominainen epämääräinen ja suorastaan virheellinen käsitteiden käyttö. Onko kyse ajattelun epäselvyydestä vai tietoisesta käsitteiden sotkemisesta on tietysti oma kysymyksensä, mutta käsitteiden tietoinen hämärtäminen ja sekoittaminen ansaitsivat jo oman tarinansa. Noissa propagandistien kommenteissa nimittäin huiskitaan sanoja jonkinlaisina leimasimina, piittaamatta siitä, mikä oikeastaan on niiden sisältö ja merkitys.

Mitä siis on kapitalismi ja mitä markkinatalous.  Lyhyesti ja pelkistetysti määriteltynä kapitalismi on yksityiseen omistusoikeuteen ja yrittämisen vapauteen perustuva talousjärjestelmä. Siinä omaisuus ja tuotantovälineet voivat olla kokonaan tai osittain yksityisessä omistuksessa ja hallinnassa. Markkinatalous puolestaan on talousjärjestelmä, jossa tuotettavat hyödykkeet, niiden hinnat ja tuotantomäärät määräytyvät vapaasti markkinoilla kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti. Yritykset ja kuluttajat päättävät itsenäisesti, mitä he haluavat kuluttaa ja tuottaa, ja miten allokoivat resurssinsa ilman valtion väliintuloa.

Kun lähdetään näistä määritelmistä liikkeelle, looginen johtopäätös on, että ne, jotka kertovat haluavansa haluavat hävittää kapitalismin, haluavat siis hävittää yksityisen omistusoikeuden ja yrittämisen vapauden. He haluavat, että tuotettavista hyödykkeistä ja palveluista, niiden hinnoista ja tuotantomääristä päätetään jossakin sitä varten pystytetyssä elimessä.

 Jos keskustelu talousjärjestelmistä etenee joskus edes tähän asti, useimmat alun perin kapitalismin hävittämistä vaatineet selittävät, että eiväthän he noita asioita vaadi vaan ainoastaan kapitalismista ja markkinataloudesta luopumista.  Mutta kun juuri yksityinen omistusoikeus, yrittämisen vapaus ja markkinat ovat ne kapitalismin ja markkinatalouden ydinasiat. Tässä vaiheessa, jos hyvin käy, päästään sitten kiinni sellaisiin asioihin, joita kapitalistisessa markkinasysteemissä pitäisi korjata. Ja niitä asioita kyllä löytyy. Mutta silloin onkin jo päästy puhumaan kapitalistisen systeemin puitteissa tapahtuvista korjauksista. Ja yleensä on niin, että ennen kuin on päästy tähän asti eli puhumaan asiaa, turhan paljon aika ja ruutia on tuhlattu tyhjään polemisointiin vain sen takia, että on lähdetty liikkeelle alkeellisilla argumenteilla ja poleemisilla mutta sisällöltään epämääräisillä käsitteillä.

Niinpä niillä kommenttipalstoilla ei juuri koskaan käydäkään keskusteluja, ei ainakaan sellaisia, jotka etenisivät minnekään, vaan samat poleemikot toistelevat samoja perustelemattomia väitteitään päivästä ja vuodesta toiseen. Joskus ne oikaistaan, usein ne jäävät oikaisematta, mutta oikaisuista huolimatta ne toistetaan seuraavana päivänä. Mitään edistystä tai kehitystä ei tapahdu.  Palstoilla eletään pysähtyneisyyden aikaa.    

Tasa-arvoa vai tasapäisyyttä

 

Onko tasa-arvo, siinä muodossa kuin sitä nykyisin ajetaan, tabu, harha vai kollektivistinen petos. Vai ehkä jopa näitä kaikkea.

Aikoinaan tunnettiin käsitteet sosialismi ja reaalisosialismi. Sosialismia edusti se ihanneyhteiskunta, jossa kaikki saivat tarpeidensa mukaisesti, rakensivat yhteiskuntaa kykyjensä mukaisesti, yksityinen omistus oli korvattu yhteisomistuksella, yhteisesti omistettuja asioita hoidettiin huolella ja kaikkialla vallitsi hyvinvointi. Tiettävästi sellaisen olemassaolosta ei ole ollut yhtään todennettua havaintoa.  Reaalisosialismi oli sitten se sosialistisen systeemin käytännön toteutus, jossa vallitsi puute ja köyhyys. Kukaan ei saanut tarpeidensa mukaisesti poliittista eliittiä lukuun ottamatta. Töitä oltiin tekevinään, mutta mahdollisimman vähän ja huonosti.

Nyt vaikuttaa kovasti siltä, että tämän tasa-arvon kohdalla on syntynyt vastaava kaksoisstandardi. On juhlapuheissa ja julistuksissa esiintyvä idealisoitu tasa-arvo, ja sitten on todellisuudessa esiintyvä reaalitasa-arvo. Nämä eroavat toisistaan melkein kuin yö ja päivä, mutta molemmista käytetään samaa sanaa, jonka nimiin on pakko vannoa, koska siitä sanasta on tullut oikeaan uskontokuntaan kuulumista osoittava velvoittava rituaalinen ilmaus. Sitä kuuluu toistella ja sen nimiin kuuluu vannoa eikä siitä saa pahaa sanaa sanoa eikä epäilyksiä esittää, sillä sen kyseenalaistaminen on tabun rikkominen ja pyhäinhäväistys, ja siitä seuraa ankara julkinen tuomio.

Yleinen kaikki ihmiset sisäänsä sulkeva tasa-arvo, siinä käytännön merkityksessä kuin sitä sanaa käytetään, on harha, jopa useammassakin mielessä. Voiko joku aivan tosissaan ja rehellisesti olla sitä mieltä, että murhia ja raiskauksia huvikseen harjoittava rikollinen ja ympäristölleen viisautta ja hyvinvointia tuottava henkilö olisivat saman arvoisia. Tällainen kysymyksen asettelu on tietysti kärjistetty ja pelkistetty, mutta siihen vastaukseksi saatava sana-akrobatia, jolla yritetään todistella, että ”kyllä kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta ….” kertoo hyvin paljon siitä, että kyseessä on ehkä sittenkin enemmänkin dogmaattinen uskonkappale kuin arkipäivän asia, johon voi ja täytyy suhtautua pragmaattisesti, tarpeen tullen kriittisestikin, tunnistaen hyvät ja huonot puolet sekä ne rajat, joissa sitä on järkevää soveltaa.  

Harhaisuutta edustaa myös se, että sanaa tasa-arvo käytetään hyvin yleisesti merkitsemään tasapäisyyttä, samanlaisuutta, yhden kaavan mukaisuutta. Yhtenä esimerkkinä tästä on se keskustelu, jota nykyisin käydään ennen niin hyvätasoiseksi arvioidun koulumme tulosten ja tason heikkenemisen ympärillä. Ylivoimaista valtavirtaa virallisten tahojen käymässä keskustelussa ja koulun kehittämisen tavoitteista hallitsee puhe koulutuksen tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Kaikille pitää aina antaa ja opettaa saman verran kaikkea. Jos vähänkin näyttää siltä, että toiset saisi jotain parempaa tai ainakin erilaista oppia, olkoonpa se vaikka painotettua opetusta, otetaan se pois äkkiä. Tasa-arvon nimissä ajetaan lisää tasa-arvorahoja huonosti toimiville kouluille, lisää heikoimpien oppijoiden tukea, lisää positiivista diskriminaatiota ja painotetun opetuksen kieltämisestä. Musiikkiluokista pitää päästä eroon, koska ne eriarvoistavat. Kouluvalintaa pitää rajoittaa niin, että kaikissa kouluissa olisi juuri sama määrä eri taustoista tulevia lapsia. Varainkeruu ja luokkaretkien järjestäminen tehdään tasa-arvon nimissä perin vaikeaksi, sillä jos jollakin on vaikeuksia osallistua johonkin toimintaan, se kielletään ja otetaan pois kaikilta. Paheksutaan myös sitä, että vanhempien koulutustausta vaikuttaa liiaksi oppilaan koulumenestykseen, etenkin jos vanhemmat tukevat lastensa oppimista ja hakeutumista esimerkiksi matematiikka- tai liikuntapainotteisiin kouluihin.

Mielessä on käynyt useammin kuin kerran epäilys siitä, että olisikohan koulun tulosten romahdus ollut vähemmän jyrkkä, jos edes osa tasa-arvokeskusteluun uhratusta energiasta olisi laitettu luovaan keskusteluun siitä, miten edistämme Suomessa huippuosaamista kaikilla aloilla ja koulutusmuodoissa?

Jos koulun ja yhteiskunnankin haluttaisiin olevan oikeasti tasa-arvoinen, se tarkoittaisi sitä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet kehittyä omien kykyjensä sallimiin mittoihin oman ominaislaatunsa ja lahjakkuusprofiilinsa mukaisesti. Nyt toimitaan päinvastoin. Poistamalla erilaiset suuntautumisvaihtoehdot, musiikkiluokat, tiedeluokat ja vastaavat pyritään karsimaan pois ja kaikille oppilaille opettamaan samat oppisisällöt riippumatta heidän kyvyistään, lahjakkuusrakenteestaan, oppimistavastaan ja muista ominaisuuksista. Kolusta halutaan tehdä Prokrusteen vuode, jossa oppilaat ajetaan yhteen muottiin typistämällä normien ylittäjät ja yrittämällä venyttää niitä, jotka eivät normia täytä. Kuten olettaa sopii, tuloksena on se, että typistäminen kyllä onnistuu mutta venyttäminen ei. Niinpä sitten sellaiset, jotka tarvitsisivat keskittymiselleen ja oppimiselleen rauhallista ympäristöä istutetaan hälyisiin luokkiin, joissa he eivät pysty oppimaan ja koska häiriköt saavat häiriköidä tasa-arvon nimissä mutta rauhallista ympäristöä tarvitsevilta evätään heidän tarvitsemansa oppimisympäristö – tasa-arvon nimissä.   

Koulu on vain yksi esimerkki siitä, että tasa-arvolla tarkoitetaankin käytännössä yhdenmukaisuutta ja kollektivismia. Muta jos tavoitellaan todellista tasa-arvoa, sitä, jossa jokaisella on yhtäläinen oikeus onnensa tavoittelemiseen, kollektivismi on petos, koska silloin, kun kollektiiveista tehdään enemmän tai vähemmän pakotettu normi, tuloksena on jokseenkin poikkeuksetta Orwellin kuvaama eläinten farmi, jossa ”kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Käytännössä kollektiivissa on suppea kellokkaiden joukko, joka nauttii eduista ja sanelee säännöt ja normit. Tämän lisäksi on suuri yhdenmukaiseen kaavaan puristettu lauma, joka tehtävä on sopeutua saneltuihin normeihin. Kollektivismi tarkoittaa pieniä asuntoja suurissa taloissa, jotka ovat ahtailla tonteilla vierivieressä. Kollektivismi tarkoittaa tyytymistä ja sopeutumista siihen, mitä julkinen valta on katsonut tarpeelliseksi ja riittäväksi, olipa kyse sitten liikenteestä, ravinnosta, terveydenhuollon palveluista, harrastuksista tai mistä muusta tahansa. Kun poliittista eliittiä lukuun ottamatta kaikki tungetaan kollektiivisesti samaan muottiin, sitä sitten väitetään tasa-arvoksi, mutta se on kyllä jotakin aivan muuta. Se on sellainen yhteiskunta, että ”jos sä sanot, että tämä ei nyt tunnu kauhean mukavalta ja mä kaipaisin vähän muutakin, sulle lyödään eteen sellaiset rätingit, joissa todistetaan, että kaikki on niin hyvin kuin voi olla ja sä et millään voi olla toivoa mitään muuta ellet sitten ole suoranainen epäsosiaalinen sabotööri”.          

Huumorin kauhistus

 

Sattuipa silmiini essee, jossa toimittaja kertoi olevansa kyllästynyt nauramaan rikkaille tai ehkä yleisemmin television sarjoihin, joiden sisältönä on rikkaisiin kohdistuva satiiri, joka hyödyntää toisteista keinovalikoimaa. Hänen mielestään kuva ihmisyydestä kapenee, jos kerta toisensa jälkeen tietyt ihmisryhmät sivuutetaan tai heitä kuvataan silotellusti.

Kaikkia tällainen lähestymistapa ei miellyttänyt. Eräs kommentoija suorastaan raivosi penäämällä, että ”Missä on ne elokuvaohjaajat ja näyttelijät, jotka haluaa nauraa ja potkia maassa makaavia, niin kuin Ylellä halutaan? Miksi tyytyä nauramaan vain köyhille, miksei myös esim. naisille, maahanmuuttajille, vähemmistökansoille kuten saamelaisille, romaaneille, tataareille, juutalaisille, jne? Kehitysvammaisille myös, samoin seksuaalivähemmistöille. Kyllä Ylellä on nyt vihdoin saavutettu tämä oikea asenne, seuraavan hallituksen teemahengessä! Orjille nauraminen, se se vasta on hauskaa puuhaa! Mutta vielä hauskempaa on nauraa Auschwitzin uhreille, tai Hiroshiman ja Nagasakin asukkaille! Kyllä pitäisi perustaa erityinen Yle-päivä, jossa jokainen saisi potkia ja pilkata itseään heikommassa asemassa olevia. Se on paljon hauskempaa, kuin pilkata itseään ylivoimaisesti vahvemmassa asemassa olevaa. Kyllä Yle ansaitsisi näistä ideoista nyt valtiollisen palkinnon!”

Hänelle huumori oli vakava asia, totinen asia, vihattava asia. Valitettavasti tällainen suhtautuminen ei ole niinkään harvinaista. Tulipa siinä listattua myös melkoinen luettelo sellaisia kansanryhmistä, joiden yhteydessä saa esittää huumoria vaan on tyydyttävä käyttämään vain poliittisesti korrekteja ilmauksia. Tämä oli jo suorastaan sitä tabu-ajattelua, jossa tietyistä asioista ei saa puhua lainkaan tai niihin saa viitata vain etiketin määrittelemillä ja sallimilla ilmauksilla.

Mistä tällainen kiihtymys saattaisi johtua? Päällimmäisenä tulee mieleen epäilys, että tuossa sekoitettiin keskenään huumori, satiiri ja pilkka. Satiiri ja pilkka tietysti ovat jossain määrin toistensa sukulaisia, mutta ne ovat silti hyvin erilaisia asioita. Siinä missä pilkkaaja hyökkää pilkan kohdetta vastaan ja pitää kohdettaan vihollisena, ellei suorastaan verivihollisena, satiiri suhtautuu kohteeseensa kevyesti ja pyrkii sanomaan, että ei tuo asia nyt niin haudan vakava ole. Siinä missä pilkkaajalla on ehdoton, jyrkkä ja hyökkäävä asenne, joka kieltää muunlaisen ajattelun, satiirin ominaisuuksia ovat kyseenalaistaminen ja monitulkintaisuus. Siinä missä pilkkaajan maalina on pilkan kohde, satiirin maalina on tosikkomaisuus ja turhan tärkeys. Pilkkaaja pyrkii lyömään kohteensa kanveesiin, satiirikko pyrkii tuomaan esiin kohteen pönöttävän turhantärkeyden ja ehkä havahduttamaan satiirin kohteenkin havaitsemaan sen ja hellittämään siitä edes hiukkasen verran.

Pahaksi ja sietämättömäksi ei yhteiskuntaa kuitenkaan tee huumori, ei edes satiiri vaan tosikkomaisuus.  Se on se pelottava pakkopaita, johon vallanhaluiset yksilöt ja ryhmät haluavat ihmiset vangita. Se on se toimintamalli, jolla hyökätään ajattelun ja sananvapautta vastaan. Diktaattorit vaativat alamaisilta totisia ilmeitä ja tosikkomaista asennetta. He vaativat, että Johtajaan, oikeaan uskoon ja oikeaan oppiin pitää suhtautua kunnioituksella ja totisella naamalla. Johtajaa ja oikeaa oppia ei saa epäillä ei tulkita eikä sille saa hymyillä. Toisin kuin tosikkomaisuus, huumori haastaa ajattelemaan. Se tekee vaikeatkin asiat siedettäviksi, siinä missä tosikkomaisuus tekee minkä tahansa asian sietämättömäksi.

Huumoria on vaikea, ehkä mahdotonkin määritellä, mutta oivaltaminen ja asioiden näkeminen epäsovinnaisista näkökulmista sekä tietynlainen selviämisen eetos kuuluvat siihen oikeastaan aina tai lähes aina. Niin kauan, kun on huumoria, on uskoa elämään. Siinä missä pahassa paikassa toinen toteaa pippurisella huumorilla höystettynä että "eipä tässä kurjuutta kuummempaa" toinen valittaa surkeasti, kuinka kaikki on surkeaa ja kurjaa. Ei tarvinne sanoa, kummanko elämän laatu on parempi, vaikka ulkoiset olot olisivat täsmälleen samat.

Arkista elämää kuvaavasta jokseenkin silottelemattomasta huumorista tulee mieleen pari vanhaa brittisarja "Vielä virtaa" (Last of the Summer Wine) ja ”Pokka pitää” (Keeping up appearances). Vielä virtaa oli mainio sarja ja tällaisen 80 ikävuoden kieppeissä olevan papparaisen näkökulmasta suorastaan herkullinen. Naurettiinko siinä ylhäältä alas vai naurettiinko henkilöiden mukana, tiedä häntä. Mutta olisiko sitä onnistuttu tekemään hauskaa katsottavaa, jos koko ajan olisi varottu, että tuleeko nyt sanottua ja esitettyä jotakin sopimatonta resupekka Composta tai muista sankareista. No, onneksi ei kauheasti varottu sitä, että tuliko nyt esitettyä jotakin, josta joku saattaa pahoittaa mielensä vaan etsittiin niitä elämän moninaisia sattumuksia ja huumorin näkökulmia ja niinpä katsojia löytyi ja sarjaa tuotettiin katsojien iloksi yli 30 vuotta. Toinen vastaava sarja, Pokka pitää teki huumoria hienostelevan Hyacinthin kuin ylipainoisen laiskuri Onslown kuin muunkin lähipiirin edesottamuksista ja varmasti moni tunnistaa omasta lähipiiristään muutaman Hyacinthin ja Onslown, jotka nauroivat hereästi omille vastineilleen.  

Kun huumoriin tuodaan mukaan poliittinen korrektius tai oikeastaan mikä tahansa sitä ohjaava ja rajaava aatteellinen kehys, se lakkaa olemasta huumoria ja siitä tulee virkahuumoria tai suoranaista julistusta. Siitä tulee ennalta tiedettävää, kaavamaista ja puisevaa. Aikoinaan itäisessä naapurissamme oli Krokodil-niminen pilalehti ja ikävystyttävämpää julkaisua ei välttämättä ole helppo keksiä. Voi suorastaan sielunsa silmillä nähdä ja kuulla, kun lehden toimittajat kokoontuvat käskynjaolle perehtymään huumoritiedottamisesta vastaavan virkamiehen antamaa tehtävälistaa siitä, mitkä instanssit ja minkälaisella tyylillä täytyy lehden seuraavassa numerossa huomioida. Kirjoitetaanko saamattomista maatyöläisistä hyväntahtoisen ojentava pakina, piirretäänkö Amerikan imperialisteista pureva pilakuva ja niin edespäin. Jos haluaa saada osuvan kuvan tämänkaltaisesta toimituksellista luomisprosessista, kannatta lukea Ilja Ilfin ja Jevgenij Petrovin kirjoittama pakina nimeltään ”Robinsonin luominen”, jos onnistuu sen löytämään. Tarinan mehukkuus tietysti jää puuttumaan, kun siitä kertoo pelkän tarinan rungon, mutta koska se saattaa olla vaikeahkosti käsiin saatavissa, täytynee tyytyä tähän epätyydyttävään referaattiin.

Tarina alkoi tilanteesta, jossa lehden toimitusta oli moitittu siitä, että siinä oli liikaa mahtipontisuutta ja liian vähän nuorisoa kiehtovia tarinoita. Niinpä päätettiin tilata kirjailijalta jatkoromaani, jossa olisi raikasta ajanvietettä ja jännittäviä juonenkäänteitä. Aiheeksi valikoitui neuvostovenäläinen Robinson Crusoe. Kirjailija sai tehtävän ja toi jonkun ajan kuluttua tarkastettavaksi jatkokertomuksen rungon, joka otettiin toimitukselliseen käsittelyyn. Esitys muistutti suuressa määrin alkuperäisen Robinson Crusoen tapahtumakulkua, jossa haaksirikosta pelastunut Robinson selviää erilaisista vaikeuksista ja seikkailuista. Toimitus ei ollut tähän tyytyväinen vaan halusi siihen lisättäväksi aidon neuvostovenäläisiä piirteitä. Aluksi sinne lisätiin tuotantoneuvosto, joka tietysti tarvitsi tulenkestävän kassakaapin jäsenmaksujen säilytystä varten. Kirjailija kyllä yritti selittää, että saarenhan piti olla autio, mutta kun oikea neuvostohenki vaati, että tuotantoneuvosto täytyy olla, ja niin myös ne pelastettiin saarelle. Seuraavaksi lisättiin myymäläkontrollikomitea sekä kokouspöytä ja muu tarvittava rekvisiitta pöytäkirjojen kirjoittamista varten ja askel askeleelta tuli lisää väkeä, tavaraa ja toimielimiä. Saari muuttui niemeksi, ammattiyhdistykset olivat toiminnassa ja kokouksia pidettiin. Ja lopulta Robinson heitettiin ulos tarpeettomana. Niinpä sitten lopulta saatiin tulos, joka oli aidon neuvostohengen mukainen, poliittisesti korrekti, oikeaoppinen, toteutti jatkuvasti toistettua kaavaa ja oli mahtipontinen.

Siinä missä huumori suosii yllätyksiä ja vaihtelevia näkökulmia, tosikkomainen ajattelu ja siihen perustuva politiikka on taipuvainen loksahtamaan aina samaan kaavaan, koska siitä puuttuu joustavuus ja vaihtoehtoisten näkökulmien hyväksyminen. Normista poikkeamista pidetään vähintäänkin vaarallisena ja usein suorastaa rikollisena. Tämän takia politiikan ei pitäisi olla liian totista touhua. Jos siitä tulee sellaista, ja valitettavasti meillä on niin tapahtunut viime vuosina, se alkaa hyvin helposti saada sen Orwellin Iso Veli valtion piirteitä, jossa valvova silmä tarkkailee ja valvova korva kuuntelee kiellettyjä sanoja, kiellettyjä ajatuksia ja poikkeamia oikeaksi päätetyistä normeista. Pikemminkin on niin, että huumoria tarvitaan erityisesti politiikassa. Huumori edustaa joustavaa ajattelua ja avointa asennetta erilaisiin asioihin ja vaihtoehtoihin. Politiikan tekeminen nimittäin on, tai ainakin sen pitäisi olla, parhaiten toimivien ratkaisujen etsimistä monimutkaisissa tilanteissa, joissa on eri tahojen välisiä intressiristiriitoja. Sellaisten solmujen avaaminen vaatii joustavaa ajattelua ja hiukan mielikuvitustakin. Tosikkomaisella suhtautumisella ja jäykällä asenteella ei ratkaisuja löydy ja jos johonkin ratkaisuun kaikesta huolimatta päästään, se ei suinkaan ole paras saavutettavissa oleva vaan pikemminkin huonoin edes jotenkuten hyväksyttävissä olevista. Huumorin käyttäminen ei tarkoita sitä, että asiat pantaisiin leikiksi vaan sitä, että sen sijaan että ärhenneltäisiin ”tuota me emme tule ikinä hyväksymään ja tämä on meille ehdoton kynnyskysymys” voidaan sanoa vähän leppoisammin että ”ei kai myö nyt niin juntturassa olla, ettei tuon parempoo keksitä, jos oikeen yritettään”.

Huumorin ja joustavan ajattelun liitto on tärkeä niin politiikassa kuin politiikan ulkopuolisessa arkielämässä ja oikeastaan se kukoistaakin arkielämässä paljon yleisemmin kuin politiikan vainiolla. Ei siis ihme, että turuilla ja toreilla onnistutaan löytämään paljon hupia poliitikkojen tekemisistä silloinkin, kun perusteita mielensä pahoittamiseen olisi jopa runsaasti. Mutta mitenkä sen huumorin ja joustavan ajattelun saisi nousemaan arkielämästä sinne politiikan vainioilla, kas siinäpä kysymys. Sellainen kehitys toteuttaisi mainiosti demokratia periaatteitahan, mutta poliitikkojen itsetyytyväisyys taitaa muodostaa pahan tulpan. Siellä kuvitellaan varsin yleisesti, että ajatuksenvirran pitää kulkea ylhäältä poliitikoilta alas hallintoalamaisten suuntaan. Siitä voinemme olla jokseenkin varmoja, että joku Twitterin tapainen töksähtelevä some-väline ei tämän suunnan korjaajana toimi alkuunkaan, pikemminkin päinvastoin, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.        

Pieniä mietteitä uskonnosta pääsiäisenä

 

Pitkänperjantain aamuna muistui mieleen lapsuusvuosilta runosäe, taisi olla Oiva Paloheimon, joka lausuttiin jokseenkin pateettisella nuotilla: ”Päivä on pilvinen, sillä pitkänäperjantaina päivä on pilvinen”. Tänä vuonna päivä ei ollut pilvinen pitkänäperjantaina, vaan aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Oli oikeastaan ensimmäinen kevätpäivä.

En koe olevani mitenkään uskonnollinen henkilö. Silti näen, että uskonnossa paljon kunnioitettavia ja arvostettavia asioita, sellaisia arvoja, joiden mukaan on hyvä suunnata elämänsä ja sellaisia ohjeita, joita on syytä noudattaa. Toisaalta niissä on myös paljon sellaista, joka tuntuu turhalta ja jotkut piirteet tuntuvat suorastaan vahingollisilta.  

En koe olevani myöskään uskonnon vastainen henkilö. Ihminen on uskonnollinen olento. Käytännössä kaikilla kulttuureilla on ollut omat uskontonsa. Kulttuurit ovat synnyttäneet uskontoja ja uskonnot ovat muovanneet kulttuureja. Uskonnoilla on omat opinkappaleensa, pyhät kirjansa ja oppisisältönsä. Uskontojen todellinen olemus kuitenkin käy parhaiten ilmi siitä, mitä ne ovat käytännössä, miten ne ilmenevät käytännön elämässä, ei niinkään julkilausutuista ja toistelluista sanoista ja sanonnoista. Uskontojen hyvyyttä tai huonoutta voidaan arvioida tarkastelemalla, minkälaisia yhteisöjä, yhteiskuntia ja kulttuureja niiden kautta on muodostunut. Tässä suhteessa kristinuskon ja varsinkin sen protestanttisten muotojen tulokset vaikuttavat varsin kelvollisilta.

Kaikki uskonnollisia tarpeita tyydyttävät liikkeet eivät kulje uskontojen nimellä. Erityisesti tämä pätee sellaisiin poliittisiin liikkeisiin, joista löytyvät oikeastaan kaikki uskonnon piirteet. Niillä on omat opinkappaleensa, omat puhetapansa ja toisteltavat lauseensa, omat rituaalinsa, jopa omat pukeutumistapansa. Ne katsovat omistavansa ehdottoman totuuden, jopa silloinkin, kun käytännön havainnot osoittavat heidän toimintaohjeidensa tuottavan onnettomuutta ja todellisuutta koskevien väitteidensä olevan selvästi paikkansa pitämättömiä. Ne eivät katso, että heidän kanssaan toista mieltä olevat ovat ainoastaan väärässä vaan pitävät heitä syntisinä. Kun ihminen katsotaan syntiseksi, hän ei enää ole väärässä vain jossakin yksittäisessä asiassa vaan kokonaan ja kaikkinensa paha ja torjuttava. Ne ihmisoikeudet, jotka oikeassa olijat katsovat olevan omalla kohdallaan luovuttamattomia, eivät koske heidän kanssaan toista mieltä olevia syntisiä. Tällaiset korvikeuskonnot ovat yleensä dogmaattisempia ja suvaitsemattomampia, kuin uskonnon nimellä kulkevat uskonnot. Ne pyrkivät hallitsemaan ihmisten elämää totaalisemmin, kuin uskonnon nimellä kulkevat uskonnot konsanaan.  

Uskonnollisessa keskustelussa tulee jokseenkin väistämättä vastaan kysymys: ”Uskotko Jumalaan”. Tähän joudun vastaamaan, että en tiedä ja väitän, että ei kysyjäkään tiedä, eikä voikaan tietää. Kysymys Jumalan olemassaolosta on ratkaisematon, jos sillä tarkoitetaan sitä, että onko jossakin jonkinlainen olento, joka täyttää Jumalan tuntomerkit maailman luojana, kaiken tietävänä ja asioiden kulkua tietoisesti ohjaavana olentona. Ei ole kiistatonta positiivista näyttöä siitä, että tällainen olento jossakin muodossa todella olisi olemassa. Vahvoja uskomuksia kyllä on, mutta ei objektiivisesti todennettua näyttöä. Toisaalta ei ole myöskään todistuksia siitä, etteikä näin voisi olla jossakin muodossa, ei tietenkään tuimannäköisenä liehuvapartaisena henkilönä pilven laidalla, mutta jossakin muodossa, jolle emme oikein keksi edes selkeää ilmausta.

Ihmismielessä asuvan jumala-käsitteen olemassaoloa, sen sijaan voidaan pitää varmana. Siksi paljon sitä tukevaa kiistatonta todistusaineisto on historian aikana kertynyt. Käytännössä kaikissa uskonnoissa on käsitys jumalasta. Kristinuskon yhden ainoan Jumalan ohella on ollut erilaisia metsänhenkiä, kodin jumalia, Zeuksia ja Jupitereita, Amoneita ja Osiriksia. Jopa kungfutselaisuudessa, joka keskittyi lähinnä maallisiin asioihin, yliluonnollisten henkiolentojen olemassaolo katsottiin itsestään selvyydeksi, mutta oltiin sitä mieltä, että niistä ei voida tietää mitään varmaa, joten ne on syytä jättää rauhaan mutta suhtautua niihin kunnioittavasti. Tämä on ehkä hyvä suhtautuminen Jumalaan ja jumalan tahtoon.

Sellainen henkilö, joka väittää tietävänsä Jumalan tahon ja esittämiensä mielipiteiden edustavan Jumalan mielipidettä edustaa suorastaan huimaavaa hybristä.  Maailmankaikkeus on ollut olemassa erinäisiä miljardeja vuosia ja siinä on erinäisiä miljardeja galakseja, joissa kussakin on erinäisiä miljardeja tähtiä ja planeettoja. Sitten yhden galaksin yhdessä sivuhaarassa on yksi keskikokoinen tähti, jota kiertää muutama planeetta, joista yhden pinnalla sattuu ainakin hetken aikaa asumaan erinäisiä olentoja, mukaan luettuna muutama miljardi ihmistä. Ja näiden useissa asioissa keskenään eri mieltä olevien ihmisten joukkoon ilmestyy muutamia sellaisia keskenään eri mieltä olevia henkilöitä, jotka väittävät toimivansa koko tämän systeemin luoneen Jumalan näkemyksiä ja mielipiteitä edustavina auktoriteetteina.

Ehkä on sittenkin parasta lähteä siitä, että uskonnot ovat ihmisten luomuksia ja heille kuuluu vastuu siitä, kuinka hyviä tai huonoja ne ovat ja kuinka hyvän tai huonon maailman niiden noudattaminen tuottaa. Jos uskonto, mikä se kulloinkin sattuu olemaan, tuottaa hävitystä, tuskaa ja kärsimystä, ei sitä voi panna Jumalan viaksi. Kyllä siitä täytyy vastuu ottaa ihan itse. Toisaalta, jos uskonto tuottaa mielenrauhaa, hyväntahtoisuutta ja jopa onnea, ehkä silloin voi antaa sitä muovanneille ihmisille ansiota siitä, että he ovat aikojen kuluessa onnistuneet kerryttämään siihen viisautta ja hyvyyttä.   

Pieniä mietteitä politiikasta vaalien alla

 

Eduskuntavaalit lähestyvät ja vaalikoneiden jyrinä kaikuu kautta median. Niinpä sitten tuli mieleen pari pientä kysymystä, joita voisi puntaroida äänestyspäätöksensä perustaksi. Ensimmäinen kysymys on se, että mikä on se valtion paradigma eli toiminta-ajatus. Mihin päämääriin valtion tulisi pyrkiä ja minkälaisia tavoitteita myös ehdokkaan tulisi siten ajaa. Seuraava kysymys on että, minkälainen olisi se poliittinen linja ja toimintamalli, jota noudattamalla ehdokkaan tämän toiminta-ajatuksen toteuttamista parhaiten edistäisi.

Varsin hyvältä valtion toiminta-ajatukselta tuntuisi sellainen, että valtion päämääränä on tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia, niin aineellista kuin henkistäkin, mahdollisimman suurelle osalle väestöstä mahdollisimman kestävällä tavalla.  

Tästä toiminta-ajatuksesta seuraa moninaisia asioita. Ei varmaan ole hyvä, jos hyvinvointierot ovat kovin jyrkkiä, koska kokonaishyvinvoinnin määrä alkaa siitä kärsiä.  Jos kovin suuria panoksia käytetään muutaman harvan henkilön hyvinvoinnin vähäiseen kasvattamiseen, samojen panosten toisenlaisella jakamisella saavutettaisiin enemmän hyvinvointia suuremmalle joukolle. Jos esimerkiksi oligarkin huvipursi kasvatetaan 70 metrisestä 120 metriseksi se maksaa tavattoman paljon, mutta tuskin lisää hänen hyvinvointiaan mitenkään hirveän paljoa. Jos samalla rahalla hankittaisiin vaikkapa tuhannelle hengelle mukava matkavene ja hyvinvoinnin kokonaismäärä ilmeisesti kasvaisi silloin paljon enemmän.

Toisaalta yleisen hyvinvoinnin kartuttamisesta on syytä palkita tekijää niin, että hyödyttäessään yhteisöä hän hyötyy myös itse. Vastaavasti jokaisen on myös syytä osallistua hyvinvoinnin kartuttamiseen kykyjensä mukaan ainakin oman hyvinvointinsa osalta sen verran, hän ansaitsee oman hyvinvointinsa itseään tyydyttävään tasoon asti siinä määrin kuin suinkin kykenee. Jos hän ei näin tee, vaan heittäytyy vapaamatkustajiksi ja edellyttää muiden huolehtivan hänen tarpeidensa tyydytyksestä, muiden hyvinvointi kärsii hänen takiaan.

Ilmaus ”mahdollisimman kestävällä tavalla” on olennainen osa paradigmaa niin luonnonvarojen kuin muidenkin varojen käytön osalta. Jos väestön määrä on liian suuri suhteessa ympäristön kantokykyyn, ympäristön kantokyky alkaa rajoittaa hyvinvoinnin hankkimista ainakin pidemmällä aikavälillä, mutta todennäköisesti jo varsin nopeasti. Jos rahoja käytetään enemmän kuin tienataan, velka alkaa rajoittaa tulevien polvien hyvinvointia. Vanhan sanonnan mukaan ei kannata kusta pakkasella housuihinsa, sillä se voi lämmittää hetken, mutta pian tulee kahta kauheampi vilu. Vähän pelkistetysti sanottuna, luonnonvarojen käyttömahdollisuus on kääntäen verrannollisessa suhteessa väentiheyteen ja muiden varojen käyttömahdollisuus suoraan verrannollinen tuotantoon. Niukkuuden ihannointi ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo sen enempää luonnonvarojen kuin muidenkaan varojen käytön kohdalla, mutta kohtuus on kyllä hyvä ohjenuora. Suu on syytä pitää säkkiä myöten niin luonnonvarojen kuin muidenkin varojen käytössä.   

Miten sitten pitäisi määritellä se poliittinen linja, jolla tämän paradigman toteuttaminen todennäköisesti parhaiten toteutuisi? Vaalikoneet näyttävät käyttävän poliittisen kentän määrittelyyn jokseenkin yleisesti kahden akselin määrittämää nelikenttää. Esimerkiksi Hesari näyttää suosivan sellaista, jossa akseleina ovat vasemmisto-oikeisto ja konservatiivi - liberaali. Sitä, mitä ne sitten varsinaisesti tarkoittavat, se ei kyllä määrittele. Vaikutelmaksi on jäänyt, että määräävänä tekijänä ovat toimittajan mieltymykset, sympatiat ja antipatiat. Tämän lisäksi konservatiivi – liberaali akseli on käsitteellisestikin epälooginen, koska konservatiivin vastakohta on radikaali eikä suinkaan liberaali ja liberaalin vastakohta puolestaan on autoritäärinen, eikä suinkaan konservatiivi.

Vasemmisto – oikeisto akselille on kyllä löydettävissä johdonmukainenkin määritelmä, mutta se vain täytyy kirjoittaa näkyviin, koska sillä saralla löytyy melkein yhtä monta määritelmää kuin on määrittelijääkin.  

Edellä olevasta saadaan kuitenkin kehitettyä poliittisen kentän määrittelyyn kolme käyttökelpoista akselia, nimittäin konservatiivi – radikaali, liberaali – autoritäärinen ja vasemmisto – oikeisto. Kun neljänneksi akseliksi lisätään pragmaattinen – dogmaattinen, saadaan koordinaatisto, jolla pitäisi pärjätä jo varsin pitkälle.

Konservatiivi - radikaali akselilla on kysymys suhtautumisesta muutoksiin. Jyrkkä konservatiivi pitää kaikkea muutosta pahana, innokkaalle radikaalille, muutos on itseisarvo ja hän rakastaa revoluutiota. Tällä akselilla maltillinen konservatiivi tuntuisi hyvältä ehdokkaalta. Hän on sellainen henkilö, joka suosii evoluutiota mutta kavahtaa revoluutiota. Sellaisia asioita ja instituutioita, jotka toimivat kohtuullisen hyvin ja ovat kestäneet ajan haasteen, ei kannata lähteä radikaalisti muuttamaan ainakaan ilman hyviä perusteluja. Muutokset puolestaan kannattaa testata, silloin kun suinkin mahdollista, ensin pienessä mittakaavassa, jotta nähtäisiin, toimivatko ne ja miten niitä kannattaa parantaa ennen laajempaan käyttöön viemistä. Tällä tavoin ei ehkä saada säihkettä ja säpinää, mutta todennäköisesti saadaan toimivia systeemejä ja vältetään katastrofeja.

Liberaalinen-autoritäärinen akselilla on kysymys suhtautumisesta vapauteen ja vapauden rajoituksiin. Liberalismi on vapautta korostava ideologia, autoritäärisyys puolestaan perustuu auktoriteetin vallalle. Jos liberaalisuus viedään äärimmilleen, se alkaa lähestyä anarkismia eli sitä, että kaikki esivalta ja vapauden rajoitukset ovat pahasta. Pitkälle idealisoitua liberalismin periaatetta edustaa näkemys, jonka mukaa jokainen saa tehdä aivan mitä haluaa, edellyttäen, että se ei vahingoita muita eikä loukkaa muiden vapautta ja toisaalta, kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Kaikilla on siis vain vapauksia mutta ei välttämättä velvollisuuksia ja jokainen vastatkoon itsestään ja omasta onnestaan niin kuin parhaiten taitaa ja kykenee. Autoritääristä laitaa puolestaan edustaa näkemys, jonka mukaan auktoriteetti, olipa se sitten esivalta, ruhtinas, uskonnollinen johtaja tai muu auktoriteetti, sanelee mikä on oikein, mikä on väärin, mitä on tehtävä, mitä ei saa tehdä ja jopa sen, miten on ajateltava. Kansalaisen tehtävä on totella ja noudattaa normeja. Tällä akselilla liberaalille puolelle, mutta ei mitenkään ääripäähän asemoituva ehdokas tuntuu hyvältä valinnalta. Vapaus on hyvä lähtökohta, mutta toimiva yhteiskunta tarvitsee myös sääntöjä, velvollisuuksia, normeja ja vapauden rajoituksia. Niillä on kuitenkin syytä olla hyvät ja asialliset perusteet, kuten henkilön oma hyöty, yhteisön hyöty tai haittojen ja ongelmien ehkäisy.

Pragmaattinen-dogmaattinen akselilla on kysymys siitä, onko ohjenuoraksi otettava käytännön tulokset ja vaikutukset vai määritelty oppirakennelma eli dogmi. Pragmaatikon mielestä käytäntö on teorian koetinkivi, ja tulokset punnitsevat teorioiden ja päätösten hyvyyden tai huonouden. Hyvää on se, mikä tuottaa hyviä tuloksia ja se, mikä tuottaa huonoja tuloksia ei ole hyvää. Dogmaatikko nojaa määriteltyyn oppirakennelmaan, usein iskulauseita toistellen, ja punnitsee asioita sen mukaan, kuinka hyvin tai huonosti ne ovat dogmien mukaisia. Paitsi poliittisista ideologioista, dogmeja ja oppirakennelmia sitten löytyy niin uskonnoista, korvikeuskonnosta kuin muistakin ideologioista. Tällä akselilla ehdokkaan asemoituminen vahvasti pragmaattiselle puolelle on vähintäänkin suotavaa, sillä lopultakin, tuloksethan ne ratkaisevat. Oppirakennelmille on kyllä paikkansa ja niitä on hyvä kehitellä jo harjoituksenkin vuoksi, sillä teorioillakin on oma ja tärkeä roolinsa, mutta kuten sanottu, käytäntö punnitsee teorian. Jos teoria tuntuu paperilla hyvältä, mutta sen mukaisen toiminnan tulokset ovat huonoja, silloin on korjattava joko toteutustapaa, teoriaa tai molempia ja jos sekään ei auta, teoria on syytä heittää romukoppaan. Siinä missä pragmaatikko korjaa teoriaa ja toteutustapoja, dogmaatikkoa luonnehtii sanonta, jonka mukaan autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe, ja vielä autuaampia ne, jotka näkevät mutta siitä huolimatta uskovat.  

Neljäs akseli on sitten vasemmisto-oikeisto akseli, joka määrittelijästä riippuen määritellään vähän miten sattuu. Jos määrittelijä kokee itsensä vasemmistolaiseksi, hänen määrittelynsä mukaan kaikki se, mitä hän hyvänä pitää on vasemmalla ja kaikki paha oikealla. Oikeistolaiseksi itsensä kokeva käyttää tietysti edellisen määrittelyn peilikuvaa. Asialle on siis syytä kehittää joku johdonmukainen määritelmä, jossa voidaan pitäytyä jotensakin perustellusti ja johdonmukaisesti. Koska oikeisto määritellään yleensä vielä sekavammin kuin vasemmisto, lienee viisainta lähteä vasemmistosta. Käsite syntyi Ranskan vallankumouksen tuloksena ja siitä pitäen sen esiintymismuoto on ollut jokseenkin vakaa. Vasemmiston tunnusmerkkeinä ovat kollektivismi ja suuri valtio, sellainen kattava komento- ja-holhousvaltio. Sitä ovat perinteisesti edustaneet joukkoliikkeet. Sen ilmenemismuotoja ovat korkea verotus, valtion vahva rooli yksilön elämässä, joukkokasvatus, jota edustavat sitä varten rakennetut suuret koulut ja päiväkodit, joukkoliikenne, suuret kerrostalot ja pienet asunnot. Sen vastapoolia, oikeistoa, puolestaan luonnehtivat individualismi, pieni valtio – sellainen yövartijavaltio, joka puuttuu mahdollisimman harvoihin asioihin - ja jokseenkin rajoittamaton elinkeinovapaus.

Ehdokkaan asemoituminen jonnekin akselin keskivaiheille, ehkä vähän keskiviivan oikealle puolelle, tuntuu tässä hyvältä ratkaisulta. On monia asioita, joissa valtiolla on syytä olla näkyvä rooli niiden yövartijavaltion perinteisten järjestyksenpidon, oikeuslaitoksen ja puolustuksen lisäksi. Elinkeinovapaus, yrittämisen vapaus ja markkinatalous ovat tärkeitä asioita, mutta myös jonkinasteinen elinkeinoelämän sääntely on tarpeen. Yhteiskunnan turvaverkot ovat tarpeellisia, mutta ne eivät saa muodostua riippumatoksi, joissa voi kelliä muiden kustannuksella. Yhteiskunnan rooli on tarpeellinen koulutuksessa, niin koulutuksen ja koulutusmahdollisuuksien tarjoajana kuin koulutuksen laadun ja tason varmistajanakin. Yhteiskunnalla on hyvä olla näkyvä rooli terveydenhuollossa, mutta sen rinnalla yksityinen terveydenhuolto on hyvin tarpeellinen sekä julkisen terveydenhuollon täydentäjänä että sen laadulle vertailukohdan antavana kilpailijana.  

Kun nyt on päästy niin pitkälle, että ehdokkaalle on löydetty jonkinlainen poliittinen linja, lopuksi voidaan vähän katsastaa hänen henkilökohtaisia ominaisuuksiaan. On ominaisuuksia, jotka eivät ole tärkeitä, vaikka niistä mediassa paljon porua onkin. Ikä ja sukupuoli ovat toisarvoisia asioita. Puhetaito ja karismakaan eivät ole mikään primäärisen tärkeitä. Ne kyllä auttavat ehdokasta menestymään, mutta äänestäjän kannalta ne eivät sittenkään ole niitä tärkeimpiä asioita. Ehdokkaan ymmärrys, kyky nähdä nenäänsä pidemmälle ja tehdä hyviä ratkaisuja ovat ensisijaiset asiat. Seuraavaksi tulee kyky viedä hyviä ratkaisuja ja hyviä asioita eteenpäin. Ideaali ehdokas on siis viisas ja ahkera, mutta viisas ja laiskakin on usein hyvä valinta. Pahin mahdollinen sen sijaan ei ole edes se tyhmä ja ahkera vaan huonoja asioita ajava kyvykäs ja ahkera.

Ja lopuksi pari sanaa siitä, miten ehdokkaan pitäisi suhtautua valtaan. Tässä tulee mieleeni sanonta, jonka mukaan on kahdenlaista valtaa. On ”power to” ja ”power over”, eli valtaa saada aikaan asioita ja valtaa sen itsensä vuoksi. Valta on väline eli työkalu ja työkalujen kanssa täytyy tulla luontevasti toimeen. Niitä on osattava käyttää. Valta ei saa olla nautintoaine, joka humalluttaa. Valitsijan vaativana tehtävänä on tunnistaa, mitä koulukuntaa ehdokas edustaa. Sellainen ehdokas, joka ei osaa valtaa käyttää, voi olla hyvä tuki joukkueelle, jos muut ominaisuudet ovat kohdallaan, mutta joukkue tarvitsee myös johtajia, jotka käyttävät valtaa luontevasti ja vastuullisesti. Ja lopultakin, niitä, joille valta on itseisarvo, tulee kaihtaa viimeiseen asti sillä ennemmin tai myöhemmin he tekevät itsekkäistä syistä kalliita ja kohtalokkaita ratkaisuja.    

Meidän jälkeemme vedenpaisumus ?

On vuosi 2007. Suomi ja suomalaiset elävät historiansa parasta vuotta.  Bruttokansantuote on kaikkien aikojen korkein, niin absoluuttisesti kuin henkeä kohti mitattunakin. Sen suuruus on 180 miljardia ja se kasvaa 4,5 prosentin vauhtia, investointien kasvu  on 8,5 prosenttia, viennin kasvu 8,2 prosenttia ja tuonnin kasvu 6,6 prosenttia. Vaihtotaseen ylijäämä oli 6 prosenttia bruttokansantuotteesta. Edellisen laman velkoja maksetaan vauhdilla pois. Julkisyhteisöjen ylijäämä oli 10 miljardia, mikä on suhteellisesti Euroopan korkein. Valtion velan suuruus oli 56 miljardia, mikä oli 33,9 % bruttokansantuotteesta. Talouden ohella muutkin asiat ovat kunnossa. Koulujen Pisa-tulokset ovat maailman huippua. World Happiness Report -mittaukset tosin alkavat vasta viisi vuotta myöhemmin, seuraavan laman jo iskettyä, mutta Suomi on silloin kakkosena, heti Tanskan jälkeen. Suomi on kaikilla mittareilla menestystarina. Kansainvälinen lehdistö hehkuttaa Suomea maailman tai vähintään Euroopan mallimaana. Suuret ikäluokat ovat vielä ohjaksissa, mutta alkavat siirtyä vauhdilla eläkkeelle ja ohjaksiin tarttuu uusi sukupolvi.

Viisitoista vuotta on kulunut. Vuosi on nyt 2022. Bruttokansantuote niin asukasta kohti kuin absoluuttisestikin on samoissa lukemissa kuin vuonna 2007. Tällä välillä verrokkimaiden bruttokansantuote on kasvanut keskimäärin 20 %. Suomi on jäänyt jälkeen. Vaihtotase on kääntynyt alijäämäiseksi. Valtion budjetti on paisunut 77 miljardiin. Se on yli 8 miljardia alijäämäinen. Valtion velka on paisunut lähes sadalla miljardilla 136 miljardiin ja paisuu kymmenen miljardin vuosivauhtia. Julkisyhteisöjen velka on 190 miljardia, mikä on 65 prosenttia bruttokansantuotteesta.  Pisa tulokset tippuvat vauhdilla. Katujengien harjoittama väkivalta puolestaan lisääntyy vauhdilla. Onnellisuustilastossa ollaan sentään vielä kärjessä, mutta kuinka kauan? Kuinka paljon siinä mahtaa olla viivettä, sillä tiedot on kerätty kolmen edeltävän vuoden aikana ja myös kansalaisilla on tapana reagoida muutoksiin viipeellä.  Suuret ikäluokat ovat nyt eläkkeellä, politiikkaa hoitavat nelikymppiset. On suoritettu reilu 40 vuoden nuorennusleikkaus ja hallitus on käytännössä naisten käsissä.

Maan tilanne tuo mieleen Simo Salmisen laulun sanat ”Mä pääsin töihin / Suomen vöihin / ja faija ryhtyi liksaa maksamaan / Se sitten käymään / läksi Etelä-Saksaan / ja kauppapuoti minulle jäi / Mä päätin ottaa / ja ukolle näyttää / kuinka lähtee meiltä rättätää / Mutta palatessaan / se ovella pyörty / kun koko firma oli kanttuvei /.  Tarina on tuttu monestakin perheyrityksestä. Kun isäpappa on rakentanut menestyvän yrityksen ahkeruudella, yritteliäisyydellä ja varovaisuudella, remmiin astuvat pojat – tai tyttäret – jotka päättävät räväyttää ja näyttää ukolle eikä aikaakaan, kun koko firma on kanttuvei. He ovat kasvaneet siihen, että firman tai maan menestys on itsestäänselvyys, jonka eteen ei tarvitse tehdä mitään vaan tuloksia pitää vain hyväksikäyttää. Rahaa on ja sitä voidaan käyttää kaikkiin niihin tarkoituksiin, joihin mieli tekee. Firmaa voidaan käyttää itsensä toteuttamisen välineenä. Tarina on samaa sukua kuin siinä jätkän jenkassa, jossa oli ensin paiskittu töitä ja kiristelty vöitä niin lompsakin oli alkanut pullottaa ja niinpä sitä hipsittiin kaupunkiin ja pannaan rahat menemään.

Onko tämä Suomen kansan kohtalo. Maasta löytyy kyvykkäitä rakentajia, kehittäjiä ja puurtajia, mutta päättäväisyyttä ja pitkäjänteisyyttä tulosten turvaamiseen ja edelleen kehittämiseen ei löydy. Kun on saatu rakennettua maailmanluokan tuloksia, olipa kyse telepalveluista, Nokian kännyköistä, huipputuloksia tuottavasta koululaitoksesta, kenelle tahansa malliksi kelpaavasta kansantaloudesta niin eikös paikalle pölähdä innokkaita yrittäjiä ja supliikkihenkilöitä, jotka paistattelevat edeltäjiensä luoman menestyksen loisteessa ja haluavat työntää oman Eskon tai Eevan puumerkkinsä asioiden hoitoon, eikä aikaakaan, kun koko firma on kanttuvei. Ja asiaa ei lainkaan paranna se, että ohjaksissa ovat silloin ne, jotka ovat raunioittaneet edeltäjiensä työn ja sen tulokset. He haluavat tarrautua asemiinsa ja kiistää tapahtuneet tosiasiat. He keksivät loputtomasti selityksiä mutta eivät lainkaan ongelmien ratkaisua. Pikemminkin heidän tekemillään ratkaisuilla on taipumus pahentaa ongelmia entisestäänkin. Heille on vieras se ajatus, että he toimisivat kuten ne jätkän jenkan urhot. He nimittäin totesivat, että kun rahat oli aamulla loppu niin oli pakko myöntää, että se reissu se tuli hintaan ja sepä katumusta lykkäsi rintaan. Niinpä sitten tuli savotoille hoppu ja sinne täytyi mennä haavojansa nuolemaan ja vihreää kultaa vuolemaan, paiskimaan töitä ja kiristelemään vöitä että sitten joskus tulevaisuudessa taas voisi lompsakin pullottaa.