Helmikuun lopulla korona kiihtyi nopeasti, ehkä vähän yllättäenkin.
Helmikuun lopulla oikeusministeri ilmoitti kuitenkin, että kuntavaalit pidetään
ajallaan ja oikeusministeriön virkamiehet olivat tehneet tarpeeksi valmisteluja korona-aikana järjestettävien
vaalien varalle. Maaliskuun 6. päivänä kuntavaalit päätettiin
siirtää koronan takia kahdella kuukaudella eteenpäin. Vaalien pitämistä koskeva
mielipide muuttui yhdessä yössä aiemmasta päinvastaiseksi. Mielenmuutoksen
perusteluksi esitettiin mallinnuksen laskema skenaario, jonka mukaan
tartuntojen määrä vaalipäivänä olisi ollut huiman korkea. Perustelu kiistettiin
seuraavana päivänä, kun kerrottiin, että mallia oli käytetty ja tulkittu
tavalla, johon sitä ei ollut lainkaan tarkoitettu ja luku oli ennuste siitä,
mitä saattaisi olla tartuntojen määrä, jos koronan annettaisiin täysin vapaasti
levitä. Esitetty vaalien siirtämisen perustelu oli siis väärä. Päätös ei muuttunut.
Tämä oli ehkä onneksi sikäli, että siinä vaiheessa töytäily olisi vain muuttunut
sähläykseksi. Huono päätös vielä huonommaksi.
Hallitus valmisteli kiireellisesti lakiesityksen toimista,
joilla koronan eteneminen pitäisi pysäyttää. Tai pikemminkin, ryhtyi valmistelemaan
toimia kiireellisesti maaliskuun puolivälissä. Osa piti rajoituksia
pääministerin henkilökohtaisena hakkeena. Vihreät, vasemmistoliitto ja RKP
saatiin esitykseen mukaan vain pitkin hampain. Oikeuskansleri osallistui
esityksen valmistelun loppuvaiheisiin ja hyväksyi hallituksen esityksen
viemisen perustuslakivaliokuntaan.
Maaliskuun viimeisenä päivänä perustuslakivaliokunta
torppasi esityksen. Perustuslakivaliokuntaa johti entinen pääministeri Rinne,
jonka nykyinen pääministeri Marin oli syrjäyttänyt paikaltaan hänen omien
törmäilyjensä takia. Hyökkäyksessä hallitusta vastaan aktiivisimpana olivat
vihreät, toki vasemmistoliiton tuella, päätellen siitä, että äänessä olivat
kaikki kynnelle kykenevät vihreät europarlamentaarikoista alkaen. Väistämättä syntyi
kuva selkään puukotuksesta.
Oikeusoppineet kiirehtivät kilvan oikeuskanslerin kimppuun.
Kärkkäissä juristeissa oli lauma niitä, joilla oli mitä ilmeisin halu päästä
kalifiksi kalifin paikalle. Ilmeisesti myös koulukunta- ja kuppikuntariidoilla
oli vahva roolinsa.
Aiemmin hyväksyttyyn rokotusjärjestykseen ryhdyttiin
sorvaamaan muutoksia. Rokotusjärjestyksessä etusija haluttiin antaa niille
alueille ja porukoille, joissa koronan esiintymistiheys oli suurin. Käytännössä
tämä tarkoitti pääkaupunkiseutua ja maahanmuuttajavaltaisia alueita. Äänekkäimpänä
vaatijana olivat jälleen vihreät. Tällä kertaa
heidän tavallisesti suosimansa vaatimus tasapuolisuudesta ja tasa-arvoisesta
kohtelusta ei saanut sijaa vaan ne, jotka olivat huonoiten noudattaneet ohjeita
ja rajoituksia, haluttiin palkita etusijalla
rokotusjonossa.
Hallituksen esitystä koskevassa polemiikissa ei puututtu
puolella sanalla siihen, olivatko ehdotetut toimet tarpeellisia, hyödyllisiä ja
oikean suuntaisia. Rajoitetuttiin ruotimaan lakipykäliä, niiden tulkintoja ja
lakiteknisiä heikkouksia. Ihmeteltiin sitäkin, miksi rajoitukset oli
suunniteltu koskemaan rajoitusalueilla kaikkia, vaikka tauti leviää etupäässä
maahanmuuttajayhteisöissä. Kiireenkin kanssa oli vähän kyseenalaista, sillä toimet,
joiden kiireellisyys oli äkillisesti todettu, olisi kaikkien
käsittelykiemuroiden takia voitu käynnistää aikaan aikaisintaan pääsiäisen
jälkeen eli runsaan kolmen viikon kuluttua kiireen toteamisesta.
Joskus, lähes vuotta aikaisemmin, presidentti oli ehdottanut
koronanyrkiksi nimitetyn esikunnan perustamista. Se olisi ollut
asiantuntijaelin, jonka tehtävänä olisi ollut pandemian etenemistä koskevien
tietojen kokoaminen, tilannekuvan kokoaminen ja ylläpito, kehityksen ennakointi,
ennakoiva toimenpiteiden suunnittelu ja toimenpiteiden valmistelu. Tämä olisi mahdollistanut toimenpiteiden tarkan ja tarkkenevan
kohdistamisen.
Toisin tehtiin. Hallitus, joka ei ole
asiantuntijaelin, halusi pitää asiat omissa käsissään. Niinpä
sitten vuoden verran harjoitettiin hajanaista ja reaktiivista toimintaa. Hallitus
käytti aikansa ja tarmonsa koronan kanssa puuhailuun ja muut asiat jäivät enemmän
tai vähemmän hunningolle. Kun korona tuntui kiihtyvän, sorvattiin uusia rajoituksia,
kun se tuntui hiipuvan, löysättiin rajoituksia. Torjuntatoimiin jäi
jatkuvia aukkoja, joita ei saatu tukittua ja joiden kautta epidemia pääsi
toistuvasti vauhdittumaan. Reaktiivisen toimintatavan takia päädyttiin toistuvasti heiluttamaan liian isoa lekaa, kun ratkaisun olisi
pitänyt löytyä kohdennetusta täsmärajoituksista. Reagoitiin kun olisi pitänyt
ennakoida. Toimenpiteet olivat hätäisesti valmisteltuja, ehkä oikean
suuntaisia mutta, mutta puutteellisesti valmisteltuja. Kaiken kruunasi muotoihin painottuva juristeria, johon tarpeellisetkin
toimenpiteet pysähtyivät.
Juristien rooli tässä hämmentämisessä ansaitsee oman
lukunsa. Olaus Petri aikoinaan
sanoi, että kaikkien lakien pitää olla sellaiset, että ne ovat yhteisen kansan
hyödyksi ja että lakien tulkinnassa viisas tuomari on tärkeämpi kuin hyvä laki,
sillä tulkinta täytyy tehdä lakiin perustuen, mutta oikeuden, kohtuuden ja lain
tarkoituksen mukaan, vaikka se ei pikkutarkasti kirjaimen mukaan menisikään.
Valitettavasti juristeria on meillä muodostunut järjen käytön ja järkevän
toiminnan esteeksi. Ensin jarruna on se, että sekavaan säännösviidakkoon täytyy
ryhtyä laatimaan uusia pykäliä, että tarpeellisia asioita voitaisiin ylipäätään
tehdä. Sitten niiden uusien pykälien hiuksia halkovalla lukemisella pysäytetään
asian eteneminen. Lopulta aikanaan oikeusoppineiden erilaiset koulukunnat
ryhtyvät kiistelemään siitä, miten ne pykälät lopultakin pitäisi lukea.
Kokonaan toisarvoiseksi asiaksi jää itse asia ja tarkoitus eli se, että oikea-aikaisesti
suoritetut oikeansuuntaiset toimet ovat tärkeämpiä ja hyödyllisempiä kuin
auttamattomasti myöhässä suoritetut pilkun tarkasti pykälien mukaan suoritetut.
Tätä kirjoitettaessa niin
hallitus kuin eduskuntakin ovat olleet pääsiäisen vietossa ja asian käsittelyä
jatketaan keräämällä koottuja selityksiä siitä, kuka teki, mitä tekin ja miksi
teki. Kuukausi on kulunut siitä, kun todettiin, että torjuntatoimilla oli
hirmuinen kiire. Se hirmuinen kiire on nyt hetkeksi hävinnyt, mutta epäilemättä
palaa, kun huomiota tarvitsevat toimijat ehtivät takaisin pääsiäislomilta. Kiintoisaa, että ketään ei näytä enää
kiinnostavan se, oliko se hallituksen esitys kiireellinen, tarpeellinen ja
oikeansuuntainen. Se nimittäin oli kaikkea tätä, tosin huolimattomasti
laadittu. Näin sitä käy, kun epidemiologisia asioita yritetään hoitaa
juristerialla. Aika ja energia käytetään saivarteluun, kun pitäisi hoitaa itse
asiaa eli tukahduttaa epidemiaa.
Tuota voisi tietysti
pitää jälkiviisautena, jos niin kovin moni ei olisi moisesta koko ajan ja
jatkuvasti varoittanut. Nyt se on vain sitä "mitäs minä jo sanoin"
juttua, josta ei ole paljon hyötyä, jos mitään ei opita.
