Joskus minun nuoruuteni aikana tuo otsikon sanonta viittasi kommunismiin. Nyt alkaa näyttää siltä, että sitä täytyy ruveta soveltaman euroon. Kommunismista puhuttaessa ajatus kulki suunnilleen seuraavasti. Systeemin toiminta-ajatuksena oli, että kaikki tekevät työtä parhaan kykynsä mukaan ja kaikki saavat sitten tuloksia tarpeittensa mukaan. Käytännössä toteutunut ratkaisu osoittautui kuitenkin kohteliaasti sanottuna huonoksi. Todettiin, että idea oli hyvä mutta jätkät pilasi.
Euron tapauksessa alkaa huolestuttavasti näyttää siltä, että kommunistisen järjestelmän kohtalo saattaa toistua. Ajatus yhdestä yhteisestä koko Euroopassa käytössä olevasta vakaasta valuutasta oli ja periaatteessa on edelleenkin hyvä. Käytännön toteutus on vain osoittautunut vaikeaksi ja saattaa osoittautua kokonaan mahdottomaksi. Ongelman syinä ovat Euro-maiden talouksien erot, Euroopan keskuspankin asema ja viimein, pahimpana kaikista huono hallintokulttuuri.
Euroa perustettaessa talouksien erilaisuuden aiheuttamat riskit tunnistettiin ja niihin varauduttiin. Euroon pääsemiselle asetettiin tiukat kriteerit, jotka koskivat mm. velkaantumista ja inflaatiotasoa. Budjettikurille määriteltiin tiukat raamit. Niille euromaille, jotka eivät noudata budjettikuria, määriteltiin sanktiot. Päätettiin, että EKP ei osta valtioiden lainapapereita suoraan, vaan riskit säilytetään pankeille. Päätettiin, että muiden euromaiden velkoja ei taata tai makseta.
Mutta kuinkas sitten kävikään. Mukaan otettiin maita, jotka eivät täyttäneet sisäänpääsykriteerejä. Budjettikuria koskevista sopimuksista lipsuttiin, kun suhdanteet ja tilanne näytti niin vaativan. Pian koko sopimuskohta heitettiin romukoppaan. Joustaminen, joka on monesti järkevää, muuttui luistamiseksi, joka sekä tyhmää, että vastuutonta. Velan piti pysyä alle 60 % vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Tällä hetkellä tämän kriteerin täyttävät vain Viro, Luxenburg, Slovakia, Slovenia ja Suomi. Suomen kohdalla tätä rajaa lähestytään hyvää vauhtia. En hämmästyisi lainkaan, jos se ylitettäisiin ennen ensi juhannusta. EKP on ostanut sääntöjensä vastaisesti ongelmamaiden lainapapereita. Vähän aikaa sitten päätettiin myös Italian ja Espanjan lainapapereiden tukiostoista. Summaksi on arvioitu 850 miljardia euroa. Muiden maiden velkoja on jouduttu takaamaan useaan otteeseen. Jos en väärin muista, vuoden sisällä on leivottu ainakin viisi yli sadan miljarsin tukipakettia. Tämän lisäksi tulevat tietysti EKP:n ostamat, markkinoille kelpaamattomat lainapaperit. Toistuvasti on vakuutettu, että tehdyt toimenpiteet ovat välttämättömiä ja niillä saadaan markkinat rauhoittumaan. Mikä on tulos? Luvattuja tuloksia ei ole saatu. Ongelmat jatkuvat ja näyttävät vain kasvavan. Vakuuttelua kyllä harjoitetaan hyvinkin runsaasti, mutta vakuuttavuus on kadonnut oikeastaan kokonaan.
Kriisissä on aina kaksi puolta. Se on uhka ja se on mahdollisus. Kriisi on mahdollisuus siinä mielessä, että se tuo esiin huonoja ratkaisuja ja toimintatapoja hyvin konkreettisella tavalla. Samalla se antaa pontimen ja sysäyksen virheiden korjaamiseen ja parempien tapojen käyttöönottoon. Uhka on luonnollisesti se, että korjaustarpeita ei tunnisteta, oikeita ratkaisuja ei löydetä tai niitä ei toteuteta. Jos päätöksentekijät ja päätöksentekokoneisto menettää luotettavuutensa, se ei enää pysty tekemään ja toimeenpanemaan myöskään oikeita ja tarpeellisia päätöksiä. Euron kriisissä ollaa hyvin lähellä tätä tilannetta. Osin se on jo toteutunutkin.
Vähän aikaa sitten Merkel ja Sarkozy tapasivat tehdäkseen yhteisen ehdotuksen velkakriisin taltuttamiseksi ja talouskurin parantamiseksi. He esittävät, että 17 maan euroalueelle perustettaisiin uusi talouden hallintoelin, jota johtaisi Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy. He kuvasivat ehdotustaan uudesta hallintoelimestä "Euroopan todelliseksi taloushallinnoksi". Lisäksi he esittivät, että euromaiden pitäisi lisätä vaatimus budjettiensa tasapainottamisesta kansallisiin lakeihinsa. Lisäksi Merkeliltä myös kantaa euromaille ehdotettuihin yhteisiin joukkovelkakirjoihin. Merkel on suhtautunut aiheeseen tähän asti torjuvasti, mutta tiistaina hän sanoi, että aiheesta voidaan kyllä keskustella. Entä reaktiot: "Tapaaminen ei tuottanut mitään uutta tai hyödyllistä. Jos tässä oli kaikki mitä heillä oli sanottavana, miksi koko tapaaminen edes järjestettiin". "Sijoittajat saattoivat jäädä ihmettelemään, mikä tapaamisen tarkoitus oli. Paljon hyvää tarkoittavaa retoriikkaa, säästöjä ja tarkkaa valvontaa, mutta ei hopealuotia, joka ratkaisisi velka- ja pankkikriisin". Reaktiot ovat ymmärrettäviä ja odotettuja. Tuskinpa uusien hallintoelinten lisääminen toisi parannusta, jos samoilla päättäjilla miehitetyt nykyiset elimet toimivat huonosti. Ne vain lisäisivät hallinnollista sekavuutta. Kuka haluaisi siirtää valtaa asioidensa hoitamisessa sellaisille elimille, jotka ovat osoittautuneet lepsuiksi ja epäluotettaviksi. Ja ennen kaikkea, kuka haluaisi mennä mukaan sellaiseen rahoitusinstrumenttiin, jossa yksi taho ottaa lainaa ja muut sitten vastaavat siitä.
Niinpä niin. Euro oli hyvä idea, mutta kuinka se saataisiin toimimaan. Suurissa kokonaisuuksissa ongelmat voivat kehittyä pitkän aikaa piilossa. Sitten kun ongelmat ovat aikansa kasvaneet ja kypsyneet, kriisit puhkeavat esiin hyvinkin nopeasti. Yksi kriisienhallinnan perusperiaatteita on ongelma-alueen eristäminen ja ongelman leviämisen estäminen. Nyt näyttää siltä, että tässä on toimittu pikemminkin päinvastoin. Hyvää rahaa on kaadettu ja kaadetaan huonon perään.
Olisi tietysti mainiota, jos tässä voisi ilmoittaa, mikä on se hopealuoti, jolla tämä kriisi ammutaan alas. Valitettavasti se ei taida olla aivan näin yksinkertaista. Täytyy vain toivoa, että jostakin löytyy se paroni Münchausen, joka ottaa tukevan otteen palmikostaan ja nostaa meidät tästä suosta. Ehkä kuitenkin olisi syytä ryhtyä valmistelemaan jonkinlaista varasuunnitelmaa siltä varalta, että näin onnellisesti ei tapahtuisi.
