Demokratian uhkaajia - diktatuurit

 

Demokratia on ollut menestystarina. Se on kyennyt luomaan enemmän hyvinvointia kuin mikään muu hallintojärjestelmä. Demokratia kuitenkin tuntuu olevan varsin yleisesti pahassa kriisissä. Joitakin aikoja sitten tämä sai minut miettimään sitä, onko demokratia pitemmän päälle riittävän vakaa järjestelmä, mitkä ovat sen uhkaajat ja kykeneekö se puolustautumaan uhkaajia vastaan. Kun aloin koota mielessäni luetteloa demokratian uhkaajista, sotilaallinen uhka ei tullut vastaan mitenkään päällimmäisenä.  Hitlerin ja Stalinin ajoista oli sentään 80 vuotta. Tänään tilanne on tyystin toinen ja muutos tapahtui hetkessä.

Ajatus kulki ennen tätä hyökkäystä Ukrainaan niin, että demokratiaa uhkaavat etupäässä sellaiset asiat, joilla demokraattisen valtion toimivuutta pyritään sisältä tai ulkoa päin vahingoittamaan, erilaiset instituutioiden rapautumisilmiöt ja rapauttamisilmiöt, sellaiset toimet, joilla valta pyritään siirtämään demokraattisilta instituutioilta pienten klikkien haltuun ja muut vastaavat. Suoranaisen sodan käyttö demokratiaa vastaan kohdistuvan hyökkäyksen välineenä ei tullut mieleen. Yleensä pidän itseäni realistina, joskus jopa inhorealistina mutta tässä asiassa olin kyllä sinisilmäinen idealisti. Vaikka erilaisia sotia ja kahinoita on ollut jatkuvasti, muistissani ei ollut sellaista tapausta, että diktatuuri olisi valloittanut ja alistanut demokraattisen valtion. Nyt tällainen hyökkäys on kuitenkin käynnissä. Historiassa on astuttu taaksepäin 80 vuotta, Stalinin ja Hitlerin aikoihin.

Demokratiat ovat olleet naiiveja ja hyväuskoisia. Ne ovat laiminlyöneet sotilaallisen varustautumisen ja näyttäytyvät nyt sotilaallisesti heikkoina. Ne ovat myös sallineen viidensien kolonnien muodostumisen ja diktatuurien asiamiesten soluttautumisen hallintoelimiinsä, maa-alueiden hankkimisen strategisesti tärkeistä kohteista, diktatuurien asiamiesten asettumisen asumaan niin, että he voivat tarpeen tullen aktivoitua sabotaasitöihin ja puolustustoimia haittaamaan, toimimaan vakoojina ja ylipäätään heikentämään sekä päättäväisyyttä että puolustusta.  

Kysymys on nyt siitä, heräävätkö demokratiat ajoissa puolustautumaan, ovatko ne kyllin yksimielisiä ja päättäväisiä tiivistääkseen puolustuksensa diktatuureja vastaan.

Demokratiat tarvitsevat yhteistä päättäväisyyttä ja voimien kokoamista. Hitler napsi maita yhden kerrallaan, koska hänen annettiin tehdä niin ja siten kasvattaa voimiaan. Münchenissä hänelle luovutettiin Tsekkoslovakian rajalinnoitukset, minkä jälkeen pelkkä väkivallalla uhkaaminen riitti maan valloittamiseen. Sen tuloksena hänen haltuunsa joutuivat mm. Skodan tehtaat. Niinpä keväällä 1940 länteen suuntautuneessa hyökkäyksessä kolmannes Saksan keskiraskaista panssarivaunuista oli Skodan vaunuja. Stalin puolestaan nappasi Baltian maat neuvottelemalla ja sijoittamalla vahvoja tukikohtia niiden sisälle, jolloin puolustautuminen tuli mahdottomaksi. Itsepäinen Suomi sitten osoittautui kovaksi palaksi ja osoitti, että puolustautuminen oli mahdollista. Pohjoismaiden, Baltian ja Suomen yhteinen puolustus on nyt tietysti jälkikäteistä spekulaatiota, mutta tapahtumien valossa on varsin todennäköistä, että sellaisen liiton voima olisi riittänyt Stalinin pysäyttämiseen. Yksitellen nämä pienet maat oli kuitenkin helppo napsia, osaksi myös sen vuoksi, että omia mahdollisuuksia pidettiin todellista heikompina, puolustukseen ei ollut satsattu riittävästi ja vihollista pidettiin todellista vahvempana.

Tässä tullee vastaan psykologia. Diktatuurit ovat hyviä pelottelijoita ja mielikuvien luojia. Ne onnistuvat synnyttämään itsestään kovan vahvempina kuin ne todellisuudessa ovat. Tämän ei pidä antaa hämätä. Hitlerin panssariarmeijasta luotiin massiivinen mielikuva. Todellisuudessa Ranskalla oli enemmän panssarivaunuja, mutta niitä käytettiin huonommin. Yhtenä syynä oli itseluottamuksen puute, valmiiksi defaitistinen asenne. Brittien muutamat Mathilda-vaunut sekä ranskalaisten Char-B ja Somua vaunut aiheuttivat saksalaisille hetkellisesti suuria ongelmia. Voidaan hyvin kysyä, miten olisi käynyt, jos niitä vaunuja olisi käytetty keskitetysti eikä Saksalla olisi ollut Skoda-vaunuja. Tämä on luonnollisesti jälkikäteistä spekulaatiota mutta tuskin aivan perusteetonta.  

Diktatuurit ovat riippuvaisempia diktaattoreista ja diktaattorit ovat haavoittuvampia kuin yleensä luullaan. Heidän asemansa riippuu menestyksestä ja lujittuu menestyksen myötä. Vastoinkäymiset tekevät heistä haavoittuvia. Ensimmäisten tappitoden myötä Mussolinin syrjään siirtäminen tapahtui yllättävän helposti. Kun Hitler miehitti Reininmaan, hänen asemansa oli vielä horjuva. Uhkapelin epäonnistuminen olisi hyvinkin saattanut johtaa hänen syrjäyttämiseensä. Armeijan johto oli silloin valmis siihen. Myöhemmin, menestyksellisten operaatioiden jälkeen, se muuttui mahdottomaksi. Kun Hitler yllätti Stalinin hyökkäämällä Venäjälle, Stalin vetäytyi datshalleen. Kun puoluejohto tuli häntä hakemaan, hän oli varma, että he tulevat häntä vangitsemaan. Niin helppoa syrjäyttäminen olisi silloin ollut. 

Demokratioiden voimana on ollut niiden taloudellinen ja tuotannollinen suorituskyky. USA:n sisällissodan pohjoinen peittosi etelän ylivoimaisen taloutensa ja teollisuutensa ansiosta. Ensin romahti etelän talous, sitten sotilaallinen voima. Akselivallat sortuivat lähinnä USA:n ylivoimaisen teollisen tuotantokyvyn alle. Nyt monia tärkeitä tuotannon aloja on siirretty muihin maihin, joissa ne eivät välttämättä ole enää demokratioiden käytettävissä ja kontrolloitavissa.  

Kysymys on siitä, kykenevätkö demokratiat päättäväiseen ja yhteneväiseen toimintaan, pystyvätkö ne tiivistämään vastarintansa uhan edessä, kuten muinoin tekivät Persian uhan edessä Kreikan pikkuvaltiot, jotka muuten sotivat ja riitelevät jatkuvasti keskenään. Rooman tasavalta toimi niin, että kriisitilanteessa se nimitti diktaattorin, jonka toimikausi oli tiukasti rajoitettu. Toimikauden päätyttyä, hän joutui tekemään tiliä tekemisistään ja tekemättä jättämisistään ja tulosten mukaan joko palkittiin tai moitittiin. Olisiko jonkinlainen tiivis kriisiesikunta, koronanyrkki tai miksi sitä nyt halutaankaan sanoa, tarpeen myös demokratioille. Kriisiesikunta nimittäin ei saa olla liian suuri ja siinä tarvitaan yleensä varsin erilaisia henkilöitä kuin leppoisan ajan hallinnossa.

Päivän kysymys on ilman muuta, selviävätkö demokratiat kunnialla tästä kriisistä ja oppivatko tästä jotakin. Historia on kuitenkin muuttunut parissa päivässä hyvin toisen näköiseksi kuin se oli vielä pari kuukautta sitten, eikä kyse ole hetkellisestä, ohimenevästä häiriöstä.