Tiivistelmä uutisteksteistä: "Vihreät esittivät, että GPI:n käyttö ihmisten onnellisuuden mittarina mainittaisiin seuraavan hallituksen ohjelmassa. Kun mittari on saatu käyttöön, sen on ohjattava päätöksentekoa."
Onko siis löydetty se taikavarpu, joka auttaa meitä suunnistamaan suoraan kohti onnellista yhteiskuntaa? Valitettavasti asia ei ratkea aivan näin yksinkertaisesti. Tiellä on muutamia selvittämistä vaativia ongelmia. Osa liittyy käsitteiden käyttöön, osa päätöksentekoon ja mittareiden käyttöön päätöksenteon ohjaamisessa, osa mittareiden konstruointiin, mittaamiseen ja tulosten tulkintaan. Myöskään GPI (Genuine Progress Index) ei mittarina ole aivan ongelmaton, mikä ei tarkoita etteikö siinä olisi hyviä piirteitä ja etteikö siitä voisi olla hyötyä päätöksenteon apuvälineenä.
Heti alkuun on syytä sanoa, että GPI ei ole onnellisuusmittari. Sellaiseksi sitä ei ole tiettävästi koskaan tarkoitettukaan. Se on tarkoitettu bruttokansantuotetta (BKT) täydentäväksi tai sen kanssa kilpailevaksi taloudellisen hyvinvoinnin mittariksi. Taloudellinen hyvinvointi on eri asia kuin onnellisuus.
Ajatus onnellisuudesta yhteiskunnallisen toiminnan päämääränä ei ole uusi. Tämän päivän ajatusmallien voidaan katsoa perityvän valistusajalta. Utilitaristeilta puolestaan on peräisin muotoilu, jonka mukaan tavoitteena on mahdollisimman suuren onnellisuuden aikaansaamisen mahdollisimman monille. Tavoite ja muotoilu ovat varmasti edelleen päteviä.
Julkisen vallan roolista onnellisuuden tavoittelemisen suhteen on oikeastaan kaksi päälinjaa, jotka molemmat muotoiltiin 1700-luvun lopulla. Toisen määrittelivät Yhdysvaltain perustuslain laatijat, toisen Ranskan jakobiinit. Yhdysvaltalaisen mallin mukaan oikeus onnen tavoittelemiseen on ihmisen perusoikeus. Valtion tehtävänä on edellytysten ja oikeuksien antaminen, mutta vastuu onnensa hankkimisesta on jokaisella itsellään ja työn saa tehdä jokainen itse. Jakobiinien mukaan ihmiskunnan tavoitteena on onnellisuus, mikä ei välttämättä tarkoita yksilöiden onnellisuutta vaan yhteiskunnan onnellisuutta. Hallituksen tehtävänä on tarpeen vaatiessa pakottaa yksilöt tavoittelemaan onnellisuutta tavalla, jonka se oikeaksi määrittelee.
Voin sanoa kokemuksesta, että mittaaminen on usein yllättävän vaikeaa. Tosin se on vaikeaa vain, jos on tarkoitus saada aikaan oikeita ja hyödyllisiä tuloksia. Se on vaikeaa yritystoiminnassa ja vielä vaikeampaa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Mittarin täytyy mitata sitä mitä sen sanotaan mittaavan. Mittattavien asioiden täytyy olla toiminnan kannalta relevantteja. Mittaaminen on onnistuttava järjestämään niin, että tulokset ovat oikeita ja luotettavia. Mittaamisesta aiheutuvat kustannukset on pystyttävä pitämään kohtuullissa rajoissa. Mittaustulokset on kyettävä tulkitsemaan oikein ja niiiden vaikutus käytännön toimintaan ymmärtämään oikein.
Jos mittaria sanotaan onnellisuusmittariksi, sen täytyy mitata ihmisten onnellisuutta. Tämä voidaan tehdä kysymällä ihmisiltä, kuinka onnellisia he ovat tai mittaamalla sellaisia tekijöitä joiden tuloksena on ihmisten onnellisuus.
Jos käytetään jälkimmäistä tapaa, mittarin täytyy kattaa kaikki onnellisuuteen merkittävästi vaikuttavat tekijät ja vain ne. Jos mittarista puuttuu merkittäviä osa-alueita, se ei anna oikeita tuloksia, eikä siis mittaa onnellisuutta. Samoin käy, jos mittarissa on sellaisia osa-alueita jotka eivät vaikuta onnellisuuteen. Tämän lisäksi osa-alueiden keskinäisten painotusten täytyy olla oikeita. Jos näin ei ole, mittari ei taaskaan mittaa oikein. Itse asiassa osa-alueiden oikea keskinäinen painotus ei edes riitä. Jos jonkun osa-alueen tulos on kovin huono, muiden alueiden hyvätkään arvot eivät välttämättä pysty kompensoimaan tätä yhtä huonoa tulosta. Mahdollisuus itsensä toteuttamiseen tuskin tekee ihmistä onnelliseksi silloin, kun hänen turvallisuutensa on erittäin huono. Mittari on siis kyettävä konstruoimaan niin, että mittarilukeman ja onnellisuuden kokemisen välillä on suora korrelaatio. Tämä on myös kyettävä todentamaan. On osoitettava, että mittari on oikein rakennettu ja antaa oikeita tuloksia, eikä ole pelkästään rakentajansa arvomaailman ilmentymä.
Kun mittaria käytetään päätöksenteon ohjaamiseen, tähän liittyy omat ongelmansa. Mittarit ovat aina luonteeltaan taaksepäin katsovia. Mittarilukema kertoo mihin olemme tulleet, mikä on asiantila mittaushetkellä. Se ei kerro miten ja miksi olemme sinne tulleet, varsinkaan silloin, kun kyseessä on yksi ainoa lukema.
Päätöksentekijän täytyy pyrkä vaikuttamaan ratkaisuillaan siihen, minne olemme menossa. Hän reagoi mittarin näyttämien muutoksiin ja pyrkii arvioimaan millä toimenpiteillä mittarilukema saataisiin paranemaan. Jos mittarit antavat harhaanjohtavia lukemia, päätökset voivat olla huonoja ja seuraukset vahingollisia. Mittarin rakenteen tutkiminen voi auttaa selvittämään mitä pitäisi tehdä, että mittarilukeman saataisiin paranemaan. Mittarin sisään on siis rakennettu mittarin laatijan asiantuntemus. Yhteiskunnallisissa mittareissa sinne on rakennettu useimmiten myös mittarin laatijan arvomaailma.
Mikäli päätöksentekijä ei ymmärrä riittävän hyvin päätöksenteon kohteena olevaa asiaa vaan toimii liian sokeasti pelkkien mittareiden varassa, tulokset saattavat olla katastrofaalisia. Meksikon lahden öljykatastrofin taustalta löytyy yhden keskeisen mittarin sokea seuraaminen. Tämä mittari oli arvioitujen tuottojen ja kustannusten suhde. Kyseisen lähteen porauskustannukset olivat ylittäneet budjetin. Tuottoihin ei voitu vaikuttaa joten yritettiin pitää kurissa kustannuksia varotoimista tinkimällä. Tuloksen tunnemme uutisista.
Yhteiskunnallisten asioiden mittaamisessa on omat ongelmansa. Vallassa olevilla poliittisilla toimijoilla on intressi näyttää, että asiat ovat hyvin ja menossa vielä parempaan suuntaan. Oppositiolla saattaa olla päinvastainen intressi. Mittaustulosten käyttäminen oman näkemyksen todisteluun on hyvä ja suosittu keino. Tästä aiheutuu sekä mittareihin, että mittaamiseen kohdistuvia paineita. Edesmenneessä DDR:ssä harrastettiin tieteellistä sosialismia. Käytössä oli erinomainen mittaripatteri ja tulokset (ainakin julkisuuteen näytetyt) osoittivat, että kansalaiset olivat hyvinvoivia, onnellisia ja tyytyväisiä. Rajalle piti kuitenkin tehdä muuri, etteivät onnelliset ihmiset karkaisi ja lopulta valtio luhistui sisältäpäin.
Onnellisuuden mittaaminen on sukua yritystoiminnassa suoritettavalle asiakastyytyväisyyden mittaamiselle. Siinä yrityksessä, jossa työskentelin, ehkä pahaiten toimiva mittaussysteemi oli asiakastyytyväisyysmittaus. Monien muut toiminnan laatua mittaavat järjestelmät olivat ongelmallisempia. Puhtaasti tekniset mittaukset olivat tietysti asia erikseen.
Menettely oli pääpiirteissään seuraava. Asiakkaalta kysyttiin "kuinka tyytyväinen olet meihin toimittajana". Vastaus kertoi kokonaistyytyväisyyden. Tämän lisäksi oli joukko yksityiskohtaisempia kysymyksiä kuten "kuinka tyytyväinen olet tuotteidemme laatuun", "kuinka tyytyväinen olet henkilöstömme ammattitaitoon", "kuinka tyytyväinen olet henkilöstömme ystävällisyyteen", jne. Lopuksi oli mahdollisuus antaa vapaamuotoista palautetta hyviksi tai huonoksi koetuista asioista.
Kokonaistyytyväisyys oli ratkaiseva asia. Yksityiskohtaisten kysymysten vastaukset olivat selittäviä tekijöitä. Vapaamuotoinen palaute antoi tietoa siitä, olimmeko osanneet kysyä oikeita asioita.
Jos kokonaistyytyväisyys oli hyvä, asiat olivat kunnossa. Ne tekijät, joista oli saatu hyviä arvioita olivat ilmeisesti asiakaan kannalta tärkeimpiä asioita ja selittivät hyvän kokonaistyytyväisyyden. Jatkossa oli siis tärkeintä pitää ne asiat hyvässä kunnossa. Vaikka jotkut osa-alueet olisivat olleet heikompiakin, ne eivät ilmeisesti olleet asiakkaan kannalta niin olennaisia, eivätkä siis saaneet viedä päähuomiota niiltä tärkeämmiltä asioilta.
Jos kokonaistyytyväisyys ei ollut hyvä, asiat eivät olleet kunnossa. Huomio oli nyt kiinnitettävä niihin asioihin, joista oli saatu huono arvosana. Ne selittivät huonoa asiakastyytyväisyyttä ja olivat esisijaisia parannuskohteita. Jos osa-alueista saadut arviot olivat kokonaisuutena selvästi parempia kuin kokonaistyytyväisyys, oli syytä epäillä, että jotakin olennaista oli jäänyt pois tai kysytty väärällä tavalla. Itse kyselyä täytyi siis korjata.
Jos onnellisuutta halutaan oikeasti ja rehellisesti mitata, luotettavin ja luultavasti myös yksinkertaisin menettely olisi ilmeisesti samankaltainen. Avainkysymyksenä olisi siis "kuinka onnellinen olet". Tämän täydennyksenä voitaisiin tiedustella, mitkä ovat ne tärkeimmät tekijät, jotka ovat parantamassa vastaajan onnellisuutta ja mitkä asiat ovat heikentämässä vastaajan onnellisuutta.
Keep it simple.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti