Vaaleista on kulunut viisikymmentä päivää. Hallitusneuvottelut katkesivat kahden viikon punnerruksen jälkeen. Kataisen johdolla yritettiin saada kokoon kuuden puolueen hallitusta. Oppositioon olisi jäänyt kaksi puoluetta. Jostakin syystä mieleen tulee vertailu Weimarin tasavaltaan.
Vuonna 1919 vahvistettu Saksan uusi perustuslaki, joka yleensä tunnetaan Weimarin perustuslakina, oli aikansa vapaamielisin ja kansanvaltaisin. Perusteellinen ja monimutkainen suhteellisen edustuksen järjetelmä oli laadittu estämään äänien hukkaan meneminen ja varmistamaan pientenkin vähemmistöjen mahdollisuus saada edustajansa valtiopäiville. Tämän tuloksena valtiopäiville tuli paljon pieniä sirpalepuolueita. Alkuvaikeuksien jälkeen järjestelmä toimi varsin hyvin 1920-luvun nousukaudella, osittain Stresemannin kyvykkyyden ansiosta. Lama-ajan alkaessa tilanne muuttui. Hallitusten muodostaminen osoittautui hankalaksi, hallitusten toimintakyky oli heikko ja hallitukset vaihtuivat usein. Ongelmaa yritettiin ratkaista toistuvilla vaaleilla. Mikä oli tulos? Toukokuussa 1928 pidetyissä vaaleissa Kansallissosialistit olivat saaneet 2,8 % äänistä, syyskuussa 1930 he saivat 18,3 % ja heinäkuussa 1932 he saivat 37,4 %. Jatkon tiedämme.
Perussuomalaiset eivät tietenkään ole mikään natsipuolue, vaikka natsikorttiakin vaalien aikaan innolla heilutettiinkin. Joitakin samankaltaisuuksia kehityksessä kuitenkin on, ainakin se, että viestin pelkistäminen ja yksinkertainen retoriikka osoittautui vaaleissa toimivaksi.
Ennen vaaleja hallinneella Vanhasen/Kiviniemen hallituksella toki oli eduskunnassa takanaan vankka enemmistö ja se myös kykeni tekemään haluamiaan päätöksiä. Ongelmana oli pikemminkin ylimielisyys. Kuviteltiin, että kun hallituksen takana on vahva enemmistö eduskunnassa, vaalien välillä ei kannata tunnustella äänestäjien mielipiteitä. Tämä kostautui vaaleissa. Puoluekentän sirpaleisuus ja poliittisten johtajien lyhytnäköisyys taas näkyy hallitusneuvottelujen edistymisessä tai pikemminkin edistymättömyydessä.
Edellisen hallituksen aikana tehtiin uusi vaalilaki, jota ei kuitenkaan vielä hyväksytty. Eikä pidä hyväksyäkkään. Siinä on kaksi olennaista vikaa. Se on sekava ja se todennäköisesti lisäisi entisestään puoluekentän sirpaloitumista.
Keinotekoisesta tasauspaikkajärjestelmästä johtuva lain sekavuus on omiaan herättämään epäluuloa poliittista järjestelmää kohtaan ja vierottamaan äänestäjiä. Nykyisessä järjestelmässä ongelmaksi on koettu pienet vaalipiirit, joissa puolueen on saatava ääritapauksessa lähes 14 % ääniosuus saadakseen edustajansa valituksi. Tämä voidaan korjata helposti pienimpiä vaalipiirejä yhdistämällä. Vaalipiirin kooksi voidaan päättää esimerkiksi vähintään 15 mutta enintään 30 edustajaa. Kyseenalaisia tasauspaikkajärjestelmiä ei tarvita.
Mitä haittaa sitten on puoluekentän sirpaloitumisesta? Sehän demokraattista koska se kuvaa mahdollisimman tarkasti kansalaisten mielipiteiden jakautumista. Minua kuitenkin kiinnostaa enemmän, toimiiko meidän hallituksemme kuin se, kuinka tarkoin minun näkemyksieni pienimmätkin vivahteet ovat edustettuna eduskunnassa.
Sirpaloitunut puoluekenttä johtaa moniin vaikeuksiin. Kuten olemme nyt nähneet, hallituksia on vaikea saada kokoon. Hallituksista tulee liian suuria, koska mukaan on saatava monen puolueen edustajia ja puolueiden voimasuhteiden täytyy heijastua ministereiden lukumäärään. Koska hallituksista tulee suuria, niiden toimintakyky jää heikoksi. Hallitusten koossapysymistä yritetään nykyisin turvata yksityiskohtaisilla hallitusohjelmilla. Siitä seuraa, että kyvystä reagoida maailman muutoksiin tulee heikko. Hallitusohjelmasta on vaikeaa poiketa, vaikka sen perustana ollut todellisuus muuttuisi hyvinkin paljon. Vaikean paikan tullen hallitus halvautuu tai hajaantuu. (Nämä eivät ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja).
Tähän on siis tultu, mutta asioita ei pidä huonontaa tekemällä uusi ja nykyistä huonompi vaalilaki jonka tuloksena seuraavista hallitusneuvotteluista tulisi nykyisiäkin vaikeammat.
Nykyisissä hallitusneuvotteluissa muuten kannattaisi ehkä panna vähän enemmän painoa eteenpäin katsomiselle ja vähän vähemmän painoa pikkutaktikoinnille ja henkilökohtaisille närkästymisille. Hallituksen pitäisi olla toimintakykyinen myös silloin, jos toteutuu se pahimman tapauksen skenaario jossa Kreikka kaatuu, Eurooppa syöksyy lamaan ja Nokia romahtaa. Nyt tuntuu siltä, että neuvottelijoiden suhteellisuudentaju olisi vähän hukassa. Toivottavasti olen väärässä. Joka tapauksessa, kysymys on taloudesta, tolvanat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti