Hummani hei

Hevosenlihakohu  alkoi kuluvan helmikuun 8. päivänä. Ensin lasagnesta löydettiin hevosen lihaa, vaikka piti olla vain  naudan lihaa. Sitten hevosen lihaa löytyi myös joistakin gulasseista ja ravioleista. Tämän jälkeen hevosenlihaa on etsittiin ja löydettiin vähän sieltä sun täältä. Kohua jatkui runsaat kaksi viikkoa, eikä sen taida olla vieläkään kokonaan ohi.  Aluksi kauhisteltiin vääriä pakkausmerkintöjä. Tuotteessa oli hevosta, vaikka piti olla vain nautaa. Sitten kauhistuksen aiheeksi näyttää riittävän, että siellä oli ylipäätään hevosta. Näin siitä huolimatta, että hevosenliha on usein erittäin hyvälaatuista. Se on mureaa, vähärasvaista, matalakolesterolista ja vähäsuolaista. Se sisältää paljon hyvälaatuista proteiinia ja rautaa. 

Toimittajille riitti kosolti kirjoitettavaa ja kauhisteltavaa. Lukijoiden reaktiot taas olivat paljon rauhallisempia. Suuri, ehkä suurin osa uutisten kommentoijista kirjoitti, että hevosen lihahan on ihan hyvää. Merkittävä osa kommentoijista ilmoitti pitävänsä sitä naudanlihaa parempana. Kauppa kertoi hevosenlihan kysynnän kääntyneen reippaaseen nousuun. Kun Keskisuomalainen kysyi lukijoiltaan  "syötkö hevosen lihaa", vastaajista 88 % sanoi "kyllä". Muutamien lehtien toimittajien kauhistelu ei tästä laantunut. Se pikemminkin yltyi. Kaiken kaikkiaan kohu näytti kuitenkin yhdeltä niistä harmittomista kohuista joita tulee ja menee. Täytyyhän toimittajienkin jostain kirjoittaa henkensä pitimiksi.

Asiat näyttivät etenevän jokseenkin asiallista latua. Elintarvikevalvonta oli tehnyt sitä, mitä sen kuuluu tehdäkin. Se oli löytänyt virheellisiä pakkausmerkintöjä ja koska pakkausmerkintöjen on syytä pitää paikkansa jo allergiariskienkin takia, tuote-eriä vedettiin markkinoilta ja ilmeisesti ainakin osa hävitettiin. Niistä ei tiettävästi ollut löytynyt mitään terveydelle vaarallista, joten siinä mielessä tämä oli jossain määrin harmillista haaskaamista. Tuote-erien takaisinvedosta syntyneen vahingon saattoi olettaa olevan omiaan terävöittämään kaupan ja elintarviketeollisuuden omaa tuotevalvontaa. Alkoi siis näyttää siltä, että asia oli hoidettu ja loppu hyvin, kaikki hyvin.  Aivan tähän ei tarina kuitenkaan päättynyt.

Muutamia toimittajia ilmeisesti alkoi harmittaa, kun lukijat eivät provosoituneet vaikka kuinka provosoitiin. Toimittajat yrittävät vedättää lukijoita hartiavoimin, mutta lukijat mokomat eivät suostuneet vedätettäviksi. Piti siis lisätä pökköä pesään. Ja niinhän siinä kävi, että kun kohua oli aikansa ylläpidetty, esille saatiin kaivettua se kiusallisen tuttu kontrollifriikkien joukko. Koska oli paljastunut säännösten rikkomista, he päättelivät, että täytyy tehdä paljon entistä tiukempia ja monimutkaisempia sääntöjä. Kaikkiin lihatuotteisiin vaadittiin liitettäväksi tarkka tieto eläinten kasvatus- ja teurastuspaikoista. Uutisen mukaan Suomi ja muutama muukin maa päätti esittää EU:n maatalousneuvoston kokouksessa, että lihan alkuperän täytyy tästä lähtien näkyä myös valmisruokien tuoteselosteessa.

On helppo kuvitella, mitä tästä seuraisi. Jokaisen meetvurstipötkön kaulassa roikkuisi lappu, jossa kerrotaan: "Tämän pötkön valmistamiseen on käytetty naudan, sian ja hevosen lihaa. Naudat on kasvatettu  Lehikoisen ja Lipposen tiloilla ja ne on teurastettu Karjaportin teurastamolla Seinäjoella. Porsaat on kasvatettu Horttanaisen sikalassa ja ne on teurastettu LSO:n teurastamolla Turussa. Hevoset on kasvatettu Vainukaisen tilalla Saarenmaalla ja teurastettu Rakveren Lihakombinaatin teurastamolla". Jokaista valmistuserää varten tietysti täytyisi värkätä omat lappunsa ja kiinnittää ne oikeisiin pötköihin. Työpaikkojen ruokaloista täytyisi löytyä vastaavat selosteet jokaisesta ruokalajista siististi printattuna ja jakelulinjojen päissä oleviin telineisiin aseteltuina. Sama vaatimus koskisi luonnollisesti koulujen ja sairaaloiden ruokaloita sekä ravintoloita. ABC huoltoasemien ravintoloissa henkilökunta kipittelisi  vaihtamassa seinällä olevia makkarapannujen ja broilerileikkeiden tuoteselosteita aina, kun keittiö avaisi uuden nakkipaketin tai broilerileikepakkauksen.  Chez Dominiquen maistelumenun mukana pöytään tuotaisiin viisi senttiä paksu pino paperia, jossa kerrottaisiin kunkin pienen palasen laatu ja alkuperä.    

Vaikuttaako tämä tulevaisuudenkuva jotenkin absurdilta tai parodialta? Hesari oli valjastanut maanmainion raatinsa asialle. Valaiskoot siis raatilaisten kannanotot sitä, mitä tuleman pitäisi, jos heidän kaavailunsa toteutuisivat.

Lause: "Kuluttajalle on tarjottava tarkka tieto eläinten kasvatus- ja teurastuspaikoista."  toistui täsmälleen samassa muodossa niin usein, että heräsi epäilys siitä, että raatilaisia oli ohjeistettu.

Kasvissyöjiksi tunnustautuvat halusivat sanella säännöt lihansyöjille:

"Olen ollut kasvissyöjä vuodesta 1986 lähtien ja suosittelen samaa kaikille. Lihansyönti on epäeettistä ja turhaa. Kuluttajille tulisi kertoa yksityiskohtaisesti, miten ja millaisissa oloissa eläin on kasvatettu ja millä menetelmällä se on tapettu."

 "Olen ollut kaksikymmentäviisi vuotta kasvissyöjänä - en suinkaan siksi, että eläinten syöminen sinänsä olisi jotenkin kamalaa. Jos eläisin olosuhteissa, jossa voisin itse metsästää vapaana elänyttä riistaa, en kokisi lihansyönnissä ongelmaa."

Monissa raatilaisissa lihateollisuus synnytti synkkää vihaa. Lehti, joka oli monissa yhteyksissä ilmaissut huolensa vihapuheen yleistymisestä, ei tällä kertaa ollut siitä lainkaan huolestunut:

" Lihateollisuutta on verrattu usein natsien tuhoamisleireihin. Natsikorttia heilutellaan milloin missäkin, mutta lihateollisuudessa kortti osuu kirjaimellisesti kohteeseensa. "

"Moderni elintarviketeollisuus on niin sairas vyyhti, että sitä on pakko alkaa purkaa. Kunnes vallankumous koittaa, jokainen paljastunut ruokaskandaali on välttämätön ravistelija. Tämä rajan (ja pyhyyden) tajunsa menettänyt nykymeno sairastuttaa meidät hullun ihmisen tautiin. "

"Eläinteollisuus on tiensä päässä. Veri ja mätä, koko saatanallinen todellisuus, alkaa väkisinkin tihkua ihmisten kasvoille.  Kuten kaikilla todella mielipuolisilla, todella megalomaanisilla alistamis- ja väkivaltainstituutioilla, on eläinteollisuudellakin ikänsä. Modernia lihansyöntiä, on kestänyt reilut 50 vuotta. Se ei kestä enää paljon kauempaa. Paska ei pysy sisällä. Pakkausten saumoista alkaa tihkua veristä saastaa kuluttajien syliin. Kaikki instituution omat valheet, joilla hökötystä yhä yritetään pitää pystyssä menettävät moraalisen voimansa, jota niillä ei koskaan ollutkaan. Näin se loppuu, infantiili, syvämoraaliton moderni unelma ehtymättömistä lihapadoista. "

Mukaan mahtui kohtuullinen annos nenänvarttaan pitkin katselevaa elitismiä:

"Osa kuluttajista ilmeisesti haluaa vain halpaa ruokaa, Lisämerkinnöistä aiheutuu kustannuksia, mutta jos lihaa haluaa syödä, on maksettava eläinten humaanista kohtelusta tai sitten tyydyttävä kasvisruokaan."

"Merkintöjen ja valvonnan lisääminen nostaa luonnollisesti ruuan hintaa ja loppukäyttäjä maksaa. Olisiko tuo niin paha asia?"

"Sen, että elintarvike sisältää niitä ainesosia, jotka tuoteselosteessa mainitaan, pitäisi olla perusasia. Mutta se ei riitä. Tiedostavalle kuluttajalle pitäisi olla jopa tärkeämpää missä olosuhteissa ja millaisin kuljetusmatkoin eläinperäinen tuote on tuotettu, kuin mitä eläinlajia se edustaa. On turha vedota myöskään siihen, että tarkemmat merkinnät nostaisivat lihatuotteiden hintaa. Toivon, että hevosenlihakohun myötä yhä useammat tekevät johtopäätöksen, että ainoa taatusti eettinen ratkaisu eläinten kannalta on jättää lihapaketti ostamatta."

Logiikasta voitiin hyvin tinkiä, jos tilanne tuntui sitä vaativan. Jos pakottamista pidettiin pahana, ratkaisuksi tarjottiin pakottamista. Jos luotettava valvonta nähtiin vaikeaksi, ratkaisuksi tarjottiin enemmän ja monimutkaisempia merkintöjä, joiden valvonta on vaikeampaa: 

"Byrokraattinen säätely ja pakotus on aina pahasta. Kuluttajien on parasta omilla ostovalinnoillaan pakottaa myyjät tarjoamaan tarkka tieto lihan (ja kaiken muun) alkuperästä."

" Alkuperämerkinnät eivät riitä, kun liha liikkuu kymmenien rajojen yli. Kun lihaa kuljetetaan maasta toiseen, ei mikään valvoja pysy perässä. Siksi kasvatus- ja teurastuspaikan sekä aikatietojen pitää olla esillä myös jalosteissa, eineksissä, puolivalmisteissa ja leikkeleissä."

"Alkuperämaa pitää merkitä siitä huolimatta, että yhä kasvava valvontabyrokratia tuntuu järjettömältä. Mitkään resurssit kun eivät riitä pysymään mukana, kun kebablastuja rahdataan ympäri maailmaa ja kaikkea pitää saada koko ajan halvemmalla."

Ja tässä aikaisemmin esitetty tulevaisuudenkuva näytti karikatyyriltä tai parodialta, niin se kalpenee laimeaksi yritelmäksi seuraavan rinnalla:

"Elintarvikkeiden alkuperämerkinnät pitää tehdä pakollisiksi, mutta ei vain kaupoissa vaan myös ravintoloissa ja ruokaloissa. Kuluttajien huijaaminen väärillä tai harhaanjohtavilla tuotemerkinnöillä on törkeää ja se pitää estää lailla. Tuotteiden koko tuotantoketju tulisi selvittää juurta jaksain. Lihan alkuperän lisäksi pitää avata myös tuotteiden tuotantotapa: miten ympäristöystävällisesti tai eettisesti tuote on valmistettu, onko valmistamisessa noudatettu työehtoja ja kunnioitettu ihmisoikeuksia, kuinka kauan teuraseläintä on kuljetettu tai miten eläintä on kohdeltu ennen teurastusta. Samalla tavoin kuin lisäaineet, kalorit, rasvat, sokerit ja suolat on merkitty pakkauksiin, niistä pitäisi selvitä myös ruuan alkuperä ja se, miten elintarvike on valmistettu."

Raatilaisten kannanotoista löytyi toisaalta myös joukko järkeviä näkemyksiä. Järjen käyttö ei ollut kielletty raatilaisilta, joskin se näytti jäävän vähemmistöön. Pienellä valikoinnilla näistä kannanotoista sai syntymään koosteen, jossa tulivat esiin oikeastaan kaikki olennaisimmat asiat.  

"Merkinnöiltä nykyisin vaadittu tarkkuus on riittävä. Kohu johtuu säädösten rikkomisesta. Tilanne tuskin paranee niitä kiristämällä. Tärkeintä on saada valvonta kuntoon. Suomesta löytyy lähiruokaa niille, jotka haluavat olla varmoja aterioidensa alkuperästä. Valmisruokien pakkausselosteet ovat jo nyt melko pitkiä ja pituutensa vuoksi niin pientä tekstiä, että ne jäävät yleensä lukematta. Selosteiden mahdollista ylimalkaisuutta huolestuttavampaa on, että monet kuluttajat saattavat ovat riippuvaisia valmisruuista. Toivottavasti lihakohu innostaa ihmisiä pilkille ja syksyllä sieneen!"

"Kaikki valmisruoassa käytetyt ainesosat pitää ilmoittaa jo allergia- ja muista terveyssyistä. Hevosta sisältävässä tuotteessa pitää siis lukea hevosenlihaa. Jos säädöksiä ei ole noudatettu tai valvottu, mitä niiden tiukentaminen mahtaisi auttaa?"

"Lisämääräykset ovat tarpeettomia: kuluttajien lompakkoon ollaan taas tekemässä uutta lovea. Tuorein kohu on aiheutunut olemassa olevien säädösten kiertämisestä, ei itse säädöksistä. Valvonnan osalta voisi olla jossain kohdin petraamisen varaa, mutta varsinaisia määräyksiä ei ole syytä kiristää enempää kuin jo on päätetty. Miksi periä euro, jos perimiskustannukset ovat kaksi euroa. Elintarviketurvallisuutemme on ollut erittäin hyvällä tasolla vuosikymmeniä. Valvonta toimii näinkin: asiat tulevat näköjään ilmi ja toimijat reagoivat: Pouttu kärrää tuhansia kiloja hyvää ruokaa kaatopaikalle. Me kuluttajat taidamme maksaa viime kädessä tämänkin pöljyyden. Uudet tiukemmat määräykset - kiitos ei. Valistuneet kuluttajat - kyllä kiitos ja alati valpas nykymääräysten valvonta - kyllä kiitos. "

" Ongelma ei ole vaadittujen merkintöjen vähäisyys vaan se, että toimitusketjussa on ollut huijareita. Selkeät, rehelliset merkinnät ovat kilpailuetu, jota suomalaisten firmojen kannattaa hyödyntää. Pistokokeet ovat lisämerkintöjä tärkeämpiä.

Hevosenlihaskandaali voidaan ratkaista kahdella tavalla: joko lisäämällä pakollisia merkintöjä ja yksityiskohtaista sääntelyä tai lisäämällä pistokokeita. Kakkosvaihtoehto kuulostaa hampaattomalta, mutta on kestävämpi kuin ykkönen. Jos lisäämme sääntelyä joka kerta kun tulee ongelmia, vaikeutamme rehellisten ihmisten toimintaa, mutta emme saa huijareita kiinni. Huijareille ei ole mikään ongelma laittaa vääriä tietoja tuoteselostukseen.

Taustalla on suurempi kysymys: finanssikriisin jälkimainingeissa on levinnyt ajatusmalli, jonka mukaan markkinatalouden ongelmat tulee poistaa sääntelyä lisäämällä. Tuloksena syntyy sääntelytalous, joka suosii niitä, jotka hakevat porsaanreikiä tai toimivat epärehellisesti, mutta vahingoittaa kaikkia muita."

"Kuluttajille on muutenkin tarjolla tietoa yltäkylläisesti.  Nyky-yhteiskunnassa tiedosta ei ole puutetta, vaan pikemminkin tietoa on tarjolla niin ruhtinaallisesti, että ihmisten aivokapasiteetti alkaa olla ylikuormitettu. Suhtaudun varauksellisesti kaikenlaiseen sääntelyn ja säädösten lisäämiseen, koska ne kääntyvät helposti itseään vastaan ja terveen maalaisjärjen käyttö muuttuu mahdottomaksi. "

"Kovin tiukat alkuperämerkinnät voivat muodostua kaupan esteiksi ja olla siten ristiriidassa yhteismarkkinoiden perusperiaatteiden kanssa."

" Alkuperämaa ei ratkaise mitään. Laadukkaita elintarvikkeita tuotetaan kaikissa maissa, samoin vilunkia esiintyy kaikkialla. Laadunvalvontaa pitää tiukentaa ja samalla alkuperämaamerkinnät EU:n sisällä pitäisi kieltää kaikissa tuotteissa, ei vain elintarvikkeissa. Kun pelisäännöt ovat samat kaikille, sisämarkkinat toimivat kuluttajien edun mukaisesti. Ruokanationalismi on tunneperäistä kohkaamista, joka ei kestä kriittistä tarkastelua. Se tulee kalliiksi kuluttajille ja tukiaisia maksaville veronmaksajille."

Näistä kannanotoista tiivistetty viesti oli varsin selvä. Nykyisistä pakkausmerkinnöistä saa riittävästi tietoa, mutta tietojen luotettavuutta on syytä parantaa. Monimutkaisuuden lisääminen ei paranna merkintöjen luotettavuutta. Monimutkaisten merkintöjen väärentäminen on yhtä helppoa ja halpaa kuin yksinkertaisenkin. Niiden luotettava tuottaminen sen sijaan on kallista. Monimutkaisuuden lisääminen rankaisee rehellisiä tuottajia ja suosii väärentäjiä.

Ne, jotka haluavat tuoteselosteisiinsa lisää krumeluureja, todennäköisesti saavat niitä, mikäli ovat valmiit maksamaan. Siihen heillä olkoon täysi oikeus. Sen sijaan on väärin, jos he haluavat pakottaa myös muut elintarvikkeiden ostajat maksamaan näistä omista ylimääräisistä krumeluureistaan.

Kaiken tämän kohun keskellä pilkahti myös pieni tieto, jonka mukaan pääosa Suomessa teurastetuista hevosista joko haudataan tai poltetaan. Se on suurta elintarvikkeiden haaskausta ja suoranainen skandaali, jonka olisi itse asiassa pitänyt olla se todellinen kohun aihe.

Taivas putoaa

Kävelipä kana Kaakernappi pähkinälehdossa ja nokki pähkinäpuun juurella. Kettu Repolainen ravisti pähkinäpuuta ja pähkinä putosi kana Kaakernapin päähän. Pienessä päässään kana Kaakernappi päätteli, että taivas putoaa. Ja niin kana Kaakernappi läksi juosta viipottamaan kertoakseen kuninkaalle, että taivas putoaa. Matkalla vastaan tuli kukko Kuukernuppi , joka kysyi, minne moinen kiire. Kana Kaakernappi toimitti, että taivas putoaa ja täytyy kertoa kuninkaalle. Niin kukko Kuukernuppi läksi juoksemaan kana Kaakernapin mukana. Sitten vastaan tulivat vuorollaan kissa Kirnauskis, sika Hinksisvinksis, pukki Pökökökö, lehmä Jamakrama ja härkä Huiskispuiskis ja kaikki ne saivat kuulla, että taivas putoaa ja täytyy rientää kertomaan kuninkaalle. Ja kaikki ne liittyivät mukaan tähän juoksevaan seurueeseen. Viimein vastaan tuli kettu Repolainen seitsemän pienen poikansa kanssa ja kettu Repolainen nauroi ja kaikki pienet pojat nauroivat ja silloin eläimet huomasivat, että maailmanloppu ei ole lähelläkään.

Tapahtuipa Jyväskylän kaupungissa, että muutamat toverit päättivät järjestää kirjastossa kirjaesittelyn. Ovella vartioimaan asetettiin varuiksi pari ovimiestä ja jokunen vieteripatukalla varustautunut toveri. Tapahtui sitten niin, että tilaisuuteen yritti tunkeutua kolme hörhöä. (Kyseessä ei siis ollut kolme karhua, koska se on aivan toinen tarina.)  Kun hörhöt yrittivät tunkeutua ovimiesten ohi, ovimiehet tovereineen ryhtyivät heitä urheasti torjumaan Käsirysyhän siitä syntyi. Yksi hörhöistä onnistui huitaisemaan yhtä tovereista puukolla lapaluuhun ja vastineeksi hörhöt saivat maistaa vieteripatukkaa ja tuolinjalkaa. Onneksi vakavampia vammoja ei syntynyt, vaikka lääkärissäkäynti siitä tietysti tuli. Poliisi nappasi hörhöt kiinni ja toimitti putkaan, paitsi sen yhden joka juoksee missä juoksee, kunnes päätyy aikanaan poliisin pakeille hänkin. Käräjillä sitten luetaan aikanaan syytteet ja jaetaan tuomiot. 

Tähän tämä tarina sitten päättyisikin, kuten tällaisilla nakkikioskirähinöillä on tapana, ellei kana Kaakernappi toimittajan hahmossa olisi päätellyt, että taivas putoaa, eli sananvapaus on vaarassa, poliittinen väkivalta on riistäytymässä käsistä ja demokratia on tuhon partaalla. Eikä aikaakaan, kun kuoroon liittyi koko muu karja muiden toimittajien, päivystävien tutkijoiden, kansanedustajien, ministerien ja lopulta peräti pääministerin hahmossa. Kansanedustajat alkoivat kauhistella "poliittisen väkivallan rantautumista Suomeen". Järkyttyneet kansanedustajat kaipasivat presidentiltä avauksia. Vasemmistoliiton puheenjohtajan mielestä tapaus oli vain jäävuoren huippu. Pääministeri oli huolestunut sananvapaudesta ja kokoontumisvapaudesta. Keskustelupalstat täyttyivät järkytyksen ilmauksista ja voi sitä, joka ei osannut nähdä tätä tapausta kristalliyön veroisena tuhon airuena.

Epäilemättä se kettu Repolainen poikasineen istuu ja nauraa ja ehkäpä muut eläimetkin piakkoin huomaavat, että maailmanloppu ei ole lähelläkään. Onneksi tämä on tämän sadun suomalainen versio. Siinä alkuperäisessä ulkomaalaisessa versiossa se kettu tarjoutui viemään eläimet turvaan ja se vei ne omaan luolaansa jossa se söi ne ja syötti poikasilleen. 

Tätä tarinaa rustatessani kuvittelin tekeväni pienen ironisen kertomuksen typerästä mutta varsin vähäpätöisestä episodista, josta nousi suhteettoman suuri häly.  Suomessa nimittäin tapahtui runsaat 40 000 pahoinpitelyä vuonna 2011 ja jos niistä kaikista raportoitaisi yhtä perusteellisesti, paperitehtailla ei olisi huolen häivää ja pysäytetyt paperikoneet jouduttaisiin kaivamaan kiireen vilkkaa koipussista.  Vaan vähänpä osasin arvata. Ei aikakaan, kun paljon tätä järisyttävämpi tapahtuma vangitsi median huomion ja valtasi lehtien palstat. Pari toimittajanalkua kertoi kakanneensa housuihinsa linja-autossa.     

Ikuisesti kummitteleva Rooma

David Cameronin Eurooppa -puhe aiheutti odotettua kuohuntaa. Jos puheen sisällön tiivistäisi sellaiseksi parin lauseen elokuva-arvosteluksi, viesti olisi suunnilleen seuraava: "Haluamme, että EU:ta kehitetään tehokkaammaksi ja vähemmän byrokraattiseksi vapaakauppaliitoksi. Emme halua siitä liittovaltiota. Haluamme, että valtaa palautetaan takaisin jäsenvaltioille. Jos nykyistä, väärää suuntaa jatketaan, tulemme irtautumaan EU:sta, mikäli kansa niin haluaa."  Jostakin syystä, ei kyllä mitenkään odottamatta, tämä herätti monella taholla melkoisen haloon. Toisaalta, Englannin ulkopuolellakin, erityisesti Saksassa, monet tahot pitivät ajatuksia varsin oikean suuntaisina.  Kysymyksenasettelu näyttää kiteytyvän asetelmaan liittovaltio vai valtioiden välinen yhteistyöjärjestö.  Monet tahot tuntuvat sitoutuneen voimakkaan tunteenomaisesti ajatukseen liittovaltiosta. Vaikuttaa siltä, että ikuinen Rooma kummittelee ikuisesti eurooppalaisessa valtiollisessa ajattelussa. Se tuntuu ohjaavan ajatusmalleja sekä tietoisella, että alitajuisella tasolla. Muuten tätä intoa eurooppalaiseen liittovaltioon on vaikea ymmärtää.

Rooman valtakunnan ensimmäinen inkarnaatio tapahtui, kun Kaarle Suuri kruunattiin Rooman keisariksi vuonna 800.  Kaarle Suuren perinnönjaossa valtakunta hajosi, mutta sen itäisistä osista muodostui vaihtelevien vaiheiden jälkeen Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Voltaire sanoi siitä vähemmän arvostavasti, että se ei ollut sen enempää pyhä kuin roomalainenkaan eikä oikeastaan edes valtakunta. Nimenä ja hallinnollisena yhteenliittymänä se kuitenkin säilyi vuodesta 962 vuoteen 1806 saakka.

Seuraavana Rooman perillisenä esiintyi Venäjä. Iivana III hankkiutui eroon mongolivallasta, liitti Jaroslavin ja Tverin ruhtinaskunnat sekä Novgorodin  Moskovan alaisiksi. Hän nai Bysantin viimeisen keisarin veljentyttären, katsoi täten tulleensa Rooman keisarien perilliseksi ja julisti Moskovan kolmanneksi Roomaksi. 

Napoleon yritti perustaa oman Roomansa. Davidin maalaamassa kruunajaiskuvassa Napoleon on purppuratoogassaan, kultaisine laakeriseppelineen ilmetty Rooman keisari. Hän lakkautti Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja korvasi sen Reinin liitolla. Eihän keisarikunnan mailla voinut olla toisen keisarikunnan alueita.  

Myös Hitler yritti rakentaa oman Roomansa. Joukko-osastojen paraateissa käyttämät standaarit ovat suoraan roomalaista perua, kuten myös Hitler-tervehdyksenä tunnettu käden ojennus, joka tunnettiin sitä ennen roomalaisen tervehdyksenä.

Tämä kiintymys Roomaan on yhtä aikaa ymmärrettävä, hämmästyttävä ja suorastaan huolestuttava. Hämmästyttävä ja huolestuttava sen takia, että Septimus Severuksesta eteenpäin Rooma oli oikeastaan surkea valtioluomus. Septimus Severuksen jälkeen nimittäin alkoi sotilaskeisareiden eli sotilasdiktaattorien aika, jota kesti lähes sata vuotta. Tällä kaudella vallankaappaukset seurasivat toisiaan ja keisareiden ura päättyi kutakuinkin poikkeuksetta väkivaltaiseen kuolemaan, joko murhattuna tai taistelussa.  74 vuoden aikana hallinneista 27 keisarista vain neljä kuoli luonnollisen kuoleman. Näistäkin yhtä epäillään murhaksi.

Tämän hurlumhein onnistui pysäyttämään Diocletianus  joka vakautti keisarinvallan. Hän valitsi keinokseen tiukan keskusjohtoisen byrokratian paisuttamisen, verojen korottamisen ja säännöstelytalouden. Seurasi autokraattisen vallankeskityksen ja suoranaisen byrokraattisen hirmuvallan aika. Tästä eteenpäin Rooma oli kierteessä, jossa tiukka säännöstely johti talouden taantumiseen. Se puolestaan johti verotulojen laskuun jota kompensoitiin veroja korottamalla ja säännöstelyä lisäämällä. Kaupungit menettivät asukkaansa, talous muuttui kartanotaloudeksi, jossa itsenäiset talonpojat joutuivat kartanoiden alaisiksi maaorjiksi. Lopulta valtio romahti omaan mahdottomuuteensa ja germaaniheimot perustivat sen raunioille omia valtioitaan. Alkoi pimeä keskiaika.     

Ajatus yhdestä yhtenäisestä eurooppalaisesta valtiosta näyttäisi tuntuvan monien mielestä jotensakin selkeältä ja yksinkertaiselta. Ehkä ajatus yhdestä keskitetystä hallinnosta myös vetoaa jonkinlaisiin paternalistisiin vaistoihin.  Tutustuminen Euroopan historiaan ei erityisemmin tue hallinnon keskittämisen siunauksellisuutta.  

Kehityksen moottoreiksi ovat useimmiten osoittautuneet pienet valtiot ja vapaaehtoisesti muodostetut ja usein suhteellisen väljät liittoumat. Pimeimmän keskiajan jälkeen Euroopan sivistyksen ja talouden nousu alkoi Pohjois-Italian kaupunkivaltioissa, kuten Firenzessä ja Venetsiassa joskus 1000-luvun lopulla.  Pohjois-Italian kaupunkivaltiot synnyttivät myös renessanssin, joka levisi nopeimmin Alankomaihin sekä itsehallinnollisiin kauppakaupunkeihin, kuten Geneveen, Lissaboniin ja Sevillaan.  Itämeren nosti Euroopan tärkeimpien kauppateiden joukkoon Hansa-liitto1300-luvulla.  Kun Alankomaat pääsi eroon Espanjasta, siitä tuli Euroopan vaurain alue ja talouden moottori 1600 ja 1700 luvuilla. Pieni Weimar oli valistusaikana ja 1800-luvulla eurooppalaisen ja saksalaisen kulttuurin suurvalta.  Kun Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnastakin muodostettiin Westfalenin rauhassa suhteellisen väljä liittokunta, se toimi kohtuullisen hyvin aina Napoleonin sotiin asti.

Keskitetysti hallituilla imperiumeilla on ollut taipumus jämähtää paikalleen ja joutua  pysähtyneisyyteen tai suoranaisen taantumisen tilaan. Imperiumin rakentamisen alkuvaiheet saattavat olla menestyksellisiäkin, mutta ennen pitkää keskitetyn hallinnon synnyttämä pysähtyneisyys vie voiton. Kun väljiä valtioliittoja pyritään ajamaan keskitettyyn formuun pakkotoimien avulla, tuloksena on useimmiten kapinoita ja sotia. Kolmekymmenvuotinen sota alkoi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisällissotana, keisarin yrittäessä lisätä valtaansa yli protestanttisten ruhtinaskuntien. Espanjan imperiumi syntyi Iberian niemimaan valtioiden yhdistämisen tuloksena, mutta Filip II:n ajoista alkaen itsevaltainen hallinto ja kasvava byrokratia johtivat taloudelliseen pysähtyneisyyteen ja takapajuisuuteen. Itävalta-Unkari jäi kehityksessä jatkuvasti jälkeen Länsieurooppalaisista kilpailijoistaan. Monikansallisen valtion eri kansallisuudet olivat tyytymättömiä keskushallinnon byrokraattisuuteen ja kapinoivat sitä vastaan. Kun keskushallinto yritti ratkoa sisäisiä ongelmiaan sodalla Serbiaa vastaan, se sytytti ensimmäisen maailmansodan ja aiheutti sen kautta oman tuhonsa.  Jugoslavia suorastaan räjähti kappaleiksi heti, kun Titon koossapitävä ote kirposi. Neuvostoliiton romahtaminen sisäänpäin on niinikään tuttu juttu.

Menestykselliset yhteenliittymät ovat syntyneet vapaaehtoisen sopimisen kautta. Esimerkkeinä vaikkapa Sveitsin valaliitto, Yhdistyneiden provinssien muodostama Alankomaiden tasavalta (josta sittemmin tuli kuningaskunta) ja tunnetuimpana tietysti Yhdysvallat. Westfalenin rauhan tuloksen uudelleen muotoiltu Pyhä saksalais-roomalainen keisarikuntakin ilmeisesti koettiin kohtuullisen onnistuneeksi koskapa lakkautetun keisarikunnan tilalle perustettiin Wienin kongressissa  Saksan liitto, josta sittemmin kehittyi Saksan zollverein ja lopulta Saksan keisarikunta. Valitettavasti keisarikuntaan iski imperiumitauti ja tulos oli se mikä oli.

Monissa David Cameronin puheen kommenteissa hänen sanottiin uhkailleen perussopimusten muuttamisella ja kansanäänestyksellä. Historian valossa ja kulunutta konsultti-ilmausta käyttääkseni, perussopimusten tarkistus ja kansanäänestys kannattaisi nähdä enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Valitettavasti käytännöksi näyttää nyt näyttää päässeen pyrkimys sopimusten muuttamiseen ja keskusvallan kasvattamiseen kabinettisopimuksilla takaoven kautta, ilman kansalta saatavia valtuutuksia ja siten ilman legitimiteettiä. On ymmärrettävää, että kriisitilanteissa täytyy joskus oikoa mutkia, mutta akuutin kriisitilanteen jälkeen poikkeustoimille täytyy hankkia edes jälkikäteinen hyväksyntä ja poikkeusmenettelyistä täytyy palata sääntöjen ja sopimusten mukaisiin käytäntöihin. Varoittavana esimerkkinä kabinettiratkaisuihin ja poikkeustilamenettelyihin siirtymisestä kannattaa muistaa Weimarin tasavallan kaatuminen. Kun parlamentaarinen päätöksenteko kävi laman alettua vaikeaksi, valtiota ryhdyttiin Brüningin kanslerikaudella hallitsemaan poikkeustila-asetuksilla. Tästä olikin sitten lyhyt matka poikkeustilan vakinaistamiseen Hitlerin päästyä valtakunnankansleriksi.     

EU:n kannalta saattaisi olla hyvinkin viisasta sorvata uusi, tarkistettu perussopimus ja tuoda se hyväksyttäväksi. Sillä tavoin EU pystyisi varmistamaan ja osoittamaan legitimiteettinsä nykyisessä muuttuneessa tilanteessa. Sopimuksen tarkistaminen tarjoaisi myös hyvän mahdollisuuden siistiä ja järkeistää niitä kertakäyttöratkaisuja, joita kiireessä on tullut tehdyksi. Se tarjoaisi myös mahdollisuuden purkaa Lissabonin sopimuksen huonoksi koettuja osia. Neuvotteluprosessi olisi epäilemättä raskas ja vaativa, mutta sen tuloksena voisi olla nykyistä parempi ja hyväksytympi EU.  Ja kyllä EU:lle tekisi epäilemättä hyvää palata juurilleen, miettiä mitä ja ketä varten se on olemassa ja tehdä sen perusteella tarvittavat johtopäätökset ja ratkaisut. Mikäli halutaan päästä eteenpäin, joskus on viisasta ottaa pari askelta taaksepäin ja katsoa uusi, parempi reitti.