Suhteellisen suhteetonta toimittelua

Hyvältä toimittajalta on yleensä totuttu odottamaan oikeannäköisen kuvan antamista siitä asiasta, jota hän käsittelee. Onnistuakseen tässä, hänen täytyy tehdä kunnolla kotityönsä eli perehtyä itse asiaan. Hänellä tulee olla hyvä hahmottamiskyky ja kriittinen silmä, jonka avulla hän tunnistaa ja valitsee asian olennaiset  piirteet. Hänen oma kantansa ei saa vääristää hänen välittämäänsä kuvaa. Hän voi kyllä tuoda kantansa esiin ja se on suotavaakin, mutta hänen on annettava lukijalle oikeat tiedot niin, että lukija puolestaan saa tarveaineet oman mielipiteensä muodostamiseen. Hyvä toimittaja ei saa pimittää olennaista tietoa vaikka se ei tukisikaan hänen mielipidettään, sillä se olisi lukijan harhaanjohtamista. Hänellä täytyy olla kehittynyt suhteellisuudentaju niin, että hän erottaa tärkeät tekijät vähäpätöisistä ja luonnollisesti hän keskittyy kirjoituksessaan niihin tärkeisiin tekijöihin. Hänen tulee tuoda esiin asiasta kokonaisuuden kannalta relevantit näkökulmat, myös ne jotka hän kokee itselleen vieraaksi. Tällaista luonnehditaan tavallisesti objektiivisuutta tavoittelevaksi toimittamistavaksi.

   

Valitettavasti suomalaisessa toimittajakunnassa, varsinkin Hesarissa, on viime vuosina alettu noudattamaan joissakin humanistissa tieteenhaaroissa (pitäisiköhän tuon sanan olla tässä yhteydessä lainausmerkeissä) muodiksi tuttua oppia, jonka mukaan  "mitään objektiivista ei ole". Niinpä toimittajan ei tarvitse esitellä erilaisia näkökulmia, ei arvioida asioiden tärkeyttä, ei valita niistä tärkeimpiä kirjoitukseensa, eikä myöskään valita esittämiään faktoja niin, että ne antaisivat käsiteltävästä asiasta todenmukaisen kuvan. Käsiteltävästä asiasta ja sen taustoista hän voi esittää faktatietoja vain niukalti. Hän voi jopa tyytyä pelkkien omien mielipiteidensä esittämiseen. Koska mitään objektiivista ei ole, asioiden esittelyssä ei tarvita mitään suhteellisuudentajua, vähäpätöiset asiat voivat saada suuren painon ja tärkeät asiat voidaan jopa kokonaan osittaa. Käsittelyssä myöskään tarvitse edes pyrkiä minkäänlaiseen tasapuolisuuteen erilaisten näkökantojen välillä. Siksi me saamme toistuvasti lukea sumeilemattoman yksipuolisia juttuja tällaisille toimittajille rakkaista aiheista. Esimerkkinä tällaisesta toimittamisesta vaikkapa Hesarin NYT -liitteessä ollut Maria Petterssonin kirjoittama tarina valtion budjetin tekemisestä  90-luvun laman kriittisimmässä vaiheessa.

Tarinan lähtökohtana olivat 1990-luvun lamavuosina valtionvarainministerinä toimineen Iiro Viinasen päiväkirjat vuosilta 1991 - 1995, jotka oli julkaistu muutamaa  päivää aikaisemmin. Kirjan mainostekstissä luvattiin, että Viinanen kertoo kaunistelematta, miten kovassa paineessa Suomi lamavuosina oli. Luvattiin myös, että teksti sisältää arvioita monesta henkilöstä, jotka eivät läheskään aina ole mairittelevia. "Syy siihen oli monesti se, että lopen tuskastuneena poliittiseen peliin vakavilla asioilla vaikeina aikoina se johti väsyneen miehen kriittisiin kommentteihin työtovereista. Niin tunsin silloin ja niin kirjoitin", Viinanen sanoo tiedotteessa.

Media luonnollisesti poimi esiin Viinasen eri henkilöistä esittämiä luonnehdintoja, niin arvostelevia kuin arvostaviakin. Näistä saatiin aikaan moniaita juttuja, joissa ensin siteerattiin jotakin Viinasen heittämää kannanottoa ja sitten kysyttiin asianomaiselta, että mitäs tästä tykkäät. Monissa jutuissa myös kerrattiin kriisivaiheen tapahtumia ja puntaroitiin monesta näkökulmasta tehtyjä ratkaisuja ynnä niiden hyvyyttä tai huonoutta. Monia ratkaisuja moitittiin perustellen ja hyvinkin aiheellisesti. Kirjoituksissa muistettiin myös lähes poikkeuksetta todeta, että tilanne oli erittäin vaikea, ja harkinta-aikaa vähän. Niinhän se tietysti olikin.

Kriisivaiheessa valtion velka kasvoi nopeasti, luottoluokitus laski, maata uhkasi luotonsaannin tyrehtyminen ja suoranainen maksukyvyttömyys. Työttömyys oli korkea. Maata koetteli konkurssien aalto. Tilanne vaati päätöksiä eikä sallinut viivyttelyä. Viivyttely olisi saattanut olla kohtalokasta. Vaadittavat päätökset eivät olleet mitenkään miellyttäviä eivätkä kaikki tehdyt päätökset parhaita mahdollisia. Hallituksen ansioksi kuitenkin katsottiin jokseenkin yksimielisesti, että se pystyi tekemään päätöksiä.

Oma lukunsa tästä vaiheesta kirjoittajien joukossa kuitenkin oli Helsingin Sanomien toimittaja Maria Pettersson, joka otsikoi suunnilleen aukeaman kokoisen juttunsa otsikolla: "Setäjengi kouluttaa hallituksen hankalaa akkaa".

Tapaus oli seuraava. Iiro Viinanen oli Esko Ahon hallituksen valtiovarainministerinä Sosiaali- ja terveysministerinä oli Eeva Kuuskoski-Vikatmaa. Smolnassa oli budjettikokous. Eeva ei suostunut budjetin sopeuttamiseen ja leikkauksiin, vaan oli aina vaatimassa lisää. Hänellä oli mukanaan imetettävä lapsi. Asioiden eteenpäin viemiseksi kehitettiin vähemmän korrekti, mutta toimivaksi osoittautunut ratkaisu, jota Viinanen kuvasi seuraavasti:  ”Lasta piti imettää aina neljän tunnin välein, ja koska Eeva oli niin hankala, niin aina kun hän oli pääsemässä omalla vuorollaan ministerinä sisälle keskustelemaan budjetista, pidimme tauon. Ja tauko puolestaan kesti aina niin kauan, kunnes hänen piti mennä imettämään. Sitten me vain totesimme, että ’sori, sinun vuorosi meni tällä kertaa ohi’.

Iiro Viinanen myönsi, että vähän härskiähän se oli. Eeva Kuuskoski-Vikatmaa oli samaa mieltä, mutta myönsi puolestaan, että olisi hän silloin voinut olla sovittelevampi. Nykyisin hän on Viinasen kanssa hyvissä väleissä ja jakaa tämän huolen nykyhallituksen kyvyttömyydestä säästää ja tehdä riittäviä rakenneuudistuksia. Tapauksesta ei siis jäänyt ikuista traumaa, eikä ilmeisesti paljoa hampaankoloonkaan.

Toimittaja Pettersson ei kuitenkaan ohittanut asiaa yhtä ymmärtävästi kuin asianomainen itse. Hän kertoi, että tapahtuma "saa hänet  halveksimaan entistä valtiovarainministeriä niin paljon ettei henki kulje".  Eikä Viinanen ollut ainoa. "Oksettavaan käytökseen ei syyllistynyt ainoastaan Iiro Viinanen , vaan myös esimerkiksi keskustalainen pääministeri Esko Aho. Kun poikain kanssa ryhdytään näyttämään hankalalle akalle kaapin paikkaa, siinä puoluerajat unohtuvat".

Tarkkasilmäinen toimittaja huomasi Viinasen käyttämän monikkomuodon ja veti siitä omat johtopäätöksensä. "Huomatkaa, että sitaateissaan Iiro käyttää monikkoa.”Meillä” oli hampaankolossa asioita. ”Me” totesimme. Me kyykytimme, yhtenä miehenä".  Me ei siis toimittajan mielestä tarkoita muita hallituksen jäseniä, joista seitsemän oli naisia, vaan ainoastaan hallituksen miespuolisia jäseniä.

Toimittaja purkaa tuohtumustaan: "Neuvotteluista ei löytynyt yhtä ainutta miestä tai naista, jolla olisi ollut riittävästi sydäntä tai rohkeutta pysäyttää tilanne. Joka olisi sanonut, että näin ei asioita hoideta, keskustelkaa niin kuin normaalit ihmiset. Kukaan ei älähtänyt, että nyt jätkät seis, käytöksenne on kuvottavaa. Kuka sitä nyt hyville veljille viitsisi kuittailla. Kun poikain kanssa ryhdytään näyttämään hankalalle akalle kaapin paikkaa, siinä puoluerajat unohtuvat".  Siitä, että kukaan ei halunnut puuttua tähän temppuun, joku muu olisi ehkä vetänyt sen johtopäätöksen, että muutkin hallituksen jäsenet, niin pojat kuin tytötkin, puoluekannasta riippumatta, kokivat Kuuskoski-Vikatmaan vaikeuttavan vaikean tilanteen hoitamista, ja pitivät tätä härskinpuoleista menettelyä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Ei nimittäin ole kovinkaan uskottavaa, että hallituksen pojat olisivat onnistuneet jyräämään sellaisia vahvatahtoisia ja selkeäsanaisia ministereitä kuten vaikkapa Riitta Uosukainen tai Elisabeth Rehn.

Menetelmät eivät olleet korrekteja, mutta eipä tilannekaan ollut helppo. On hyvin ymmärrettävää, että ministeri, joka ei ymmärrä taikka ei välitä siitä, mihin tilaan maa on joutunut ja missä mennään, vaan työntää jatkuvasti kapuloita rattaisiin, pyritään pelaamaan paitsioon. Tilanteen ja menettelytapojen arvioinnissa on tehtävä ero isojen asioiden ja pienten asioiden välillä. Tätä ei toimittaja Pettersson ymmärrä tai halua ymmärtää. Hänelle epäkorrekti kokoustekninen taktikointi on niin suuri asia, että henki ei enää kulje ja oksettaa. Hänen mielestä maan talous ja sinä sivussa kymmenien- tai satojen tuhansien ihmisten toimeentulo on pelkkää hyttysen ininää  naispuolisen ministerin tunteiden vaalimisen rinnalla.

Luonnollisestikin tämä on hänelle sukupuolittunut asia. Siksipä hallituksen muita naisministereitä, jotka mitä ilmeisimmin siunasivat käytetyn menettelyn, ei moitita tässä vuodatuksessa puolella sanallakaan. Syyllisiä ovat vain "pojat".  

Toimittaja Petterssonilla on ilmiömäinen kyky olla näkemättä olennaisia ja isoja asioita. Niiden sijaan hän paneutuu tapahtumakokonaisuuden kannalta vähäpätöisiin pikkuasioihin suurella kiihtymyksellä ja jyrkän asenteellisesti. Niinpä tuloksena onkin juttu, jossa suhteellisuudentaju on täysin kadoksissa. Shakespearelta lainatun luonnehdinnan mukaan  "Tarina on se houkan tarinoima/ täys ääntä, vimmaa/ mutta mieltä vailla". Miksi maan suurin päivälehti, joka mielellään luonnehtii itseään laatulehdeksi,  laskee läpi tällaisia journalistisia rimanalituksia, on minulle arvoitus. Seiskakin sentään tiettävästi tarkistaa juttujensa faktat ja välttää kiihkomielistä ylisanailua.